Laitoin isäni haastattelun, analyysin ja hänen vanhojen juttujensa perään vielä pari omaa arvosteluani. Otin päivälehtijuttuja Pirkanmaan Yhteistyöstä (joka oli vuosina 1994-1995 viikottain ilmestynyt Hämeen Yhteistyön perinnönjatkaja, jonka päätoimittajana oli Mervi Viteli), koska en halunnut asettaa isäni teksteille liian erilaista vertailukohtaa käyttämällä esim. Aviisissa olleita enemmän esseitä lähestyviä pidempiä tekstejä. Nämä kaksi ovat toisaalta liian lyhyitä, että niissä olisi voinut kunnolla käsitellä elokuvia kunnolla. Oli miten oli:
Hölmöjä, mutta helliä (Pirkanmaan Yhteistyö, syksy 1995)
Nuija ja tosinuija on häkellyttänyt maan elokuvakriitikot: jotkut ovat avoimesti myöntäneet, etteivät ymmärrä, mistä on kyse siinä, kun kaksi idiootti sikailee pitkin Amerikkaa. He eivät varsinkaan ymmärrä, mistä on kyse, kun kyseinen elokuva on suosittu.
Minulla on vähän tilaa, mutta selitän kaiken. Jim Carrey ja Jeff Daniels ovat kaksi kaveruta, joiden yhteinen ÄO on 25. He karkaavat kauniiden naisten ja rahojen perään eivätkä saa kumpaakaan. He saavat sen sijaan toisensa. Carrey ja Daniels ovat kavereita, jopa helliä toisiaan kohtaan. He halaavat toisiaan, itkevät avoimeist ja niin edelleen. Kyse on homoseksuaalisuuden torjunnasta: kun amerikkalainen (tai suomalainen) yleisö näkee, että tarvitaan idiootti, jotta voi halata toista miestä, uusinnetaan ideologiaa, jossa mies ei voi osoittaa hellyyttä toista miestä kohtaan. Tämä on selvää myös lopussa, jossa typerykset missaavat mahdollisuuden päästä parinkymmenen bikiniasuisen blondin seuraan. Elokuvan hölmöissä perinteinen miehen malli jää ennalleen, koska kukaan ei todella halua olla Carreyn ja Danielsin kaltainen: tässä syy siihen, että elokuva on niinkin suosittu.
Mysteeri pysyy mysteerinä (Pirkanmaan Yhteistyö 7.9.1994)
Henri-Georges Clouzot'n reilun tunnin mittaisen Picasso-dokumentin (Niagara) alkuperäinen nimi on Picasson mysteeri. Elokuva alkaa kertojan äänellä: "Maalaustaide on ainoa taide, josta voimme seurata taiteilijan työskentelyä ja ymmärtää taideteoksia sen avulla paremmin." Clouzot'n elokuva on yritys ymmärtää Picasson sielunliikkeitä seuraamalla hänen pensselinsä liikkeitä kuvattuna kankaan läpi, niin että Picassoa ei juurikaan nähdä elokuvan aikana.
Picasso on teknisesti loistava suoritus, mutta se jää auttamatta puolitiehen. Elokuva perustuu oletukseen, jonka mukaan taiteilijan sielunliikkeet ovat niin autenttisia ja ainutkertaisia, että pelkästään kuvan syntymisen seuraaminen riittää. Tällainen ajattelu unohtaa tyystin ulkomaailman vaikutuksen taideteokseen - aivan kuin Picasso ei koskaan muuta maailmaa olisi nähnytkään kuin omat värituubinsa ja maalauksensa. Jo se tosiseikka, että Picasson käyttämät värit ovat silkkaa 50-lukua herttaisine pastellisävyineen, romuttaa elokuvan ajatuskulun.
Viimeiset parikymmentä minuuttia ovat kyllä komeat maalauksellisesti. Picasso vaihtaa tussin öljyyn, ottaa leveämmän kankaan ja kuvakokokin muuttuu cinemascopeksi. Taulutkin paranevat kummasti herttaisista idylleistä rajuihin ryöpsähtelyihin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti