Miten minusta tuli tietokirjailija

Suomen tietokirjailijat lähetti kyselyn ammatinharjoittajille. Kyselyn oheen sai kirjoittaa muistelon tai vastaavan tekstin omasta urastaan. Väsäsin tämmöisen.

Miten minusta tuli tietokirjailija
Olen kai aina tiennyt, että minusta tulee kirjailija. En ole koskaan kokeillut mitään muuta ammattia - olen jonkin verran myynyt kirjoja turuilla ja toreilla ja tuurannut divareissa enkä pidä edelleenkään mahdottomana, että vanhemmiten perustaisin divarin. Mutta silloinkin varaisin oikeuden kirjoittaa läppärillä takahuoneessa. Yrittäessäni elää ja tulla taloudellisesti toimeen olen ollut myös vapaana toimittajana (ja olin pari vuotta jopa töissä ylioppilaslehdessä), mutta vaikka lyhyiden juttujen ja arvostelujen kirjoittaminen onkin aivan erilaista toimintaa kuin kirjojen tekeminen, en ole osannut sitä erottaa erilliseksi identiteetiksi.

Mutta ennen vuotta 1997 en ollut kummemmin realisoinut haaveitani. Olin kouluvuosina kirjoittanut kaikenlaista - ammattimaisimmin elokuva-arvosteluja paikalliseen lehteen, jossa isäni oli töissä urheilutoimittajana - ja julkaissut omaa runouspienlehteäni Blinkity Blankia ja yliopistoaikoina kirjoitin edelleen runoja ja koetin kirjoittaa romaaniakin, mutta se jäi sitten (samaisen romaanin käsikirjoitus kyllä hautuu edelleenkin koneen uumenissa). Vasta valmistuttuani asia tuli ajankohtaiseksi, koska lähdin opiskelupaikkakunnalta toiseen kaupunkiin sivariin ja sen jälkeen perustin perheen. En osannut syystä tai toisesta ryhtyä oikein mihinkään kunnolla, mutta vuoden 1998 paikkeilla rupesin keräämään aineistoa tulevaan esikoisteokseeni. Siinä myllerryksessä tuli avoero, mistä osittain syytettiin kirjantekoon paneutumista, mikä ei ole varmaankaan kovin harvinaista kirjailija- ja tutkijapiireissä.

Pulpografia: amerikkalaisia kioskidekkareita suomeksi 1936-89 ilmestyi Suomen Dekkariseuran kustantamana jouluaatonaattona 2000. Siinä on paljon esikoisteoksille tyypillisiä virheitä ja epätarkkuuksia ja kokonaisuutena se voi vaikuttaa asiaansa intohimoisesti paneutuneen harrastajan teokselta, joka ei saa jatkoa.

Mutta sai kuitenkin. Menin naimisiin 2001 toimittaja Elina Teerijoen kanssa ja avioliitosta sukeutui nopeasti toverillinen työsuhde, joka jatkuu edelleenkin. Kiitos ansiosidonnaisen, pystyin keskittymään kirjoittamiseen melkein täysipäiväisesti. Käänsin jopa yhden kirjankin (se ei ole kylläkään ilmestynyt suomeksi, ainakaan vielä), mutta ennen kaikkea rupesimme vääntämään kirjan käsikirjoitusta: huomasimme, että kumpaakin meistä kiinnostavat harvinaiset etunimet, ja rupesimme bongailemaan niitä muun muassa kävelyiltä hautausmailla. Meillä oli jossain vaiheessa aina reissuilla mukana pieni vihko, johon keräsimme nimiä eri kirkkopihoilta. Aloimme kirjata niitä ylös koneelle ja mietimme, että tästä tulisi kirja. Teimme nopeasti vuoropäivinä lyhyitä ja humoristisia hakusanoja ja saimme aikaiseksi noin 800 eri nimeä kattavan käsikirjoituksen. Se pyöri jonkin aikaa hämmentyneillä isoilla kustantamoilla, kunnes kirjan otti - luettuaan käsikirjoitusta viikonlopun yli - pieni ja valpas kustantamo. Kirjasta tuli menestys ja se on saanut jo kaksi jatko-osaa, joista viimeisin käsittää jo kaikenlaisia nimiehdotuksia, sekä omiamme että ammoin muiden ehdottamia.

Etunimikirjan lisäksi väsäsimme, juuri mainitun ansiosidonnaisen turvin, myös pikkukirjan talkkunasta, jota söimme välillä aamupaloilla. Satunnaisesti tein jatko-osaa Pulpografialle, joka käsittelisi amerikkalaisia kioskilänkkäreitä ja samalla kirjoitimme yhdessä nuortenromaanin käsikirjoitusta - sekään ei ole vielä ilmestynyt, kuudesta tai seitsemästä uudelleen kirjoitetusta versiosta huolimatta.

Ansiosidonnainen oli loistava apuraha, vaikka sitähän ei saa sellaisena pitää. Jouduin tästä kovaan sanaharkkaan työvoimatoimiston virkailijan kanssa ja tulin toimistosta ulos valmiina hirttäytymään, koska virkailijan sana oli ollut kova: olet yrittäjä etkä saa olla työtön. Tämä siis ennen kuin yksikään mainituista kirjoista oli vielä ilmestynyt, olin vain sanonut, että olen tässä kirjoitellut vähän yhtä kirjaa. Ei olisi pitänyt.

Reilu vuosi sitten ilmoitin työvoimatoimistoon, etten ole enää heidän asiakkaansa, kyllästyin sen verran pahasti ristiriitaiseen ja kyttäämiseen perustuvaan toimintaan, jossa kirjailijan (tahi muunkaan taiteilijan) ammatin olemusta ei ymmärretä.

Samaan aikaan pääsin sisälle myös BTJ:n, entisen Kirjastopalvelun, töihin ja kirjoitettuani heille hakusanoja muutamiin kirjallisuushakuteoksiin ehdotin paria länkkäriaiheista kirjaa kustannettavaksi. Meni läpi, ällistyksekseni! Kirjoja tuli jopa kaksi, Kuudestilaukeavat, joka on kokonaan omaa työtäni, ja Pohjoisamerikkalaisia lännenkirjailijoita, jonka toimitin. Samaan aikaan kirjoitin myös tietokirjailijoiden puolivuotisen apurahan turvin kirjaa Valkoinen hehku, jonka oli tarkoitus olla pääsykoe- ja kurssikirjaksi sopiva johdatus elokuvan historiaan. Se on ehkä ollut kaikista kirjoistani työläin, enkä ole varma, kuinka hyvin teos on onnistunut tavoitteissaan.

Juuri näihin aikoihin tajusin, että pystyn elämään kirjailijana. Saan apurahoja - vaikka ne ovatkin epävarmoja (varsinkin jos ne unohtaa, kuten olen itse onnistunut pari kertaa tekemään) -, pystyn tekemään kirjoja, jotka saavat huomiota ja lukijoita ja myönteisiäkin arvioita (vaikka varsinkin Valkoisesta hehkusta tuli myös kielteisiä, niin kuin varmasti kaikkien totaliteettiin pyrkivien kirjojen kohdalla käy), ja pystyn työskentelemään omassa rauhassa, ilman että kukaan kauheasti pystyy pomottamaan minua. Kirjailijuus tuntui yhtäkkiä hyvältä ajatukselta ja rupesinkin käyttämään itsestäni nimitystä tietokirjailija.

Silloin, vuoden 2005 paikkeilla, itsensä nimittäminen tietokirjailijaksi ei ollut ihan niin itsestäänselvää kuin se on nykyään, enkä ole vieläkään (enkä ehkä koskaan) niin näkyvästi esillä kuin esimerkiksi Anna Kortelainen. Ehdin jopa osallistua Helsingin Sanomien kulttuurisivuilla keskusteluun tietokirjailijuudesta ja väitin, että Suomessa ei tunneta tietokirjailijuutta, päinvastoin kuin vaikkapa Yhdysvalloissa. (Parikin kustantajaa otti yhteyttä kommenttini jälkeen, mutta ei niistä syntynyt kummempia sopimuksia.) Onkin oikeastaan yllättävää, kuinka nopeasti tietokirjailijuus ammatti-identiteettinä nousi yleiseen tietoisuuteen, tosin vähän erikoista on ollut nähdä, että esimerkiksi Viivi Avellania on nimitetty tietokirjailijaksi.

Olen nykyään julkaissut noin viisitoista teosta, joista osa on toimitteita, osa on harrastuspohjalta tehtyjä oma- tai melkein omakustanteita. Eräät ovat ihmetelleet, miten olen niin tuottelias. Haluaisin olla tuotteliaampi. Jos se olisi mahdollista, jättäisin pikkujuttujen tekemisen lehtiin kokonaan, mutta en ole vielä keksinyt taikakaavaa, miten pienten painosmäärien ja suhteellisen pienien palkkioiden Suomessa se olisi mahdollista. Yhden kirjan tekijänpalkkioilla elää säästeliäästi kaksi kuukautta. Onneksi vaimollakin on tuloja.

Olen usein miettinyt, miksen koskaan keksi mahtavia kirjaideoita, joista tulee upeita reportaasikirjoja tai hauskoja pikkusieviä sälätietokirjoja, joita media nykyään rakastaa. Vaikka olen joidenkin mielestä käsittämättömän tuottelias, minua harmittaa aina, kun luen uutuuskirjojen listoja, eikä nimeäni mainita niissä. Siihen on osasyynä työskentely BTJ:n kaltaiselle kustantamolle, jonka kirjat jäävät melkein aina medialta piiloon. Usein myös sanon vaimolle, että pikkusälää on maailma muutenkin täynnä, ehkä jonkun pitäisikin tähdätä totaliteettiin. Omassa tähtäimessäni onkin magnum opus nimeltään "Pulpografia Fennica", joka käsittää kaiken - aivan kaiken - suomalaisesta kioskiviihteestä, kirjailijoista kustantajiin, kääntäjistä lehtiin, sensuurista paperipulaan ja niin edelleen. (Toinen tähtäin on lukittu kaunokirjallisuuteen. Mutta siitä erikseen.)

Ennen kaikkea tärkeintä on, että olen onnellinen voidessani tehdä sitä työtä, josta olen aina unelmoinut.

Suomalaisten lukemistolehtien historiaa

Tämän pitäisi toimia johdantona mahdollisesti ensi vuonna ilmestyvään Suomi-pulpin antologiaan, johon olen koonnut erilaisia jännitys- ja seikkailunovelleja 1930-luvulta tähän päivään asti. Kirjan ilmestyminen on epävarmaa, mutta sainpa siihen kuitenkin apurahan, jolla eli pari kuukautta. Tässä johdantoa. En jaksa etsiä lehtien kansikuvia tai linkkejä, valitettavasti. Mutta tämä on kyllä ihan pirun pitkä.

Suomalaisten viihdelukemistojen historia

Suomalaisten kaunokirjallisten lukemistojen historia on pitkä. 1800-luvulla oli yleistä, että sanomalehdet julkaisivat kertomuksia ja runoja. Yksi ensimmäisiä kaunokirjallistakin tekstiä sisältänyt aikakauslehti oli Kaarlo Bergbomin Kirjallinen Kuukausilehti, joka alkoi ilmestyä vuonna 1865; siinä ilmestyi muun muassa Bergbomin omia novelleja. Samaan aikaan sanomalehdissä ilmestyi paljon kaunokirjallista materiaalia, mutta 1800-luvun loppupuolella uutiset alkoivat saada sanomalehdistä yhä suuremman osan ja kaunokirjallisuus väistyi omiin lehtiinsä. Lisäksi muun muassa Zachris Topeliuksen esimerkin innoittamana suomalaisen kirjallisuuden keskeiseksi julkaisumuodoksi vakioitui romaani, mikä osaltaan selittää sen, että novelleihin keskittyneet lehtikirjoittajat ovat olleet suomalaisen kirjallisuuden kannalta marginaalissa.
Toinen keskeinen julkaisumuoto on ollut näytelmä, ja onkin kiinnostava huomata, että monet 1900-luvun puolenvälin tienoilla toimineet novellikirjailijat tehtailivat myös kymmeniä yksi- tai kaksinäytöksisiä näytelmiä maaseudun ja pikkukaupunkien teatterien tarpeisiin. Yksi tällainen kirjailija oli muun muassa Ahti Einola, joka avusti Ilmarisen lehtiä ja kirjoitti eri salanimillä lyhyitä näytelmiä. Harvat näistä kirjailijoista julkaisivat romaaneja.
1900-luvun alussa monet suomenkielisen kirjallisuuden kustantamot perustivat lukemistolehtiä. Yksi ensimmäisiä oli ollut Nuori Suomi -niminen kirjamuotoinen vuotuinen antologia, joka ilmestyi vuosina 1905-1907. Asialla oli muun muassa Otava, jonka aikakauden lehtiä olivat Otavainen (1921-1925) ja Otava (1929-1938). WSOY kokeili Panu-nimistä kaunokirjallista lehteä, mutta lehti ilmestyi vain vuosina 1924-1926. Keskeinen lukemistolehtijulkaisija 1920-luvulla oli vuonna 1900 perustettu Karisto, jonka lehdistä esimerkiksi Maailma tarjosi vuosina 1918-1929 tärkeän julkaisukanavan myös monille jännärikirjoittajille, kuten Olli Karilalle ja Leo Anttilalle. Maailma oli kiinnostava ja laadukkaasti tehty lehti myös siinä mielessä, että siinä julkaistiin paljon taidekuvitusta ja laajoja matkailuartikkeleita ulkomailta. Maailman lakattua ilmestymästä Karisto kokeili vielä vuonna 1930 lehteä nimeltä Uusi Maailma, mutta se ei enää ottanut tulta. Syyksi on pidetty sitä, että Maailma oli yleissivistyksellinen ja kansallismielinen - toisaalta ainakin Olli Karilan novellit maailmaa sujuvasti kiertävistä suomalaisista liikemiehistä ja muista seikkailijoista olivat hyvin kaukana ajan raskaimmasta nationalismista. Maailman linjaa perustettiin tosin matkimaan Aitta, jonka esikuvia olivat kansainväliset "makasiinijulkaisut". Aitta jäi kuitenkin elitistiseksi ja sekin ilmestyi vain vuosina 1926-1930.
Jo tällöin huomattiin, että suoraan naisille ja perheenäideille suunnatut lehdet löysivät lukijoita paremmin. Kotiliesi (1922-) ja Eeva (1933-) ovat olleet alusta alkaen menestystarinoita. Otavan Oma Koti tosin jäi lyhytikäiseksi: se ilmestyi vain vuosina 1931-1934. 1930-luvulla perustetut lehdet ovat muutenkin osoittautuneet pitkäikäisemmiksi kuin aiemmalla vuosikymmenellä alkaneet julkaisut. Apu ja Seura, jotka ilmestyvät edelleenkin, ovat olleet keskeinen osa suomalaista aikakauslehdistöä. Apu perustettiin vuonna 1933 ja se ilmoitti itsekin olevansa "ajanvietelukemisto". Avussa ilmestyi paljon koti- ja ulkomaisia novelleja, ja vielä 1960-luvullakin se oli tärkeä julkaisukanava. Avun perustaja olikin Yrjö Lyytikäinen, joka oli aiemmin työskennellyt paljon amerikkalaista ja englantilaista viihdekirjallisuutta julkaisseen Minervan kustannusliikkeen konttoripäällikkönä; aiemmin hän oli julkaissut Revontuli-nimistä kirjallista viikkolukemistoa.
Seuran näytenumero ilmestyi joulukuussa 1934. Lehti perustettiin Yhtyneiden Kuvalehtien toimesta vastaamaan Avun asettamaan haasteeseen: lukijoita piti saada lehdille, jotka kuluttivat viihdekirjallisuutta ja -elokuvia. Seura oli aluksi Apua enemmän yleislehti, jossa julkaistiin aineistoa koko perheelle. Sen päätoimittajaksi pyydettiin Ensio Rislakki, joka pakinoi suositulla nimimerkillä Valentin.
Myöhemmin kustantajat eivät olleet kovin innostuneita lukemistoista, mutta ainakin Otava julkaisi pitkään Himmeli-lehteä, joka ilmestyi jouluisin vuosina 1938-1966. Siinä ilmestyi novellien lisäksi artikkeleita kirjallisuuden ja kulttuurin maailmasta. Novelleja julkaistiin kuitenkin paljon 1940-1960-luvuilla muissakin aikakauslehdissä kuin vain kirjallisissa - esimerkiksi Apu ja Seura olivat keskeisiä julkaisukanavia monille kotimaisille kirjailijoille. Taideproosa tosin keskittyi sodan jälkeen Parnassoon ja muihin selkeästi korkeakirjallisiin lehtiin.

Jännityslukemistot syntyvät

Aikaa ennen sotaa on pidetty suomalaisten lukemistolehtien kulta-aikana. Ainakin 1930-luvun aikana syntyivät ensimmäiset varsinaiset jännärilehdet. Aiemmin lehdet oli suunnattu yleiselle lukijakunnalle ja jännitysjuttujen rinnalla niissä saattoi olla myös romanttisia kertomuksia ja satuja lapsille. Ilmiö on nähtävissä myös ulkomailla, jossa erikoistuneet lukemistot - joista yleensä käytetään paperilaadun ja koon takia nimeä pulp-lehdet - syntyivät 1920-luvulla, kun aiemmin ne olivat julkaisseet sekalaisia novelleja.
Vuosikymmenen aikana syntyikin lukemattomia uusia lehtiä, joista usealla oli pitkä ja kunniakas ikä. Ilmarinen oli tällöin johtava kustantamo ja sen kustantaja päätoimittaja Yrjö Halme, entinen Otavan kustannustoimittaja ja tunnettu urheilutoimittaja, keskeinen hahmo alalla. Ilmarinen aloitti jo vuonna 1915 liikemieslehdellä Liiketaito, mutta suuntautui nopeasti viihdelukemistoihin. Ilmarisen lehtiperheen tunnetuin ja luetuin lehti oli varmasti Lukemista kaikille, joka nimensä mukaisesti tarjosi sekä jännäreitä perheen miehille, romansseja naisille että satuja ja seikkailujuttuja lapsille. Naisille oli suunnattu Viikonloppu, johon muun muassa yksi tunnetuimpia suomalaisia jännitys- ja seikkailukirjailijoita, Marton Taiga, kirjoitti salanimellä Margot Lagarto. Lehti oli pitkäikäinen ilmestyessään vuosina 1937-1971. Lukemista kaikille oli aloitettu aikaisemmin, vuonna 1926, ja se lakkasi vuonna 1960. Kummatkin lehdet ilmestyivät siis 34 vuoden ajan!
Miehille löytyivät Jännityslukemisto ja Seikkailukertomuksia, jotka ilmestyivät erillisinä lehtinä vuosina 1930-1950. Vuonna 1960 lehdet yhdistettiin hankalan otsikon alle: Jännityslukemisto-Seikkailukertomuksia. Näiden lisäksi Ilmarinen julkaisi vuosina 1937-1951 Yllätyslukemisto-nimistä tyylikästä pokkariasuista lehteä. Myös vuosina 1929-1937 ilmestynyt Kiki on syytä mainita, koska se oli Ilmarisen viihdelehdistä ensimmäinen. Siinä kokeiltiin aikakaudelle poikkeuksellista eroottisuutta; lisäksi siinä ilmestyi useita Marton Taigan legendaarisia komisario Kairala -tarinoita.
Ilmarisen lehdistä pitkäikäisimpiä olivat naisille tai koko perheelle suunnatut Viikonloppu ja Lukemista Kaikille. Kustantajan jännärilehtien historia oli lyhyempi ja monipolvisempi. Ilmiössä näkynee hyvin se, että miehet ovat Suomessa lukeneet aina naisia vähemmän, vaikka kirjallinen eliitti onkin useammin koostunut miehistä. Jännityslukemisto aloitti ilmestymisensä vuonna 1935 ja Seikkailukertomuksia vuotta myöhemmin. Vuonna 1958 lehdet yhdistettiin nimikkeen Jännityslukemisto - Seikkailukertomuksia, ja vuonna 1963 nimien järjestystä vaihdettiin eli lehdestä tuli Seikkailukertomuksia - Jännityslukemisto. Lopullisesti Jännäri hävisi maailmasta vuonna 1965. Jännityslukemisto ja Seikkailukertomuksia olivat ulkoasultaan karuja lehtiä, joissa tasoltaan ja alkuperältään vaihtelevat käännösjutut vaihtelivat kotimaisten juttujen kanssa. Marton Taiga ja pari muuta kirjoittajaa saivat pitää nimensä, mutta suuri osa kotimaisista jutuista ilmestyi nimettöminä. Politiikka lienee ollut, että huonoimmat jutut painettiin ilman nimeä.
Taigan lisäksi yksi tärkeimpiä Ilmarisen lehtien avustajia oli nuori Matti Hälli, joka oli aiemmin julkaissut runoja ja ajanvietenovelleja oululaisissa lehdissä. Kun hän muutti opiskelemaan Helsinkiin, hän tarjosi juttuja Ilmarisen lehtiin. Kustantaja ja päätoimittaja Yrjö Halme halusi, että Hälli alkaisi kirjoittaa jännitysnovelleja. Hälli tekikin niitä kaikkiin Ilmarisen jännityslehtiin, mutta ennen kaikkea Yllätyslukemistoon, jota monet ovat muistelleet aikansa hienoimpana kotimaisena lukemistona. Hälli muisteli myöhemmin, että Halme maksoi novelleista 100-150 markkaa, mikä oli tuohon aikaan paljon. Hälli sanoi, että Halme pyöritti "oikein amerikkalaismallista lehtitehtailua". Hällin mukaan Halmeen ohjeet teksteille kuuluivat: "äNiiden piti olla jännittäviä, hyvällä normaaliproosalla kirjoitettuja, edetä vauhdikkaasti ja loppua yllättävästi." Hällin novellit täyttivät Halmeen oletukset täydellisesti, mutta Hälli - joka myöhemmin kirjoitti kolme romaanimittaista dekkariakin - itse sanoi pitäneensä työtä vain rahanansaintana, ja kun hän sai mainetta realistisen romaanin taitajana, hän jätti lajityypin.
Suomalaisittain kiinnostusta lehden kansikuviin lisää se, että nuori Olavi Hurmerinta teki 1950-luvun alussa lukuisia kansia Ilmarisen jännityslehtiin. Hurmerinnan lisäksi myös Lauri Kaksonen teki lehden kuvituksia.
Hällin lisäksi monet muutkin tulevat kirjailijat kokeilivat Ilmarisen lehdissä. Jännityslukemistossa - tai Jännärissä, kuten lehteä kutsuttiin - ja Seikkailukertomuksissa uraansa aloitteli muuan Seppo Tuisku, joka nopeasti rekrytoitiin kirjoittamaan Pekka Lipposia Outsiderin nimellä. Tuisku toimi sittemmin suomalaisen kioskiviihteen harmaana eminenssinä: hän toimitti pitkään Jerry Cottonia ja vuonna 1976 aloitettua länkkärilehti FinnWestiä ja koulutti kokonaisen kirjoittajasukupolven, johon kuuluvat muun muassa Tapani Bagge ja Juha Ruusuvuori.
Jo mainitun Tuiskun lisäksi lehdillä oli monia vakioavustajia, jotka 50-luvun puolivälistä alkaen kirjoittivat lehtiin juttuja viikoittain. Yksi tällainen oli nuori Veikko Ennala, joka sittemmin nousi legendaariseen maineeseen Hymyn reportterina ja sekopäisten pokkarien kirjoittajana (Kyttyrä, Veljeni herrassa). Tuiskun henkilökohtainen ystävä oli Leo Mäenpää, josta sittemmin tuli tärkeä henkilö tytöille ja nuorille naisille suunnatun, vuonna 1959 perustetun Reginan pitkäaikaisena päätoimittajana. Mäenpään novellibibliografia on pitkä, mutta itse hän sanoo siirtyneensä toimittajaksi, koska hän ei ollut tyytyväinen omiin novelleihinsa. Muutoin tuntemattomat kirjoittajat Aarne Meri ja Asser Harkima olivat hekin aktiivisia lehden avustajia ja varsinkin Harkima erikoistui amerikkalaistyyppisiin kovaksikeitettyihin juttuihin.

Ilmarisen kilpailijoita

Kolmekymmentäluvulla nähtiin Ilmarisen lisäksi muitakin erilaisia yrityksiä lukemistolehdiksi. Ilmarisen lehtien rinnalla monikaan ei kuitenkaan ollut pitkäikäinen. Salapoliisi-nimisiä lehtiä ilmestyi peräti kaksi, ensiksi vuosina 1934-1935 kustannusosakeyhtiö Fenno-Skandian toimesta, sitten vuosina 1938-1939 Suomen kustannusyhtiön julkaisemana. Jälkimmäinen lehti muutti nimensä Viikkolehdeksi vuosien 1939-1940 ajaksi. Tosikertomuksia rikoksen maailmasta julkaisi Salapoliisikertomuksia, jota Orion julkaisi vuonna 1932. Aika ei Suomessa ollut sopiva tosikertomuksille, sillä mikään menestyskertomus ei ollut myöskään Tosikertomuksia. Se oli Otavan julkaisema lehti, joka vuosina 1930-1934 hankki Ruotsin kautta materiaalia amerikkalaisesta pulp-kokoisesta True Stories -lehdestä. Tosikertomuksia-lehden päätoimittaja oli Ensio Rislakki (tuolloin tosin vielä nimellä Svanberg), mutta lehti ei missään vaiheessa tullut kovin kannattavaksi. Kustantaja yritti vuonna 1933 tehdä lehdestä monipuolisemman - aiemmin se oli julkaissut lähinnä naisille suunnattuja avioliittokertomuksia - ja vaihtoi sen nimeksi Kertomuksia. Lehden lakattua Rislakki siirtyi Seuran johtoon; aiemmin hän oli toimittanut samannimistä viihdelukemistoa vuosina 1926-1929.
Ilmarisen kanssa yhtä pitkäikäisen lehden onnistui Suomessa tekemään kuitenkin vain lahtelainen Kanervan kirjapaino. Sen menestystarina oli Seikkailujen Maailma. August Kanerva oli perustanut vuonna 1935 Isku-nimisen lehden, johon hän oli onnistunut jostain haalimaan ulkomaisia novelleja. Nämä ilmestyivät lehdessä ilman nimeä, ilmeisesti peittääkseen sen tosiseikan, että novellien käännösoikeuksista ei maksettu. Huhu kertoo, että Seikkailujen Maailman käännösoikeuksista ei ikinä maksettu mitään, ja lehteä onkin kutsuttu maailman pitkäikäisimmäksi piraattijulkaisuksi.
Iskun perään Kanerva perusti Seikkailujen Maailman vuonna 1937. Sen esikuvana toimivat jo aivan selvästi amerikkalaiset pulp-lehdet. Ilmeisesti Kanerva - tai hänen poikansa Olavi - oli saanut käsiinsä joitain amerikkalaisia lehtiä ja innostui formaatista ja juttujen tyylistä heti. Sama toimi Suomessakin, sillä Seikkailujen Maailma oli alusta alkaen suosittu. Jo ensimmäinen numero oli koostettu amerikkalaisten kirjoittajien jutuista - mukana olivat niin H. Bedford-Jones, George Surdez ja Paul Ernst ja monet muut. Myöhemmin vakionimiksi tulivat sellaiset keskeiset amerikkalaiset kirjoittajat kuin Carroll John Daly, Frederick Nebel ja Theodore Roscoe. Lehdessä ilmestyi myös ensimmäinen Raymond Chandler -suomennos vuonna 1950. Kanervan ja Ilmarisen lehtien välillä oli selvästi kilpailua. Seikkailujen Maailma oli suosittu lehti, mutta silti Ilmarinen mainosti Jännityslukemistoa Suomen ainoana oikeana jännityslukemistona, vaikka Seikkailujen Maailma oli laajempi ja näyttävämpi lehti. Se tosin ilmestyi vain kuukausittain, kun Ilmarisen jännärilukemistot taas tulivat kerran viikossa.
Kotimaisia kirjoittajia Seikkailujen Maailma houkutteli jostain syystä vähän. Ilmeisesti tekijänpalkkiot olivat pieniä. Jatkosodan aikaan tosin lehti järjesti kirjoituskilpailuja rintamamiehille ja sai lukuisia sotajuttuja, joiden lisäksi lehdessä nähtiin paljon fiktiivisiä sotakertomuksia, kuten tuntemattomaksi jääneen Veli Kajavan lentojuttuja. Aivan sodan loppuvuosina Seikkailujen Maailma oli Kanervan sinnikkyyden ansiosta harvoja maassa ilmestyviä lukemistolehtiä ja vuosi 1944 oli kiinnostava, koska silloin lehteen kirjoittivat muun muassa Lempi Jääskeläinen ("Viipurilainen isänmaanystävä", 4/1944), Toivo Pekkanen ("Nuotiolla", 6/1944) ja Martti Merenmaa ("Elle-Maaret - outo tunturin tyttö", 6/1944). Ehkä Seikkailujen Maailma oli tässä vaiheessa ainoa lehti, joka osti novelleja. Toinen mahdollisuus on, että jutut oli hylätty muissa lehdissä ja kirjoittajat kierrättivät ne vielä Seikkailujen Maailmalle.
Myöhemmin kotimaisia kirjoittajia tuli. Dekkareistaan tunnettu Totti Karpela aloitti uransa kirjoittajana 50-luvun lopulla Seikkailujen Maailmassa: hän kirjoitti salanimellä T. Teller lehteen kolme länkkäriä. 60-luvun alussa, lehden aloittaessa jo kuolinkamppailuaan, lehti sai kolme kiihkeää avustajaa, joista tärkein oli varmasti Harri Kuusa. Yli kymmenen novellia Seikkailujen Maailmaan nopeassa tahdissa tehnyt Kuusa teki Kanervan kirjapainolle myös pokkarin. Salanimellä Wesley Nicol ilmestyneen Nikkeliä ihmislihaan -teoksen piti aloittaa Kanervan Sinetti-sarja, mutta se jäi ainoaksi teokseksi, ja Seikkailujen Maailma lakkasikin ilmestymästä heti kun kirja saatiin ulos. Kuusan romaani on täysin käsittämätön Amerikkaan (tai mahdollisesti Kanadaan) sijoittuva yksityisetsiväfantasia, jossa toden ja sadun rajat ovat harvinaisen häilyvät. Englannin kielellä ilmestyneenä se olisi haluttu kulttiteos, mutta Suomessa sitä ei juuri tunneta, mikä johtunee osittain sen harvinaisuudesta.
Ilmarisen ja Kanervan lehtien rinnalla menestystarinana voi pitää ainoastaan oululaista Kolmiokirjaa. Sen tunnetuimmat lehdet, Nyyrikki ja Perjantai, ovat vanhimpia Suomessa ilmestyneitä lukemistolehtiä ja Nyyrikki on pitkäikäisin, koska se alkoi ilmestyä jo vuonna 1905. Perjantai aloitettiin 20 vuotta myöhemmin, ja vuonna 1998 lehdet yhdistettiin Nyyrikin nimen alle. Lehdet alkoivat enemmän kaunokirjallisina kuin viihteellisinä lukemistoina ja esimerkiksi tuleva presidentti Kekkonen kirjoitti Nyyrikkiin novelleja ja jopa yhden tieteistarinan! 1920-luvulla, muun kirjallisen kulttuurinkin viihteellistyessä, Nyyrikkikin alkoi saada muotoaan enemmän nykyisenlaisena naisten ajanvietelukemistona. Nyyrikissä uraansa ovat aloitelleet muun muassa Kalle Päätalo ja Timo K. Mukka.
Jännitys- ja seikkailulukemistoja Kolmiokirja ei tosin juuri julkaissut, lukuun ottamatta Jännikettä. Se ilmestyi vuosina 1936-1939 ja siinä esiintyi muun muassa Outsiderin vakiohahmo Kalle Lipponen eli ympärimaailmaa seikkaillut Kalle Lipway, joka pääsi sittemmin kirjankansiinkin kirjan Sejase täytenovellina. Muita Jännikkeen vakiokirjoittajia olivat nuorena kuollut Olli Karila ja ---. Nyyrikin ja varsinkin Perjantain suosio innoittivat muita kustantamoita ja kirjapainoja kokeilemaan erilaisia lukemistolehtiä. Näitä ilmestyi ympäri maata
Oululainen lehti oli myös Sirpale, joka ilmestyi vuosina 1927-1976 - perin pitkäikäinen lehti sekin! Sirpaleeseen kirjoittivat ensimmäisiä tarinoitaan muun muassa Seppo Tuisku ja sittemmin FinnWestin ja Pekka Lipponen juniorin kirjoittajana tunnettu Juhani Salomaa. Sirpaleessa kirjoitti myös Jorma Kurvinen, josta sittemmin tuli Kolmiokirjan kustannusjohtaja ja yksi tuotteliaimpia kotimaisia kirjailijoita. Hänen esikoisteoksensa oli vuonna 1958 Sirpaleen romaanisarjassa ilmestynyt Anna - kartanon opettajatar (1958), joka julkaistiin salanimellä K. Kuru. Aiemmin Kurvinen oli työskennellyt Outsiderin lehden päätoimittajana vuosina 1950-1956, jona aikana lehden osti lahtelaiselta Hämeen kirjalta oululainen Liitto. Se taas oli kytköksissä juuri Kolmiokirjaan.

