Pidin valtavasti myös Tuurin kielestä. Hän käyttää toistoa, ennen kaikkea tyylillisesti mutta ei kaihda myöskään kertomasta samoja asioita kerta toisensa jälkeen vain pienin variaatioin. Olen huomannut pitäväni sellaisesta aika lailla, vaikutelma on hypnoottinen. Tuuri ei myöskään vatvo sitä, mitä hänen henkilönsä tuntevat tai ajattelevat tai mitkä motiivit heidän teoillaan on, mikä myös tuntuu oikealta - eikö tekojen psykologinen pohdinta olisi anakronismi tällaisessa kirjassa? (Totta kyllä, päähenkilö, minäkertoja, mystikko Nordenskiöldin sihteeri Carl Bergklint, useinkin pohtii, miksi hän jää isäntänsä palvelukseen, vaikka tämä kerta toisensa jälkeen osoittautuu kyvyttömäksi haihattelijaksi. Toisaalta ne syyt eivät koskaan ole kauhean sisäisiä, vaan enemmänkin ulkoisia kunnian ja totuuden kysymyksiä.)
Miksi kirja sitten kiinnosti minua niin paljon että toivoin sitä joululahjaksi? (Meillä oli joulun aikana tapana naureskella lauseelle "Isälle uusi Antti Tuuri!") En ole aikoihin keskittynyt aiheeseen, mutta olen kyllä aina ollut kiinnostunut mystiikan kulttuurihistoriasta. Tampereen yliopistossa opiskellessani ehdottomasti kiinnostavimpia luentoja - ellei kiinnostavin - oli Ville Lukkarisen taidehistorian luentosarja mystiikan ja kuvataiteen välisistä yhteyksistä (en valitettavasti enää tarkkaan muista, mikä oli luentosarjan varsinainen nimi, mutta mm. obeliskeista ja Étienne-Louis Boulléesta puhuttiin). En ole millään lailla uskonnollinen ihminen, mutta harhaiset teoriat maailman, kielten tai vuoristojen synnystä tai Salomonin temppelistä tai Baabelin tornista kiinnostavat tavalla, jota en kauhean hyvin osaa selittää. Ehkä siinä on kyse paljaimmillaan erilaisesta historiasta, "mitä jos" -leikistä, jota ei todellakaan tarvitse ottaa tosissaan. Siinä on tietysti myös ripaus camp-huumoria.
Olin 90-luvulla niin innoissani mystiikasta ja varsinkin August Nordenskiöldistä, että suunnittelin häneen liittyvää romaania. Kirjoitinkin sitä varmaan yli 50 liuskaa samoihin aikoihin. Idea oli käyttää hyväksi myös aiemmin ystävieni kanssa tehtyä jonkin sortin vaihtoehtohistoriallista lyhytelokuvaa, jossa Yhdysvallat on miehittänyt Suomen vuonna 1992. Nordenskiöldin piilossa pysynyt salaisuus löytyy jostain syystä Suomesta miehitysvallan alaisuudessa, ja sitä selvitellään kolmessa toisiaan vain satunnaisesti risteävässä juonikuviossa. Luin noita kirjoittamiani sivuja myöhemmin ja voin vain todeta, että onneksi en jatkanut pidempään. (Nordenskiöldistä luin muuten ensimmäisen kerran Kansallisesta elämäkerrastosta, jonka olin saanut halvalla yhdeltä romuäijältä, jolta kävimme ystäväni Artun kanssa ostamassa vanhan polkupyörän aivan 90-luvun alussa jostain Tampereen läheltä. Teoksessa on lyhyt hakusana Nordenskiöldistä. Ehkä pelkästään sen varassa ei olisi kauhean hyvää kirjaa tullutkaan.)
Ja nyt Antti Tuuri on kirjoittanut definitiivisen romaanin August Nordenskiöldistä. Jälleen kerran kirja, jonka joku muu teki.
Kai muuten tiesitte, ettei Alkemistit: Maallinen rakkaus ole ensimmäinen romaani Nordenskiöldistä? Suomenruotsalainen toimittaja, kirjailija ja astrologi Dag Hemdal teki hänestä romaanin Konungens guldmakare (1943), joka on suomennettu nimellä Kuninkaan kullantekijä vuonna 1945. Minulla on se, viihdekustantaja Lehtiyhtymän julkaisema opus, mutta en ole lukenut sitä. Ehkä olisi korkea aika.PS. Hämmästyin, kun hyvä ystäväni sanoi ihmetelleensä, kun olin Facebookissa ilmoittanut pitäneeni Tuurin romaanista. En vaikuta kuulemma ihmiseltä, joka pitäisi Tuurista. Toivoisin voivani olla ihminen, josta ei päältä näe mistä hän pitää tai on pitämättä, mutta ilmeisesti se on mahdotonta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti