Kirjaston kadonneet kirjat

Tänään 15.8. on Turussa taiteiden yö. Itse en osallistu, kun olen lapsen kanssa kotona, mutta käväisin aiemmin päivällä kaupunginkirjaston pihalla katsomassa poistokirjojen myyntitapahtumaa. Tapahtumahan on aina suosittu ja ihmiset ostavat paljon halpoja kirjoja. Itselläni oli kiire ja kävin läpi vain englanninkieliset romaanit. Olisin ottanut Phil Hainingin toimittaman dekkariantologian Pulp Frictions, mutta sitten totesin, että jono on liian pitkä euron kirjaa varten. (Annoin kirjan yhdelle tutulle ja käskin hänen ostaa sen. Otti pinoonsa.) 

En ole viime aikoina enää ollut muutenkaan innostunut ostelemaan poistokirjoja, elleivät ne ole olleet jotenkin erikoisia. Toivon aina löytäväni näistä jonkin unohdetun englanninkielisen rikosromaanin tai obskuurin klassikon uusintapainoksen, mutta sellaista tuuria ei nyt ollut.

Rupesin kuitenkin miettimään, mitä kaikkia itselleni tärkeitä kirjoja Turun kaupunginkirjastosta on poistettu. Olen varmaan vähän erikoinen bibliografinen luonne, kun muistan tällaisia asioita, mutta onnistuin kuitenkin tekemään alla olevan listan. Eniten ehkä harmittavat kirjastoon tilaamani tietoteokset, joille olisi ollut käyttöä myöhemmissäkin tutkimuksissani. Olisinpa ollut paikalla, kun nämä myytiin (sikäli kuin myytiin, onhan ne voitu hävittää tai varastaa tai jättää palauttamatta). Mietin jopa, että tällaisiin asiakkaan pyytämiin kirjoihin voisi liittää jonkin sirun, jonka perusteella poistettaessa voisi asiakkaalta kysyä, haluaako hän lunastaa kirjan itselleen. Olisikohan se nykyään mahdollista? 

Mukana listauksessa myös muutama kirja, joiden lukeminen on jäänyt mieleeni, mutta jotka myöhemmin on kokoelmista poistettu. Kaikki ovat amerikkalaisia rikosromaaneja.

Alussa mainituista kirjoista osa on sellaisia, joista olen kirjoittanut vapaaehtoispohjalta Länkkäriseuran Ruudinsavu-lehteen.

Kirjastosta poistettuja kirjoja, jotka olen sinne tilannut:

Bill Pronzini ja Marcia Muller: Time of the Wolves: kahden tunnetun kirjoittajan länkkäriaiheinen yhteisnovellikokoelma
A. Leslie Scott: Texas Ranger: pulp-länkkäreitä 30-40-luvuilta, sankarina Walt Slade (en ole varma kirjan nimestä)
Benjamin Appel: Brain Guy / Plunder: uudelleenjulkaisu kirjallisesti tasokkaista unohdetuista 40-50-luvun kovaksikeitetyistä romaaneista
Adam Parfrey: It's a Man's World: hienosti toteutettu tieto- ja kuvakirja 50-70-luvun seksipokkareista, alan perusteos
Jean-Marc ja Randy Lofficier: French Science Fiction, Fantasy, Horror & Pulp Fiction: jättimäinen hakuteos ranskalaisesta kioskikirjallisuudesta, painotus spefissä (oma vika, mutta lainasin kerran ja sitten se jäi, luulin että pysyisi ikuisuuksiin kirjastossa)

Kirjastosta poistettu kirja, joka on todennäköisesti pöllitty:

Jess Nevins: The Encyclopedia of Fantastic Victoriana: jättimäinen perusteos viktoriaanisen kirjallisuuden fantastisista aiheista (muistaakseni kirjaston tietokannassa luki pitkään "ei paikalla" tms., mutta nyt sitä ei löydy lainkaan)

Kirjastosta poistettuja kirjoja, joita olen käyttänyt lähdeteoksina:

Jacques Barzun: A Catalogue of Crime: amerikkalaisen jääräpää-älykön kokoama dekkarihakuteos
J. Allen Hubin: The Bibliography of Crime Fiction, 1749-1975: lienee niin, että olen ostanut itselleni Turun kaupunginkirjastosta poistetun kappaleen (korvaavaa ei ole hankittu tilalle)

Kirjastosta poistettuja kirjoja, jotka ovat olleet tärkeitä oman lukuhistorian kannalta:

Jason Starr: Cold Caller: rakastamani noir-dekkaristin esikoisteos (tänä vuonna ilmestyi viimein 15 vuotta sitten suomentamani Nothing Personal, Starrin mestariteos, nimellä Viimeinen vedonlyönti)
Robert Ferrigno: The Horse Latitudes: Suomessa tuntemattoman dekkaristin suht sekopäinen huumausaine- ja bodausaiheinen jännäri
Charles Willeford: Wild Wives: tärkeän amerikkalaisen dekkaristin huuruinen esikoisteos, uusintapainos 80-luvulta
Charles Willeford: The Woman Chaser: kirja, joka opetti minulle paljon fiktion kirjoittamisesta
Eddie Little: Another Day in Paradise: hetkinen, en tainnut ehtiä lukemaan tätä, mutta telkkarista näin Larry Clarkin tekemän elokuvaversion ja suunnittelin pitkään, että lukisin myös alkuperäisteoksen

(Pahoittelut kuvien asettelusta, Blogger ei nyt tee yhteistyötä kanssani.) 

Misantropian historia painoon

Monta vuotta teossa ollut kirjaprojekti, jonka vuoksi olen välillä ollut menettää mielenterveyteni, meni tänään painoon. Kyse on Savukeitaalle tehdystä - tai oikeastaan päätyneestä - artikkeli- ja/tai esseekokoelmasta Misantropian historia, joka käsittelee ihmisvihan ilmentymiä kautta aikain eri näkökulmista. Sisällysluettelo alla, kustantaja Ville Hytösen taiteilema kansi vieressä. Kirjoitan joskus tarkemmin kirjan syntyhistoriasta - se on aika hyvä case kirjailijan elämästä ja normaalista työrutiinista.

Juri Nummelin: Lukijalle
Juri Nummelin: Johdatus misantropian historiaan
Anssi Hynynen: ”Elämässä tarvitaan joko järkeä tai hirttosilmukkaa”. Ihmisvihaa Ateenassa
Juri Nummelin: Molièren Alceste, uuden ajan ihmisvihaaja
Juri Nummelin: Markiisi de Saden probleema
Tommi Melender: Massojen vihollinen
Jussi K. Niemelä: Neroja ja ihmisiä. Schopenhauerin ja Nietzschen elitistinen harha
Juha-Heikki Tihinen: Pohjoismaista ihmisvihaa. Sandemose ja Strindberg
Tapani Kilpeläinen: Kolme tapaa yrittää eroon ihmiskunnasta. Modernismi misantropiana
Simo K. Määttä: Cioran – itsetuhosta itseilmaisuun
Jussi K. Niemelä: Yukio Mishima ja veren estetiikka
Juri Nummelin: Dekkarit ja misantropia
Jussi K. Niemelä: Viheliäisin luontokappale
Ville Hänninen: Lopussa naru? Kalervo Palsan sarjakuvat ja makaaberin komiikka
Tomi Kiilakoski: ”Inhimillisyys on yliarvostettua”. Ihmisviha koulusurmissa
Kimi Kärki: Kallonpala-amuletteja ja palavia kirkkoja. Varg Vikernes ja norjalainen black metal -alakulttuuri
Juri Nummelin: Molière, Nietzsche ja pari suomalaista kusipäätä

PS. Ai niin, viimeinen teksti käsittelee Pasaa ja Atpoa!

Cormac McCarthy ja antilänkkäri

Divarinpitäjätuttava oli lukenut joululomalla Patrick DeWittin Suomessakin melko suosituksi osoittautuneen lännenromaanin Sistersin veljekset. Tuttavani kehui kirjaa kovasti Facebookissa ja intoutui vertaamaan sitä Flann O'Brieniin ja totesi, että harva kirjailija on näin reippaasti irtisanoutunut länkkärien kliseistä.

Olen ollut DeWittin romaanin kohdalla jo aika kyllästynyt puhumaan länkkärien kliseistä, kun suurin osa DeWittiä hehkuttaneista lukijoista ei todennäköisesti ole lukenut yhtään lännenromaania. Jossain blogissa todettiinkin, että Sistersin veljekset osoittaa, että länkkäreissä on enemmän vaihtelua kuin Tex Willerin perusteella voi ymmärtää.

No totisesti on! Suomalaisia lukijoita on kohdeltu aina melko huonosti tämän lajityypin suhteen ja muutamia harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta lajityypin keskeiset taiteellisesti huomionarvoiset romaanit on jätetty suomentamatta. Vaikka monet täällä rakastavat Lonesome Dove -tv-sarjaa, Larry McMurtryn Pulitzer-palkinnon voittanutta romaania ei ole vieläkään suomennettu! Hatusta vetäisen listan tärkeistä kirjailijoista, joiden lännenromaaneja ei ole suomennettu ja jotka hyvinkin voisivat haastaa näkemyksen siitä, että Patrick DeWitt teki Sistersin veljeksillään jotain täysin ennenkuulumatonta: Thomas McGuane, Edward Hoagland, Ishmael Reed (kyllä, jazzlyyrikkona tunnetun Reedin romaaneihin kuuluu sekopäinen länkkäri Yellow Back Radio Broke-Down, 1969), Tom Robbins, Michael Ondaatje (okei, The Collected Works of Billy the Kid: Left-handed Poems on runokokoelma, ei romaani)... Edward Abbeylta on suomennettu vain hänen sinänsä mainio muistelmateoksensa Kesä erämaassa, E. L. Doctorowilta on vieläkin suomentamatta hänen esikoisensa, lännenmaisemiin sijoittuva Welcome to Hard Times (1960).

Vielä enemmän länkkärien kliseitä haastaa Cormac McCarthyn Veren ääriin eli viime syksynä viimeinkin suomeksi kääntynyt Blood Meridian (1985), jota muun muassa Harold Bloom on ylistänyt yhdeksi aikamme suurimmista kirjoista (sinänsä Bloomin suomeksikin oleva Lukemisen ylistys on harvinaisen puuduttavaa luettavaa, kuin kirjallisuudentutkimusta suoraan 1940-luvulta). Oikeastaan voisi sanoa, että siinä missä DeWitt lähinnä leikittelee länkkärin kliseillä - vaikutelmaksi jää että hän ei kauhean hyvin niitä edes tunne, mitä nyt nähnyt muutaman peruselokuvan -, siinä McCarthy pureutuu niihin ja murtaa ne kaikki yksitellen. Kuvaus intiaaneja vastaan käytävästä sodasta saa Joseph Conradin Pimeyden sydämen vaikuttamaan pikkupoikien jokiseikkailulta. Eversti Kurtzilla ei ole mitään McCarthyn kokemuksiin verrattavaa, olisi hyvin sietänyt säilyttää järkensä. (Mielessä käy vertailu Kenneth Robertsin romaaniin Luoteisväylä, josta King Vidor teki elokuvan, joka ei ole hulluuden kuvauksessaan läheskään yhtä vaikuttava.)

Veren ääriin ei kuitenkaan ole tyypillinen antilänkkäri samalla tavalla kuin se kriitikko Leslie Fiedlerin alun perin tarkoittamassa mielessä käsitetään - se ei pyri horjuttamaan näkemyksiämme intiaanisotien poliittisesta oikeutuksesta tai tarjoilemaan vaihtoehtoista näkemystä intiaaneista verenhimoisena kansana, joka sietikin hävittää. Se ei myöskään ilkamoi valkoisten valloittajien typeryydellä tai vallanhimolla eikä se kuvaa kapitalismin tunkeutumista Villiin länteen. Sitä ei voi siis verrata esimerkiksi Robert Altmanin McCabe & Mrs. Milleriin tai Arthur Pennin Pieneen suuren mieheen. (Ai niin, Thomas Bergerin romaania, johon Pennin elokuva perustuu, ei ole myöskään suomennettu.)