Sodan aiheuttamat muutokset

Toinen maailmansota aiheutti muutoksia lehtirintamalla. Sotajutut lisääntyivät, mikä näkyi esimerkiksi Seikkailujen Maailmassa, joka järjesti sota-aiheisten tosikertomusten kilpailuja lukijoille, ja perustettiin varsinaisia sotalehtiäkin, kuten Paukku, joka ilmestyi vuosina 1940-1941 alaotsikolla "Ikäväntorjuntaa kaikille". Aatteellisen kuuloinen Pohjolan Sankarit ilmestyi vuosina 1940-1943. Pilalehdet olivat erittäin suosittuja rintamamiesten keskuudessa; tällaisia olivat muun muassa Vitsi-Motti (Kustannus Säilä, 1942-1948) ja Poppoo (Sotainvaliidien veljesliiton tiedotusjaosto, 1943-1948). Kuten näkyy, lehdet jatkoivat ilmestymistään vielä sodan päätyttyäkin, mikä kertoo niiden suosiosta. Korsulehtiä olivat myös Korsulukemisto ja Ystäväni, joista myöhemmin. Muutkin lehdet olivat tarpeellista luettavaa kovimpaan aikaan: Nyyrikin levikki oli suurimmillaan juuri sotavuosina, jolloin se nousi yli sataantuhanteen. Sama ilmiö näkyi myös vauraammissa länsimaissa, kuten Yhdysvalloissa, ja on sanottu, että pulp-lehtien todellinen kultakausi olisivat olleet juuri sotavuodet, jos paperia ei olisi säännöstelty ja lehtien kokoa ja painosmäärää jouduttiin pienentämään. Tilaajia oli, mutta sodan jälkeen uudet viihdekulttuurin muodot, kuten sarjakuvalehdet, televisio ja halvat pokkarit, tulivat lukemistolehtien tilalle.
Sodan jälkeen lehdet joutuivat ankaramman kohtelun kohteeksi: paperipula iski maahan pahimmin vuonna 1946 ja viihteelliset lehdet saivat pienemmän osan paperikiintiöstä. Tosin kustantajat olivat kekseliäitä - Seikkailujen Maailma lakkasi ilmestymästä lehtenä ja sen sijaan Kanervan kirjapaino pani ulos erinimisiä novellikokoelmia, kuten Seikkailujen sankareita ja Seikkailujen urhoja, ja sai paperia entisen verran.
Paradoksaalisesti uusia lehtiä ilmestyi kuitenkin paljon juuri sodanjälkeisinä vuosina. Uusia kustantamoita ja lehtiä perustettiin lukuisia. Tämä liittyy tietysti siihen, että sodan kourissa kärsinyt kansa halusi helppoa viihdettä.
Toinen maailmansota ja sen jälkeinen pula-aika osui pahasti lukemistolehtiin. Jo vuonna 1945 kevyet viihdelehdet asetettiin ankarammalle verolle, mikä lakkautti monia lehtiä. Lisäksi paperia piti säännöstellä. Syksyllä 1945 kansainhuoltoministeriö määräsi, että mainos- ja propagandalehtien, kuten Elannon, Pirkan ja Yhteishyvän, pitää vähentää paperin käyttö puoleen. Ajanvietelehdiltä kierrettiin paperi kokonaan. Saman vuoden joulukuussa julkistettiin lista lehdistä, joita kielto koski. Joukossa olivat muun muassa Oulun Nyyrikki ja Perjantai ja Ilmarisen Viikonloppu. Oulussa muut V.H. Marjamaan perustamat lehdet, kuten Miesten Lehti ja Viikon Palat, kuolivat pois. Vuonna 1948 Perjantaita julkaistiin tapettirullille painettuna. Paperinsäännöstely lopetettiin vuonna 1949, jolloin perustettiinkin taas uusia lehtiä toisena aaltona.
Neljäs tärkeä lukemistolehtijulkaisija oli Lehtiyhtymä, jonka oli vuonna 1945 perustanut sodan aikana vaurastunut liikemies Kaleva Salminen. Salminen huomasi, että aikakauslehtialalla oli mahdollisuus menestyä lisää ja hän perusti lukuisia lehtiä, joista naistenlehti Viuhka on varmasti jäänyt tunnetuimmaksi. Myös lastenlehdet Kimmo ja Taiteen Maailma olivat Lehtiyhtymän lehtiä. Firman jännityslehtiä taas olivat Musta Kuu ja Salainen Salkku. Edellinen oli aluksi Taigan toimittama, jälkimmäinen Outsiderin. Musta Kuu ilmestyi vuosina 1945-1949, Salainen Salkku taas 1944-1949. Lehdillä vaikuttaa olleen outo hierarkia: kumpaakin mainostettiin päätoimittajiensa nimillä, mutta Mustalle Kuulle oli selvästi annettu vähemmän resursseja kuin Salaiselle Salkulle. Lehti oli ohuempi ja kansikuvat karkeampia, kun taas Salaisen Salkun kansikuvat teki järjestään yksi parhaista kotimaisista kuvittajista, Ami Hauhio. Mustan Kuun novellitkin olivat kevyempiä kuin Salaisen Salkun. (Taiga lähti lehden päätoimittajan paikalta jo ennen ensimmäisen vuoden loppua - ehkä hän kyllästyi kustantajan huonoon panostukseen.)
Mustassa Kuussa ja Salaisessa Salkussa näkyy ajan lehtien kehitys. Sodan aikaan ilmestyneissä lehdissä oli vielä paljon juutalais- ja venäläisvastaisia juttuja, mutta maininnat katosivat tyystin Suomen hävittyä sodan. Kiinnostavaa on myös se, että näissä lehdissä ei ollut juurikaan enää eksotiikkaa. Vielä 1930-luvun loppupuolella oli aivan normaalia, että suomalaiset seikkailivat pitkin maailmaa - Outsiderin Kalle Lipponen esimerkiksi vietti aikaansa enemmän Kaukoidässä kuin kotomaassa. 1940-luvulla tämä trendi hävisi melkein tyystin ja Lehtiyhtymän lehtien tarinat sijoittuvat usein tukevasti Suomeen.
Lehdissä näkyy hyvin myös se, miten Taigan M. Levä -nimellä ilmestyneet jutut komisario Kairalasta olivat purreet kotimaisiin lukijoihin ja tekijöihin. Salaisessa Salkussa ilmestyi nuortenkirjailijana parhaiten tunnetun Joni Raution sarja komisario Leinosta, joka on elämästä nautiskeleva, hieman äreä ja hajamielinen, yksinasuva poliisi. Samantyyppisiä hahmoja oli muissakin lukemistolehdissä paljon, kuten Turo Ahvan Tammisto, joka tosin oli matematiikan professori, ja Pertti Paakkasen komisario Talasmaa, jotka kummatkin esiintyivät Salaisessa Salkussa. Salaiseen Salkkuun kirjoitti myös sittemmin kirjallisuuskriitikkona ja oikeistolaisena pamfletistina tunnettu Kauko Kare, jonka ensimmäisiä fiktiivisiä tekstejä novellit ilmeisesti olivat. Kareen tekstit Salaisessa Salkussa ovat kuitenkin nyt luettuna väljähtäneitä; jännityskirjallisuuteen hän palasi tosin vielä kahdessa Antti Kaleva Keinosen nimellä kirjoittamassaan satiirisessa dekkarissa, Vihreä murha (1972) ja Musta murha (1973), joissa hän suomi muun muassa ajan vasemmistolaisuutta.
Lehtiyhtymän lehtiin vaikutti vuosien 1948-1949 inflaatio voimakkaasti ja Musta Kuu ja Salainen Salkku kaatuivat sen seurauksena. Muitakin lehtiä ja kustantamoita meni konkurssiin, varsinkin kun graafisen alan palkat nousivat samaan aikaan.
Jo mainittujen kustantamojen lisäksi asialle ehti myös Mantere, jonka liikemies Kaarlo Mantere oli perustanut heti sodan jälkeen. Mantere julkaisi sekä lehtiä että romaaneja. Perustamisvuonnaan kustantamolta ilmestyivät muun muassa M. Levän eli Marton Taigan komisario Kairala-kokoelma Kuolema soittaa kaislikossa, Outsiderin Kuolema erehtyy ja Antero Virkin kaksiosainen seikkailuromaani Kätketty valtakirja. Mantere oli muutaman vuoden ajan Ilmarisen ohella toinen keskeinen viihde- ja jännityskirjallisuuden kustantaja, jolle kirjoittivat Taiga ja Outsider ja muutamat muut ajan viihdekirjoittajat. Mantereella oli useita lehtiä, joista varsinaisia jännärilehtiä ei tosin ollut yksikään. Sekä Lehtiyhtymä että Mantere julkaisivat lehtikirjoittajiensa tekstejä kokonaisina kirjoina - näin esimerkiksi Turo Ahvan (lehdessä toisinaan myös nimellä Turo Arto) Tammisto-tarinat ilmestyivät omana niteenään (Aavekärppä, 1945).
Lehtiyhtymä ja Mantere sulautuivat yhteen jo vuonna 1947, jolloin uuden kustantamon - jonka nimeksi tuli Kustannus Oy Mantere - lehtivalikoima kasvoi ja laajeni ja käsitti lopulta myös Suomen Urheilulehden ja kulttuurilehti Valvojan. Kaarlo Mantere perusti uuden yhtiön Mantereen Kirja Oy:n ja julkaisi lukuisia romaaneja. Myös sittemmin huomattavaksi romaanikirjailijaksi noussut Jussi Talvi teki kustantamolle joitain viihdekirjoja uransa alkuvaiheessa. Kaarlo Mantereen uusi firma perusti uusia lehtiä, joista osa on edelleen - tosin muuttuneessa muodossa ja eri kustantajalla - olemassa. Me Naiset alkoi vuonna 1952 ja sitä varten luotiin oma kustannusyhtiö, joka myöhemmin myytiin Helsingin Sanomia julkaisevalle Sanoma Oy:lle. Mantereen menestystarina oli miestenlehti Kalle, joka perustettiin vuonna 1950. Senkin takana oli sittemmin oma kustannusyhtiö.
Kustannus Fennia oli vielä yksi tulokas, joka aloitti toimintansa sodan aikaan Korsu-lukemistolla vuonna 1942. Sen lehdet olivat tosin suunnattu enemmän yleisyleisölle ja ainoastaan pienikokoinen Ässä (1948-1950) oli selkeä jännärilehti. Siinä novelleja kiinnostavampia olivat kuitenkin kansikuvat, joista osa oli Alexander Lindebergin, osa Henrik Tikkasen käsialaa. Sama koskee toista korsulukemistona aloitettua Ystäväni-lehteä. Jonkin verran jännitysnovelleja oli Fennian Viihdytyslukemistossa, joka ilmestyi tosin vain vuonna 1945, mutta jo muiden lehtien nimet kertovat muusta: Kotikissa (1945-1949), Kuvastin (1949-1951), Lue (1951), joka oli suunnattu koko perheelle, ja Viihde (1948-1949). Listasta huomaa, miten 1940-1950-lukujen vaihde on ollut vaikea monille kustantamoille ja lehdille. Paremmin pärjäsivät lehdet, jotka perustettiin vasta hiukan myöhemmin.
Kustannus Alibi kalasteli samoilla vesillä yllättävän pitkään. Salapoliisi, jonka päätoimittajana oli Raumalla ilmestyvän Länsi-Suomen entinen toimituspäällikkö Walter Jokinen, ilmestyi vuosina 1945-1951, mutta se oli paikoitellen valitettavan sekava ja heikkotasoinen lehti, jossa novellit ja artikkelivat vaihtelivat epämääräisesti ja sattumanvaraisen tuntuisesti. Salapoliisia avustivat monet muihinkin ajan lehtiin kirjoittaneet tekijät, kuten Väinö Pelkonen ja Heikki Seppälä.
Salapoliisi käytti myös enemmän käännösnovelleja kuin muut ajan lehdet. Kiinnostavaa onkin huomata, että samalla kun lehdistä hävisi eksoottisuus ja ulkomailla seikkailu, myös käännösnovellit vähenivät tai jopa hävisivät. Esimerkiksi Salaisessa Salkussa julkaistiin vetoomus, että lukijat auttaisivat pitämään lehden täysin kotimaisena kirjoittamalla lehteen novelleja. Melkein täysin käännösnovelleilla toimi kuitenkin Kanervan Seikkailujen Maailma, mutta kuten aiemmin jo huomattiin, Ilmarinen mainosti Jännityslukemistoaan "Suomen ainoana jännärinä" - viittaus onkin ilmeisesti liittynyt juuri siihen, että Seikkailujen Maailmassa kotimainen aineisto oli vähäistä. Ilmarisenkin lehdissä kyllä nähtiin käännettyä materiaalia, esimerkiksi saksalaista muka-amerikkalaista lännenkirjallisuutta. Lisäksi lehdissä nähtiin paljon englantilaista sanomalehtien viikonloppuliitteiden kirjallisuutta. Linja oli epäjohdonmukainen, ja siinä mielessä Seikkailujen Maailma toimi järkevämmin pitäytyessään melkein sataprosenttisesti amerikkalaisiin pulp-lehtiin ja niiden jälkeläisiin. Novelleja ja jatkokertomuksia ei kuitenkaan ostettu johdonmukaisesti tietyistä lehdistä, vaan näyttää siltä, että kustantajat ostivat joltain aineiston toimittajalta tai mahdollisesti jopa tilasivat suoraan ulkomailta satunnaisia lehtien numeroita ja käyttivät näistä novellit tipotellen. Näin esimerkiksi Seikkailujen Maailmassa on saattanut olla yhden ulkomaisen lehden kaikki novellit julkaistuna neljässä tai viidessä eri lehdessä. Samoin Ilmarisen Seikkailukertomuksissa nähtiin yllättäen suuri määrä amerikkalaisen klassikon asemaan nousseen kauhulehden Weird Talesin novelleja 50-luvun lopulla.
Lukemistolehdet alkoivat kuihtua jo 1950-luvulla, minkä huomaa esimerkiksi siitä, että monet varsinaiset novellilehdet lakkautettiin vuosikymmenen aikana. Suurimmat, kuten Ilmarisen lehdet, joko sulautuivat toisiinsa tai jatkoivat ilmestymistä pienempikokoisina, kuten Viikonloppu. Novellipainotteiset lukemistot alkoivat korvautua tosirikoslehdillä, kuten amerikkalaisperäisellä Rikospoliisin mukana -lehdellä. Samanlaista aineistoa oli myös Miehessä, jonka oli perustanut myöhäinen tulokas lukemistolehtipiireihin eli Terre. Vuonna 1957 laski liikkeelle peräti kolme lehteä, mainitun Miehen lisäksi myös Salapoliisilukemiston ja El Zorron. Näistä ainoastaan viimeksimainittu oli kotimaista tekoa ja sisälsi lavastaja Tapio Vilpposen tarinoita, muut olivat pääsääntöisesti käännösmateriaalia. Vuonna 1958 Terre julkaisi myös novellilehti Alibia ja Villin Lännen tosijuttuja sisältävää Jesse Jamesta, mutta kokeilut eivät olleet pitkäikäisiä.
Yksi menestystarina alkoi kuitenkin vuonna 1956, kun Kustannus Ajanviete alkoi julkaista Outsiderin Pekka Lipposen seikkailuja alle satasivuisina vihkoina. Vuonna 1958 Lippos-vihkot saivat jatkoa toisella sarjalla, Kalle-Kustaa Korkin seikkailuilla. Ensimmäisen tarinan nimi oli Suezin sulttaani ja jo se kertoi, mistä oli kyse. Kiinnostavasti Outsider eli Aarne Haapakoski palasi Pekka Lipposen seikkailuissa toista maailmansotaa edeltäneeseen aikaan, jossa suomalaiset seikkailevat sujuvasti ympäri maailmaa mikä eksoottisimmissa paikoissa. Haapakoski itse kirjoitti seikkailuista vain ensimmäiset parikymmentä (ja muutaman satunnaisen tämän jälkeenkin), kunnes vuonna 1959 hänen haamukirjoittajakseen tuli Ilmarisen lehdistä ja Sirpaleesta napattu Seppo Tuisku. Tuisku kirjoitti Lippos- ja Korkki-tarinoita vielä vuonna 1964, jolloin ilmestyi Lippos-sarjan 96. osa Satelliitin salaisuus ja Korkki-sarjan osa 73 eli Gangsterivaltio. Outsiderin tarinoita julkaistiin uusintoina vielä Horna-sarja -nimisessä lehdessä vuosina 1960-1961. Vuonna 1965 ilmestyi vielä kaksitoista numeroa lehteä nimeltä Pekka Lipponen & Kalle-Kustaa Korkki, jonka kaikki tarinat olivat Tuiskun kirjoittamia.

