Jani Virta: Rakkauden kouraisemat

Kuvakaappaus videolta.

Tuttavani, taiteilija ja runoilija Jani Virta pyysi minulta alustustekstiä YouTubessa julkaistulle saippuaoopperoiden henkeä tavoittelevalle elokuvasarjalleen, jonka esitys tänä viikonloppuna oli osa Space 81 -galleriassa tänä viikonloppuna järjestettyä Jani Petteri Virta Film Festivalia (olisi ehkä voinut julkaista tämän etukäteen, joku olisi saattanut lähteä paikan päälle katsomaan teoksia). Oletan, että Jani on vain lukenut tekstin paikan päällä eikä siitä tehty minkäänlaista monistettakaan, joten kyse on aidosta julkaisemattomasta tekstistä. Rakkauden kouraisemien avausjakso löytyy YouTubesta täältä. 

Jani Virta, liikkumaton liikuttaja

Muistelen, että jossain 1980-luvun suomalaisessa sketsiohjelmassa oli vanhojen suomalaisten maalaismelodraamojen pilaversio nimeltä "Vilja tuleentuu". Ehkä se oli Hepskukkuussa, sitä ainakin tiedän katsoneeni. 

Sen muistan, etten oikein ymmärtänyt näkemästäni mitään, koska olin niin vähän nähnyt suomalaisia maalaismelodraamoja. Silti (tai juuri siksi) pilaversio on jäänyt mieleeni, ainakin epämääräisten mielikuvien tasolla. 

On mahdollista kuvitella ihminen, joka ei ole nähnyt yhtään saippuaoopperaa, mutta on nähnyt useita pilaversioita niistä. 

Kuinka moni oli nähnyt aitoja amerikkalaisia saippuaoopperoita ennen kuin Kupla tuli Suomeen? Muistan että sarjan ensimmäinen jakso jäi näkemättä, koska Lake Placidin talviolympialaisten avajaiset tulivat samaan aikaan, ja isoveljeni kanssa päätimme katsoa mieluummin ne. Joka tapauksessa Suomessa ei ollut juuri esitetty mitään sarjaa, jolle Kupla irvaili. Suuri osa pilailun kohteista jäi varmasti tajuamatta. 

Hyvin moni on nähnyt David Lynchin käänteentekevän Twin Peaksin. Sen ensimmäisellä kaudella seurattiin tv:stä sarjaa, jonka nimi oli Invitation to Love. Sitä nähtiin muutamassa jaksossa muutamien yhteensä reilun kuudentoista minuutin ajan. Tahallisen kömpelöt tarinat keskittyivät luksuskerrostalon asukkaiden sekavaan elämään. En muista, olinko tuossa vaiheessa eli keväällä 1991 nähnyt vieläkään yhtään oikeaa saippuaoopperan jaksoa. 

Kauniit ja rohkeat on ilmeisesti ollut ensimmäinen aito amerikkalainen saippuaooppera, jota Suomessa on näytetty televisiossa. Muistan, että tyttöystäväni katseli sitä joka iltapäivä, kun tulin (itselleni poikkeuksellisesti) töistä neljän viiden aikaan. Otin melkein aina nokoset sarjan aikana enkä ole ehkä vieläkään nähnyt yhtään kokonaista Kaunarien jaksoa. 

Saippuaoopperoille on helppo nauraa. Parodioijat ajattelevat, että ivailu käy käden käänteessä: dialogi on älytöntä, näyttelijät yrittävät liikaa lukiessaan paperinmakuisia repliikkejään, juonenkäänteet ovat epäuskottavia, kaikki on vaalean- tai kirkkaanpunaista, miehillä on jykevät leukaperät. (Ronn Moss on muuten ilmoittanut tekevänsä lännenelokuvaa. Harvalla rajaseutujen miehellä on ollut varaa teettää yhtä miehekästä leukalinjaa.) 

Mutta koettakaapa itse tehdä tv-sarjaa, josta tulee joka päivä tai joka viikko uusi jakso ja jota ihmiset jaksavat seurata vuodesta tai vuosikymmenestä toiseen! Sujuva typeryys on oma ammattitaidon lajinsa. (Ja muistakaa, että klassinen romaanikirjallisuus sisältää aivan yhtä epäuskottavia juonenkäänteitä. Oliver Goldsmithin Wakefieldin kirkkoherra anyone?) 

Onneksi Jani Virta ei ole lähtenyt helpon parodian tielle Rakkauden kouraisemat -sarjassaan, vaikka hellän pilailun kohteet ovatkin itsestäänselviä, jo alkaen reunoista pyöristetystä kuvaruudusta, joka vie ajatukset saippuaoopperoiden alkulähteelle, 1950- ja 1960-lukujen amerikkalaiseen televisioon. Uudempaa kerrostumaa on Mika Marttion vaporwave-tyylinen musiikki, jollainen mistä tahansa B- tai C-luokan saippuaoopperasta löytyy. (Samalla juuri musiikin käyttö tuo sarjan heti uuteen kontekstiin ja lakkaa viittaamasta saippuoihin.) 

Itsestäänselvyyksiä Virta välttelee muun muassa kirjallisuusviittauksilla. Salatuissa elämissä ei taatusti ole puhuttu Eila Kivikk'ahosta. Ylipäätään dialogin paperinmakuisuus korostuu siinä, miten vähän eri jaksojen keskustelut toisiinsa liittyvät. Välillä on kuin luettaisiin jonkinlaista runoutta, joka on ehkä sukua 2000-luvun alun flarfille. Rakkauden kouraisemat on ylipäätään sukua Anneli Nygrénin videoteoksille, joissa fanikulttuurin ja saippuaoopperoiden konventiot läpivalaistaan. 

Syvempiäkin teemoja Rakkauden kouraisemista löytyy. Virta näyttelee itse kaikki sarjan hahmot, minkä lisäksi hänet nähdään usein peilikuvana: ihmisen identiteetti on saippuaoopperoissa vain toisten heijastumaa, jokainen on kuin toisensa kaksoisolento. Samalla Virta ilmoittaa alkuteksteissä olevansa sarjan "luoja" ("created by" on amerikkalaisessa tv-maailmassa varmasti ihailluin fraasi). Hän on sarjan sisältämän universumin "prime mover", liikkumaton liikuttaja, jota ilman ei olisi mitään muutakaan ja johon muiden toiminta ei vaikuta. Näin Virta voi todellakin tehdä maailmassaan mitä haluaa.  

Turkulaisten kustantamojen lyhyttä historiaa

Pidin Turun kirjamessuilla pari viikkoa sitten parinkymmenen minuutin esitelmän turkulaisten kustantamojen historiasta. Aihe oli vain heitto Lounais-Suomen kirjailijoiden kokouksessa, jossa puhuttiin messuohjelmasta, mutta niin vain se meni messuorganisaatiossa läpi. Aiheesta ei ole nähdäkseni minkäänlaista tietoteosta, mutta käytin hyväkseni esimerkiksi Jouko Grönholmin  Turun Sanomiin kirjoittamaa juttusarjaa, josta varsinkin Auran kohdalla napsin suoranaisia sitaatteja. En ole niitä tässä versiossa kirjoittanut uusiksi omaksi tekstikseni, vaan olen merkinnyt kohdat, joissa siteeraan Grönholmia. Muutenkaan mistään syväluotauksesta ei kannata puhua eikä teksti jäsenny ihan kokonaiseksi artikkeliksikaan, mutta blogikontekstissa se ehkä puolustaa paikkaansa. Minun piti alun perin aloittaa jo 1700- ja 1800-luvuilta, mutta aikapulassa päätin, että aloitan suoraan 1900-luvulta, jolloin voi ehkä muutenkin varsinaisesti puhua modernista kustannustoiminnasta tai ainakin pienkustantamoista, joista tässä kaiken aikaa käytännössä on kyse, ehkä Sammakkoa lukuun ottamatta. Tekstistä varmasti puuttuu myös monia kustantamoita (ainakin yliopiston Kirja-Aurora tulee nyt tätä postausta tehdessä mieleen), mutta kuten sanottu, tarkoitus ei ollut pyrkiä kattavuuteen. Esitelmää pitäessäni myös hyppäsin joidenkin esimerkkien yli. Kuuntelemassa ollut Kari J. Kettula sanoi, että tästä pitäisi ehdottomasti tehdä jotain laajempaa. Saapa nähdä, ainakin jonkin apurahan tällaiseen varmasti saisi. 

Varsinaiset kirjankustantamot 1900-luvulla

1900-luvun alussa ei Turussa toiminut kustantamoja, vaikka pieniä kustantamoita muuten oli pitkin Suomea, yksi isoimmista eli Karistokin toimi Hämeenlinnassa ja Otto Andersinin kustantamo Porissa. Tampereella, Turun iänikuisella kilpakumppanilla, on myös ollut omia kustantamojaan, ja huokean viihteen alalla toimi esimerkiksi Isak Julin, jota voi verrata Porin Andersiniin. Myöhemmin Tampereen ehkä tärkeimpänä kustantamona on humanistis-yhteiskunnallinen tiedekustantamo Vastapaino, mutta myös muita. Lähimmäs yleiskustantamoa Tampere on päässyt Semicillä, tämä kun julkaisi paljon sarjakuvia 1980-2000-luvuilla. Tampereesta on tullut myös merkittävä spefikustantamo Vaskikirjojen ja osittain kirjailijoiden oman osuuskunnan Osuuskumman myötä.  

Aura

Ensimmäisenä varsinaisena kirjankustantamona Turussa voidaan pitää vuonna 1942 perustettua Auraa, joka toimi Yliopistonkatu 25:n hienossa uusrenessanssitalossa. 

Aura on "perustettu ja toimii Turussa "Suomen kirjallisen kulttuurin, kirjapainotaidon ja kustannustoiminnan vanhalla ja perinteistä rikkaalla syntymäseudulla". Nostalgisena väikkyvän liikemerkin A-kirjain tarkoittaa kustannusosakeyhtiö Auraa, joka toimi Turussa kahdeksisen vuotta 1940-luvulla (Jouko Grönholm).

Asiaa oli ilmeisesti pohdittu jo 1920-luvulla, mutta vasta 20 vuotta myöhemmin asia eteni niin pitkälle, että vuonna 1942 kustannusliike todella perustettiin. 

"Auran taustavoimiin kuului sekä akateemisia vaikuttajia - esimerkiksi professori Einar W. Juva - että kirja-alan ammattilaisia, varsinkin Yrjö Korte. Kirjailija Harri Raitis sanoo eräässä artikkelissaan (Suomen Turun numerossa 3/2000), että alkuvaiheessaan Auralla oli mitä kiintein yhteys Turun yliopistoon, sillä osakeyhtiön perustivat samat henkilöt, jotka muodostivat yliopiston talousvaliokunnan. Kustantamon keskeisin voimatekijä oli kauppaneuvos Aapo Laurén." "Yhtiön ensimmäinen toimitusjohtaja Arvo Viljanti oli myös Varsinais-Suomen maakuntaliiton perustaja ja sihteeri." (sitaatit Jouko Grönholm)

Aura julkaisi elinaikanaan peräti 300 kirjaa eikä sitä voi pitää minään pienkustantamona, ja sen kustannusohjelma oli kunnianhimoinen. Lisäksi kustantamolla oli ohjelmassaan hittejä, kuten ruotsalaisen Vilhelm Mobergin romaanin Ratsasta tänä yönä!, jota oli sota-aikana tarjottu Otavalle, mutta siellä romaania ei katsottu syystä tai toisesta hyvällä, joten kustannusoikeudet menivät Auralle. (Otava kyllä otti kirjasta myöhemmin uusintapainoksia, 

Aura myös julkaisi ensimmäisen kirjamittaisen Franz Kafka -suomennoksen, nimittäin Oikeusjutun vuonna 1945, suomentaja Aukusti Simojoki. Jos Kafkan raskas proosa heikottaa, kannattaa ehkä kääntyä Simojoen suomennoksen puoleen, sitä on tyylillisesti helpotettu huomattavasti. Auran Oikeusjuttu edelsi novellikokoelmaa Nälkätaiteilija melkein 15 vuodella! (Tästä käännöksestä on otettu useita painoksia, vaikka se ei nähdäkseni ole uskollinen Kafkan tyylille, viimeisin vuonna 2024. Käännöksen oikeudet ovat jossain vaiheessa menneet WSOY:lle, en tiedä millä diilillä.)

