Vapaan Suomen äärioikeistolaisia runoja

Olen tänään oikolukenut viimeinkin tulevana keväänä ilmestyvän kirjani Oikeiston vihapuhetta 1900–1950 (Savukeidas; kirjan rinnalla julkaistaan myös Vasemmiston vihapuhetta 1900–1950) vedoksia ja muistin asian, jonka olin pannut merkille viime kesänä, kun viimeistelin kirjaa ja luin suomalaisia kansallissosialistisia ja fasistilehtiä 1930- ja 1940-luvulta. Onneksi luin niitä aika satunnaisen ja pienen otannan, muuten olisin saattanut tulla hulluksi, hiukan samalla tavalla kuin jos lukisi vaikka Seppo Lehdon blogia. Nostan hattua Suomen valtiolle, joka kaikista kommunistilakien säätämisestä huolimatta suitsi myös suomalaisia natseja, Arvi Kalstaa, Yrjö Raikasta, Vietti Nykästä ja muita.

Kiinnitin joka tapauksessa huomioni kiinnostaviin runoihin, joita ilmestyi Vapaa Suomi -nimisessä sanomalehdessä 1930-luvun alkupuolella. Lehteä julkaisi aluksi puolue nimeltä Oikeisto-Työväen ja Talonpoikain puolue, joka pian vaihtoi nimensä Uudeksi Suomalaiseksi Puolueeksi ja sen jälkeen vielä Suomalaisen Työn Puolueeksi. Puolueen puheenjohtaja oli eräs Niilo Rauvala, ja se kannatti muun muassa Suur-Suomi -aatetta. Varsinaista fasistijärjestöä Uudesta Suomalaisesta Puolueesta ei ilmeisesti tullut, vaikka monessa kohtaa näkemykset kohtasivat toisensa, esimerkiksi ajatuksessa protektionistisesta talouspolitiikasta sekä kommunismin vastustuksesta. Puolueen nimen jatkuva vaihtaminen viittaa samaan päättämättömyyteen ja husimiseen, jota suomalaisten fasistien touhut muutenkin – kaikeksi onneksi! – 1930- ja 1940-luvuilla vaikuttavat suurelta osin olleen.

Runojen kirjoittaja oli lehden mukaan Oikeisto-Työväen ja Talonpoikain puolueen puoluesihteeri, jossa toimessa hän jatkoi vielä puolueen nimen vaihduttua Suomalaisen Työn puolueeksi. Lisäksi hänen sanottiin toimineen Helsingin isänmaallisen seuran sihteerinä – mitä tämä tarkoittaa, sitä en tiedä. Runojen kirjoittajan nimi oli Taavi Vanhanen. Fennica-tietokannasta selviää, että sama Taavi Vanhanen suomensi myös Kansojen ruoska -nimisen kirjan (1933), jonka alaotsikko kuuluu: "juutalaisten salainen ohjelma kristittyjen sivistyskansojen tuhoamiseksi ja maailmanherruuden saavuttamiseksi". Kyse on siis tunnetusta tsaarin Venäjällä pogromien oikeutukseksi kyhätystä väärennöksestä. Ilmeisesti sama käännös on ilmestynyt myös Suomalaisen Työn Puolueen julkaisemana. (Taavi Vanhanen on myös kirjoittanut "vuorokeskustelun" nimeltä Luola-asukas ja luonnonherra (1932), mutta sen sisällöstä minulla ei ole tietoa. Sen julkaisi Pienviljelijäin liitto.)

Ja tässä nyt se pointti, jonka takia olin tästä aivan innoissani. Kaikki todisteet viittasivat siihen, että Taavi Vanhanen on kontroversiaalin professorin Tatu Vanhasen isä – eli siis ex-pääministeri Matti Vanhasen isoisä –, mutta kun olin jo ilmoittanut tämän kovaan ääneen, luotettavalta taholta kerrottiin, että Taavi Vanhasia on ollut kaksi. Journalistisen selvityksen jälkeen ko. tietolähde tiesi, että Vapaan Suomen Taavi Vanhanen ei ole Tatu Vanhasen isä. Pyydän anteeksi väärän tiedon hetkellistä levittämistä ja mahdollista aiheuttamaani mielipahaa asianosaisille.

Tässä kuitenkin Taavi Vanhasen runoja, joita poimin Vapaa Suomi -lehdestä.