Markkinat häviävät

Keskeisiksi novellilukemistoiksi vuosikymmenellä tulivat isot aikakauslehdet Apu ja Seura. Kummatkin olivat julkaisseet kaiken aikaa novelleja ja jatkokertomuksia ja 50-luvulla painotekniikan halvetessa pystyivät panostamaan väripainatukseen, näin varsinkin Seura, joka tuli tunnetuksi vuosikymmenen aikana upeista värikansistaan. Apu käytti mustavalkoisia valokuvia kansikuvituksena vielä 50-luvullakin. Lehdet käyttivät paljon käännöksiä, mutta tilasivat novelleja ja jatkokertomuksia myös kotimaisilta tekijöiltä. 60-luvun mittaan proosan määrä väheni lehdissä, mutta tarjosivat vielä 70-luvullakin tärkeän foorumin kirjailijoille. Muutkin ajan aikakauslehdet julkaisivat paljon proosaa, kuten Koti-Posti, jonka toimitussihteerinä oli myöhemmin rikoskirjailijanakin debytoinut Risto Karlsson, joka myös kirjoitti lehden pakinoita salanimellä Risto Kari. Koti-Posti kokeili myös Suomessa harvinaisilla lajityypeillä, kuten science fictionilla ja kauhulla. Kumpaakin harjoitti turkulainen monitoimimies Harri Kumpulainen, lähinnä salanimellä Harri Erkki.
Seitsemänkymmentäluvulla julkaisufoorumina toimivat myös miestenlehdet, jotka elivät vuosikymmenen aikana kukoistuskauttaan. Ratto ja Jallu tulivat tunnetuiksi rajuista reportaaseistaan, joissa raportoitiin muun muassa Jorma Vullin sekopäisistä tempauksista. Tämän väitetään esimerkiksi naineen madetta ja sen jälkeen syöneen tämän. Lehdet julkaisivat myös paljon novelleja ja lukijan kirjeitä, joista osan tekivät ammattikirjailijat nopean rahan toivossa. Jutut ilmestyivät usein nimettä tai salanimellä, mutta omalla nimellään miestenlehdissä esiintyivät ainakin Mauri Sariola, Jorma Ojaharju, Hans Selo ja elokuvaohjaaja Aarne Tarkas. Myös Toivo Talvisalo -niminen kirjailija kertoi seksilehdissä omista seksuaalisista seikkailuistaan - myöhemmin hän teki Nykylehdet-kustantamolle pari seksipokkariakin. Turussa julkaistu Cocktail-lehti julkaisi sekin kotimaisten kirjoittajien tarinoita salanimillä.
Kahdeksankymmentäluvulla lukemistolehdet alkoivat pikkuhiljaa kuolla kokonaan pois. Aikakauslehdistä siivottiin loputkin novellit pois. Jerry Cotton -tarinoiden uudelleenjulkaisuun keskittyneessä sivulehdessä Cottonsarjassa nähtiin pari satunnaista novellia. Kari Lindgrenin toimittamissa ja julkaisemissa Hitchcockin nimeä kantavissa lukemistoissa oli niissäkin vain pari kotimaisten tekijöiden novelleja - Pirkko Arhippa ja Mauri Sariola olivat tosin tunnetuimmasta päästä. Kolmiokirjan muissa lehdissä täytetarinoita oli vain länkkärilehti Kostajassa, jossa nimettömänä ilmestyi kolme Joni Skiftesvikin novellia. Vuosikymmenen lopulla Kolmiokirja tosin panosti upeasti kotimaiseen lyhytdekkariin Seppo Tuiskun ja Joni Skiftesvikin yhteisellä hankkeella, RikosPalat-lehdellä. Lehti ehti ilmestyä vain kahden vuoden ajan, mutta hyvin valittujen käännösten lisäksi siinä tarjottiin harvinaislaatuinen mahdollisuus julkaista kotimaisia rikosnovelleja. Tähän kirjaan RikosPaloista onkin valittu kolme novellia, Tapani Baggelta, Matti Kid Hytöseltä ja Pentti Kirstilältä. Muutoin 1980-luvulta eteenpäin kotimaisten kirjoittajien tekstejä on voinut löytää vain scifi-harrastajalehdistä, joista etenkin Portti on panostanut tuntuvasti uusien lahjakkuuksien löytämiseen. Enimmäkseen lehdet tosin toimivat harrastaja- ja vapaaehtoisvoimin.
Yhdeksänkymmentäluvulla Jerry Cottonin alkuperäinen kustantaja Kolmiokirja luopui lehdestä ja sen otti hoteisiinsa Musiikki & Mainos Juntunen ja lehden pääasialliseksi kirjoittajaksi tuli Timo Surkka, joka oli viimeisiä päätoimittajana toimineen Tapani Baggen löydöistä. Surkalta Musiikki & Mainos Juntunen tilasi myös uuden sankarin, entisen Supon agentin Asko Kukkosen, joka seikkaili muutamassa huonosti markkinoidussa lehdessä vuosina 2002-2004 - tässä kirjassa on yksi näyte Kukkosen seikkailuista 2000-luvun alusta. Surkka on varmasti viimeinen suomalainen pulp-kirjailija.
Viimeisin yritys on ollut Isku-lehden harrastajapohjalta tapahtunut elvyttäminen. Ilman palkkioitakin lehti on pystynyt julkaisemaan uusia kotimaisia kirjoittajia, joista tähän kirjaan on valittu Petri Hirvosen rajusti iskevä "Kuolleen jumalan yö". Se tuo suomalaisten lukemistolehtien eksotiikan uudenlaisen hyperväkivallan aikakauteen. Hirvonen on linkki lukemistolehtien parempaan aikaan: hän kirjoitti toiseksi viimeisen FinnWestin (sekä julkaisematta jääneen, mutta julkaistavaksi valitun tarinan, joka on hautautunut Kolmiokirjan arkistoihin) ja sen jälkeen Jerry Cottoneita sekä Kolmiokirjalle että Musiikki & Mainos Juntuselle, jälkimmäiselle salanimellä Pedro Peseta.

Kalevalaa ennen juhannusta

Heitän sittenkin tänne tämmöisen. Juttu ilmestyi muutama viikko sitten Aamulehden Valo-liitteessä, mutta vähän köpelösti lyhennettynä.

Kalevala maailmalla
Otava-planeetalta nanoteknologiseen Sampoon

Sormusten herran rakastetun kirjoittajan J. R. R. Tolkienin "uusi" kirja on käsillä: kirjailijan poika Christopher Tolkien on saanut päätökseen Hurínin lapsien muokkauksen kolmenkymmenen vuoden työrupeaman jälkeen. Tarina on suomalaisille lukijoille tuttu, se kun perustuu Kullervo Kalervonpojan tarinaan. Samaa kalevalaista legendaa Tolkien käytti myös "Túrin Turambarin tarussa", joka ilmestyi osana Silmarillion-teosta.
Kullervo on innoittanut lukuisia muitakin kirjailijoita Tolkienin lisäksi. Kansalliskirjailija Aleksis Kiven näytelmä "Kullervo" (ilmestyi 1864) perustuu samaan tarinaan. Kiven näytelmä korostaa Kullervon hahmon traagisuutta - Kullervon tuhoutuminen johtuu hänestä itsestään ja hänessä olevista ominaisuuksista.
Kalevala on toiminut pohjana useille muillekin teoksille. Ensimmäisiä Kalevalaa hyväkseen käyttäneitä kirjailijoita oli oma satuseppomme Zacharias Topelius, joka kirjoitti vuonna 1860 näytelmän "Kyproksen prinsessa". Tarina perustuu Kalevalan kertomukseen Lemminkäisestä ja Kyllikistä, mutta Topelius siirsi tapahtumat Karjalasta Kyprokselle ja rakkaudenjumalattaren Afroditen palvonnan ympärille. Näytelmästä sävelsi oopperan Fredric Pacius.
Kalevala-innostus näkyi myös Yhdysvalloissa. Amerikkalainen kirjailija Henry Wadsworth Longfellow innostui Ruotsissa käydessään Kalevalan tarinoista ja hän opetteli nelipolvisen trokeen kirjoittakseen sillä Amerikan nuorelle kansakunnalle oman eepoksen. Intiaaniaiheista syntyi Hiawatha (1855), jota edelleen luetaan Yhdysvalloissa koulutunneilla. Hiawatha on nykyään tunnetumpi Disneyn pylleröisenä animaatio- ja sarjakuvahahmona, mutta alun perin Hiawatha oli Väinämöisen tapainen suuri tietäjä. Hiawathaa ei ole käännetty liki sataan vuoteen - edellinen suomennos on vuodelta 1912.
Hiawathasta ottivat innoitusta sarjakuvapiirtäjät Carl Barks ja Don Rosa. Barks kehitteli tarinassa "Roope-setä ja kääpiöintiaanit" kadonneen intiaaniheimon, joka puhuu kalevalaista trokeeta, ja Barksin jalanjäljissä kulkenut Rosa taas on jatkanut heimon seikkailuja tarinassa "Windigojen mailla".

Myös Keski-Euroopassa Kalevala villitsi kirjailijoita. Virolainen Friedrich Reinold Kreutzwald kirjoitti Lönnrotin työn innoittamana 1850-1860-luvuilla Virolle oman kansallistarun, Kalevipoegin, jossa on hyvin paljon samoja piirteitä kuin omassa eepoksessamme. Seikkailuromaaniksi Kalevipoegin muokkasi amerikkalainen filosofian professori Lou Goblen, jonka Kalevide (1982) ei ole tosin saanut kummoista vastaanottoa.
Varhainen Kalevala-sovitus oli amerikkalaisen kirjailijan, James Baldwinin teos nimeltä The Sampo (1912). Se on käytännössä Sampon legenda uudelleenkerrottuna proosamuodossa. Hiukan uudempi Kalevala-sovitus on Leonard Clinen God Head, joka ilmestyi Yhdysvalloissa vuonna 1925. Fantasiaromaaniksi luokiteltava God Head kertoo lakko-organisaattorista, joka pakenee Michiganin osavaltiossa viranomaisia ja eksyy Lake Superiorin rannalla asustelevien suomalaisten yhteisöön. Miehelle kerrotaan tarinoita Kalevalasta, ja samalla legendat ja nykyaika alkavat sekoittua kiehtovasti.
Kalevala löysi tiensä myös taka-ajatuksettomaan seikkailu-scifiin. Suomalaista sukujuurta oleva amerikkalainen Emil Petaja kirjoitti 60-luvun lopulla pokkareina ilmestyneen kirjasarjan, jossa kalevalaiset sankarit syntyvät uudestaan Otava-nimiselle planeetalle, Kalevalan jumalien synnyinsijoille. Petajaa ei ole suomeksi julkaistu yhtä novellia lukuun ottamatta, ja hänen nykyinen maineensa asianharrastajien kesken ulkomaillakin on vähintään epäilyksenalainen.
Paremmin ovat pärjänneet amerikkalainen L. Sprague de Camp ja Fletcher Pratt, joiden fantasiaseikkailujen päähenkilö Howard Shea seikkailee Karjalan laulumailla romaanissa Käärmeaita (1960), joka ilmestyi suomeksi vuonna 1988. Shea-tarinoissa maailmankaikkeus muodostuu rinnakkaisista maailmoista, joissa mytologioista tutut magiat ja legendat ovat totta, ja muissa sarjan kirjoissa Shea seikkailee esimerkiksi irlantilaisen mytologian maailmassa.

Nykyään Kalevala-viittauksia on luonnollisesti eniten fantasiakirjallisuudessa. Viittauksen tasolle jäävät joissakin Conan barbaari -tarinoissa esiintyvät Louhi ja Pohjola, jälkimmäinen tosin muodossa Pohiola. Conan-sarjakuvissa on nähty myös rajusti nimetty Vammatar. Michael Scott Rohanin Winter of the World -sarjassa on hyvin paljon kalevalaisia piirteitä, ja esimerkiksi Louhi ja Ilmarinen ovat henkilöhahmoina samanlaisia kuin alkuperäisteoksessa.
Kalevalaa muokkasi myös arvostettu englantilainen scifi-kirjailija Ian Watson, jonka kaksiosainen Lucky's Harvest (1993) ja The Fallen Moon (1994) pohjautuu Kalevalan myytteihin vapaasti, mutta innovatiivisesti. Watson on kertonut huomanneensa yhteyden Etelämeren mytologiasta tutun mana-käsitteen ja suomalaisen Manalan välillä, ja romaanissa matkustetaan avaruudessa Ukoksi nimetyllä elävällä asteroidilla. Sampo on Watsonin omien sanojen mukaan "nanoteknologinen kone, joka pystyy valmistamaan aivan mitä tahansa muuttamalla mitä tahansa raaka-ainetta molekyylitasolla".
Tanskan satusetää H. C. Andersenia yhdistää Kalevalaan palkittu nuorten fantasiakirjailija Eileen Kernaghan romaanissaan The Snow Queen (2000). Kernaghan on kertonut yhdistäneensä Andersenin "Lumikuningattareen" elementtejä vanhasta suomalaisesta mytologiasta, jolla hän on löytänyt aiheeseen synkempiä ja syvempiä sävyjä. Kernaghanin romaanissa Lumikuningattaren palatsi on maassa, jossa päivä ja maa päättyvät, pohjoistuulen synnyinsijoilla.