Lisäksi Aura julkaisi Eeva-Liisa Mannerin esikoiskokoelman Mustaa ja punaista vuonna 1944. Se on toki hyvin erilainen kuin Mannerin myöhemmät runokokoelmat, mutta ei voi tietää, vaikka runoilijan ura olisi katkennut ilman ensimmäistä kustantajaansa. Samalla siinä Manner käsittelee samanlaisia teemoja kuin runoudessaan myöhemminkin, kuten lapsuutta Viipurissa. Lisäksi siinä ilmestyi Mannerin suomennoksia esimerkiksi Hermann Hessen runoista.

Aura oli merkittävä myös siinä mielessä, että tuleva Yleisradion pääjohtaja Eino S. Repo työskenteli Aurassa kustannustoimittajana vuoden verran alle kolmikymppisenä. 

Auran tarina päättyi 1950-luvun alkuun taloudellisista syistä. 

Armo Hormia. (Lähde: Wikipedia.)

Tajo

Tajon perusti Armo Hormia, legendaarinen kulttuurihahmo, joka oli pappissuvusta ja jonka veli Osmo Hormia oli kirjallisuudentutkija. Armo Hormia oli psykiatri, ja Turun yliopiston hermo- ja mielitautien klinikan apulaisylilääkärinä 1956-61 ja vuodesta 1961 Turun vankimielisairaalan ylilääkärinä. Hän toimi myös Turun Mielenterveysseuran puheenjohtajana, mistä syntyi uuden kustantamon ensimmäinen kirja. 

Tajon perustamisesta on sanottu, että 1960-luvulle tultaessa kaupungin kulttuuripiirejä oli alkanut harmittaa, että kaupungissa ei ole kustantamoita, niin kuin Helsingissä ja Tampereella. Mielestäni tämä liittyy siihen, että turkulaiset eivät ole muutenkaan kovin hanakoita toimimaan yhdessä. Turkulaiset ovat koti-ihmisiä, niin kuin Otro Kontturi sanoi 60-luvun alussa dokumenttielokuvassa Kolmen kaupungin kasvot. 

On sanottu, että Tajon toimitilat Uudenmaankadulla olivat 1960-luvun alkupuoliskolla merkittävä kohtaamispaikka. Kustantamon kirjallisena johtajana  oli Turun Ylioppilaslehden kriitikkona tunnettu Pekka Kapari. Armo Hormia julkaisi tai julkaisutti Tajolla myös omia kirjojaan, kuten seuraavat:

Ihmisen ongelmia Turun mielenterveysseuran julkaisuja 2. Omakustanne, Turku 1962

Tunnetko itsesi? Turun mielenterveysseuran julkaisuja 3. Tajo, Turku 1963

Älä pelkää. Turun mielenterveysseuran julkaisuja 4. Tajo, Turku 1963

Suomen Turku = Åbo. Valokuvat, suunnittelu ja taitto Matti Uusi-Honko. Kuvatekstit Armo Hormia. Tajo, Turku 1964

Uusi omatunto. Tajo, Turku 1964. 

Kustantamon toiminta painottui hyvään kaunokirjallisuuteen, mm. Allen Ginsbergin runoista koottu kokoelma Kuolema van Goghin korvalle, Ilja Ehrenburgin Julio Jurenito ja eteläamerikkalaisen runouden antologia Näin ihminen vastaa. Tajo oivalsi kustannusohjelmassaan jo silloin, että ranskalainen J. M. G. Le Clézio tultaisiin kruunaamaan Nobelin kirjallisuuspalkinnolla syksyllä 2008, koska julkaisi vuonna 1965 romaanin Raportti Aatamista Olli-Matti Ronimuksen suomennoksena. Yllättävä veto oli myös kauhukirjailija Ray Bradburyn Paha saapuu portin taa, joka tuli samassa Nykyromaaneja-sarjassa vuonna 1964. Ilmeisesti nykykirjallisuus ei kuitenkaan lukijoita niin kiinnostanut, koska sarja jäi kolmeen teokseen. Samanlaiset ongelmat ovat kohdanneet kulttuuritietoisia pienkustantamoita sittemminkin. 

Ginsbergin runo "Huuto", joka luettiin Yleisradiossa, nostatti eduskuntakeskustelun, ja Tajo julkaisi "Huudosta" myös pienen vihkopainoksen jaettavaksi kansanedustajille ja kriitikoille, mutta sitä ei päästetty kirjakauppamyyntiin. Julkaisuohjelmassa oli niin turkulaisia murrepakinoita kuin poliittista historiaakin. Edellistä edusti esimerkiksi Allan Aarnion Seissi ja karjufläski, jossa on nuoren Ismo Kajanderin tekemä kansi, jälkimmäistä puolestaan Keijo Korhonen mm. kirjalla Linjoja puoleltatoista vuosisadalta. Rahaa Tajo sai julkaisemalla pieninä sievinä lahjakirjoina amerikkalaisen Joan Walsh Anglundin pikkuruisia lastenkirjoja, joissa on toivoa ja rauhallisuutta korostavia pieniä mietelauseita ja söpöjä kuvituksia. Näitä suomensi Armo Hormia itse salanimellä Lahja Kömi. 

Tajon ja Hormian glooriaa heikentää huomattavasti se, että vuosikymmeniä myöhemmin Hormian puoliso Aiju von Schöneman kirjoitti muistelmissaan Hormian pahoinpidelleen häntä useita kertoja avioliiton aikana. Murroskausina muutosta ajavat ihmiset ovat usein itse hulluja ja syypäitä moneen. Tuula-Liina Varis kirjoitti muistelmissaan Hormiasta näin: 

Armo ei pidä minusta enkä minä hänestä. Tai minä pelkään häntä. Hän tuntuu arvaamattomalta kuin villieläin tai mielipuoli; kuin voisi yhtäkkiä tehdä ihan mitä tahansa. Armo esiintyy meille koppavasti kuin Pentti olisi elänyt suuren osan elämäänsä hänen kustannuksellaan. Juovuksissa hän riehuu kuin hunni. Junassa kotimatkalla ihmettelen ääneen, miten Pentti voi pitää koko ajan vinoilevaa, röyhkeää ja kännissä täysin tolkutonta Hormiaa ystävänään. Olen herännyt yöllä siihen, että Armo istuu sänkyni päässä ja puristelee molemmin käsin rintojani. Rupean kiljumaan ja repimään Penttiä hereille. Pentti käskee Armon painua helvettiin. Pentti sanoo, että Armo on poikkeuksellisen älykäs. Se kompensoi kaikki ne hölmöilyt ja jopa ne osin kyseenalaiset keinot, joilla hän hankki rahansa.

Tajon viimeiset kirjat ilmestyivät vuonna 1970, ne olivat laajat kokoelmat Parantava nauru ja Venäläinen nauru. Jälkimmäistä kirjaa ei varmaan moni tällä hetkellä kuvittelisi lukevansa. 

Cultura

Tajon jälkeen kesti pitkään ennen kuin alalle tuli säännöllisemmin toimivia kustantamoita, toisin sanoen turkulaisten koti-ihmismäisyys jälleen kerran lisääntyi. Täällä kyllä nähtiin sellaisia marginaalisia ilmiöitä kuin naantalilais-turkulaisen uusnatsin ja mystikon Pekka Siitoimen melko laajakin kustannustoiminta sekä Cocktail-nimellä ilmestynyt seksilehti ja sen kylkiäisenä julkaistu seksipokkarisarja, jonka melkein kaikki kirjat olivat käännöskirjoja, joko englannista tai tanskasta suomennettuja. Sarjassa ilmestyi myös turkulaisen Harri Kumpulaisen - joka kuoli melko vastikään melkein 80-vuotiaana - kirjoittama Ryhmäseksiä, jonka hän oli tehnyt omien sanojensa mukaan viikonlopun aikana ja myynyt kustantamolle, joka julkaisi sen väärällä nimellä ja amerikkalaisen kirjailijan salanimellä. 

Kesti 1980-luvun loppuun ennen kuin kaupungissa alkoi taas tapahtua. Ensimmäinen kustantamo, joka julkaisi useampia kuin yhden tai muutaman kirjan, oli käytännössä vasta vuonna 1990 Turussa perustettu ja täällä jonkin aikaa toiminut Cultura, jonka perustivat nuortenkirjailija ja kirjastonhoitaja Kari Vaijärvi ja Turun kirjamessujen legendaarinen perustaja ja pitkäikäinen toiminnanjohtaja Kari J. Kettula. Vaijärven omien kirjojen lisäksi Cultura julkaisi mm. Kettulan esseitä nimellä Katsoja kiipeää näyttämölle. Cultura julkaisi kirjastoalan pamfletteja ja tutkimuksia sekä useita lasten- ja nuortenkirjoja, sekä esimerkiksi Mirva Saukkolan väitöskirjan nuortenkirjallisuudesta. Kiinnostavimpia Culturan kirjoista voivat olla J. K. Ihalaisen varhaiset teokset, kuten Jättiläisten maa: vendien ja vandaalien muinaishistoria, joka ilmestyi vuonna 1995. Sittemmin Cultura on muuttanut Espooseen ja elänyt hiljaiselämää viimeiset 10-15 vuotta.

1990-luvulla alkoi muutenkin tapahtua. Tommi Parkko ja Markus Jääskeläinen perustivat runousyhdistys Nihil Interitin vuonna 1993, ja se alkoi seuraavana vuonna julkaista edelleen ilmestyvää runolehteä Tuli & Savua. Nihil Interit julkaisi myös varsinkin alkuvuosinaan useita runokirjoja, kuten Seppo Lahtisen Hampaan. Yhdistyksen ja lehden tekijät ovat kuin suomalaisen runouden kuka kukin on: 

Markus Jääskeläinen 1993-1996

Ilkka Koponen 1996-1997

Tuomo Karhu 1998-2000

Johanna Venho 2000

Rita Dahl ja Janna Kantola 2001-2002

Leevi Lehto 2002-2003

Miia Toivio 2003-2006

Teemu Manninen 2006-2007

Harry Salmenniemi 2007-2008

Henriikka Tavi ja Mikael Brygger 2008-2010

Kristian Blomberg ja Mikael Brygger 2010-2013

Pauli Tapio, Tiina Lehikoinen ja Jouni Teittinen 2013-2014

Tiina Lehikoinen ja Jouni Teittinen 2014-2015

Anna Tomi ja Vesa Rantama 2016-2017

Juha-Pekka Kilpiö 2018-

Sammakko

Culturaa isompi ja tärkeämpi on Sammakko, joka perustettiin vuonna 1996. Sammakosta on sittemmin tullut yksi Suomen tärkeimpiä kustantamoita, joka julkaisee laatukirjallisuutta monella alalla, niin tieto- kuin kaunokirjojakin. Sen oma kauppa Humalistonkadun ja Yliopistonkadun kulmassa on tärkeä turkulainen kohtaamispaikka. 

Aika näyttää, mitä kaupalle tarkoittaa rautatieaseman lopullinen siirtyminen Logomon kohdalle, koska asema tarkoitti taajaa jalankulkua Humalistonkatua pitkin, mikä taas on pitänyt sen virkeänä kauppakatuna. Sehän on nyt jo osittain tyhjentynyt liikennejärjestelyjen ansiosta.  

Joka tapauksessa Sammakon ensimmäiset kirjat ilmestyivät vuonna 1996. Kustantaja, aiemmin yhden runokokoelman Hammas julkaissut Seppo Lahtinen on kertonut, että hän ei ensimmäistä kirjaa tehdessään tiennyt edes, että kirjoissa pitää olla ISBN-tunnus. Kustantamon ensimmäinen kirja oli Lahtisen vanhan suosikin, amerikkalaisen runoilijan Charles Bukowskin käännösvalikoima Rakkaus on koira helvetistä, ja sen ensipainoksesta näkee, että maasta pienikin ponnistaa.

 

(Tämä ei mielestäni ole ensipainos, joka on ankeamman näköinen.)

Sammakko on vakiinnuttanut paikkansa yhtenä tärkeimmistä yleiskustantamoista Suomessa, joka julkaisee paljon kauno- ja tietokirjallisuutta. Sammakko on myös päässyt eroon ensimmäisten kirjojen amatöörimäisestä ulkoasusta, ja kirjojen ilmettä on kehitetty tarkasti. Kustantamon katalogista on vaikea ja turhaakin nostaa esille joitain tiettyjä kirjoja, mutta mainitaan esimerkiksi Panu Savolaisen ja Aleks Talven hieno opus Arkkitehtuurimme vuosituhannet, joka sai viime vuonna vuoden historiateos -palkinnon. Kustantamo on tehnyt erityistä työtä amerikkalaisen beat-kirjallisuuden saattamisessa suomeksi, ja esimerkiksi Jack Kerouacin ja William S. Burroughsin ilmeisesti kaikki proosateokset ovat olleet koko ajan saatavilla Sammakon kautta. 

Enostone, Faros, Savukeidas

Sammakko veti perässään myös muita kustantamoja, ja aika oli muutenkin otollinen pienkustantamoille. Kirjallisuus näytti kiinnostavan, ja tämä oli myös niin sanotun Turun runoliikkeen aikaa, jolloin nimenomaan täältä näytti nousevan kiinnostavia runoilijoita, kuten Tapani Kinnunen, Juha Kulmala ja Kari Aartoma. Naisrunoilijoita olivat mm. Pauliina Haasjoki, Jenni Haukio ja Reetta Niemelä. Toisaalta samaan aikaan esim. Nihil Interitin toiminta alkoi siirtyä Helsinkiin. 

Myös painaminen tuli halvemmaksi. Kustantamot rupesivat painattamaan kirjoja ulkomailla, eniten ehkä Baltian maissa, joissa kustannukset ovat halpoja ja kirjojen toimitus myös edullista. Halvan painattamisen perässä mentiin välillä jopa niin kauas kuin Intiaan, ja kustantaja sai pelätä, kaappaavatko Adeninlahden somalialaiset merirosvot konttialuksen, joka kirjoja Suomeen kuljetti. 

Yksi ensimmäisiä Sammakon perässä tulleita kustantamoja oli Enostone, jonka Vesa Niinikangas ja Matti Juhani Särkkä perustivat vuonna 1999. Enostone julkaisi runoutta ja paljon paikallisia kirjailijoita, kuten Särkän omia teoksia. Myös Juhani Branderin ensimmäiset teokset ilmestyivät Enostonelta. Enostone siirtyi vuonna 2015 Vesan pojalle Kallelle, joka on luotsannut kustantamoa vaikeina aikoina ja julkaissut mm. nobelistirunoilija Louise Glückiä. Enostone tosin joutui julkisuuteen, kun kävi ilmi, ettei se ollut pystynyt maksamaan tekijöille rojalteja teosten myynnistä. Kallen aikana Enostone on tosin siirtynyt pääkaupunkiseudulle eikä sikäli enää kuulu tähän esitykseen.

Turkulaisen kustantamisen suurimpia menestystarinoita monessakin mielessä on ollut Savukeidas, jonka nuori runoilija Ville Hytönen perusti kaverinsa Erno Selänteen kanssa vuonna 2001. Se aloitti tietenkin runoilla, mutta laajensi nopeasti esseistiikkaan, klassikkokäännöksiin ja vastaaviin kulttuuritekoihin. Kustantamo tuli tunnetuksi siitä, että kirjoja myytiin halvalla kirjamessuilla ja muissa tapahtumissa, ja kahden, viiden ja kymmenen euron kirjat tekivätkin kauppansa. Myyntipaikat olivat vilkkaita, ja monet kirjailijat ja muut alan toimijat hengailivat paikalla, koska Hytösestä ja Selänteeltä saattoi saada viinilasillisen tai maustettua vodkaa. Itse olen kokenut yhden elämäni pahimmista migreeneistä, kun erehdyin juomaan juuri tällaista maustettua vodkaa, jota Ville Hytönen oli tuonut jostain entisestä Neuvostoliiton tasavallasta. 

Savukeitaan toiminnassa oli mielestäni paljon kritisoitavaa. Kirjat olivat halvan näköisiä ja niitä oli hankala lukea, kun ne saattoivat ratketa liimauksistaan, jos ne avasi niin että näki kaiken tekstin. Kustantamo ei myöskään maksanut tekijöille kovin paljon, käytännössä kaikki palkkiot olivat alle alalla totuttujen. Esimerkiksi esseisti Antti Nylén, joka on varmasti yksi tärkeimpiä 2000-luvulla debytoineita suomalaisia kirjailijoita, on kirjoittanut saaneensa parhaimmillaan tuhansia kappaleita myyneistä esseekokoelmistaan "ropoja". Savukeitaan aloittamat toimintatavat ovat joka tapauksessa nousseet alalla uudeksi standardiksi. 

Joka tapauksessa Savukeidas sai ennakkoluulottomasta, rohkeasta ja laadukkaasta kustannustoiminnasta Nuori Voima -palkinnon vuonna 2006. Ja onhan Savukeitaan lista komea: Nylénin lisäksi he julkaisivat muun muassa Virginia Woolfia, James Joycea, Stephané Mallarmea, Cesar Vallejoa, suomalaisen kokeellisen runouden kummisetää Leevi Lehtoa, englantilaista kauhuromantiikkaa, ja niin edelleen. He olivat myös nyttemmin muusta tunnetun Jenni Haukion ensimmäinen (ja hänen omien runojensa suhteen ainoa) kustantaja. Kirjoja tuli nähdäkseni yhteensä reilu 300. Savukeitaan merkitys 2000-luvun alun Suomen mentaaliseen maisemaan on ollut valtava, myös huonossa mielessä, koska Savukeitaan esseisteihin kuului aluksi esimerkiksi Timo Hännikäinen, joka näin sai näkyvän kanavan kansallis-konservatiivisille näkemyksilleen, jotka sittemmin kovenivat suoranaiseksi fasismiksi. 

Savukeidas lopetti toimintansa vuonna 2018. Lopettaminen alkoi varaston tyhjentämisellä, ja kustantamon kerrotaan myyneen viikossa 20 000 kirjaa. Itseltäni jäi saamatta toimittamaani satukirjaa Vuoripeikkoja yksi laatikollinen, koska sitä ei saatu kaivettua joissa muiden kirjojen alta. Hytönen sanoi julkisuudessa, etteivät koskaan maksaneet palkkaa itselleen. 

Muita kustantamoita

Muita 2000-luvun alussa perustettuja turkulaisia kustantamoita ovat olleet kulttuurihistorian tutkijan Hannu Salmen perustama Faros-kustannus (2002), historian, arkeologian ja kulttuurialan tietokirjoja julkaiseva Sigillum (2006) ja Turun sarjakuvakauppaan kytkeytyvä Zum Teufel, joka on julkaissut eniten sarjakuvaa, mutta jonkin verran myös muuta, kuten toimittamani kokoelman Susikoira Roi -vitsejä. Zum Teufel on perustettu vuonna 2005, ja se on varmasti yksi tärkeimmistä suomalaisista sarjakuvakustantajista nykyään. Zum Teufelin alamerkki oli Lempo Kustannus, jonka kautta tuli mm. Petri Hiltusen Kalkkaro-lännensarjakuvaa.

 

Toimittaja-kirjailija Harri Kumpulainen perusti vuonna 2007 Turbatorin, jolle itse tein parikymmentä kirjoja vajaan kymmenen vuoden aikana. Toimitin Harrille antologioita, joissa oli joko uusia tai vanhoja novelleja jossain tietyssä lajityypissä eli dekkareita, kauhua, länkkäreitä, erätarinoita, joulunovelleja ja niin edelleen. Oudoin ja muistettavin kirja lienee ollut On Suurten muinaisten aika, jossa oli Paavo Väyrys -aiheisia kauhunovelleja. Enemmän Turbator tietenkin julkaisi muita kirjoja, esim. Kumpulaisen omia scifinovellikokoelmia ja Boris Hurtan kauhunovelleja ja muuta, myös Turkuun ja Turun historiaan liittyvää kirjallisuutta. (Tätä ei lukenut tässä alun perin, mutta vaikka työskentelin Turbatorille, niin olen ensimmäisenä sanomassa, että kustantamon toiminnassa oli paljon kritisoitavaa niin kirjojen ulkoasun kuin palkkioidenkin suhteen.) 

Kaikenlaista toimintaa on ollut sittemmin jatkuvasti. Fabriikki Kustannus vaikuttaa toimineen vain muutaman vuoden 2010-luvun lopulla, vaikka se julkaisi kiinnostavia käännöskirjoja kielialueilta, joita ei muuten täällä juuri huomattaisi. Samalla se julkaisi ensimmäisen ja edelleen ainoan Shirley Jackson -suomennoksen Me olemme aina asuneet linnassa. Fabriikkia veti suomentaja Laura Vesanto, joka samalla käänsi suuren osan kustantamon kirjoista. Runoilija Tommi Parkko perusti vuonna 2019 Kustantamo Parkon, joka julkaisee käännösrunouden klassikoita, kuten Dylan Thomasia ja Apollinairea. 

Tarke julkaisi mm. Anton Montin esikoisteoksen,
joka käsitteli kiinnostavasti Italian sodanjälkeistä fasismia.
Monti on sittemmin julkaissut useita teoksia samantyyppisistä aiheista. 

Pienempiä projektiluontoisia kustantamoita ovat viime vuosina olleet mm. Kaarna Kustannus ja Kustantamo Kita. Itse olin kymmenisen vuotta sitten perustamassa lyhytikäiseksi jäänyttä Kustantamo Tarketta, jonka piti julkaista tietokirjoja, mutta se lopetettiin, kun huomattiin, ettei toiminnasta pysty tosiaan maksamaan kenellekään palkkaa eikä kenelläkään ollut myöskään aikaa ja kiinnostusta kiertää maata erilaisissa tapahtumissa Savukeitaan tapaan. 

Timo Ronkaisen kansikuva ammatillisiin muistelmiini, 
jotka julkaisin Helmivyön kautta. 

Vuonna 2016 perustin Helmivyö-nimisen kustantamon, joka julkaisee pelkästään niin sanottuja tarvepainatteita, toisin sanoen kirjoja painetaan vain kun niitä tilataan. Näin toiminnan kulut ovat mahdollisimman pienet, kun ei tarvitse painaa kirjoja esim. kolmeasataa tai tuhatta kappaletta, joista saa myytyä vain pienen osan. Olen Helmivyön kautta julkaissut omia projektejani, kuten edelleen kaikenlaisia novelliantologioita, tai vanhojen loppuunmyytyjen kirjojeni uusintapainoksia, usein korjattuna tai täydennettynä, sekä itseäni kiinnostavia tietokirjoja, kuten Lauri Piispan erinomaisen elokuvaohjaaja Sergei Eisensteiniä käsittelevän teoksen. Elokuvakirjoja on muutenkin lähiaikoina tulossa, kuten Jari Mäkilän teos Turun elokuvateatterien historiasta. Mutta näkyvyys ja myynti ovat vähäisiä, niin kuin suurimmalla osalla kirjoja nykyään muutenkin. 

Lopuksi

Onko Turussa ollut laajaa yleiskustantamoa vai ovatko turkulaiset kustantamot olleet aina marginaalisia kulttuurikustantamoita? Aura pyrki laaja-alaiseksi taloksi 1940-luvulla, ja Sammakko on sellaiseksi tullut, tosin vahvalla kulttuuripainotuksella. Savukeitaan kirjoista suurin osa oli loppujen lopuksi aika marginaalisia, ja kirjojen ulkoasu sai ne osittain pysymäänkin marginaalin puolella. Turussa ei ole myöskään ollut sellaisia viihteeseen keskittyviä kustantamoja kuin Hämeenlinnassa 1940- ja 1950-luvuilla toiminut Nide.  

En tiedä, mistä tämä johtuu, vaikka tietysti kaiken elämän keskittyminen Helsinkiin on yksi syy. Tampereellakaan ei ole Otavaa tai WSOY:ta vastaavaa kustantamoa ollut. Arvelen, että kyse on ainakin osittain normaalista turkulaisesta pidättyväisyydestä ja siitä, että täällä ei ole kuitenkaan uskallettu haastaa muuta maata paitsi puheiden tasolla. Samahan näkyy edelleen esim. rautatieasemaa ja matkakeskusta koskevassa keskustelussa ja toiminnassa. Onneksi täältä on kuitenkin löytynyt Ville Hytösen, Harri Kumpulaisen, Hannu Salmen ja Seppo Lahtisen kaltaisia rohkeita edelläkävijöitä. 

PS. Loppuun vielä listaus aiempien vuosisatojen kustantamoista, joista en kuitenkaan puhunut, mutta joista keräsin pientä listaa, mukana myös lähdeteoksia ja yksi linkkikin: 

- Johan Winter

- Merckell, Henric Christopher (kirjapaino, Turku, 1706-1730) 

Johannes Gezelius vanhemman perustama kirjapaino. Gezeliusten kirjapaino. Suomen kuninkaallinen kirjapaino virallisesti vuodesta 1680.