Viikon virsi

Ruotsin tulitikkutrusti
taas nousee jaloillensa.
Vieläköhän kansa siinä
saa haudan rahoillensa.

Saksanmaassa parlamentti
alkaa maahan romahtaa,
parlamenttarismin sairaus
kulkutaudin luonteen saa.

Ei Suomen pojat neuvostolaan,
enää liioin kelpaa,
kun kiirastulet ihantolan,
näet ilmitulla uhkaa.

Helluntailaiset vankiloissa
kommunisteja tekee,
uskonnonvapauden laissa
he kätensä vain pesee.

Nyt oikeuksin vankilassa
märehtii ja penkoo.
Saanevatkohan sasulassa
enää unen rauhaa.

Olutjuttu eduskuntaan,
myöskin tiensä löysi.
Uskoneeko kansa untaan,
siit' tuli liukas köysi.

Kieltolaista eduskunta
ei yksin päättää voinut.
Kun sanan sanoi kansakunta,
se on senkin nikkaroinut.

Antaa kansan kyhätä,
jotain myöskin laista,
onko syytä lisätä
vankilan asukkaita.

Vapaa Suomi 16.9.1932

Vapaan Suomen sisko ja veli
(puolueen perustavassa kokouksessa lausuttu runo)

Me tahdomme ehjäksi rakentaa
siniristilippuisen laivan.
Me tahdomme uudelleen asentaa,
siihen ohjauslaitokset aivan.

me tahdomme tarmomme tallettaa,
hyödyksi syntymämaalle.
Me tahdomme puoskarit asettaa,
jo töittensä tähden vaalle.

Me tahdomme turvata kansalle
työn ja omistusrauhan.
Me tahdomme Marxin opeille
täällä kaivaa jo syvän haudan.

Me tahdomme lopettaa veljesvihan,
minkä Marxi on tänne tuonut.
Me täytämme kuilun umpeen ihan,
jonka Juudas on meille luonut.

Me tahdomme, että lapsemme
meiltä oikean perinnön saavat:
saa nähdä myös harmaahapsemme,
että paranevat vihan haavat.

Me tahdomme sinua, sisko ja veli,
yhtymään liittohomme.
Jos kiertävi syömmessäs isäimme veri,
niin kuulut sä riveihimme.

Vapaa Suomi 1.9.1932

[tämä runo oli ilmeisesti nimetön]

Jo kesä poijes pakenee,
sit' talvi takaa ajaa.
Jo ihmisiä palelee,
he tiivistelee majaa.

Mitä tekee majaton,
työtön raukka täällä?
Hällä vatsa tyhjä on,
ja vaatteen risat päällä.

Mistä johtuu työttömyys,
kun ei ole katovuosi?
Se on kuluttajain typeryys -
he ulkolaista suosi.

Nyt ostan kotimaista vain,
niin torjun työttömyyttä,
näin jatkuvasti toimin ain'
poistain tyytymättömyyttä.

En juutalaisten petkuttajain
loukkuun enää mene,
ne vaikka sisään taluttaen
hokee: "Osta herra teme".

Jäsenviikko punikeilta
meni kovin hukkaan.
Ei niitä narri kepuleita
usko enää kukaan.

He korttinsa jo paljasti,
että mukavaa on näinkin,
kun porvarit ne valjasti,
johtoon eteenpäinkin.

toisten selän takana
vain Marksin oppi möykää
vaan jos itse aloittaa,
niin kaiken pulan löytää.

[enkä ole näköjään ottanut ylös, missä Vapaan Suomen numerossa runo on ilmestynyt]

Taavi Vanhasen runot katosivat aika pian Vapaan Suomen sivuilta. Ilmeisesti hän erosi puolueen johtotehtävistä – keskinäinen tappelu oli tyypillistä suomalaisille äärioikeistolaisille liikkeille 1930- ja 1940-luvulla. (Kuten sanottu, suureksi onneksi.) Taavi Vanhasessa ei suomalainen kirjallisuus ole menettänyt mitään lyömätöntä sananiekkaa. Satiiria tavoittelevien runojen näkemys kyllä herättää kysymyksiä, vaikka toisaalta juutalaisten ivaaminen oli hyvin tyypillistä ennen toista maailmansotaa kirjoitetussa kirjallisuudessa. Myös parlamentarismin kaatumiselle naureskelu tuntuu hyvin oudolta. Nämä ovat kaikki tyypillisiä aineksia suomalaisessa 1930- ja 1940-luvun äärioikeistolaisuudessa.