Suomessa Kalevalaa on luonnollisesti muokattu Aleksis Kiven ja Topeliuksen jälkeenkin. Paavo Haavikko muokkasi omasta Rauta-aika -käsikirjoituksestaan romaaniversion vuonna 1982. Johanna Sinisalo teki rohkean tempun ja siirsi Kalevalan tapahtumat melkein sellaisenaan nykyaikaan teoksessaan Sankarit (2003). Kalevalaiset sankarimme ovat siinä muun muassa töissä it-firmoissa ja käsikirjoittajina.
Samantyyppinen kirja on myös Petteri Haarakaisen Väinämöinen, vanhana syntynyt (2004). Kirosanakirjailijana tunnettu Jari Tammi kirjoitti kalevalaista maailmaa villisti vääntelevän fantasiaromaanin Kalevan solki (2002).
Juri Nummelin

Miten Kalevala taipuu?

Lemminkäinen nappasi yhtäkkiä lakin päästään, paiskasi sen maahan ja hyppi tasajalkaa sen päällä vihanpuuskan vallassa. Shea yritti muistella Kalevalaansa. Siinä oli jotakin tuollaisesta kostomatkasta, eikä sen hänen muistaakseen ollut päättynyt kovin hyvin Lemminkäisen kannalta katsottuna.
"Hetkinen, ehkä pääsemme tuossa asiassa sopimukseen. Tämä Pohjola on melko kova pala purtavaksi. Jos otat meidät mukaan, voisimme olla suureksi avuksi pureskelussa."
L. Sprague de Camp & Fletcher Pratt: Käärmeaita
Lemminkäinen muisti välittömästi Shannonin - samoin kuin nyt yhdisti karttahuoneen hyypiön Shannonin seuralaiseksi Saaren-veneessä. Ja sillä reissulla oli tehty muutakin kuin katseltu airoja väisteleviä kaloja. Eiretyttö ei ollut pahemmin salannut avointa kiinnostustaan, sen sijaan Lemminkäisen piti Kyllikin vuoksi noudattaa silmäpelissä tiettyä hienotunteisuutta."
Jari Tammi: Kalevan solki
"Tapan Väinämöisen. Ammun nuolen läpi pään, toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Ja jos en osaa päähän, saa sydän tai keuhko luvan kelvata. Hätätapauksessa menköön vaikka ahteriin. Myrkky tappaa joka tapauksessa."
"Elä hiivatissa häntä ammu! Etkö jo taannoin äkännyt, että Väinämöinen on ihmemies. Jos hänet tapat, niin kuka meitä sitten musiikilla ilahduttaa? Mukavampi lauluja on täällä kuunnella kuin mennä vasiten Manalaan."
Petteri Hakkarainen: Väinämöinen, vanhana syntynyt

Kalevala-aiheisia sarjakuvia

Raul Roine ja Aarne Nopsanen: Antti Puuhaara (1939)
Pitkäikäisen klassikkosarjan ensimmäisessä osassa käytettiin Kalevala-aihelmia

Mike Royer: Annikki, saaren neito (1973)
Amerikkalaista kauhusarjakuvaa lähestyvä reipas tulkinta, osa suomeksi Jymy-lehdessä

J. M. Linsner: Dawn (1989-)
Supersankarisarjakuva, jossa esiintyy seppä Ilmarinen

Kristian Huitula: Kalevala (1998-2000)
Mustan viivan taitajan perinteitä kunnioittava tulkinta

Don Rosa: Sammon salaisuus (1999)
Roope-setä tulee Suomeen etsimään Sampoa

Sariola (1999)
20 suomalaista sarjakuvapiirtäjää loi näkemyksensä Kalevalasta

Infamy: Vesi oli mustaa (2006)
Japanilaistyylistä mangaa yhdisteltynä kalevalaiseen Näkki-tarinaan

Heavy metal, ufot, moderni

Otsikko on olevinaan parodia 90-luvun aikana yleistyneistä seminaari- ja artikkelikokoelmaotsikoista, joissa yhdistettiin kolme (jostain syystä aina kolme) toisiinsa yllättävästi liittyvää asiaa. Alla onkin Tampereen yliopiston taideaineiden kevätseminaarissa vuonna 1998 pidetty esitelmä, joka yhdistää yllättävästi moottoripyöräjengit ja ufouskovaisuuden. En tiedä, onko yhdistelmässä mitään tolkkua, mutta ainakin siirtymä "Ja sitten ufoihin" nauratti seminaariväkeä. Tämä oli vielä sitä aikaa, kun laitoksella vannottiin poikkitieteellisen kulttuurintutkimuksen nimiin, nyttemmin puhaltavat uudet tuulet (tai sitten vanhat, riippuu näkökulmasta).

Pari tekstiä, jotka olen kirjoittanut moottoripyöräjengeistä, on kyllä ilmestynyt (Aviisissa ja Kulttuurivihkoissa; Aviisin jutun otsikko oli "MC Hegel's Angels"), mutta sen kummemmin en pyrkinyt tekemään tästä artikkelia. Ehkei siitä olisi saanutkaan - aika pöljältä tuntuvat tässä jotkut kehittelyt.

Ufoista kirjoitin vielä myöhemmin Peiliin, sen artikkelin vuoro voisi olla huomenna tai juhannusaattona. (Jos ei, niin hyvää juhannusta kaikille Julkaisemattomien lukijoille!)

Hyvät kuulijat,

"Keep the motor running / headed on the highway". Näin lauloi Steppenwolf, 60- ja 70-lukujen vaihteen rockbändi, joka olisi todennäköisesti unohdettu ilman kappalettaan Born To Be Wild. Se on edelleenkin kuultuna tiukka esitys eivätkä lukuisat myöhempien aikojen versiot sen voimaa ole heikentäneet.

Born To Be Wild on moottoripyöräjengien epävirallinen tunnuskappale. Tämän asemansa se on todennäköisesti saanut hiukan ilman omaakin ansiota, koska biisi soi Dennis Hopperin elokuvassa Easy Rider (1969) kohtauksessa, jossa Hopper ja toinen pääosanesittäjä Peter Fonda ajavat moottoripyörillään pitkin Amerikan valtateitä. Elokuvan kautta kappale on valjastettu merkitsemään vapaata olemista tien päällä, olemista ilman kulttuurin ja sivilisaation kahleita. Se merkitsee kapinaa.

Millaisesta musiikista sitten on kyse? Steppenwolf ei ollut 60- ja 70-lukujen vaihteessa ainoa bändi, joka soitti bluespohjaista hard rockia. Muitakin, melkein yhtä kovan luokan bändejä ja artisteja olivat - ja ovat - vaikkapa Lynyrd Skynyrd, Black Oak Arkansas, Moby Grape, Grand Funk Railroad, Guess Who, Ted Nugent, Frank Marino - pitäytyäkseni pohjoisamerikkalaisissa esiintyjissä. Monet näistä bändeistä lauloivat ja laulavat matkustamisesta ja sen ihanuudesta ja sen tuottamasta vapaudesta.

Samoihin aikoihin syntyi Pohjois-Amerikassa toinenkin rocksuuntaus, ns. Detroit-rock. Tällä termillä tarkoitetaan varsinkin sellaisia bändejä kuin Iggy and the Stooges ja MC5. Detroit-rockin vaikutus näkyi sittemmin ja näkyy edelleenkin sellaisissa bändeissä kuin Hanoi Rocks, Smack, Kiss, New York Dolls ja Hellacopters, vain muutaman mainitakseni. Mainitsen tämän perinteen, koska Detroit-rock ei ole samalla tavalla bluespohjaista kuin aiemmin mainitsemieni hard rock -bändien musiikki, vaan se perustuu erilaiselle sointumaailmalle ja erilaisille melodioille. Ja mikä mielenkiintoisempaa, Detroit-rockissa ei juurikaan lauleta lähtemisestä ja tien päällä olemisesta ja matkustamisesta. Samanlainen ja samanaikainen esimerkki on Velvet Underground.

Rockin on the road -ideologian täytyy siis liittyä bluesiin ja sen merkityksiin. Halu olla jatkuvasti tien päällä ei siis ole rockin sisäänrakennettu ominaisuus. Väitän seuraavassa, että tämän ideologian voi paljastaa sen kautta, miten nimenomaan blues ja sen ideologinen sisältö otettiin haltuun valkoisessa rockkulttuurissa 60-luvulla.

Minun täytyy kuitenkin harpata ensiksi hiukan kauemmaksi ja ottaa haltuun eräs käsite, nimittäin matkustaminen. Siitähän tässä on koko ajan kyse.

Matkustaminen on meille 1900-luvun lopun länsimaisille ihmisille itsestäänselvyys. Me matkustamme, koska se on meistä kivaa ja koska saamme sitä kautta uusia kokemuksia ja, mikä tärkeintä, pystymme vähentämään stressiä. Jos fyysisesti emme matkalla aina lepääkään, henkisesti olemme virkeämpiä. Saamme matkustamisesta uutta voimaa jatkaa arkista aherrustamme, jota rajoittavat säännöt ja velvollisuudet.

Tämä ajatus on melko uusi. Että matkustamisessa olisi jotain järkeä ja että se olisi mukavaa ja uutta luovaa, vaatii kaksi asiaa, joista voidaan puhua oikeastaan vasta 1700-luvun lopulla, jos vielä silloinkaan.

Ensimmäinen asia on matkustamisen mukavuus ja helppous. Vielä 1700-luvulla ja 1800-luvun alussa esimerkiksi laivamatkat olivat sattumanvaraisia, kun ei osattu määrittää pituuspiirejä. Laivamatkat saattoivat päättyä nälkäkuolemaan, kun mentiinkin liiaksi väärään ilmansuuntaan eikä saavuttu määräsatamaan ajoissa. Maalla matkustettaessa taas piti pelätä rosvoja tai jos heistä ei ollutkaan pelkoa, matkustusolosuhteet olivat muutoin karmeat tai vähintään epämukavat. Lisäksi matkat kestivät kauan. Kukaan ei tämän takia matkustanut huvikseen. Vasta sen jälkeen, kun junaliikenteen kehittyi tarpeeksi ja pituuspiiri opittiin laskemaan, ihmiset saattoivat matkustella huvikseen.

Toinen asia on ympäristöstään erottautuvan subjektin vaatimus. Ihmisen ei ole mitään mieltä lähteä sieltä, missä hän enemmän tai vähemmän mukavasti asuu, jos hän ei osaa esimerkiksi nauttia maisemista. Maisemien katselu pelkästään sen takia, että niissä nähdään jotain kaunista ja elähdyttävää, syntyy sekin lopullisesti vasta 1700-luvun myötä. Sitä ennen luonto on maalaustaiteessakin pelkästään täytemaisemaa tai sitten se on jotain pelottavaa. Matkakirjallisuudessakaan ei luontoa tuota aiemmin ollut juuri kuvattu. Matkustamisen hyödyllisyys tulee esille lopullisesti romantiikan myötä 1800-luvun alussa. Romantiikan ajan filosofia väitti, että matkalla ihminen pystyy varjelemaan omaa subjektiviteettiaan, koska matkustaessaan ihminen pääsee lähelle luontoa. Samalla hän pääsee lähelle omaa itseään: matka on itsetutkiskelun aikaa. Se on myös vapauden aikaa. Ja aivan kuin nykyäänkin olemme matkan jälkeen henkisesti virkeitä, romantiikan aikana matkan päässä odottaa ristiriidaton subjektius.

Matkustamista ei siis voinut ajatella tekevänsä huvikseen ennen 1700-luvun loppua, jos toki vielä silloinkaan. Kun alussa mainitut rockbändit laulavat lähtemisestä, biiseissä tunnutaan oletettavan, että lähteminen ja matkalla oleminen on ihmisen luontainen ominaisuus, varsinkin miesten kohdalla. Näinhän ei ole, vaan ilmiöllä on historiansa. Mutta näinhän myytit juuri toimivat, tuhoavat historian ja asettuvat sen yläpuolelle.

Mutta mitä tekemistä bluesilla ja hyödyllisen matkustamisen ideologialla on keskenään? Ensiksi pitää vastata kysymykseen: mitä on blues?

Se on blueshistorioitsija Paul Oliverin sanoin "viimeistä suurta kansanmusiikkia, joka on syntynyt länsimaissa". Blues on Yhdysvaltain mustien ominta alakulttuuria, josta ei koskaan ole tullut aivan samanlaista valtakulttuurin hyväksymää viihdettä ja/tai taidetta kuin jazzista. Blues on kolmisointuista ja kaksitoistatahtista, perusteiltaan hyvin yksinkertaista musiikkia.

Blues syntyi Amerikkaan tuotujen mustien orjien keskuudessa. Ensiksi heiltä vietiin rummut ja muut lyömäsoittimet, jotka ovat afrikkalaisen musiikin tärkein soitin. Toiseksi heille annettiin raamatut ja virsikirjat, joista heidän piti opetella länsimaisen kulttuurin hienouksia. Voidakseen tulkita itseään ja tunteitaan afrikkalaisten oli yksinomaan laulettava.

Virret antoivat siitä lähin sanat, mutta afrikkalainen musiikki antoi melodian. Syntyi perinne, jota kutsutaan 'holleriksi', ts. hoilotukseksi. Se on yksinkertaisen melodian ja vähien sanojen parissa tapahtuvaa improvisointia.

Kun tähän hollerointiin alkaa vähitellen liittyä eurooppalaisen musiikin piirteitä, syntyy sellaisia mustan musiikin erityislajeja kuin ragtime, jazz, gospel ja blues.

En tämän tarkemmin perehdy bluesin historiaan, esitän seuraavassa vain lyhyen tarkennuksen siihen, miten peltohoilotuksista päästiin lopulta sellaiseenkin bändiin kuin Steppenwolf.

Bluessanoitukset olivat alusta alkaen yhteiskunnallisesti hyvin realistisia. Monet blueslaulajat olivat itse entisiä orjia tai ainakin näiden jälkeläisiä eikä heillä helposti ollut paikkaa amerikkalaisessa eriarvoisessa yhteiskunnassa. Etelässä kurjaa työtä tehneet mustat lähtivät pohjoiseen, useasti kohti Chicagoa ja sen tehdas- ja teurastamoteollisuuden työpaikkoja. Toinen mokoma mustia kierteli ympäri maata joko työpaikan toivossa tai virkavaltaa paossa. Näistä matkustamisista syntyi lauluja.

Näissä sanoituksissa ei kuitenkaan ihannoitu tien päällä olemista sinänsä, vaan alati jatkuva matkustaminen oli pikemminkin rasittavaa. Se oli jonkinlaista vapautta, mutta se ei ollut todellista vapautta, koska matkalle lähdettiin pakon edessä eikä itseään kehittääkseen. Se ei ollut matkustamista, jonka tuloksena ihminen kehittyy ja tulee paremmaksi ihmiseksi, niin kuin eurooppalaisessa ja amerikkalaisessa romanttisessa ajattelussa väitettiin.

Kun blues yhdistettiin 1950-luvulla valkoiseen country-musiikkiin, syntyivät rock'n'roll ja rockabilly. Varsinaisen bluesin valkoinen nuoriso löysi vasta 1960-luvulla. Rock'n'roll ja rockabilly taantuivat 50-luvun lopussa imeläksi nuorisoviihteeksi eikä sillä ollut enää kapinallista arvoa. Uusi kapinallisuuden lähde oli musta blues. Sellaiset englantilaiset bändit kuin Rolling Stones, Pretty Things ja Animals alkoivat soittaa mustaa bluesia, niin mustana kuin valkoiset taidekoululaiset vain pystyivät.

1960- ja 70-lukujen vaihteessa blues sai uutta vauhtia hard rockista ja juuri sellaisista bändeistä kuin Steppenwolf. Hard rockista tulee sittemmin heavy metalia - Born To Be Wild -biisissä yhdistetään ensimmäistä kertaa ihmiskunnan historiassa sanat 'heavy' ja 'metal'.

Samaan aikaan on the road -ideologia nousee rockissa tärkeäksi. 50-luvun tärkeimmät matkustusbiisit olivat olleet tässä mielessä neutraaleja - muistetaanpa vaikka Johnny Burnetten The Train Kept-a-rollin', jossa junan liikkuminen on pikemminkin metafora, tai Gene Vincentin I'm Going Home (To See My Baby). Niissä liikkuminen ei ole mikään itseisarvo. 60-luvulla ja varsinkin sen lopulla, amerikkalaisessa hard rockissa, liikkumisesta tulee itsetarkoitus. Kymmenet ja taas kymmenet bändit laulavat miehestä, joka ei voi pysähtyä, jonka on aamun valjetessa taas kerran lähdettävä. Miten muutos tapahtuu?

Otan tässä vaiheessa käyttöön hiukan psykoanalyyttista termistöä. Wolfgang Schivelbusch käyttää Junamatkan historiassaan Sigmund Freudin ärsykesuojateoriaa selittääkseen sen, miten alkuaikojen junamatkojen vauhdin aiheuttamasta shokista päästiin eroon. Ärsykesuojateoria tarkoittaa karkeasti ottaen sitä, että aisteihin kohdistuva taukoamaton ärsytys muuttaa myös psyykkisiä rakenteita. Kun junat liikkuivat nopeasti ja tekniikan kehittyessä vauhtikin lisääntyi, ihminen oppi lopulta saamaan ohikiitävästä maisemasta selvää. Ihminen oppi myös ajan ja aikataulujen noudattamisen merkityksen ja matkan aikana lukemisen.

Miten tämä soveltuu rockin historiaan? Nuoret valkoiset rokkarit kuuntelivat paljon mustaa bluesia, jopa intohimoisesti. Heille tuli välttämättömäksi kehittää bluesin sanoituksia vastaava ideologia. Jatkuva aistiärsytys - tässä tapauksessa siis mustan bluesin sanoitukset - muutti psyykkistä rakennetta niin että mustasta bluesista otettiin ulkoinen muoto ilman sen sisältöä. Otettiin siis pelkkä kuva jatkuvasti liikkeellä olevasta blueslaulajasta. Koska valkoisella miehellä ei ole mitään pelättävää, hän ei voi laulaa kuin sellaisesta matkustamisesta, johon ei ole mitään muuta syytä kuin matkustaminen ja kuvitelma siitä, että se on jotenkin vapaata yhteiskunnan rajoituksista. Siksi Steppenwolf ja Born To Be Wild: yksikään musta blueslaulaja ei kuvitellut syntyneensä suoraan villiksi, vaan hän tiesi, että hänen elämänsä kovuus teki hänestä villin. Steppenwolf ja kumppanit taas ylittivät historian ja loivat myytin, jossa rokkarit ovat syntyjään villejä.

Bluesmusiikki ja sen sanoituksetkaan tuskin syntyivät tyhjästä. Niillä on aivan varmasti intertekstuaalisia suhteita joihinkin aiempiin teksteihin. Mustat saivat mallin sanoituksiinsa valkoisilta, osittain virsistä ja muusta hengellisestä musiikista, osittain eurooppalaisista ja amerikkalaisista balladeista.

Uskon kuitenkin, että myös runous vaikuttaa bluessanoitusten taustalla. Monet mustat muusikot kuulivat varmasti myös valkoisten folklaulajien esiintyvän. Jimmie Rodgersin, Pete Seegerin ja kumppanien sanoitukset taas olivat saaneet vaikutteita amerikkalaisesta runoudesta, sellaisilta kirjailijoilta kuin Carl Sandburg ja Walt Whitman. Nämä ja monet muut runoilijat taas ovat välittäjinä amerikkalaisen romantiikan suuntaan, sellaisiin filosofeihin kuin Ralph Waldo Emerson ja Henry David Thoreau. Nämä taas olivat kiinteästi kytköksissä eurooppalaiseen perinteeseen, Goetheen, Wordsworthiin, Rousseauhon. Nämä taas olivat sellaisia filosofeja, jotka avoimesti propagoivat matkustamisen puolesta. Rousseau puhui siitä, että ihmisen pitää päästä kosketuksiin alkuperäisen luonnon kanssa. Wordsworth oli sitä mieltä, että sivilisaatio tuottaa vääristyneen käsityksen kielestä. Hän kirjoitti myös yhden maailman ensimmäistä matkaoppaista. Goethe matkusteli laajalti mm. Italiassa ja kirjoitti suunnattomia matka-aiheisia romaaneja, mm. Wilhelm Meisterin vaellusvuodet.

Linja on siis selkeä: meidän ei tule mitenkään paheksua moottoripyöräjengejä, koska he ovat suoraan alenevassa polvessa sukua eurooppalaisen filosofian parhaimmistolle. Moottoripyöräjengit ovat valistuksen ja romantiikan suoria perillisiä, ts. heillä on hallussaan alkuperäisenä näiden filosofioiden kapinallinen luonne.

Ja sitten ufoihin. Mietin pitkään järkevää aasinsiltaa, mutta päätin hylätä sen yllättävän montaasin hyväksi. Sekä moottoripyöräjengejä että ufoja kuvannut elokuvaohjaaja Kenneth Anger olisi voinut toimia hyvänä aasinsiltana, mutta en keksinyt hänestä mitään järkevää sanottavaa.

Yritän kuitenkin vielä lopuksi väittää, että ufouskovaisuus on aivan samaa romantiikan ja valistuksen jälkipuintia kuin moottoripyöräjengien vapauden kaipuu ja ideologia.

Romantiikan ideologiaan kuuluu muun muassa ajatus siitä, että yhteiskunta ja sivilisaatio ovat tukahduttavia. Ne vieraannuttavat ihmisen kauas omasta itsestään. Ihmisen minä on hukassa, kun se joutuu kaupunkien kurimukseen. Yhteiskunta ja sivilisaatio irrottavat ihmisen hänen omimmasta kielestään ja antavat tilalle jäykän kielen, jolla ei ole siteitä todelliseen elämään. Esimerkiksi kuulut runoilijanerot Wordsworth ja Coleridge kirjoittivat paljon siitä, että sivilisaation kieli on mielivaltaista ja oikukasta, kun taas vaatimatonta maalaiselämää elävien ihmisten kieli on yksinkertaista ja työstämätöntä. Se oli siis lähempänä luonnon kieltä. Se olisi myös uuden, romanttisten nerojen työstämän kulttuurin lähde. Kulttuuri poistaisi ihmisen vieraantuneisuuden ja antaisi tälle mahdollisuuden löytää uudestaan kadonnut minänsä. Tämä tapahtuisi mm. lähtemällä matkalle, jolla löydettäisiin uudestaan vanha kulttuuri ja ennen kaikkea luonto.

Tämä karkeasti romantiikasta. Mitä tekemistä tällä on ufouskovaisuuden kannalta? Tarkastellaanpa erästä ufouskovaisuuteen perustuvaa populaarikulttuurista tekstiä, tv-sarja Salaisia kansioita eli X-filesia. Sen päähenkilöt, FBI:n agentit Fox Mulder ja Dana Scully, eivät ole tässä mielessä kiinnostavia, koska Scully on skeptikko ja Mulder tosikko, jolle ufot ovat lähinnä tieteellinen ja älyllinen ongelma. Tässä meitä kiinnostavat lähinnä tietyt juonelliset elementit ja eräät sivuhenkilöt, joista osa esiintyy sarjassa toistuvasti.

Näille sivuhenkilöille ufot edustavat uutta teknologiaa ja uutta tietoa. Tämä tieto liittyy myös ihmisyyteen itseensä. X-filesissa ja monissa muissa vastaavissa teksteissä puhutaan aina siitä suunnattomasta järisyttävästä kokemuksesta, jonka saa, kun tietää, ettei ihminen ole yksin maailmankaikkeudessa. Tämä tieto ikään kuin tarjoaa ihmiselle uuden näkökulman maailmankaikkeuteen ja ennen kaikkea itseensä. Ufot ovat uskonnon kohde, koska ufouskovaisten mukaan ufot voivat kertoa ihmisille, mikä on ihmisen paikka maailmankaikkeudessa. Ufot takaavat varmuuden ihmisen todellisesta identiteetistä, ne toisin sanoen takaavat subjektin ristiriidattomuuden, aivan kuten romantiikan aikana luonto ja kulttuuri.

Ufot takaavat ihmiselle paremman elämän. Monet niistä, jotka kertovat tulleensa abduktoiduiksi, ts. ufoalusten kidnappaamiksi, väittävät, että humanoidit ovat opettaneet heille, miten ihmisen tulisi elää. Abduktiokertomuksissa - siis sellaisissa, joissa sävy on positiivinen - korostuu myös se, että humanoidit ja heidän asuinpaikkansa ovat erityisen ihania.

Muutama viikko sitten tv-ohjelma Hurjassa joukossa haastateltu keski-ikäinen mies, joka oli käynyt Siriuksessa (siis planeetalla, ei tähdessä), kertoi, että siellä hengittäminen oli niin helppoa, ettei tuntenut edes vetävänsä ilmaa sisäänsä. Sama mies kertoi, että humanoidit olivat antaneet hänelle tietoa maailman tilasta ja käskeneet hänen toimia maapallon puolesta. Hän koki olevansa profeetta eikä häntäkään kuunneltaisi. Hän oli parempi ihminen, koska nyt hän tiesi, mikä ihminen on. Näissäkin kertomuksissa pääosassa on siis matka - Kata Kärkkäisen haastateltava oli käynyt Siriuksessa ja tullut paremmaksi. Ilman tuota matkaa hän olisi jäänyt samanlaiseksi tietämättömäksi pulliaiseksi kuin hän oli ennenkin ollut.

Palatakseni X-filesiin: sen alkuteksteissä vilahtaa teksti "Government denies knowledge", "Hallitus kiistää tiedon". X-filesin monien jaksojen idea on se, että USA:n hallitus, armeija tai ne yhdessä yrittävät pitää ufokontaktit salassa. X-files on fiktiota, mutta tässä tapauksessa näillä fiktioilla väitetään olevan taattu asiapohja: tiedetäänhän esimerkiksi Roswellin tapaus, jossa USA:n armeijan ilmavoimien väitetään saaneen haltuunsa avaruusaluksen ja muutaman humanoidin, joita tutkittaisiin yhä edelleen. Roswellin tapaus ja monet kymmenet, ellei sadat, muut tapaukset ovat ufouskovaisille tärkeitä, koska ne kertovat, että valtaapitävät eivät halua tavallisten ihmisten tietävän, mikä on totuus ihmisestä ja maailmankaikkeudesta.

Eikö tämä ole paralleeli romantiikan projektille? Sivilisaation tukahduttava vaikutus näkyy juuri siinä, että hallitus kiistää tiedon. Yhteiskunta vieraannuttaa meidät siitä, mikä meille olisi tärkeää meidän identiteettimme kannalta, ts. julkisilta ufokontakteilta ja niiden tarjoamalta tiedolta.

Mutta miksi ufot? Romantiikassa tätä ihmistä parantavaa tietoa edusti itse luonto - saamalla kosketuksen luontoon ihminen saattoi löytää itsensä, väittivät romantiikan filosofit. Luonnolla on edelleen parantava vaikutus, mikä näkyy vaikkapa erämatkailussa. Mutta ongelma on se, että luonto on jo niin paljon ei-luontoa, toisin sanoen se on ihmisen ja sivilisaation läpitunkemaa, ettei se vapauta ihmistä vieraantumisesta. Luonto on muuttunut osaksi sivilisaatiota. Ja se on sitäpaitsi suureksi osaksi saastunutta. Siksi romanttiset tunteet projisoidaan ufoihin, koska humanoidit eivät ole tuhonneet luontoa eivätkä ne ole osa sitä. Muistetaan esimerkiksi Kata Kärkkäisen haastatteleman Siriuksen-kävijän sanat: hengittäminen oli ihanaa. Humanoidit edustavat siis romantiikasta tuttua ajatusta koskemattomasta luonnosta, joka auttaa pitämään subjektiviteettia yhtenäisenä.

Teen lopuksi ajatuskokeen. Harppaan romantiikasta eteenpäin ja luen kaksi otetta. Niiden välillä on noin 150 vuotta ja toinen on samalla kertaa sekä innostunut että kriittinen kuvaus maailmasta, jonka romantiikka pyrki hylkäämään, ja toinen on kuvaus maailmasta, johon pääsemme, kun hylkäämme sivilisaation kahleet ja otamme ufojen tarjoaman tiedon itsestämme vastaan.

Silloin meillä ei enää ole auktoriteettia. Joudumme paljaina perimmäisten kysymysten äärelle hakemaan vastaukset omasta sisimmästämme.
Meille alkaa uusi vaihe. Katsomme maailmaa uusin silmin. Iloisina, kuin kahleista vapautuneina, ymmärrämme uudella tavalla kehitystämme tällä planeetalla ja muilla ulottuvuuksilla.

Kaikki piintyneet, ruostuneet suhteet ja niihin liittyvät vanhastaan arvossa pidetyt käsitykset ja katsantokannat menevät hajalle, kaikki vastamuodostuneet vanhenevat ennen kuin ehtivät luutua, kaikki säätyperäinen ja pysyväinen haihtuu pois, kaikki pyhä häväistään, ja ihmisten on lopulta pakko katsella asemaansa elämässä ja keskinäisiä suhteitaan avoimin silmin.

Edellinen on Rauni-Leena Luukanen-Kilden tekstiä kirjasta Tähtien lähettiläs. Jälkimmäinen on Marxin ja Engelsin modernisaatiokuvausta Kommunistisesta manifestista. Luukanen-Kilde kirjoittaa paljon huonommin kuin kuuluisat kommunistit, mutta ideat ovat samoja. Ufot ovat kuin kuuluisa modernisaatio ja sen aiheuttanut porvaristo. Siteerataanpa vielä Kommunistista manifestia:

Porvaristo vetää kaikkien tuotantovälineiden nopean parantamisen ja kulkuyhteyksien tavattoman helpottumisen ansiosta kaikki, raakalaisimmatkin kansakunnat sivistyksen piiriin.

Uskon, että tässä meillä on täydellinen kertomus ufoista. Meidän tarvitsee vain vaihtaa sanan 'porvaristo' tilalle sana 'humanoidit'.

Kiitos.

Afrikan tähti ja imperialismi

Jälleen kerran Kulttuurintutkimus-lehdessä julkaistu artikkeli, vuosi oli muistaakseni -97. Löytyn Ollin gradu samoista aiheista ilmestyi melkein samaan aikaan kuin artikkeli, ja Olli melkein äityi tivaamaan, olinko varastanut idean häneltä - hänkin mainitsee Afrikan tähden kirjanakin julkaistussa gradussaan (liekö sen nimi Valkoinen pimeys), mutta totuus on, että olimme pohtineet asiaa aika lailla toisistamme tietämättä. Tämä ei selvästikään ole lopullinen, lehteen päätynyt versio tekstistä, koska tästä puuttuvat lähdeviitteet ja lähdeluettelo, jotka tieteellisessä julkaisussa ehdottomasti piti olla. On totta, että tuohon aikaan, kun Vesa Niinikangas oli lehden päätoimittajana, se oli väljempi ja esseistisempi (ja minusta kiinnostavampi; olen lopettanut lehden tilauksen vuosi sitten).