- Frenckellin kirjapaino: https://www.ts.fi/puheenvuorot/1074335534

- J. W. Lillja  (29. elokuuta 1817 Dragsfjärd – 18. helmikuuta 1878 Turku): J. W. Lillja 1817-1878 : kirjamiehestä poliittiseksi taistelijaksi

- Gustaf Vilhelm Wilén (26. heinäkuuta 1835 Turku – 3. tammikuuta 1919 Turku)

EDIT: korjattu Kari J. Kettula Culturan toiseksi perustajaksi, ja lisäksi korjattu kohtaa Savukeitaan Hytöselle ja Selänteelle maksamista palkoista.

Harri Kumpulainen, kustannusalan viimeisiä suuria eksentrikkoja

 

Harri joskus 2020-luvun alussa. En tiedä kuvan ottajaa. 

Kustantaja, toimittaja, kirjailija, sanoittaja ja levytuottaja Harri Kumpulainen kuoli viime viikon perjantaina sairaalassa nopeasti edenneeseen sairauteen. Hän oli 77. 

Oli suoranainen ihme, että Harri oli vielä elossa – mies poltti röökiä ketjussa ja joi suhteellisen paljon viinaa vielä viimeisinä vuosinaan. Olin aina ajatellut, että hän kuolee heti kun lopettaa työnteon, mutta näköjään hän ei ehtinyt sitäkään tehdä, vaan lähti todennäköisesti työpöydän äärestä sairaalaan, jossa lopulta teki päätöksen, ettei hoitoja jatketa. 

Harri oli kustannusalan viimeisiä legendaarisia hörhöjä, niin sanottu hullu kustantaja aiemmin esittelemässäni nelikentässä. Parhaimmillaan hän oli myös mukava kustantaja, mutta välillä myös ärsyttävä. Järkevää hänestä ei saanut millään. Joitain ideoitani hän ei julkaissut, mutta muutoin aika älyttömiä ideoita meni läpi pelkän läpänheiton perusteella – tällaisia olivat esimerkiksi Paavo Väyrystä ja Cthulhu-mytologiaa naittava On Suurten muinaisten aika tai pornoantologia Tuska ja hurmio, jonka tein, kun Harri sanoi, ettei tavallinen erotiikka myy (hirveän näköinen, mutta sisällöltään minusta hauska Asentoja), joten pitää siis julkaista sadomasopornoa. 

Eivät Harrin omatkaan ideat aina kauhean järkeviä olleet – vai mitä pitäisi ajatella siitä, että hän välttämättä halusi julkaista ystävänsä säveltäjä Matti Rag Paanasen aforismeja kymmenenä isokokoisena kirjana? Jokaista painettiin tietääkseni vain 80 kappaletta, joten kirjoilla ei mitenkään voinut päästä edes omilleen. Kun Harrille Facebookissa ehdotettiin, että kirjoista voisi tehdä pienemmän laitoksen, johon kokoaisi parhaat mietelmät (ilmoittauduin vapaaehtoiseksi), hän tyrmäsi ajatuksen täysin, Ragin kaikki mietelmät piti julkaista nimenomaan tällä tavalla. EDIT: Rag Paanasen aforismeja julkaistiin siis kymmenenä eri kirjana, ei viitenä, kuten tässä aiemmin kirjoitettiin.

Kun tutustuin Harriin vuoden 2006 paikkeilla, en ollut mielestäni hänestä koskaan kuullutkaan. Oli hämmentävä saada sähköpostia, jossa lähettäjä kertoi julkaisseensa scifinovelleja jo 1960-luvun lopusta alkaen. Missä niitä muka oli voinut julkaista? (En ollut juurikaan seurannut scifi-fanzineita, joissa, varsinkin Portissa, olisin todennäköisesti törmännyt Harrin käyttämään nimimerkkiin Harri Erkki. Hän oli koko uransa käyttänyt nimen eri muunnelmia, esimerkiksi Cocktail-lehteen oli syntynyt novelleja nimellä Harry Erichs.)

Harri oli jostain bongannut Isku-nimisen lehden, jonka olin perustanut pari vuotta aiemmin. Se oli käytännössä fanzine, jossa ilmestyi uusia ja vanhoja rikosnovelleja, sekä käännöksiä että alkuperäisiä kotimaisia tekstejä. Harri halusi jutella aiheesta enemmän, hänellä oli kustannusideoita ja kokemusta tällaisen toiminnan suhteen. Sovimme tapaamisen Humalistonkadun Aurinkoiseen, ja muistelen että silloin oli todella kylmä syksyinen päivä. Ensimmäinen asia, minkä Harri minulle sanoi, oli: "Missä helvetissä se ilmastonmuutos viipyy?" 

En Harrin tavattuani ja hänen kanssa muutamaan kertaan keskusteltuani ollut millään uskoa, että hänen juttunsa olivat tosia. Hän oli todellakin julkaissut paljon scifinovelleja 60-luvulta alkaen, ensimmäiset Koti-Posti-lehdessä vuodesta 1967 alkaen – toisin sanoen hän oli saanut niistä rahaa! En muista, kysyinkö koskaan, paljonko niistä maksettiin. Harri julkaisi sittemmin oman ensimmäisen novellinsa "Paluu häntään" kirjassaan Pitkä jauntti. 

Näyttelyjuliste, taattua Turbator-tyyliä. 

Mutta ne jutut! Kaikkia en välttämättä voi edes kertoa eteenpäin... Mutta Harri kertoi urastaan muun muassa sellaisen täräyttävän seikan, että hän toimitti 1970-luvulla Isojen poikien kuvaristikot -lehteä. Sellaista ei löytynyt netistä eikä edes Kansalliskirjaston Fennica-tietokannasta, joten ajattelin, että Harri vain veti minua höplästä. Myöhemmin, kun kokosimme Turun kirjamessuille Länsirannikon pulp -nimisen näyttelyn (jonka näyttelyjuliste minulla edelleen on), hän toi lehtiä jopa näytille – eli kyse oli kuin olikin oikeasta julkaisusta! Ja lehti oli nimensä veroinen: tavanomaisten ristikkojen välissä oli kuvia alastomista naisista. Lisäksi lehdissä saattoi olla Harrin novelleja, en ole varma. Hänellä oli tapana täyttää lehtiensä aukkopaikkoja omilla teksteillään. Näissäkin oli usein paljon hyviä tekstejä, kuten Vappu-Vippu-huumorilehdessä vuonna 1980 ollut aikamatkustustarina "Kellari" (julkaisin sen uudestaan Iskussa vuonna 2010). 

Harriin tutustuttuani suunnittelin, että tekisin hänestä pitkän haastattelujutun. Tarjosinkin sellaista Kuukausiliitteeseen, jossa ideaa pidettiin mielenkiintoisena, mutta kuulemma vanhojen miesten haastatteluja on niin paljon etteivät he tarttuneet tarjoukseen. Olisi varmasti löytynyt joku muukin lehti, mutta ilmeisesti minulla oli muita töitä niin paljon etten pohtinut asiaa sen pidempään. Nyt harmittaa, sillä paljon jäi taltioimatta. Osa Harrin kertomista jutuista on jo häipynyt muististani tai ne ovat vain epämääräisiä mielikuvia. 

Joka tapauksessa keskustelumme etenivät niin pitkälle, että  päätimme ryhtyä tekemään yhdessä kirjoja. Ilmeisesti Harri oli jo kuitenkin pitkään miettinyt, että ryhtyisi kustantamaan kirjoja ja nimenomaan genrekirjallisuuden antologioita ja yksittäisten kirjoittajien kokoelmia m-sarjan nimellä (en ole tästä aivan varma, mutta oletan, että Harrilla vain oli käyttämätön logo, josta hän sitten keksi sarjan nimen). 

Harri perusti aputoiminimen Turbatorin Pelipeitto-firmalleen, joka oli keskittynyt julkaisemaan Rakennussanomat-nimistä lehteä. Sen hän oli ostanut 80-luvun puolivälissä. Turbator tarkoittaa häirikköä ("masturbator" itsehäirikköä), ja Harri sanoikin, että hän haluaa olla kustannusmaailman häirikkö ja julkaista novelleja, kun isoja kustantamoita kiinnostavat vain romaanit. (Enää eivät kiinnosta nekään.) Harri mietti aina välillä, että tekisimme myös kioskijakeluun tarkoitettua lehteä, mutta ehkä onneksi hän ei pannut rahojaan tällaiseen – vaikka suurin piirtein samoihin aikoihin lehtipisteissä nähtiin Karkkilan pahamaineisen Karprintin Rikoscocktail-lehteä (johon käsittääkseni kirjoittivat pakon edessä firman riistämät toimitusharjoittelijat). 

Harrilla oli selvästi valmiita ideoita jo mielessään, ja yksitellen niitä toteutinkin, kuten kokoelman raisiolaisen merikapteenin Veikko Hannuniemen novelleja sekä erätarinoiden antologian (olen edelleen ylpeä Outoja jälkiä -kirjasta, vaikka en tiedä metsästämisestä mitään). Harri toteutti ohessa omia kirjojaan ja ideoitaan, joissa painottui scifi. Saattoi olla Harrin ajatus koota turkulaisten kirjoittajien rikosnovelleja. Viides testamentti syntyi kevääksi 2007. Aiheesta teki jopa Turun Sanomat jutun! Kirjassa on mukana vanhoja novelleja, muun muassa Aake Jermolta, joka oli turkulaisen Uuden Auran toimittaja 1940-luvulla, Totti Karpelalta ja Pirkko Arhipalta. Nimensä kirja sai Markku Soikkelin hämärästä rikosnovellin tapaisesta. Uusia juttuja oli muun muassa Boris Hurtalta ja kaveriltani Sami Myllymäeltä, jota pidin lupaavana kirjoittajana.

Jatkoa tuli. En muista, kumpi meistä ehdotti, että voisimme julkaista turkulaisen Harry Etelän eli Aimo Viherluodon kauhunovelleja – olin joka tapauksessa niihin törmännyt lahtelaisen Kanervan kirjapainon julkaisemaa Seikkailujen Maailmaa tutkiessani. Harri pystyi kertomaan paljon kiinnostavia anekdootteja Viherluodon veljeksistä, joista Pentin hän oli tuntenutkin ja kuullut häneltä juttuja jo 50-luvulla kuolleesta Aimosta. Etelän Kauhujen salakammio tuli samalla kertaa Harrin oman scifinovellikokoelman Pitkän jauntin kanssa. Julkkarit pidettiin Turun yliopiston silloin vielä pitämässä kirjakaupassa Kerttulinkadulla. Samoihin aikoihin tulivat myös Boris Hurtan ja M. G. Soikkelin novellien kokoelmat, ja Hurttaa Harri julkaisikin paljon. Ilman Harrin toimintaa Hurtan novellit olisivat ehkä jääneet scififanzineiden sivuille. (Heidän piti yhdessä kirjoittaa jokin kirja salanimellä Harri Hurtta.) 

Näin joka tapauksessa heti, että kirjoissa oli ongelmia. Harri ymmärsi taiteen ja kuvituksen päälle, ja hän osti mm. Jukka Murtosaarelta hienoja klassiseen pokkarityyliin tehtyjä kuvituksia, mutta kirjojen ulkoasusta hän ei tajunnut paljon mitään – tai ei ainakaan osannut tuoda tätä näkyville mitenkään. En tiedä, tekikö Harri kannet itse, mutta hänellä tai hänen graafikollaan oli joka tapauksessa tapana panna vain kuva laatikkoon kannen yläosaan ja kirjoittaa tekstit alle, vaikka esimerkiksi Murtosaari aina jätti kuviin tilaa teksteille. Kansien värit olivat myös karmeita. En ihmetellyt, ettei kirjoja juurikaan myyty, mistä Harri aina muisti valittaa. Vika ei ollut yksinomaan minun, vaikka jotkut kirjaideani aika epäkaupallisia olivatkin. Kirsti Ellilä ainakin oli järkyttynyt omien novelliensa valikoiman vaaleanpunaisesta kannesta. Petri Laineen scifinovellien kokoelmassa Murtosaaren piirtämä kuva on väärinpäin. Olin paikalla Turun kirjamessuilla, kun Petri Salin näki Jäätynyt Kokytos -kirjansa ensimmäisen kerran. Harri oli pannut kanteen jossain näyttelyssä ottamansa kuvan, josta ei kunnolla saanut selvää, mitä siinä oli, ei ainakaan mitään itse kirjaan liittyvää. Petri mutisi epäselvästi: "Se on tosi hieno", vaikka näki, että hän olisi halunnut vajota meren mutaan. (Tämä ei estänyt Harria ja Petriä jatkamasta yhteistyötä: ilmestyi vielä toinen novellivalikoma Kolmaskymmeneskolmas simpanssi sekä mainio rikosromaani Toinen nainen, jonka käytännössä tilasin Petriltä. Siinä on Mika Myyryn mainio EC-sarjakuvien tyylinen kansi.) 