Antti Tuuri: Alkemistit

Luin joululoman jälkeen ensimmäisen Antti Tuurini. Pyysin vaimolta joululahjaksi ensimmäisen osan Alkemistit-sarjaa eli teoksen nimeltä Maallinen rakkaus. Huomasin pitäväni kirjasta niin paljon, että pyysin, että saan loputkin trilogian ilmestyvät osat. Eritoten pidin Tuurin tavasta kirjoittaa historiallista fiktiota: hän ei tuputa aikakautta lukijan korvista tai silmistä sisään, lähes kaikki tapahtuu kielen ja kerronnan avulla. Nähdäkseni tämä on oikea tapa, sillä kukapa koko ajan ajattelisi elävänsä tiettyä aikakautta ja puhuvansa siitä?

Pidin valtavasti myös Tuurin kielestä. Hän käyttää toistoa, ennen kaikkea tyylillisesti mutta ei kaihda myöskään kertomasta samoja asioita kerta toisensa jälkeen vain pienin variaatioin. Olen huomannut pitäväni sellaisesta aika lailla, vaikutelma on hypnoottinen. Tuuri ei myöskään vatvo sitä, mitä hänen henkilönsä tuntevat tai ajattelevat tai mitkä motiivit heidän teoillaan on, mikä myös tuntuu oikealta - eikö tekojen psykologinen pohdinta olisi anakronismi tällaisessa kirjassa? (Totta kyllä, päähenkilö, minäkertoja, mystikko Nordenskiöldin sihteeri Carl Bergklint, useinkin pohtii, miksi hän jää isäntänsä palvelukseen, vaikka tämä kerta toisensa jälkeen osoittautuu kyvyttömäksi haihattelijaksi. Toisaalta ne syyt eivät koskaan ole kauhean sisäisiä, vaan enemmänkin ulkoisia kunnian ja totuuden kysymyksiä.)

Miksi kirja sitten kiinnosti minua niin paljon että toivoin sitä joululahjaksi? (Meillä oli joulun aikana tapana naureskella lauseelle "Isälle uusi Antti Tuuri!") En ole aikoihin keskittynyt aiheeseen, mutta olen kyllä aina ollut kiinnostunut mystiikan kulttuurihistoriasta. Tampereen yliopistossa opiskellessani ehdottomasti kiinnostavimpia luentoja - ellei kiinnostavin - oli Ville Lukkarisen taidehistorian luentosarja mystiikan ja kuvataiteen välisistä yhteyksistä (en valitettavasti enää tarkkaan muista, mikä oli luentosarjan varsinainen nimi, mutta mm. obeliskeista ja Étienne-Louis Boulléesta puhuttiin). En ole millään lailla uskonnollinen ihminen, mutta harhaiset teoriat maailman, kielten tai vuoristojen synnystä tai Salomonin temppelistä tai Baabelin tornista kiinnostavat tavalla, jota en kauhean hyvin osaa selittää. Ehkä siinä on kyse paljaimmillaan erilaisesta historiasta, "mitä jos" -leikistä, jota ei todellakaan tarvitse ottaa tosissaan. Siinä on tietysti myös ripaus camp-huumoria.

Olin 90-luvulla niin innoissani mystiikasta ja varsinkin August Nordenskiöldistä, että suunnittelin häneen liittyvää romaania. Kirjoitinkin sitä varmaan yli 50 liuskaa samoihin aikoihin. Idea oli käyttää hyväksi myös aiemmin ystävieni kanssa tehtyä jonkin sortin vaihtoehtohistoriallista lyhytelokuvaa, jossa Yhdysvallat on miehittänyt Suomen vuonna 1992. Nordenskiöldin piilossa pysynyt salaisuus löytyy jostain syystä Suomesta miehitysvallan alaisuudessa, ja sitä selvitellään kolmessa toisiaan vain satunnaisesti risteävässä juonikuviossa. Luin noita kirjoittamiani sivuja myöhemmin ja voin vain todeta, että onneksi en jatkanut pidempään. (Nordenskiöldistä luin muuten ensimmäisen kerran Kansallisesta elämäkerrastosta, jonka olin saanut halvalla yhdeltä romuäijältä, jolta kävimme ystäväni Artun kanssa ostamassa vanhan polkupyörän aivan 90-luvun alussa jostain Tampereen läheltä. Teoksessa on lyhyt hakusana Nordenskiöldistä. Ehkä pelkästään sen varassa ei olisi kauhean hyvää kirjaa tullutkaan.)

