Neuvostoelokuvaa

Levykkeeltä tuli vastaan aikoinaan elokuvakerho Monroen järjestämän neuvostoelokuvaviikonlopun yhteydessä julkaistun lehden tekstejä. Tässä on lehdestä pari juttua, oma pääkirjoitukseni ja kirjoittamani Mihail Rommin Arkipäivän fasismin esittely sekä isäni vanha juttu Shepitkon hienosta elokuvasta Nousu, jonka julkaisutin uudestaan lehdessä. Muita kirjoittajia olivat Markku Lehtimäki ja Erkki Vettenniemi sekä Aimo Minkkinen, Asko Alanen ja Raimo Silius, jotka muistelivat elämänsä neuvostoelokuvia. Lisäksi käänsin - ilmeisesti ensimmäisinä käännöstöinäni - joitain tekstejä englannista, ainakin Stalinin tervehdyksen elokuvantekijöille ja sitten Dovzhenkon kertomuksen Stalinin tapaamisesta. Neuvostoelokuvatapahtuma aiheutti aikoinaan närää Aamulehden toimittajassa ja kirjoitin vastineen typerästä kirjoittelusta, mutta sitä ei julkaistu - ennen tätä blogia melkein tasan vuosi sitten.

Matti Nummelin: Sankaruus moraalin lujuudessa

Kun neuvostoliittolainen naisohjaaja Larisa Shepitko kuoli liikenneonnettomuudessa kaksi ja puoli vuotta sitten, pidettiin sitä suurena menetyksenä maan elokuvataiteelle. Olihan tämä 41-vuotias ohjaaja osoittanut suurta taidokkuutta viimeiseksi jääneessä elokuvassaan Nousu. Se on pienimuotoinen ja vähäeleinen elokuva, mutta siinä on mahtava annos sisäistä voimaa, ei mahtipontisuutta, vaan todenmukaista ihmisten henkisten voimavarojen kartoitusta. Se mittaa henkilönsä viimeistä piirtoa myöten sodan armottomassa paineessa.

Nousu on todellinen antisotafilmi. Käsitellessään sankaruutta se on suorastaan poleeminen. Se torjuu kaikki irralliset yksilölliset sankariteot, ja osoittaa ihmisen todellisen sankaruuden piilevän moraalisessa lujuudessa. Tätä ongelmaa on käsitelty neuvostoelokuvassa aiemminkin, mutta niille länsielokuvien tavoin on tyypillistä ihmisen arvioiminen suorituskyvyn mukaan. Nousu korostaa rohkeutta pitää kiinni ihmisyydestä ja periaatteista äärimmäisissäkin oloissa.

Sankarillisuus piilee kansassa

Tämä ongelma ei ole pelkkä teoreettinen kuvitelma. Päinvastoin Nousu on hyvin konkreettinen ja todellinen elokuva. Oivaltaessaan tämän kysymyksen oikein se on kyennyt pureutumaan syvälle neuvostoihmisten tajuntaan suuren isänmaallisen sodan jaloissa. Pienimuotoisuudestaan huolimatta Nousu tavoittaa sotaa käyvästä kansasta ne piirteet, jotka sitten johtivat voittoon sotilaallisesti mahtavasta natsi-Saksasta.

Tuo sama ilmiö on osoitettu historiantutkimuksessakin. Neuvostokansa tarvitsi mahtavan fyysisen ja henkisen sietokyvyn kestääkseen vihollisen hyökkäykset, kotiseutunsa tuhoutumisen, perheiden hajoamisen, joukkoteurastukset, painostuksen, nälän, kuolemanpelon ja monet muut sotaan liittyvät kauhut. Silti kukaan ei ehkä ole käsitellyt tätä aihetta niin intensiivisesti kuin Shepitko.