Eivät ensimmäisten kirjojen sisäsivut olleet yleensä sen parempia. Fontit olivat rumia, yleensä Times New Romania, ja palstat mitä sattuu. Lisäksi ongelmia tuli siitä, että minulla on ollut aina tapana, etten tietokoneella kirjoittaessani käytä sisennyksiä, mutta Harrin käyttämä taittaja ei jostain syystä osannut tehdä taitossa automaattisia sisennyksiä, vaan läiski sattumanvaraisia kappalevälejä eri kohtiin ajatuksena ilmeisesti rytmittää tekstiä (jossain kohtaa rupesinkin lisäämään sisennyksiä Harrille menneisiin käsikirjoituksiin). Tapani Bagge taas käyttää sisennyksiä, ja hänen novellikokoelmansa Ammattimies näyttääkin tässä mielessä paremmalta. Turbatorin kirjoissa luki aina "Sivunvalmistus: PH-Peisti", mutta en koskaan tavannut tätä taittajaa. 

Turun Sanomien Kimmo Lilja selaili joskus Turbatorin uutuuksia kirjamessuilla ja kysyi minulta epätoivoisen näköisenä, voinko tehdä kirjojen ulkoasulle jotain. Rupesinkin jossain vaiheessa taittamaan omat kirjani, ja vaikka en tuolloin ollut millään tavalla ammattilainen (enkä ole sitä vieläkään), kirjojen luettavuus parani huomattavasti. Ongelmia aiheutti myös se, että Harri painatti Turbatorin kirjat niin että niitä on vaikea lukea, kun ne eivät aukea kunnolla, ja jos sivut vääntää reippaasti auki, liimaus pettää ja kirja hajoaa. Jos tästä huomautti Harrille, hän saattoi suutahtaa tai kuitata asian sytyttämällä tupakan ja sanomalla, ettei sillä ole mitään väliä. Aidon eksentrikon tunnistaakin siitä, että hän voi olla kokonaan pihalla joistain asioista. 

En välittänyt. Oli töitä, joista maksettiin ja joita halusin tehdä. Olin aina halunnut koota vanhoista novelleista antologioita, pelastaa unohdettuja kirjailijoita ja nostaa kiinnostavia lukemistolehtien kirjoittajien esiin. Ihailin vastaavaa työtä tekeviä englantilaisia ja amerikkalaisia tekijöitä, kuten Mike Ashleya tai Maxim Jakubowskia. 

Harri ei kylläkään maksanut paljon: muistaakseni sain Viidennestä testamentista ja Kauhujen salakammiosta 700 tai 750 e per kirja, myöhemmin kun taitoin omat kirjani, saatoin saada tuhat euroa. Muistaakseni eniten sain Tuskasta ja hurmiosta, josta nettosin peräti 1500 e, jos oikein muistan. Eipä sitäkään juuri myyty, vaikka sen idea nimenomaan oli, että sadomasoporno myisi. Typerän (itseni kirjoittaman) takakansitekstin takia SM-yhteisökin hylki kirjaa, vaikka kävimme peräti alan bileissä mainostamassa sitä eri kirjoittajien kanssa. 

Harri saattoi myös välillä tehdä kirjoihin muutoksia viime hetkillä. Kokosin melko viitseliäästi eri kirjoittajien kanssa antologian, jossa marsalkka Mannerheim seikkailee steampunkhenkisesti eri vuosikymmenillä. Nimeksi piti tulla Mannerheimin salainen elämä, mutta painoon se päätyi kuitenkin tylsällä nimellä Mannerheimin seikkailut. Voisi tietysti julkaista kirjan nyt uudestaan oikealla, enemmän spefiin ja steampunkiin viittaavalla nimellä. 

Harrin palkkioihinkin saattoi välillä liittyä jotain filunkipelin tuntua. Kerran hän maksoi jostain tekemästäni kirjasta niin että hän sanoi saaneensa juuri rahaa ja antoi minulle käteisenä jonkin summan, tyyliin 140 euroa, ja myöhemmin loput eli vaikkapa 560 euroa (mistä sitten pidätettiin verot). En aina tiennyt, mitä tällaisista tempauksista tuli ajatella. Harri valitti usein raha-asioista, mutta samalla hän oli todella höveli. Jonkin kirjan julkkarien jälkeen hän vei minut ja jonkun kolmannen syömään ja matkalla mukaan tarttunut vaimoni sai myös lounaan -- kerrankin joku sai ilmaisen lounaan! (Ellei sitten ajattele, että avioliitto minun kanssani on lounaasta langennut maksu.) 

Harrin bisnekset alkoivat yskiä 2010-luvun puoliväliä tultaessa. Olin tehnyt kirjan Kirottu kaupunki, jonka oli tarkoitus toimia oheislukemistona kirjoittamalleni suomalaisen lännenkirjallisuuden historialle (Wild West Finlandin julkaisi Avain 2016), mutta sain siitä Harrin lupaamat 500 e (toimitustyö plus taitto) vasta kuukausia jälkeenpäin. Tuo vuosi 2016 olikin masentava ja ahdistava vuosi, kun en saanut apurahoja eikä ollut maksavia työkeikkoja, ja vaikutti siltä, että Turbatorinkin vauhti hidastuu, pelkäsin itse asiassa, että Harrin firma menee konkurssiin. Kirottu kaupunki jäikin viimeiseksi m-sarjan kirjaksi. Harri kyllä julkaisi joitain satunnaisia kirjoja senkin jälkeen, mutta harvakseltaan eikä osa niistä ollut itsestäni millään lailla kiinnostavia. Tosin Harrin itsensä kirjoittamat kirjat Kalle, joka on muistelmatyyppinen essee kirjailija Kaarlo Isotalosta, ja Pieni tyttökirja, jossa Harri muistelee lapsuutensa Kärsämäen ihastuksiaan, olivat sympaattisia, vaikka jälkimmäinen hiukan liikkuikin lähellä kiusallista. Joka tapauksessa Kärsämäen sodanjälkeisen historian voi melkein rekonstruoida Harrin kirjoitusten perusteella, hän myös toimitti aiheeseen liittyviä tietopuolisempia opuksia. 

Kärsämäkeen (ja Harrin itseensä) liittyy myös mainio "spekulatiivinen faktio" Mahdollinen elämä, jossa Harri kuvittelee Sulo "Runkku" Rundgrenin elämäntarinan. Runkku on löytynyt vauvana Kärsämäen kansakoulun tyttöjenvessasta. Tarina kertonee paljon Harrista itsestään, sillä sekä hän että Runkku halusivat väkisin olla marginaalissa ja kirjoittaa kioskiviihdettä ja iskelmäsanoituksia salanimellä. Kerran Harri kertoi minulle tarjonneensa tekstejä Karistolle, jossa oli tuolloin ollut Erno Paasilinna kustannuspäällikkönä. Tämä oli hylännyt Harrin tekstit. En tiedä, minkälaisia tekstejä Harri oli Karistolle lähettänyt, mutta ehkä tässä on kyse jostain avainkokemuksesta, jonka jälkeen on ollut helppoa – tai välttämätöntä – sanoa hyvästit kirjalliselle eliitille ja tehdä vain sitä, mitä itse haluaa. (Jännää että hylkääjänä oli juuri Paasilinna, joka itse halusi aina esiintyä eliitinvastaisena.)  

Harri oli joka tapauksessa parhaimmillaan erinomainen kirjoittaja, jonka teksteissä oli yllättäviä havaintoja ja kytköksiä, ja esimerkiksi hänen Turku-pakinansa, joita ilmestyi pikkuruisina kirjoina Kui mul kukki? ja Trumppurumpetti, ovat oikeasti todella hauskoja. Nauran harvoin ääneen kirjaa lukiessani (ja lähtökohtaisesti inhoan murrepakinoita), mutta näitä lukiessani nauroin – samalla tavalla kuin Harrin juttuja kuunnellessani. Muistelen aina välillä yhtä hänen vanhaa tarinaansa, jonka mukaan hän oli joidenkin ystäviensä kanssa veneilemässä. Viinaa kului, ja miehet sammuivat kannelle paatin jatkaessa menoaan – ja heräsivät seuraavan kerran Tukholman saaristossa! Veneilyjuttuja on Harrin mainiossa pikkukirjassa Meri kutsuu (2011), jossa on myös hänen itsensä tekemä piirros kannessa, mainio sekin. 

Harri oli kuitenkin laiska editoimaan tekstiä (taas tapaamme aidon eksentrikon). Muistan joitain käsikirjoituksia, joita hän lähetti minulle, joko omiin lehtiini tai antologioihin, joita toimitin muille kustantajille, ja ihmettelen edelleen, miksi ne olivat niin sotkuisia. Jossain tekstissä saattoi olla yhtäkkiä ilman syytä kymmenen kappaleenvaihtoa. Sama sotkuisuus vaivaa myös yhtä Harrin viimeisistä kirjoista, Harri Erkin nimellä julkaistua esseekokoelmaa Scifistä (2021), jonka oikoluku jättää kevyesti sanottuna toivomisen varaa. Scifikriitikkona Harri oli kuitenkin työteliäs ja kriittinen, ja hän vaati muiden kirjoilta laatua. Ehkä voisi koota hänen kritiikkiensä valikoiman? 

Jollain tavalla tekisi mieli vielä tehdä kunniaa merkittävälle miehelle. Olimme niin läheisiä, että saatoimme jopa riidellä. Olin tehnyt jonkin virheen yhden kirjan taitossa eikä Harri saanut minua juuri sillä hetkellä kiinni, kun kirjan piti mennä painoon. Kun soitin hänelle takaisin, sanoin että kyse on pienestä mokasta, jonka korjaan parissa minuutissa, jahka vain pääsen kotiin, mutta tämä ei tietenkään kelvannut hänelle, vaan hän oli jo pyytänyt jotakuta muuta tekemään korjauksen. Puhelu kävelykadulla meni aikamoiseksi puolin ja toisin huutamiseksi. Kaikesta huolimatta tuntuu, että joitain kirjojani Harri julkaisi jonkinlaisen kiitollisuuden velassa, kuten pienoisromaanini Haamun (2013). En usko että sitä paljon myytiin, mutta Harri maksoi minulle siitä jopa 200 euron ennakon! Itse tein jollain kierolla tavalla kunniaa julkaistessani Helmivyön kautta uudestaan Harrin viikonlopun aikana kirjoittaman seksidekkarin Seksikoulun. Hän halusi, että se julkaistaan nimellä Harri B. Erkki, jotta lukijalle käy selväksi, että kyse on B-luokan kamasta.  

Somejakoja varten sensuroitu kansi. Timo Ronkainen suunnitteli uusintapainoksen ulkoasun vanhaa Cocktail-sarjaa mukaillen, kuva löytyi Cocktail-lehdestä. 

Oli miten oli: ilman Harria en olisi sitä mitä olen. Olen ikuisesti kiitollinen niistä töistä, joita sain hänelle tehdä. Ilman niitä en olisi päässyt toimittamaan antologioita isommille kustantajille. Ne hommat kuivuivat lopulta kasaan, mutta niillä eli kuitenkin joidenkin vuosien tai kuukausien ajan, ja sen takia kai töitä tehdään. Oman kustantamoni Helmivyön voi nähdä osittain Turbatorin jatkeena, ja jotkut Helmivyön kautta julkaisemani omat hankkeet ovat sellaisia, joita en ehtinyt Harrille tehdä tai jotka Harri hylkäsi (hän piti esimerkiksi ajatusta Matti Kid Hytösen Formula-tarinoista tylsänä). 

Palautinkin Harrille osan kunniasta myöntämällä hänelle vuonna 2024 yhden ensimmäisistä nimeäni kantavista palkinnoista. Kun vein plakaattia hänelle, hänen ensimmäinen kommenttinsa oli: "Mitä vittua nyt taas?" Tämä kertoo myös jotain Harrista ihmisenä. 