Jotkut tekivät - en enää muista heidän nimiään - tv-dokumenttiakin Afrikan tähdestä samoihin aikoihin (Bruce Chatwinhan on puhunut ideoiden samanaikaisuudesta, jota esiintyy usein riippumatta itsenäisistä toimijoista) ja kävivät minuakin haastattelemassa Turussa. He halusivat henkilökohtaisia muistoja pelistä, joita minulla ei ollut sen kummempia kuin kenelläkään muullakaan, enkä päässyt ohjelmaan. En ole varma edes, mainittiinko minua lopputeksteissä, vaikka kaipa jotain tästä tekstistä ja siitä, mitä dokumentintekijöille höpisin Turun Ylioppilaslehden kahvihuoneessa, näkyy ohjelmassakin.

Pikkutriviana lisättäköön, että Kari Mannerla kirjoitti 50-luvulla novelleja Suomen Poika -lehteen (tai vastaavaan, en ole varma lehden nimestä), pitäisi kaivaa niitä esille jossain vaiheessa.

EDIT: tekstissä oli muutamaan otteeseen n-sana. Olen niitä alun perin (24 vuotta sitten!) käyttänyt ilmeisesti tavoitellen aikakauden omaa sanastoa ja ajatellut, että lukija tajuaa, että niissä kohdin ei puhu tutkija, vaan tutkittava aikakausi. Nyt kun muokkasin tätä tekstiä syksyllä 2021, niin kohdat tuntuivat kiusallisilta ja vanhentuneilta, joten vaihdoin ne. 

Imperialismin neljä unta ja painajainen
Afrikan tähden diskursiivisista muodostumista

Ei ole mitään kulttuurin dokumenttia, joka samalla ei olisi barbarian todistuskappale. Ja niin kuin se itse ei ole vapaa barbariasta, ei sitä ole myöskään se perinteen prosessi, jossa se on siirtynyt kädestä käteen. Walter Benjamin: Historian käsitteestä

 Pelit luovat meille maailman, jolla ei useinkaan ole mitään tekemistä todellisen maailman kanssa. Kyse on siis mytologiasta. Monopoli esimerkiksi opettaa suomalaisille nuorille, sukupolvesta toiseen, Helsingin ja liikemaailman tuntemusta (se tosiasia, että en tunne kumpaakaan, juontunee juuri siitä, että en ole koskaan pitänyt Monopolista) ja tekee haluttavaksi tilanteen, jossa kullakin on mahdollisuus ostaa tontteja ja rakennuksia aivan päätöksenteon keskustasta. Peli legitimoi kapitalismin.

Vuoden 1952 olympialaisten aikaan nuori Kari Mannerla kehitti kuuluisan lautapelin, jonka asenteet ovat perin näkyvästi kolonialistisia, eli Afrikan tähden. On irvailtu, että vasta Helsingin olympialaisten myötä Suomessakin nähtiin ruskeaihoisia afrikkalaisia, joista siihen asti oli ennen vain kuultu. On kuitenkin sopivaa, että samaan aikaan kun Suomi astui niinsanotusti maailmankartalle, kehitettiin peli, jonka avulla suomalaiset voivat kuvitella osallistuvansa siirtomaiden valloitukseen. Ironista on tosin se, että siirtomaat alkoivat jo vapautua 1950-luvulla.

 Afrikan tähdestä tuotiin markkinoille vuonna 1995 uusi, poliittisesti korrekti versio (jota kutsutaan de luxe -versioksi), joka on kopioitu pelin ruotsalaisesta versiosta. Kuten usein muutoinkin, tässäkin poliittinen korrektius on ainoastaan naiivia: pelottavien sarvikuonojen ja keihästä heiluttavien mustien miesten tilalla on kilttejä apinoita ja hymyileviä, pittoreskeja mustia miehiä. Pelottavasta Afrikasta on pelin uudessa versiossa tullut kiltti, eläinpuistomainen Afrikka, jossa valkoinen mies edelleen voi kulkea hänelle varta vasten merkittyjä polkuja pitkin ja hakea häntä odottavia aarteita. Onkin käynyt niin, että suomalaiset ostavat edelleen vanhaa Afrikan tähteä eivätkä ruotsalaisperäistä muunnosta. Vuonna 1996 kehitettiin vielä yksi versio pelistä, jota pelataan korttipelin tavoin.

 Mitä Afrikan tähdessä sitten oikeastaan tapahtuu? Miksi se on - vanhassa, asenteellisemmassa muodossaan - pitänyt niin monta sukupolvea otteessaan? Uusi, muka korrekti Afrikan tähti ei vetoa pelaajasukupolviin niin tehokkaasti kuin vanha, kolonialistinen peli. Siinä ei ole enää orjakauppiaiden ja krokotiilien subliimiutta, vaan pikemminkin pateettista hymistelyä. Alkuperäisessä Afrikan tähdessä on jo jotain campia: pelaajat myöntävät tyytyväisinä toisilleen, ettei se ole mikään häävi peli (tietenkään se ei ole verrattuna vaikkapa Doomin avaruushirviöiden iloittelevaan tappamiseen). Afrikan tähti on nostalgiaa, ja sitä pelaamalla eletään lapsuutta (jolloin peli oli vielä oikeasti jännittävä) uudestaan.

Vanhan Afrikan tähden vetovoiman ja mytologian selvittäminen on lähdettävä säännöistä ja pelivälineistä ja -laudasta. Peli on sekoitus tahallisia ja tahattomia merkityksiä: osa niistä on selitettävissä kulttuurissa yleisillä merkityksillä, osa vaatii jo historiallisten yhteyksien selvittämistä. Yritän paljastaa seuraavassa Afrikan tähden merkityksiä sanelevia diskursiivisia käytäntöjä. Afrikan tähden pelaaminen on unta, jonka lopussa on katkera painajainen.

Nimi

Afrikan tähti on olemassa. Se on osa vuonna 1905 Transvaalista löydettyä maailman suurinta timanttia, joka annettiin vuonna 1907 kuningas Edward II:lle 66-vuotislahjaksi. Cullinan 1:ksi kutsuttu timantti oli vielä 1990-luvun alussa maailman suurin timantti, ja se on, kuten arvata saattaa, Ison-Britannian kuningashuoneen omaisuutta ja on näkyvä vallan muoto: se löytyy Englannin hallitsijan kruunusta. Cullinan 1 on siirtomaavallan kauneimpia symboleja, ja sen toinen, yleisesti tunnettu nimi on juuri Afrikan tähti. 

Pelaaja, jota voisi kutsua myös valloittajaksi, voi pelatessaan uneksia löytävänsä yhden maailman kauneimmista timanteista, osallistua imperiumin rakentamiseen, sen ulkoisen kuvan luomiseen ja näin vallankäyttöön. Afrikan tähti luo mahdollisuuden toistuvaan imperiumin rakentamiseen. Pelin kautta siirtomaavalloitukseen hyvin vähän, jos ollenkaan, osallistuneet suomalaiset voivat kokea valloituksen fantasian (sananmukaisesti). Tämä on Afrikan tähden ensimmäinen uni.

Pakkaus

Pakkauksen Afrikka on piirretty viitteellisesti ja kulmikkaasti; se muistuttaa monia 1950-luvun kirjankansia, esimerkiksi Heikki Ahtialan kansia "mustaselkäisissä" SAPO-sarjan kirjoissa. Afrikan tähden kansikuva esittää hedelmällistä Afrikkaa: Saharan läntisestä nurkasta lähtien aina jonnekin Mosambikiin asti kulkee vihreän savannin ihana paratiisi. Paratiisissa nuori afrikkalaispoika kulkee keihäs kädessään, mutta ei tee mitään ottaakseen saaliikseen kahta säyseän näköistä gasellia eikä marabulta näyttävää lintua. Afrikan vasemmalla puolella nähdään tyypitelty eikä kovin pelottava naamio ja sen alla salaperäinen, shakkipelin tornia muistuttava kulmikas esine. Afrikan oikeassa ylälaidassa on monitahoiseksi hiottu timantti, ilmeisesti Afrikan tähti.

Pakkaus on kuin kirjan kansi: sanat 'Afrikan tähti' on kirjoitettu punaisilla, valkoreunaisilla kirjaimilla keskelle Afrikan eteläosaa, Kari Mannerlan nimi on kirjoitettu pelin nimen yläpuolelle, mikä luo mielikuvan tekijyydestä. (Tekijyyden vaikutelma jatkuu vielä varsinaisessa pelilaudassa, jonka yläreunassa Mannerlan nimi uudestaan komeilee.) Alalaidassa lukee vielä "afrikas stjärna": nykyaikana hätkähdyttävä kaksikielisyyden manifesti. Ruotsinkielinenkin vähemmistö voi osallistua siirtomaavalloitukseen. 

Pakkauksen kuva kaikkineen luo kuvan kulkemattomasta mantereesta, joka vielä on paratiisimaisessa olotilassa. Alkuasukaspoika on viattomuuden tilassa. Afrikka on manner esteettisesti arvotetun barbarian (naamio) ja mittaamattomien rikkauksien (timantti) välissä. Kuva on ristiriitainen: timantithan ovat hiomattomina hyvin epäsäännöllisiä ja vasta sivilisaatio hionnan muodossa saa niistä aikaan ruusun muotoisia briljantteja. Pakkaukseen liittyy osa pelin viehätyksestä: vielä avaamattomana pelin Afrikka on koskematon, puolibarbaarinen manner. Pelaaja, joka nostaa pakkauksen ja levittää pelilaudan eteensä, on ensimmäinen valloittaja. Tämä on Afrikan tähden toinen uni.

Pelilauta 

Afrikan tähden kartta noudattaa nk. Mercatorin projektiota. Tämä karttamalli on virheellinen, mutta samalla se on maailman yleisin: sen mukaan on tehty suurin osa maailman karttoja. Se ei ole enää poliittisesti kovin korrekti karttamalli, koska siinä Eurooppa on asetettu keskelle ja sen koko saa suhteetonta merkitystä (Mercatorin malli on tosin käyttökelpoinen muunkinlaiseen sentrismiin: esimerkiksi australialaisissa kartoissa Australia ja Tyyni meri ovat keskellä). Suomi näyttää yhtä suurelta kuin Intia, Venäjän alue näyttää yhtä isolta kuin koko Afrikka, vaikka jo Sahara yksinään on yhtä suuri kuin Venäjä. Mercatorin projektio on eurosentrismin vaikuttavimpia muotoja, samalla kun se on sitä melkein näkymättömästi, koska asiasta ei juurikaan puhuta.

Mercatorin projektion - ja samalla Afrikan tähden - voi asettaa historialliseen viitekehykseen. Projektion keksijä Gerhardus Mercator (1512-94) oli alunperin saksalainen, mutta muutti nimensä ryhtyessään hollantilaiseksi. Mercator tarkoittaa kauppiasta (englannin 'merchant' on samankantainen sana, pohjana on latinan 'mercor', ostaa, maksaa, käydä kauppaa). Mercatorin merkitys hollantilaiselle merenkululle oli merkittävä: vaikka hänen karttansa on virheellinen, sen avulla pystytään mittaamaan kahden pisteen välisen suoran todellinen suunta, mikä tarkoittaa, että se on käyttökelpoinen nimenomaan merikartoissa. Ilman Mercatoria Alankomaista ei olisi tullut merivaltaa.

Näin Afrikan tähti asettuu luontevasti osaksi kapitalismin historiaa: sen kuvallinen muoto juontaa juurensa samalta ajalta kuin koko kapitalismikin. Sen virheellisyys - eteläinen Afrikka näyttää suhteettomasti pienemmältä kuin Saharan alue, vaikka niiden suhde on lähes päinvastainen ("oikeassa" kartassa Sahara on ohut suikale ja eteläinen Afrikka pitkä ja kapea) - on historiallista ja melkein väistämätöntä. Mercatorin projektion tavoin Afrikan tähden kartta esittää meille kuitenkin oikean maailman, koska se on niin tuttu. Tähän Afrikkaan on hyvä tulla, koska se on sama Afrikka, jonka useimmin näemme ja välittömästi tunnemme. Tämä on Afrikan tähden kolmas uni.

Pelin kulku 

Afrikan tähti perustuu sattumanvaraisuuteen. "Pahvikiekot [---] asetetaan pelilaudan punaisille ympyröille sokeasti siten, ettei kukaan tiedä missä jalokivet, rosvot tai hevosenkengät ovat", sanotaan säännöissä. Afrikan tähti tarjoaa pelaajille mantereen, Afrikan, joka on täynnä rikkauksia. Pelaajalle on merkitty tie kulkea ja paikat, joista rikkauksia löytää, mutta pahvikiekkojen sokea asettelu takaa jännityksen ja seikkailun. Se takaa pelin jatkuvan muuttumisen ja ennen kaikkea se takaa sen, että Afrikka pysyy salaperäisenä. Jokainen peli on erilainen, jokaisella kerralla pelaaja löytää eri jalokivet. 

Afrikka on näin ollen tyhjä (merkitsijä): pelaaja-valloittaja asettaa sokeasti arvostamansa (timantit) sekä pelkäämänsä (rosvot) asiat pelilaudalle. Tämän sokean asettelun ansiosta Afrikka on lähes semelfaktiivinen, kerrallinen: vain hyvin pienellä todennäköisyydellä Afrikka on toisella kerralla samanlainen. Pelaaja-valloittaja muuttaa jokaisella pelikerralla Afrikan erilaiseksi, mutta tekee tämän sattumanvaraisesti, ts. ilman tietoisen vaikutuksen mahdollisuutta. Ajatus on kiintoisa, koska se tarjoaa pelaaja-valloittajalle kaksi positiota Afrikkaan nähden: ensinnäkin se takaa, että hänellä on Afrikka tyystin hallussaan, koska hän yksinään voi vaikuttaa siihen, mistä mantereen vauraudet löytyvät, toiseksi se tekee pelaaja-valloittajasta sokean, voimattoman ja epävarman. Vaikka Afrikan tähti siis lupaakin pelaajalle kokonaisen mantereen, se tekee tiettäväksi, että viime kädessä sattuma ratkaisee, onnistuuko valloitus. Afrikka on siis todella tyhjä, koska sen sisältö on joka kerta erilainen ja mielivaltainen.

Näin myös pelilaudan punaiset ympyrät, joista aarteet ja rosvot löydetään, saavat jokaisella kerralla mielivaltaisen merkityksen: Timbuktu voi olla yhdellä kerralla Afrikan tähden löytöpaikka (mikä on geologisesti mieletön ajatus) ja toisella kerralla siellä voi olla rosvo tai silkkaa tyhjyyttä. (Sen yläpuolella leijuvat korppikotkat valmiina käymään turhautuneen ja janoisen pelaajan kimppuun.) 

Pelin tarkoitus on sääntöjen mukaan löytää Afrikan tähti ja "viedä se turvaan Tangeriin tai Kairoon". Turvaan? Miltä? Ilmeisesti muilta valloittaja-pelaajilta, koska alkuasukkaat eivät selvästikään ole kiinnostuneita muusta kuin tansseistaan ja metsästämisestä. Afrikka on pelissä imperialistien temmellyskenttä ja se vie pelaajan suoraan imperialismin kukoistusaikaan, jolloin Afrikalla oli merkitystä vain eurooppalaisten raaka-ainevarastona. Peli legitimoi imperialismin, kuten Monopoli legitimoi kapitalismin. 

Pelaajilla on käytettävissään matkakassa. Rahat ovat Englannin puntia ja niitä saa kolme sadan punnan seteliä. Löydetyistä timanteista saa niinikään kustakin rahaa. Sääntöjen mukaan rahat maksaa "kassa". Tämä on erityisen mielenkiintoista: todellisuudessa Afrikka oli vain osittain brittien hallussa, mutta silti pelin puntia käytetään koko Afrikan maksuliikenteessä. Punta on toki saattanut olla käypä valuutta kaikkialla siirtomaa-Afrikassa, mutta tuskinpa ranskalaiset Senegalin alueella olisivat antaneet löytyneestä timantista maksuksi puntia. 