Taistelu ihmisyydestä

Nousussa tämä taistelu ihmisyydestä käydään saksalaisten miehittämällä Valko-Venäjällä. Partisaanit Rybak ja Sotnikov joutuvat erikoistehtävään, jonka aikana Rybak osoittautuu vahvaksi. Hän auttaa sankarillisesti haavoittunutta ja heikkoa toveriaan paksussa lumihangessa ja vie hänet turvaan.

He kuitenkin joutuvat kiinni ja osat vaihtuvat. Rybak ei kestä edes painostusta, hän on valmis vähäisistä eduista myymään itsensä. Sotnikov kestää kaiken, hänelle toverien turvallisuus, isänmaallisuus ja ihmisyys ovat jotain sellaista, mitä ei ole kaupan.

Nousu osoittaa, että ihminen, jonka periaatteet ja moraali ovat myytävissä, pusertuu kovissa oloissa tyhjäksi muutamassa hetkessä. Rybak auttaa toveriaan sekä filmin alussa että lopussa. Ensin turvaan, sitten hirttolavalle!

Nousu kaataa sankarikuvia ja nostaa uusia tilalle

Shepitko on melkoisen armoton sotaelokuvien sankarihahmoja kohtaan Hän ei arvosta sankaritekoja sellaisenaan. Hänen mukaansa ihminen ei voi sankaritekojen vuoksi välttyä moraalisilta ja periaatteellisilta kannanotoilta.

Sankareita hän ei kuitenkaan hautaa kokonaan. Hänen sankarinsa ovat erilaisia, tiukasti periaatteistaan kiinnipitäviä. Heissä on sitä samaa tiukkuutta kuin neuvostovallan alkuaikojen nuorisoliittolaisissa.

Myös Nousun kuvaamat ongelmat ovat juuriltaan yhteiskunnallisia. Silti Shepitko käsittelee niitä puhtaasti filosofisina ja moraalisina kysymyksinä. Tätä käsitystä vahvistaa se, että Nousu on nähtävissä mukaeltuna Kristus-tarinana. Siinä hyvä ja paha taistelevat Jeesuksen ja Juudaan hahmoissa. Elokuva päättyy Sotnikovin "nousuun moraaliseen kirkkauteen".

Kirjoitus on aiemmin ilmestynyt Turun ja Porin läänin kulttuurijulkaisussa Kulkuri, Pori 1982. Kirjoitusta on muutettu.

Neuvostoelokuvan kadotettu tulevaisuus

Koska en ole mikään näkemyksellinen historioitsija, en yritä tässä esittää nokkelan lyhyttä neuvostoliittolaisen elokuvan historiaa. Se on useasti dokumentoitu (mm. Jay Leyda), joten voin vain neuvoa kirjastojen elokuvakirjojen hyllyille. Ongelmaksi tässä nousee myös se kiusallinen tosiasia, että olen nähnyt hyvin vähän neuvostoelokuvaa ja nekin vähät poikaiässä monta vuotta sitten. Näin Lokakuu, Maa tai vaikkapa Nikolai Gubenkon Siipirikot ovat suurimmaksi osaksi pelkkiä hämäriä muistoja. Mistä siis kirjoittaisin?

Joitakuita saattaa hämätä, että otan esiin Pet Shop Boysin rockvideon Go West. Kappaleessa lauletaan ilmeisesti homokulttuurin liittyvästä Kalifornian vapauden kaipuusta, mutta video itse ei tätä mitenkään vahvista (ellei sitten mieskolonnien feminiinisesti keinuvissa takapuolissa): futuristisiin univormuihin puetut, jakoavaimia heiluttavat miehet laulavat konstruktivististen tietokoneanimaatioiden ja jättimäisten pilvenpiirtäjien keskellä kappaleen kertosäettä: "Go west!" Käsky kuuluu Amerikan rajaseudun historiaan ja tarkoittaa Pet Shop Boysin kappaleessa aivan samaa kuin mitä Horace Greeley aikoinaan 1800-luvun puolessa välissä esitti: sananmukaisesti "lähde länteen". Videossa nähdään, kuinka mieskolonna kapuaa jättimäiset portaat ja siirtyy Vapaudenpatsaan vieritse ihannemaahan (jota ei näytetä). Mitä tässä oikein tapahtuu?

Aivan yksinkertaisesti: video kääntää ylösalaisin nykymaailman todellisuuden sekä myytit. Toisin sanoen, Neuvostoliitto on futuristisen kiiltävä teräsvaltio ja Amerikka eli Länsi vapauden viimeinen pakopaikka. Video on menetettyjen mahdollisuuksien ensyklopedia: jos neuvostovaltion alkuaikojen utopiat olisivat toteutuneet, Neuvostoliitosta olisi tullut videon kuvaaman kaltainen pilvenpiirtäjien ja univormujen ihannevaltio ja Amerikka olisi myyttinen rajaseudun maanviljelysutopia. Näinhän ei käynyt, ja senkin video "todistaa": aivan lopussa itse Pet Shop Boysin tyypit kävelevät Punaisella torilla jo idioottimaisilta näyttävät avaruusunivormut päällä. Neuvostokansa tuijottaa heitä kuin hulluja.

Mitä tekemistä tällä nyt on tässä lehdessä? Yritän havainnollistaa esimerkilläni ajatustani siitä, että nuori neuvostoelokuva oli tärkeä yritys ottaa haltuun uusi ja Leninin tärkeimmäksi luonnehtima taidemuoto. Tämä jäi haaveeksi: läntisessä maailmassa Hollywood ja sen porvarillinen ideologia hapattivat elokuvan klassiseksi kerronnaksi, Neuvostoliitossa saman teki sosialistisen realismin vaatimus, byrokratia ja tyrannia. Tämä ei tietenkään ole mikään ehdoton totuus - sekä Hollywoodissa että Neuvostoliitossa on tehty upeata elokuvaa, riippumatta siitä, millaista ideologiaa niiden kerronnat sitten noudattavatkin. Esimerkiksi kelpaavat vaikkapa kulunut, mutta aina yllättävä Orson Welles sekä viikonlopustamme Aleksander Dovzhenkon Aerograd.

***

Sananen tästä lehdestä. Olemme pyytäneet ja saaneetkin neuvostoelokuvaan mielenkiintoisia kosketuksia ottaneilta ihmisiltä juttuja teemalla Mitä neuvostoelokuva minulle merkitsee? Lisäksi esitellään kaikki viikonlopun elokuvat; Markku Lehtimäki kirjoittaa Eisensteinista ja Klimovista, isäni Matti Nummelin on ystävällisesti antanut luvan julkaista vanhan kirjoituksensa Shepitkon Noususta ja itse kirjoitan Panfilovista, Abuladzesta ja Rommista. Joidenkin elokuvien kohdalla tarjoamme aikalaistekstejä - Lev Kuleshov ja Dovzhenko kirjoittavat itse elokuvistaan (ohjaajien esittelyt olen itse kirjoittanut). Ääneen pääsee myös Isä Aurinkoinen, Josef Stalin, paradigmaattisella tervehdyksellä neuvostoelokuvan tekijöille. Olen suomentanut mainitut otteet englannin kielestä ja ne löytyvät viittein erinomaisesta teoksesta Taylor & Christie (toim.): The Film Factory. Russian and Soviet Cinema in Documents, Harvard University Press 1988.

Kiitän vielä Pirkanmaan elokuvakeskuksen toiminnanjohtaja Kai Ovaskaista - idea viikonlopusta on alunperin hänen - sekä Tampereen kaupungin kulttuuritoimistoa, jota ilman tämä viikonloppu olisi voinut jäädä tekemättä.

Juri Nummelin

ARKIPÄIVÄN FASISMI
(Obiknovennyi fashism) 1965 Ohjaus: Mihail Romm. Käsikirjoitus: Romm, Maija Turovskaja, Juri Hanjutin. Leikkaus: Romm. - 137 min.