Ja nyt Antti Tuuri on kirjoittanut definitiivisen romaanin August Nordenskiöldistä. Jälleen kerran kirja, jonka joku muu teki.

Kai muuten tiesitte, ettei Alkemistit: Maallinen rakkaus ole ensimmäinen romaani Nordenskiöldistä? Suomenruotsalainen toimittaja, kirjailija ja astrologi Dag Hemdal teki hänestä romaanin Konungens guldmakare (1943), joka on suomennettu nimellä Kuninkaan kullantekijä vuonna 1945. Minulla on se, viihdekustantaja Lehtiyhtymän julkaisema opus, mutta en ole lukenut sitä. Ehkä olisi korkea aika.

PS. Hämmästyin, kun hyvä ystäväni sanoi ihmetelleensä, kun olin Facebookissa ilmoittanut pitäneeni Tuurin romaanista. En vaikuta kuulemma ihmiseltä, joka pitäisi Tuurista. Toivoisin voivani olla ihminen, josta ei päältä näe mistä hän pitää tai on pitämättä, mutta ilmeisesti se on mahdotonta. 

Vuoden hienoin taide-elämys

Luulen jo kokeneeni vuoden hienoimman taide-elämyksen. Ainakin kyse on yhdestä hienoimmista suomalaisista elokuvista - jos termi nyt on oikea. Kävimme Turun taidemuseossa katsomassa taiteilijaryhmä IC-98:n näyttelyä, jossa oli sekä ryhmän uusi työ Oikoumene (se ei valitettavasti toiminut suunnitellusti, vaan oli mennyt rikki) että heidän aiemmin tekemiään videoteoksia. Niistä hienoin ehkä (en onnistunut näkemään kaikkia, osaksi muusta elämästä johtuen, osaksi omaa tyhmyyttäni) oli Näkymä vastarannalta, vuonna 2011 tehty animaatio, jonka pääosassa ovat Gylichin pylväät eli nykyään paremmin Pinellan pylväikkönä tunnettu arkkitehtoninen nähtävyys.

Olin naulittu surkeaan tuoliini koko 70 minuutin ajan. En pystynyt lähtemään mihinkään, vaikka olimme sopineet perheen kanssa, että käymme museon kahvilassa ja lähdemme sitten asioille kaupungille. Laitoin tekstarin, että menisivät edeltä, minä en tästä pysty lähtemään. Elokuva - tai videoteos - tavoittaa yhdellä "otoksella" monta asiaa: järisyttävän Unheimlichen tunteen (en epäröisi kutsua tätä kauhuelokuvaksi), vision ihmisettömästä maailmasta, vanhan arkkitehtuurin kauneuden ja pysyvyyden (kaupungissa, joka on tunnettu siitä, että vanhaa arkkitehtuuria puretaan surutta), elokuvaa edeltävän panoraamataiteen salaperäisyyden, vanhojen kirjakuvitusten ja vanhan grafiikan surrealistisen epätodellisuuden, näkemyksen ihmisestä merkityksettömänä puuhastelijana maapallon historiassa. Luonto voittaa aina. Raunio, joka elokuvassa pikkuhiljaa kehkeytyy, muistuttaa Georg Simmelin ajatusta siitä, että raunio kiehtoo meitä, koska siinä näkyy, että luonto on voittanut sivilisaation, vaikkakaan ei vielä lopullisesti. Voimme kokea olevamme osa kumpaakin eikä meidän tarvitse sitoutua tiettyyn paikkaan luonnon ja kulttuurin välillä. 

Elokuvan voi onneksi katsoa Vimeosta. Suosittelen todella lämpimästi. Ystäväni sanoi, että tämä oli hänen elämässään hienoin taide-elämys koskaan. (Tässä myös Lars Saaren asiantunteva kritiikki IC-98:n nyt jo päättyneestä näyttelystä.)

Edit: Korjasin Oikoumene-teoksen nimen. Aiemmin väitin sen olevan Abendland, mutta se on näyttelykokonaisuuden ja yhden erillisen teoksen nimi.