Yhtä ihmistä ei saa yhteen kirjoitukseen. Toisaalta, kuten Nietzsche käsittääkseni sanoi, jos ihmisestä kuulee kaksi tai kolme anekdoottia, voi jo kertoa, millainen hän on. Harrin kohdalla anekdooteista ei ole pulaa. Viimeinen asia, jonka kuulin hänen sanovan (tai oikeastaan asia selostettiin minulle Harrin poistuttua), oli kesällä Lounais-Suomen kirjailijoiden (jossa Harri oli pitkään puheenjohtajana [tästäkin olisi paljon kirjoitettavaa]) kesätapaamisessa, josta hän lähti katsomaan Ranskan ympäriajoa ja sanoi lähtiessään: "Suomessa pitäisi järjestää suomalaisille sopiva kisa, ämpärin ympäriajo." Tämän jälkeen vaihdoin Harrin kanssa enää vain pari satunnaista sähköpostia. Kuulin Harrin kuolemasta yöllä kahdelta, kun tulin baarista ja sain vielä päähäni tsekata viestit. 

Olin jo ennen Harrin kuolinuutista miettinyt, että kirjoittaisin hänestä samanlaisen omakohtaisen esseen kuin hän oli tehnyt Kaarlo Isotalosta. Olisiko kirjan nimi KUMPULAINEN? Ehkä sellaiseen saisi merkittävästä miehestä enemmän kuin yhteen blogikirjoitukseen mahtuu. (Ja ehkä siinä voisi kertoa niitä juttuja, joita tässä ei voinut mainita.) 

Vaikea/helppo laji: esitelmäni Joktoconissa elokuussa 2025

Kävin puhumassa työstäni ja urastani Suomen tieteiskirjoittajat ry:n tapahtumassa Joktoconissa lauantaina 9.8. Puhuin otsikolla "Vaikea laji" (mikä viittaa tietenkin ammatillisiin muistelmiini), mutta esitelmää kirjoittaessani huomasin, että nimi olisi voinut olla myös "Helppo laji", koska päädyin puhumaan siitä, miten olen voinut tehdä ja julkaista niin paljon. Koetin kuitenkin kiinnittää huomion siihen, miten kirjoittamisen ja kustantamisen rakenteet ovat muuttumassa, vaikka myönsin myös, että koen välillä olevani kuin jonkinlainen viimeinen dinosaurus, jonka toimintakeinot alkavat olla rajoittuneet ja vanhanaikaiset. Tätä ehkä korosti se, että vain puhuin, en näyttänyt edes yhden yhtä diaa. Olisin piirtänyt tuon mainitsemani nelikentän, mutta paikalla ei ollut edes fläppitaulua. Paikan päällä mainitsin kustantamon nimen, josta puhuin hulluna ja ärsyttävänä, mutta tässä olen jostain häveliäisyydestä sen piilottanut. Kirjan ja kustantamon kyllä varmasti helposti keksii, kun selaa teosluetteloani. Mainitsin samassa yhteydessä myös, että myös kirjailijat voidaan jakaa saman nelikentän mukaisesti. Varmasti esitelmä muutenkin eli hetkessä, ja varsinkin On Suurten muinaisten aika -kirjasta kerroin laajemmin paikan päällä kuin mitä tässä kirjoitan, ja sama koskee myös esitelmän alkua. 

Hyvää iltapäivää, hyvä yleisö, 

nimeni on Juri Nummelin ja olen jossain määrin tullut tutuksi kirjailijana ja kustantajana. Minulla on Helmivyö-niminen pieni kustantamo, joka tekee kirjat tarvepainatteina. 

Olen viime aikoina sanonut, että olen tehnyt lähes kaikkea, mitä kirjallisuuden puolella voi tehdä: olen kirjoittanut tietokirjoja, olen kirjoittanut proosaa, olen kirjoittanut runoja, olen toimittanut novelliantologioita, olen toimittanut hakuteoksia ja artikkelikokoelmia, olen suomentanut, olen kustannustoimittanut kirjoja, olen kustantanut kirjoja. Alalla 60-luvun lopulta ollut Harri Kumpulainen eli nimimerkki Harri Erkki virnuili, että en ole vielä kirjoittanut musiikkinäytelmää. En ole itse asiassa kirjoittanut mitään näytelmää, mutta ehkä senkin aika tulee vielä. Kerran tosin kirjoitin prätkäjengille käsikirjoituksen elokuvaa varten, mutta he sanoivat, että se oli liian hieno, he eivät pystyisi sitä kuvaamaan. 

Ilman väärää omakehua voin sanoa, että olen ollut julkaisemassa jollain tavalla yli kaksisataa teosta.  Kansalliskirjaston Fennica-tietokannassa minulla on 230 tietuetta. Joihinkin kirjoihin olen kirjoittanut vain esipuheen, jotkut olen vain koonnut helposti saatavilla olevasta aineistosta enkä ole sitä millään lailla muuttanut, osaa olen tehnyt kaksikymmentä vuotta ja ylikin, osa on syntynyt parissa kolmessa viikossa jonkun muun tekemästä ideasta. Osan olen tehnyt niin että olen kirjoittanut joka päivä vähintään muutaman lauseen ja tehnyt taustatutkimusta aiheesta. Joskus on vaikea tietää, mikä näistä kaikista on ollut varsinaista päivätyötäni, koska saatan hyvinkin innostua tekemään kokonaisia päiviä jonkin sivuprojektin parissa enkä millään malttaisi palata tekeillä olevan päätyön pariin. Ehkä ne ovat tarpeellisia taukoja, jonkinlaisia lomia. Olen pitänyt kyllä oikeitakin lomia. Eräs ystäväni luuli joskus, että teen joka päivä töitä, mutta totuus on, että en ole vuosiin tehnyt viikonloppuisin töitä, ainakaan säännöllisesti ja pitkiä aikoja. Sama pätee kesälomiin: viime heinäkuu kului lähinnä vapaa-ajan asunnolla ulkona drinkki kädessä istuen enkä ajatellut töitä kuin ehkä puolikkaan työpäivän verran. 

Miten tämä kaikki on mahdollista? Myin jokin aika sitten julkaisemiani kirjoja eräälle tuttavalle, joka on kova keräilemään kaikenlaisia kirjoja. Hän selaili viime marraskuussa ilmestynyttä kirjaani Etäisten laaksojen kirjat, jossa kirjoitan amerikkalaisesta lännenkirjallisuudesta, ja ihmetteli, miten ehdin tutustumaan niin paljon kaikenlaiseen. Sanoin, että sehän on vain työtäni. Olisin voinut kyllä myös sanoa, että Etäisten laaksojen kirjojen artikkeleista suurin osa on kirjoitettu viimeisen viiden vuoden aikana, ei yhtenä rykäyksenä. Osa kirjan teksteistä on myös vanhempia, kun olen kaivanut esille samasta aihepiiristä tekemiäni artikkeleita. Lisäksi kirjan pohjana olevaan artikkelisarjaan tuli aikoinaan pieni apuraha, joka tosin meni saman tien kevytmieliseen elämään, koska se maksettiin kesän alussa - artikkelisarja ja kirja tulivat sitten valmiiksi muun työn ohessa. Varmasti järkevämpiäkin tapoja on ansaita elantonsa. 

Joka tapauksessa hyvin vähän kirjoittamaani on jäänyt pöytälaatikkoon, tällä hetkellä käytännössä vain yksi rikosromaanin käsikirjoitus, jos en laske mukaan toisen romaanin käsikirjoitusta, mutta se ei ole vielä valmis. Olen tosin tehnyt sitä kohta viidentoista vuoden ajan. Tuon toisen kirjoitin parin viikon aikana jonkinlaisessa kuumeessa, mutta aivan julkaisukelpoista tekstiä se ei ole ja romaani ehkä jääkin pöytälaatikkoon, vaikka oma draivinsa siinä onkin. 

Mistä sitten on kyse? Ainakin kymmensormijärjestelmän melko hyvästä hallinnasta. Kävin yläasteella kirjoituskonetunneilla ja sinnikkäästi näpyttelin kirjainyhdistelmiä tyyliin ASDF ASDF ASDF. Tästä on ollut ehkä enemmän apua kuin mistään muusta yläasteella oppimastani. Olen kirjoittanut joitain lehtiin tekemiäni kolumneja alle puolessa tunnissa, joskus jopa viidessätoista minuutissa idean saatuani. Joskus huomaan, että lyhyen tekstin teemat ja rakenne ovat ikään kuin olemassa jo valmiina päässäni, vaikka en ole tehnyt minkäänlaisia muistiinpanoja tai edes pohtinut, mistä tekstissä voisi viime kädessä olla kyse. Sormilla tuntuu olevan suora yhteys aivoihin eivätkä ajatukset kulje minkään muun kautta. Tämä tietysti osaltaan liittyy siihen, että olen ollut kiinnostunut niin sanotusta pulp- eli kioskikirjallisuudesta, toisin sanoen kirjallisuudesta, jota kaikenkarvaiset senttarit eli rahasta kirjoittavat ovat suoltaneet usean tuhannen sanan päivävauhtia useinkaan pysähtymättä miettimään, mitä tarinassa seuraavaksi tapahtuisi. Olen aina ihaillut esimerkiksi Barry Malzbergia, joka kertoi kirjoittaneensa nuorena miehenä 60 000 sanan mittaisen seksiromaanin vuorokaudessa ja vieläpä myyneensä sen kustantajalle. Toki tässä puhutaan jonkinlaisella hällä väliä -asenteella toimivasta kioskikustantamosta (kaikki julkaistaan), mutta saavutus on silti uskomaton. Koetin itse kerran samanlaista menetelmää. Sain kirjoitettua noin 17 000 sanaa kahdessatoista tunnissa ja olin fyysisesti aivan poikki, alaselkä tuli kipeäksi, jalat ja maha kramppasivat ja hikoilin kuin hellemöykyssä. En olisi seuraavana päivänä pystynyt kirjoittamaan kuin korkeintaan lyhyitä tekstiviestejä. "Ok." "Kiitti."

Yksi edellytys tällaiselle työskentelylle on myös se, että kriteerit eivät saa olla liian tiukat. Ei pidä pyrkiä täydellisyyteen tai siihen, että olisi paras versio itsestään - todennäköisesti en edes saisi itsestäni tämän parempaa irti. 

Joskus tällainen asenne tuottaa ongelmia. Ei ole välttämättä mahdollisuutta tai resursseja tarkistaa tekstejä, kun ne jo pitää lähettää kustantajalle. Tämän vuoden keväällä ilmestyi kirjani Hiiriä ja hirviöitä, joka on animaatioelokuvan historia. Se oli kymmenisen vuotta sitten ilmestyneen kirjan täydennetty laitos, jonka toinen kustantaja tilasi - kirjoitin uuden version ilman apurahaa reilun kuukauden aikana, jälleen kerran jonkinlaisen kuumeen vallassa, ja huomasin sitten vasta kirjan ilmestyttyä, että kuvailen yhtä ja samaa asiaa parin sivun sisällä ja kummallakin kerralla eri tavalla! Voin tietysti aina syyttää kustantajaa, joka ei tehnyt perinteistä kustannustoimitusta juuri lainkaan. Lisäksi sain kirjasta 750 euroa (plus rojaltit), mikä ei tietenkään houkutellut kauhean huolelliseen työskentelyyn. (Huom! Tässä kohtaa oli aiemmin virhe, joka oli tyystin omaa syytäni: sain kirjasta isomman palkkion kuin tässä alun perin sanoin, ja siihen lasketaan päälle rojaltit.) 

En toisin sanoen ole perfektionisti millään muotoa. Pikemminkin imperfektionisti. Jokin olisi voinut olla täydellistä, mutta ei nyt sattuneesta syystä ollut. Tämän ei ole tarkoitus kuulostaa siltä, että suhtautuisin virheisiin ja mokiin kevyesti, saatan pikemminkin masentua niistä ja harmitella niitä pitkänkin aikaa. Tähän ehkä auttaisivat toisenlaiset työskentelyolosuhteet, mutta niiden toistaiseksi puuttuessa en voi kuin kohautella käsiäni ja sanoa: "Tarvitsin ne seitsemänsataa." 

Selvää joka tapauksessa on, että mitään inspiraatiota ei todellakaan jäädä odottamaan. Kirjoitetaan ja työstetään kirjoja silloinkin kuin ei huvita. Kaiken voi korjata jälkeenpäin. Tosin kulunut heinäkuu osoitti sen, että tämäkään tapa työskennellä ei toimi kaikissa olosuhteissa. Kuka olisi pystynyt kirjoittamaan edes väkisin 30 asteen helteessä? Entä kymmenen vuoden päästä 35 tai 40 asteen helteessä? Tulevia kirjailijaresidenssejä suunniteltaessa pitäisikin ottaa huomioon se, että parhaiten tekstiä syntyy reilussa 20 asteessa - toisin sanoen ilmastointiin ja jäähdytykseen pitää varautua hyvissä ajoin. 