Tähän liittyy myös se, että pelilaudalla paikkojen nimet ovat yleensä englanninkielisessä muodossa. Kapkaupunki eli Capetown tuli jo mainittua, muita esimerkkejä ovat Kap Verde eli Cape Verde, Kairo eli Cairo, Kongo eli Congo, Orjarannikko eli Slave Coast ja Kultarannikko eli Gold Coast. Englantia ei pelin yläreunassa näy (jossa näkyvät Pyreneiden niemimaa, osa Välimeren aluetta, Ranska ja hiven keskistä Eurooppaa), vaan se on häivytetty: pelin maailman todelliset vallanpitäjät eivät selvästikään osallistu peliin, vaan joku pelaaja-valloittajista rekrytoidaan kassanhoitajaksi. Minne rahat lopulta päätyvät, sitä voi vain ihmetellä.

Mielenkiintoista on myös se, että maaperästä näyttäisi löytyvän valmiiksi hiottuja jalokiviä. Mutta koska tämä on mahdotonta, on keksittävä toinen selitys. Koska jalokivet todella on valmiiksi hiottu, niiden täytyy olla sitä ennen kuin pelaaja-valloittaja ne löytää. Tämä tarkoittaa sitä, että joku on jo löytänyt jalokivet ja hionut ne muotoihinsa, ennen kuin Afrikan tähden pelaaja ne saa käsiinsä. Koko kuvio saa uutta merkitystä. Kaikki Afrikan tähden pelaajat ovat tällöin rosvoja, jotka toimivat jonkin englantilaisen pankkilaitoksen nimiin (koska rahat tulevat sieltä) ja jotka vain jahtaavat toisen ihmisten löytämiä ja hiomia jalokiviä. Tämä on Afrikan tähden neljäs uni, ja se vetoaa kapitalistiseen voitontavoittelun viettiin. 

Huomionarvoista on, ettei Afrikan tähdestä saa rahaa, se on vain vietävä turvaan. Sen kanssa samanarvoinen on onnea tuova hevosenkenkä: siitäkään ei saa rahaa, mutta jos sen löytää sen jälkeen, kun Afrikan tähti on jo löydetty, ja ehtii viedä sen lähtöpaikkaan ennen Afrikan tähteä, voittaa pelin. Sekä Afrikan tähden että hevosenkengän merkitykset ovat symbolisia. Afrikan tähden voi sääntöjen mukaan pitää itsellään, sitä ei luovuteta kassaan, vaan se vain viedään "turvaan" (josta se kyllä voidaan viedä eteenpäin englantilaiselle pankille). Mitä tämä voi merkitä? 

Kirjoitin alussa siitä, kuinka Afrikan tähti kutsuu pelaajan valloittajaksi ja tarjoaa fantasian siitä, että voi osallistua pimeän mantereen valloitukseen. Kun pelaaja saa itselleen Afrikan tähden (joka siis on britti-imperiumin tärkeimpiä näkyviä symboleja), hän saa itselleen kokonaisen valtakunnan hallittavakseen. Hän on se, joka selvittää Afrikan mysteerin ja alistaa sen hallintaansa. Tätä korostaa se, että vaikka muut timantit luovutetaan pankille (eli heitetään tyhjään laatikkoon), Afrikan tähti pidetään itsellä loppuun asti. 

Rosvot 

Vielä on mainittava yksi asia: rosvot. Rosvopahvikiekkoja on kaikkiaan kolme, ja kun sellaisen kohtaa, joutuu luovuttamaan kaikki rahansa takaisin kassaan. Herää epäilys: toimivatko rosvot englantilaisen pankin hyväksi ja vievät rahat sille, kenelle ne kuuluvat? Rosvot ovat järjestään valkoisia ja he ovat hiukan villin lännen cowboyn näköisiä suun ja nenän peittävine liinoineen ja stetson-hattuineen. Miksi he ovat valkoisia? Mainitsin jo, että beduiineja lukuunottamatta alkuperäisasukkaat eivät häiritse pelaaja-valloittajien kulkua. Alkuperäisasukkaat ovat enemmänkin subliimeja nähtävyyksiä, varsinkin itäisessä Afrikassa, jossa he tanssivat viehättävää tanssia. 

Rosvot ovat seikkailijoita, jotka ovat turmeltuneet Afrikassa. He ovat lähteneet etsimään Afrikan tähteä ja kun eivät ole sitä löytäneet, ovat päätelleet, että paras tapa rikastua on ryöstää muita seikkailijoita, tässä tapauksessa siis Afrikan tähden pelaajia. 

Joseph Conradin Pimeyden sydän (1902) on tunnetuin esimerkki kertomuksesta, jossa valkoinen mies matkaa jonkin siirtomaa-alueen tuntemattomaan ytimeen ja tulee siellä hulluksi. Viidakko karistaa hänen yltään kaikki sivilisaation rippeet ja hän löytää alkuperäisen olemuksensa, joka on eläimellinen ja villi. Conradin lisäksi kuvio on tuttu vaikkapa seuraavista: William Goldingin Kärpästen herra (1954), Conanista tunnetun Robert E. Howardin Solomon Kane -tarinat (1930-luvun alkupuolisko), Jack Londonin teoksista esimerkiksi Elsinoren kapina (1914), vain muutaman mainitakseni. Näissä kaikissa muunnellaan vanhempia diskursseja. Romantiikan aikana 1800-luvun alkupuoliskolla kuviteltiin, että luonto parantaa ihmisen ja riisuu tältä sivilisaation kahleet ja tekee tästä paremman. 1800-luvun lopusta lähtien ajateltiin edelleen, että luonto riisuu sivilisaation kahleet ihmiseltä, mutta että tästä ei tule suinkaan parempaa, vaan, jos mahdollista, vieläkin huonompi. 

Conradinkin käyttämä trooppi on peräisin vaikkapa Sir Henry Stanleyn Kongo-teoksesta, jossa veneellä Kongo-jokea pitkin kulkevat urheat valloittajat kertovat kuulevansa rannoilta koko ajan huutoa: "Lihaa! Lihaa!" Tähän liitettiin Nietzschen mietelmä siitä, että jos taistelee hirviöitä vastaan, on vaarassa itsekin tulla hirviöksi (toisin sanoen jos katsoo kaivoon eli pimeyteen, kaivo eli pimeys katsoo takaisin). Näin alkoi syntyä diskurssi, jossa Afrikka olikin pimeä paikka ja vie valkoisen ihmisen turmelukseen. Mitä on Afrikan tähden pelilaudan keskellä? Reikä. 

Afrikan tähden valkoiset rosvot ovat menneet Afrikan sydämeen eivätkä ole löytäneet sieltä muuta kuin hevosenkenkiä ja tyhjyyttä. He ovat katsoneet pimeyteen ja pimeys on katsonut heihin. He ovat olennainen osa imperialismia, koska heidän ryöstämänsä rahat päätyvät takaisin kassaan. Silti he ovat peruuttamattomasti turmeltuneita. 

Kirjoitin aiemmin siitä, että kaikki Afrikan tähden pelaajat ovat rosvoja: he kahmivat toisten jo löytämiä jalokiviä ja myyvät ne eteenpäin (paitsi symbolista Afrikan tähteä). Miksi pelissä sitten tarvitaan ylimääräisiä rosvoja? On houkuttelevaa sanoa, että Afrikan tähdessä on näin aina kolme pelaajaa enemmän kuin varsinaisia pelaajia: samoilla apajilla liikkuvat rosvot. Afrikan tähteä rosvot eivät voi saada käsiinsä, koska (yleensä) tähden löytymisen jälkeen ei enää pysähdytä löytämään uusia jalokiviä. Rosvoilla ei myöskään ole pääsyä Kairoon eikä Tangeriin, joista pelaajat itse voivat pelin jälkeen häipyä takaisin Eurooppaan. Rosvojen tilanteen painajaismaisuus lisääntyy: heidän kohtalonsa on jäädä Afrikkaan odottamaan seuraavia pelaaja-valloittajia. He ovat imperialismin todellinen kuva. He ovat Afrikan tähden viides uni, mutta se on katkera painajainen.

Francis Baconia suomeksi, ainakin osittain

Olin joskus kovin kiinnostunut matkustamisen historiasta ja siihen liittyvien merkitysten muuttumisesta modernina aikana. Olen periaatteessa edelleenkin, mutta en ole perehtynyt aihetta koskeviin tutkimuksiin lähestulkoon lainkaan graduni valmistuttua. Mutta joskus yritin kääntää Francis Baconin (1561-1626) essettä Of Travel, jonka olin bongannut hauskasta antologiasta Eight Essayists - teksti loppuu keskelle lausetta, mistä voi päätellä, kuinka hyvin koin onnistuneeni hommassa. En rupea nytkään sen kummemmin pohtimaan, käsitinkö kaiken oikein.

Francis Bacon: Matkustamisesta

Matkailu on nuoremmille osa kasvatusta, vanhemmille osa kokemusta. Sen, joka matkustaa toiseen maahan ennen kuin hän ymmärtää maan kieltä, pitäisi jäädä kouluun eikä lähteä matkalle. Sen sallin mielelläni, että nuoret miehet matkustavat jonkun opettajan tai vakaan palvelijan kanssa, mutta hänen tulee osata maan kieltä ja hän on ollut maassa aiemminkin, jolloin hän voi kertoa nuorukaisille, mitä asioita kannattaa katsella maassa, jonne he menevät, millaisia tuttavuuksia heidän on etsittävä ja millaisia harjoituksia tai (tieteitä) paikka tarjoaa. Sillä muutoin nuoret miehet kulkevat silmät peitettyinä eivätkä juurikaan katsele ympärilleen. On outoa, että merimatkoilla, joilla ei ole muuta nähtävää kuin taivasta ja merta, pidetään päiväkirjaa, mutta kun matkustetaan maalla, missä olisi niin paljon havainnoitavaa, näin ei tehdä, aivan kuin olisi sopivampaa sattumalta huomata kuin tarkkailla. Otettakoon päiväkirjat siis käyttöön. Asioita, joita kannattaa nähdä ja havainnoida, ovat: prinssien hovit, varsinkin silloin kun niissä otetaan lähettiläitä vastaan, hovioikeudet, kun ne kokoontuvat kuulemaan syytteitä, kirkot ja luostarit ja niissä olevat muistomerkit, kaupunkien ja kauppaloiden muurit ja linnoitukset, ja niin myös satamat ja laiturit, vanhat paikat ja rauniot, kirjastot, yliopistot, väitöstilaisuudet ja luennot, jos niitä on, (satamat) ja laivastot, talot, valtiolliset ja huvipuutarhat, jotka ovat lähellä kaupunkeja, ritarihuoneet, asehuoneet, sanomalehdet, pörssit, ylioppilaiden asuntolat, varastot, ratsastustaidon harjoitukset, aidoitus, sotilaiden harjoittelu ja muu vastaava, näytelmät, paikat, joihin paremmanpuoleiset ihmiset menevät lepäämään, jalokivien ja juhlavaatteiden aarrekammiot, kabinetit ja harvinaisuuskokoelmat, ja lopuksi, se, mikä on heidän vierailemissaan paikoissa muistettavinta. Tämän kaiken jälkeen opettajien tai palvelijoiden tulisi tehdä

Tappajahaista englanniksi

Yliopiston englanninkurssilla pidetty esitelmä, vuosi on -96 tai -97. Huumoriahan tämä on, mutta olen myös tosissani tämän kanssa enkä oikein ikinä naura tällaisille perusfreudilaisille analyyseille. Nauratin tosin läsnäolijoita piirtämällä asiasta kaavion fläppitaululle. Minun olisi pitänyt käsitellä myös Spielbergin elokuvien yleistä piirrettä: naisiin suhtaudutaan sadistisesti tai naiset kuvataan typerinä idiootteina (varsinkin Indiana Jones -elokuvissa) tai yliholhoavina ja ahdistavina. Mutta kaikkea ei voi saada.

Asexual homosexuals conquer the phallic shark!

Steven Spielberg: Jaws, USA 1975.

Steven Spielberg is usually called 'the Walt Disney of modern Hollywood'. This just might be correct regarding the almost asexual atmosphere (or ideology, if you want) that is so clearly visible in the movies of both Disney and Spielberg. Everything from Snow White and Peter Pan to Hook and Jurassic Park is asexual: characters almost struggle to gain this asexuality. The world around them is bad and filled with sexual and instinct drives. For example, the love relation in Spielberg's weeper Always succeeds only after the man's phallic aeroplane crashes down (and after the man dies the woman stays faithful and completely without sexual relations).

What interests me here is the almost homosexual asexuality of Spielberg's first hit movie, Jaws. Its Finnish name is Tappajahai, and it has slowly become a cult classic. It is exciting even now, twenty years from its production: visual effects don't always compensate the slow excitement of Jaws. But this isn't important: I enjoy Jaws (and I must say that I usually don't like Spielberg's films, with the exceptions of Schindler's List and his first film, Duel) but what really interests me is the world of the men in the film.

There are three men in the lead parts: Roy Scheider is the marshall of a small seaside town, Richard Dreyfuss is the scientist and Robert Shaw is the ultramacho shark hunter. There aren't many women in the film, except Scheider's wife, but her role isn't significant. So, Jaws is a men's movie: it tells about men's friendship, about men's struggle, love and hate. The men struggle against the killer shark that haunts the beach people, splitting them in half and eating them.

Now I have to take a little theoretical help here. According to Freudian (and Lacanian and feminist) psychoanalysis, the water represents the feminine element (it is a womb into which everyone - especially men - wants to return). It can't be controlled by man and in it there are many wondrous monsters which have almost feminine quality of transformation in them. (If you want to read more, I recommend the Jules Verne part in Mikko Lehtonen's Pikku Jättiläisiä.) It is soft and in it you can float almost free. But it is also the place of danger and threat: the sea can drown a man anytime, kill him with a hug of her deadly hands, so to speak.

Now, in Jaws man (in the meaning of everyone, of community) lives peacefully by the sea: townspeople swim in it and through tourists they get extra money. The sea isn't threatening in any way. But then comes the shark. The shark is a handsome beast: it is long, tall, powerful and fascinating. It is something that the little town has never faced. Most important thing about the shark is that is clearly phallic. It represents the vicious power that nobody in the little town has: it is a masculinity regained and it is a masculinity destroying everything in its way. So the folks of the little town decide to destroy it, so that they could continue living in peace with the sea. The phallic shark is something weird and alien in the feminine sea and it must be gotten rid of.

The only one, who can do this, is Robert Shaw. Shaw in the film is ultramacho, almost comparable with the shark in all his phallic power and violence. Shaw wants to kill the shark by himself, but Scheider and Dreyfuss (whom Shaw rejects as a sissy, whimpy intellectual, who only wants to protect dangerous animals - the future proves him wrong) go with him.

What happens in the boat? The men get to know themselves, they become friends and start to respect themselves. Dreyfuss gains Shaw's admiration by showing him the scars that he has got from the attacking sharks. But the shark seems at first to be more powerful than this community of 'real' men. So the macho man must be thrown away. The shark attacks with a vicious power, destroys almost half of the boat and eats Shaw: the two machos struggle but the stronger one wins. The shark and Shaw become one and the community of men is now based on the intellectual Dreyfuss and the seemingly weak Scheider. And they destroy the shark: Scheider shoots the shark with one shot. He gains his power by shooting the mean phallos (it has haunted him even before the killer shark: his marriage isn't a very happy one) and can now be regarded as an asexual.

But there is still the homosexual aspect left. The relation between Dreyfuss and Scheider is at first "only" friendship, but in the end they swim (the boat is now sunk) together back to the mainland. They glance each other with happy smiles. This has always to me seemed the birth of a homosexual relationship between the two, but because the film doesn't want to encourage that kind of love, it shows this relationship only as asexual. It has nothing to do with the body or sexual drives, it is homosexuality of minds, platonic homosexuality (in the modern sense of the word, because I think Plato had something more in his mind). When the bad phallos is destroyed, men can be free and happy: they have nothing be afraid of, even in the sea of femininity. Is Scheider's marriage now rescued, is the question left open.