Kun Mihail Romm (s. 1901) kuoli 1.11.1971, Andrei Tarkovski kirjoitti päiväkirjaansa: "Minkä vuoksi hyvien ihmisten täytyy kuolla niin aikaisin? Ehkä juuri sen takia yhteiskunta rappeutuu entisestään." Ajatus on pinttyneelle moralistille ja hyvän ihmisen etsijälle Tarkovskille melkein harvinainen: hänen päiväkirjansa, jotka on suomeksikin julkaistu nimellä Martyrologia (Odessa 1989), ovat täynnä kirpeätä pilkkaa ja ivaa epämoraalisista ja vilpillisistä neuvostokollegoista. Mihail Rommin, joka toimi Tarkovskin opettajana tämän opiskellessa 60-luvulla elokuvantekoa, Tarkovski säästää ilkeydeltään. Voi olla, että Tarkovski ei halunnut ajatella kuolevaa miestä pahalla, mutta sen voi ajatella tarkoittavan myös kommenttia ohjaajan laadusta.

Muutaman stalinistiseksi katsottavan hairahduksen (mm. Tuliholvin alla, 1951, Mustan meren kotka, 1952) vastapainona Rommilla on tarjota kovia, joskin hiukan piiloon jääneitä elokuvia. Hänen Rasvapalloaan (1934) monet pitävät parhaana Maupassant-filmatisointina, 30-luvun Lenin-elokuvat ovat vahvoja tulkintoja vallankumouksen mytologiasta. 60-luvulla uuteen kukoistukseen päässyt Romm teki merkittävän tiedemieselokuvan Vuoden yhdeksän päivää (1961) ja nyt nähtävän Arkipäivän fasismin, joka Tarkovskin töiden ohella saattaa olla vuosikymmenensä jännittävintä neuvostoelokuvaa.

Arkipäivän fasismia ovat eräät syyttäneet sensaatiohakuisuudesta, mässäilystä natsien väkivallalla. Elokuva on toki väkivaltainen (ainoana viikonlopun elokuvana se on K18) ja sitä on Tampereellakin esitetty vedoten sen hätkähdyttävään aineistoon. Tällöin ei ole huomattu, että Romm aina tuomitsee väkivallan - ja tämä tuomio on yllättävänkin henkilökohtainen, koska hän itse toimii elokuvansa selostajana. Tämä ei ole mikään Tämä on Neuvostoliitto natsien käsissä, vaan historiallinen dokumentti, joka harvojen joukossa saa arvosanan "marxilainen". Kuten Peter von Bagh kirjoittaa: "Romm kuvaa, ajattelee ja kokee historiaa, joka hänelle käsittää yhtä lailla ihmisen yhteiskunnallisen elämän laajimmat linjat ja intiimeimmät tunteet, ilman että niiden suhteita ja 'tärkeysjärjestystä' kertaakaan vääristellään." (Paljastava silmä, Weilin&Göös 1973, s. 162)

Romm on koonnut uskomattoman määrän aitoa dokumenttiaineistoa toisen maailmansodan kauhuista ja leikannut ne assosioivalla tavalla: Arkipäivän fasismi on Kuleshovin kokeen todistus, ts. yksi ynnä yksi on enemmän kuin kaksi. Yhteenleikattujen kuvien mielteet siirtyvät katsojaan ja jatkuvat hänessä - elokuva saa uuden elämän katsojan mielessä. Tämä on saavutus, jota ei tule väheksyä, vaikka olisikin eri mieltä Rommin natsismianalyyseista, jotka painottavat suurpääoman vaikutusta (käsiini joutuneen, ilmeisesti jonkin toisen elokuvakerhon tarpeisiin tehdyn esitteen nimetön kirjoittaja pahoittelee, ettei Romm ole hyödyntänyt Wilhelm Reichin seksuaaliekonomista teoriaa).

Anekdoottina voisi lopuksi mainita, että Mikko Niskanen oli hänkin Rommin opissa Moskovassa. Ehkä sieltä on peräisin Kahdeksan surmanluodin aktiivinen yhteiskunnallisuus.