Onko tässä kaikki? Tällaisen tuotteliaisuuden takana ovat tietenkin myös rakenteet, ja ne ovat olleet koko urani ajan murroksessa. Kulttuuriala on tietysti aina murroksessa eikä mikään koskaan ole kovin hyvin, mutta voin sanoa kokemuksen syvällä rintaäänellä, että ennen asiat todellakin olivat paremmin. Otetaan vaikka vähälevikkisen laatukirjallisuuden kirjastoille kohdennettu tuki, jonka turvin kirjastot saattoivat ostaa useampia kappaleita laadukasta kirjallisuutta, joka ei myyntilistoilla juhli. Tiedän omasta kokemuksesta, että tuki saattoi tarkoittaa useita kymmeniä kappaleita myytyä kirjaa per nimike. Kun tuki poistettiin 2023, se näkyi saman tien: sain useita tyrmäyksiä kustantajilta ideoistani. Hetkeksi jopa valahdin masennukseen ja ahdistukseen, kun pelkäsin, että urani oli tässä. Kukaan ei enää julkaise kirjojani. Kaikenlaista on tietenkin tapahtunut sen jälkeen, varsinkin Koneen säätiön apuraha, jolla olen tällä hetkellä, mutta tuolloin tuntui kuin matto olisi kiskaistu alta, vaikka kuinka olisi ajatellut, että kustantajat ovat vain varovaisia ja tunnustelevat, miten asiat lähtevät uudessa järjestelmässä lutviutumaan. En usko, että lähtevät. Lukeminen ja kirjoittaminen ovat joka tapauksessa niin rajussa murroksessa tällä hetkellä, että koen olevani kuin yksi viimeisistä dinosauruksista. Jotkut ovat sitä mieltä, että nyt todella kirjoitetaan kiinnostavaa ja laadukasta kirjallisuutta, mutta kirjallisuus tarvitsee myös taloudelliset kivijalat. Laadukas kirjallisuus itsessään ei elätä ketään, tarvitaan myös lukijat, kirjastot, kirjakaupat, media, joka kirjoittaa kirjoista, ja niin edelleen. 

Puhumattakaan apurahoista. Niitäkin Suomen sinimusta hallitus pyrkii vähentämään. Taiteen edistämiskeskuksen eli Taiken kautta myönnettävää rahoitusta on jo vähennetty, ja yliopistollista tutkimusta rahoittavan Suomen Akatemian työskentelyn autonomisuuteen on puututtu ministeritasolta, mikä kertoo siitä, kuinka paljon kyseiset poliitikot ymmärtävät tieteen tekemisestä. Taiteen tekemisestä ymmärtävät vielä vähemmän, jos mahdollista. 

Samaan pyrkivät lukuisat nettikommentoijat, jotka valittavat vaikkapa Koneen säätiön tuesta Elokapinalle tai muille ympäristökatastrofista puhuville tahoille. Ne asettuvat samaan janaan kuin tekotaidetta suoltaville punaviiniä kittaaville mukataiteijoille syydettävät apurahat, joita toiset taiteilijat myöntävät kavereilleen. Olisi kiinnostava kuulla, keiden niitä apurahoja sitten näin pienessä maassa pitäisi myöntää - naapurin taksikuskilla varmasti voisi olla jotain kiinnostavaa sanottavaa esimerkiksi suomalaisen fantasiakirjallisuuden historiasta, jota yritän taas alkaa työstää kesäloman jälkeen. Joka tapauksessa uskon, että viime aikoina käyty keskustelu tulee näkymään apurahahankkeissa suomalaisuuden ja suomalaisen kulttuurin korostumisena - ellei näy jo. Ainakaan ei kannata tutkia kynsisalonkeja afrikkalaisessa intersektionaalisessa feministikirjallisuudessa. Itse olen viime aikoina keskittynyt pääosin kotimaiseen kirjallisuuteen, joten ehkä minun ei aivan vielä tarvitse paeta maasta. 

Yksi oleellinen rakenne ovat tietenkin kustantajat. Ilman niitä ei ole kirjallisuutta. Voisi tietysti sanoa Margaret Thatcheria mukaillen, että ei ole kirjallisuutta, on vain kirjailijoita. Nykyään jokainen voi julkaista kirjansa itse, mutta sitä seuraava kaaos olisi hallitsematon. Kukaan ei enää tietäisi, mitä joku on julkaissut. Suurten ja keskisuurten kustantamojen toiminnassa on paljon kritisoitavaa, mutta ilman niitä meillä ei olisi mitään. Ja lisäksi voin sanoa, että ne myös maksavat paremmin. Tämä ei valitettavasti päde kaikkiin keskisuuriin kustantamoihin, joiden maksutavoista onkin mediassa ollut viime kuukausina jonkin verran paljastusjuttuja. Tosin juttelin juuri parin kirjailijan kanssa, joiden kustantaja oli juuri tällainen keskisuuren kustantamo, joka oli julkisuudessa maksuvaikeuksistaan. Kysyin, olivatko he saaneet rahojaan. Kumpikin nauroi ja kysyi: "Mitä rahoja?" Toinen oli runoilija, toinen novellisti. 

Itselläni on ollut onni saada työskennellä hyvin monenlaisten kustantajien kanssa. Olen itse asiassa sanonut, että minulla voi olla kustantajien Suomen ennätys. En ole nyt pariin vuoteen lukua tarkistanut, mutta vuonna 2022 eri kustantajia, jotka teoksiani ovat julkaisseet, oli 31. Kilpakumppaninani on Hämeenlinnan ihme Tapani Bagge, jolla samoihin aikoihin oli itse asiassa 32 kustantajaa, mutta en ole hänenkään tilannettaan tarkistanut. 

Joka tapauksessa joukkoon on mahtunut monenlaista. Kerran keksin, että kustantajat voi jakaa nelikenttään: hullu - järkevä / ärsyttävä - mukava. Harva on kaikkea, tosin minusta on sanottu, että kaikkea löytyy. 

Harva on myöskään järkevä ja mukava - jos sellaisen kustantajan löydätte, siitä kannattaa pitää kiinni kynsin hampain. Tosin parhaat kustantajat ovat samaan aikaan hulluja ja mukavia. Näihin voisin hyvin laskea jo aiemmin mainitsemani Harri Kumpulaisen, joka pyöritti - ja käytännössä pyörittää edelleen - Turbator-nimistä kustantamoa, jolle työskentelin monen vuoden ajan 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä ja 2010-luvun alkupuoliskolla. Harrille menivät läpi älyttömimmätkin ideat, kuten vuonna 2012 ilmestynyt On Suurten Muinaisten aika, jossa paljastetaan Paavo Väyrysen yhteydet Lovecraftin muinaisiin jumaluuksiin. Kirja valmistui kolmessa viikossa sen jälkeen, kun Niko Aslak Peltonen ja pari muuta kaveria olivat saaneet idean baarissa. Kirja olisi valmistunut nopeammin, jos ei olisi ollut joulua välissä. Kun ehdotin ideaa Kumpulaiselle, hän sanoi vain: "Tehdään niin päästään vittuilemaan."

Tein Turbatorille parikymmentä erilaista antologiaa, ja Harri julkaisi, ehkä kiitollisuudesta, myös rikosnovellien kokoelmani Pakastetun poliisin tapaus sekä pienoisromaanini Haamu. Niitä on varmaan myyty vähemmän kuin toimittamiani antologioita. 

Harrin kanssa työskentely oli myös raskasta, sillä kaikesta älykkyydestään huolimatta Harrilla oli aika erikoiset käsitykset siitä, miltä kirjojen tulee näyttää ja tuntua. Rupesin jossain vaiheessa taittamaan itse kirjani - nykyään en tosin pysty katsomaan näitä kirjoja miettimättä, mitä oikein ajattelin - ja tilasin myös kansia tuntemiltani kuvittajilta. Tämä tietysti lisäsi työmäärääni, mutta kyllä Harri saattoi maksaa satasen tai pari ylimääräistä näistä hommista. 

Jos Harri oli hullu ja mukava, niin toisessa ääripäässä oli eräs kustantaja, jolle tein yhden pienen toimitustyön tunnetun suomalaisen pilakuvittajan vanhoista novelleista. Kustantamon, jolla oli jonkin vanhan tuttavuuden pohjalta yhteys tähän kuvittajaan ja tämän perikuntaan, pyrki koko ajan poistamaan nimeni kirjasta, kuten kirjoittamalla esipuheeni uudestaan, mihin en tietenkään suostunut. Kirjasta yritettiin myös maksaa tarjoamalla minulle kuvittajan pilapiirrosta. Onnistuin torjumaan idean ja sain sieltä lopulta 500 euroa korvaukseksi työstäni. Tulihan se silloin tarpeeseen, mutta homma sai uusia kierroksia, kun kuulin tutultani pari viikkoa sitten, että kyseisestä kustantamosta oli ilmestynyt historiikki. Siinä mainitaan kyllä toimittamani kirja, mutta minua ei sanota missään, vaan annetaan ymmärtää, että kustantaja ja kuvittajan tytär olivat kahdestaan sen tehneet! 

Onneksi on ollut järkeviä ja mukaviakin kustantajia. Yksi on ollut Jalavassa ja Art Housessa työskennellyt Urpu Strellman, joka valitettavasti meni muutamaksi vuodeksi agentuurien puolelle töihin. Nyt hän on palannut töihin ostamalla Jalavan ja Art Housen, mutta tilanteet ovat muuttuneet radikaalisti muutamien vuosien aikana, enkä tällä hetkellä tiedä, saammeko aikaiseksi yhteisiä projekteja.  

Toisin sanoen tarvitaan kaikenlaisia kustantajia. Tarvitaan hulluja ja ärsyttäviä kustantajia, tarvitaan mukavia ja järkeviä kustantajia - mutta kustantaja ei saa olla myöskään liian järkevä, koska silloin päätöksiä ohjaavat markkinoiden rautaiset lait ja paljon kiinnostavia kirjoja jää kustantamatta. Tässä kohtaa tietenkin astuvat mukaan pienet kustantajat, osuuskunnat ja muut vastaavat pienet ja jopa mikrotason toimijat.  Yksi sellainen on oma Helmivyöni, jonka perustin vuonna 2016 kyllästyttyäni siihen, että joka vuosi ei tule apurahoja, joista toimeentuloni on kuitenkin paljolti riippuvainen. Olenkin pystynyt rahoittamaan apurahattomina vuosina elämiseni Helmivyöstä tulevilla tuloilla, vaikka moni ilmoittikin kustantamoa perustaessani, että menetän vain rahani ja tulen hulluksi. Keskeinen idea on ollut työskennellä vain tarvepainatteiden kanssa, toisin sanoen kirjoja ei tilata valmiiksi varastoon ja sitten toivota, että joku myös ostaa niitä.

Olen myös ajatellut, että tarvepainatteet ovat ekologisia. Ei painateta kirjoja turhaan. Toisaalta niitä kuljetetaan sitten mahdollisesti yksittäinkin paketteina lukijoille, ja lisäksi kirjat ovat koko ajan painotalon palvelimella odottamassa tulevansa ostetuksi. Olen miettinyt, että joitain vanhimpia nimikkeitä voisi poistaa myynnistä, mutta toisaalta niin sanottu pitkä häntä pitää minua leivän syrjässä kiinni. Olen joskus sanonut, että heti kun tulee perustulo, vähennän työtäni ja lopetan ainakin kaikenlaiset välityökirjat, joita Helmivyön kautta olen tehnyt. Uskon, että perustulo tekisi hyvää kaikille, myös maapallolle. 

Oli miten oli, Helmivyönkin toimintaa uhkaavat kuitenkin samat asiat kuin muitakin kustantamoja: painettujen kirjojen ostaminen vähenee, kirjastojen ostot vähenevät, kirjat saavat jatkuvasti vähemmän näkyvyyttä - samaan aikaan kun niitä julkaistaan enemmän kuin ehkä koskaan ennen. Yksittäisen kirjan saama näkyvyys voi olla hyvin hyvin pientä, vaikka se olisi kuinka laadukkaasti tehty. Olen vähentänyt tekemääni työtä ilmoittamalla, etten ota enää vastaan tilaamattomia proosakäsikirjoituksia, ja olen koettanut keskittyä tietokirjaprojekteihin, mutta oma työnsä niissäkin on - joissain jopa enemmän kuin proosassa. Olen ollut huomaavinani, että suurten ja keskisuurten kustantamojen keskittyessä takuuvarmoihin kirjoihin minulle on lähetetty entistä enemmän käsikirjoituksia. Varsinkin elokuva-aiheisia kirjoja olen saanut viime aikoina käsiini, ja esimerkiksi viime keväänä julkaistu Lauri Piispan kirja Eisenstein, jossa hän siis käsittelee tunnettua neuvostoliittolaista ohjaajaa, on laadultaan yksi Helmivyön parhaita. 

Onko tästä kaikesta jotain opittavaa? Keskeinen asia on se, että rakenteita pitää olla, ja kaikkiin on viime vuosina kohdistunut pahoja iskuja, osin lukijoiden itsensä hyväksymänä, kuten äänikirjojen suosio todistaa, tekoälypelleilystä puhumattakaan. Toinen tärkeä asia on se, että pitää puuhata kaikenlaista. Pitää olla valmis työskentelemään alueilla, jotka eivät ole täysin omia. Olen kirjoittanut ja toimittanut satoja kirjoja, osan mukavuusalueeni ulkopuolelta - en tarkoita, että niissä syntyi ihmeitä, vaan että niistä sai rahaa eikä rahan tärkeyttä voi kyllin korostaa. 

Kiitos. 

OIKAISU: Hiiriä ja hirviöitä -kirjasta sain ennakon, en pelkkää kertakorvausta. 

Puheeni Zum Teufelin ja Turun sarjakuvakaupan syntymäpäiväjuhlissa

Pidin viime viikon lauantaina pienen juhlapuheen Zum Teufel -kustantamon 20-vuotis- ja Turun sarjakuvakaupan 15-vuotispäivillä. Puhuin itseäni viime aikoina paljon askarruttaneesta aiheesta, kaupunkikulttuurin katoamisesta. Lisäsin tähän versioon pari pientä kohtaa, joten tämä on hiukan laajempi kuin pitämäni puhe. 

Hyvä juhlaväki, 

ystävät, toverit, 

muistelen usein 80-lukua. 

Vuosikymmenen loppu oli elämäni kannalta merkittävää aikaa: menin mukaan elokuvakerhotoimintaan, kirjoitin ensimmäiset lehtijuttuni, kirjoitin jatkuvasti novelleja tai oikeastaan niiden alkuja sekä kasapäin runoja. Aloin kerätä tai pikemminkin hamstrata kirjoja. Luin valtavasti sarjakuvia. 

Samalla kuljin ympäriinsä Porin kaupunkia. Tuntui että aina oli jotain uutta löydettävää. Oli paikkoja, joissa pistäytyä. 

Oli osto- ja myyntiliikkeitä Viidennen kaupunginosan puutaloissa, oli osto- ja myyntiliike Riihikedon koulun lähellä, jossa kävin lukioni, oli divareita Citymarketin tiloissa, niin linja-autoaseman lähellä kuin torin kupeessa, oli kirjakaupan alakerrassa oleva poistomyymälä, oli vanhoja pyöränosia myyvä pyöräliike Antinkadun päässä, oli vaikka mitä. 

Samanlaista oli Tampereella 90-luvulla. Näen edelleen unia, joissa joltain Pyynikin sivukujalta löytyy kivijalka-antikvariaatti. 

Nykyään tuntuu siltä että kaupunkien keskustoissa ei ole mitään. On vain ketjukahviloita, ketjukauppoja - eikä kohta niitäkään -, thaihierontapaikkoja, kynsihoitoloita, kampaamoita. 

Kaupungit tuntuvat nykyään tyhjemmiltä kuin 80-luvulla. Silti meille sanotaan, että ennen oli huonommin, nykyään on hyvin - no, ehkä nykyajan ongelmat alkavat olla jo kaikkien tiedossa eikä kukaan hehkuta enää kaupunkien vireitä keskustoja. Jan Vapaavuorikin myönsi Helsingin ydinkeskustan tyhjentyneen ihmisistä. 

Kun katsoo Turussa ympärilleen, keskustelu on hämmentävää. Miten niin Helsingin ydinkeskusta on tyhjentynyt? Ne eivät tiedä siellä mitään. 

Oli miten oli, kaikki mitä nykyään tapahtuu tyhjentää keskustoja edelleen: älykännykät, suoratoistopalvelut, verkkokaupat, tekoäly ja sillä turhan päiten leikkiminen, alkoholin ja elokuvalippujen jatkuvasti nouseva hinta, inflaatio, sota... Ennen kaikkea sinimustan hallituksen päätökset. Mikä voisi enemmän haitata kirjakauppoja ja kustantajia kuin kirjojen arvonlisäveron nosto ja kirjastojen laatutuen poistaminen? Se näkyy suoraan katukuvassa! 

Mutta Turun sarjakuvakauppa on edelleen olemassa ja viettää nyt 15-vuotisjuhliaan. Se on hieno saaavutus. Zum Teufel on ollut olemassa vielä pidempään. Ne ovat kuin majakoita henkisen tyhjyyden täyttämässä maailmassa. Olisipa sellainen ollut Porissa 80-luvulla. 

Sarjakuvakauppa onkin harvoja syitä tulla keskustaan. Siellä on aina jotain katseltavaa, selattavaa, uusia kirjoja, siellä on melkein aina tuttuja, joiden kanssa jutella. Tällaisia yhteisöjä on ikävä, niitä ei yksinkertaisesti muodostu ilman fyysistä tilaa, johon tulla. 

Siksi toivon Sarjakuvakaupalle ja Zum Teufelille pitkää ikää! 

Irmari Rantamala: Martva 3

HUPSISTA! Tämän postauksen piti tietenkin mennä Kustantamo Helmivyön sivuille, mutta se on kerännyt täällä enemmän lukijoita kuin siellä (latasin sen sinnekin, mutta unohdin poistaa tämän), joten antaa tämän olla tässäkin. Pitäisikö tällaista kaksoisviestintää harjoittaa enemmänkin? 

Martva 3 päättää Helmivyön sarjan, jossa on julkaistu uudelleenladottuina ja painettuna Irmari Rantamalan laaja Harhama-sarja. Sarjan kolmannessa osassa päähenkilö Oolavi harhautuu rikoksen teille ja osallistuu pankkiryöstöön Harhaman kirjoittaman kirjan ja Paholaisen houkuttelemana. Osa teoksesta on kirjoitettu runomuotoon, ja Martvaa voikin pitää yhtenä ensimmäisistä suomalaisista säeromaaneista.

Martva on ollut unohdettu teos, vaikka sitä edeltäneestä Harhamasta on kirjoitettu tutkimuksia sivutolkulla. Romaanisarja on ollut saatavana sähkökirjana, mutta Helmivyön laitos on ensimmäinen painettu uusintajulkaisu. Teoksessa on Juri Nummelinin lyhyt esipuhe.

Irmari Rantamala (1868-1918) tunnetaan paremmin nimellä Maiju Lassila, mutta hänen oikea nimensä oli Algoth (tai Algot) Untola, alun perin Tietäväinen. Kameleonttimainen hahmo aloitti kokeellisena symbolistina, mutta hänen tunnetuimmat teoksensa edustavat hirtehistä maalais- ja köyhälistökuvausta. Työmies-lehden päätoimittajana työskennellyt Untola ammuttiin sisällissodan jälkeen epäselvissä olosuhteissa.

Pehmeäkantinen, 262 sivua, ISBN 9789527469699. Kansi: Timo Ronkainen. BoD:n verkkokaupassa 23,90 € (plus postikulut). Saatavana myös mm. Adlibriksen verkkokaupoissa. 

Kirjoitus urinaaleista

Tuttavani kuvataiteilija Eero Merimaa kyseli viime vuoden puolella, haluaisinko kirjoittaa esipuheen pieneen kirjaseen, jota hän suunnitteli ottamistaan urinaalikuvista. Pohdin jonkin aikaa, mitä sanottavaa minulla muka olisi aiheesta, mutta lopulta muistin erään tapauksen 90-luvun Tampereelta, ja kirjoitin tekstin lopulta hyvin nopeasti, vain urinaalien historiaa netistä lyhyesti tsekattuani. Eero ainakin piti tekstistä paljon. Kirjaa painettiin tietääkseni 25 kappaletta, mutta tässä joka tapauksessa esipuheeni. (Olen tähän hiukan editoinut tekstiä.)

Vaaralliset urinaalit

"Onko pojalla komea kulli?" 

Tämä oli ensimmäinen, mitä kuulin, kun 90-luvulla Tampereella asuessani kävin Kyttälänkadun Mixeissä Taiteiden yönä. Olimme olleet liikkeellä jo jonkin aikaa, ja sisään mennessäni oli pakko päästä kuselle ja mennä urinaalille. Vanhempi mies kumartui saman tien ylleni ja yritti kurkistella kaluni kokoa. Ei ilmeisesti tehnyt vaikutusta, koska hän poistui yrittämättä sen enempää iskeä minua. 

Mikä on miehekkäämpää kuin se, että tulee kyselemään toiselta mieheltä, löytyykö isoa kalua? Jos olisin mennyt koppiin, olisin vain vetänyt oven kiinni ja saanut olla rauhassa. Urinaalit ovat suorastaan julkisia: missään muualla ei saa esitellä kaluaan. 

Urinaalit onkin kehitetty miesten tarpeisiin, naiset eivät niitä voi anatomisista syistä käyttää. On tietysti jotain seksististä siinä, että miehille on kehitetty oma vessatyyppi, mutta naisille ei. Miehiä aina paapotaan. 

Urinaali on vanha keksintö, mutta ne yleistyivät, kun teollistuminen eteni, ja raakaa työtä tekeville tehdastyöläisille piti keksiä nopea tapa käydä kusella. Edustaako urinaali siis kapitalismia? Jos työmiehellä olisi aikaa, voisi käydä rauhassa pytyllä ja päättää, istuuko mieluummin kuin kusee seisaaltaan, puhumattakaan siitä että saisi olla itsekseen. Johtajilla ei taatusti ollut toimistoissaan urinaaleja. Miettiköhän Marcel Duchamp tätä tuodessaan urinaalin taidenäyttelyyn? Toiko hän urinaalien kapitalismin näkyville? Ehkä joku näyttelyn kävijä ei ollut koskaan nähnyt urinaalia, vaan käynyt aina kunnollisessa vessassa. 

Tehtaissa ei enää tehdä rankkoja töitä, joiden lomassa vessassa pitäisi pystyä nopeasti pistäytymään. Kehityksen päätepisteenä on se, että kauppojen tarvittaessa töihin tulevat myyjät ja kuriirit pitävät vaippoja. Alaluokat eivät siis kohta tarvitse vessoja lainkaan. 

Urinaalit ovatkin keskiluokkaistuneet. Niitä ei tarvittaisi, mutta ne ovat jääneet elämään julkisten tilojen vessoissa. Eivät kaikki miehet niitä pysty käyttämään, heitä jännittää, jos joku mahdollisesti katselee vierestä. 

Nykyään urinaalit ovatkin tylsempiä. Niiden huuhteluun ei käytetä enää edes vettä, ja niitä pidetään mainostamisen arvoisina paikkoina, tosin melkein kaikissa näkemissäni vain mainostetaan mahdollisuutta mainostaa. Monessa paikassa toisten kalujen kurkkiminen on tehty vaikeammaksi, ja urinaalit on erotettu toisistaan väliseinällä. 

Urinaalin muodon pitäisi estää pissatippojen putoaminen lattialle. Tosin nykyiset urinaalit ovat huonosti suunniteltuja, sillä niiden edessä näkee jatkuvasti kuivunutta virtsaa. Ehkä se johtuu väestön ikääntymisestä tai siitä, että urinaalit ovat monessa paikassa kauhean matalalla ja roiskumisen vaara on suurempi. Hirveintä on käydä uimahallin tai maauimalan vessassa, jossa ei tiedä, onko neste lattialla lainehtivaa kusta vai vettä uimarien jaloista.

Rajummissa paikoissa on edelleen vielä yhteisurinaali, yleensä metallinen astia, jonka ääressä miehet seisovat vierekkäin. Vastaavia kusilaareja oli usein kouluissa, joissa joutui samaan riviin kiusaajien ja muiden epämääräisten ainesten kanssa. Yksi ystäväni sanoikin, ettei koskaan käynyt koulussa vessassa. 

Yhteisurinaaleja on myös sukupuolineutraaleissa vessoissa, kuten Turun Dynamo-yökerhossa. Ajatus tuntuu paradoksaaliselta, mutta ainakin yhdessä näistä vessoista urinaali on erotettu ylimääräisellä seinällä muusta vessasta. 

Oli miten oli, tällaisella yhteisurinaalilla käyminen tuntuu edelleen vaaralliselta, ainakin vaarallisemmalta kuin mainoksella varustetulla ja vedettömällä keskiluokkaisella urinaalilla käyminen.