Tämän kaiken kääntöpuolena on tietenkin se mahdollisuus, että McCarthy hyväksyy tämän kaiken. En ihan suoraan sanoen löydä Veren ääriin -romaanista näkemystä, jossa tuomittaisiin valkoisten suorittama Pohjois-Amerikan valloitus - enkä myöskään löydä näkemystä, jossa McCarthy tuomitsisi väkivallan. Hänen kuvauksensa kirjan eräästä keskushenkilöstä, tuomarista, on tietysti hyvin ambivalentti, mutta se on oikeastaan niin ambivalentti, että on vaikea sanoa, onko tuomari McCarthyn näkemysten äänitorvi vai edustaako hän McCarthylle jotain kritisoitavaa. Selvää nimittäin on, että McCarthyn toisen romaanin, Menetetyn maan sheriffin konservatiiviset näkemykset, joita hän monologeissaan selittää, ovat suurin piirtein samoja kuin McCarthyn. (Onkin erityisen ironista, että kirjasta tekivät elokuvan juutalaispostmodernistit, Coenin veljekset. Ilmankos jotkut ovatkin todenneet, että elokuvasta tuntuu kaiken itsevarman pinnan alla puuttuvan sisältö.) Mietin jossain määrin samaa Tien lopussa: miten McCarthyn näkemys eroaa amerikkalaisten uusnatsien näkemyksestä, jossa ydinsota saa huoletta tuhota rappioituneen ihmiskunnan, jotta rehdit perusamerikkalaiset voivat aloittaa alusta? (Vrt. esim. The Turner Diaries.) (Myönnän kyllä suoraan, että en ole lukenut kirjaa, ainoastaan nähnyt John Hillcoatin elokuvan, mutta teen parhaani korjatakseni asiaintilan.)

McCarthyn puolustukseksi on kuitenkin sanottava, että hänen tyylinsä kirkkaus ja hypnoottisuus riittävät nostamaan hänet kymmeniä, ellei satoja kertoja tavanomaisen äärioikeistolaisen machouhoilun yläpuolelle.

Tässä pari linkkiä aiheen tiimoilta: oma arvioni Sistersin veljeksistä, joka on ilmestynyt Länkkäriseuran Ruudinsavu-lehdessä, Timo Hännikäisen asiantunteva ja poliittisesti kiinnostava arvio Veren ääriin -kirjasta, ja tässä jonkun yliopistotutkijan paperi Leslie Fiedlerin antiwestern-termistä.

Ja vielä Iris Kähärin lastenkirja

Kirjoitin edellisessä postauksessa Juhani Konkan lastenkirjasta, josta olisin voinut ottaa näytteen kirjaani Vuoripeikot. Törmäsin kesällä myös aikoinaan tunnetun ja suositun Iris Kähärin lastenkirjaan Titi-Lalli ja Rukkanen vuodelta 1952. Siinä on todella sympaattinen kansikuva (veikkaisin tekijäksi Usko Laukkasta), mutta eniten siinä kiinnitti huomiotani lause: "- Munaa! huusi Rukkanen." En tiedä ihan tarkkaan, mistä tuossa oli kyse, mutta eihän tätä voinut olla ikuistamatta.

Koska teos on romaani, siitä ei olisi kovin helposti voinut irrottaa yhtä pätkää Vuoripeikkoihin.

Vammala vai Sastamala?

Minusta on olemassa pieni kulttuuriuutisten (tai uutisten kulttuuriosion) pätkä, jossa sanon 15 vuotta sitten ja 15 kiloa laihempana, että Vammalan vanhan kirjallisuuden päivillä parasta on kirjojen läsnäolo.

Tämä on tällaista nuoren älykön metafysiikkaa, jossa ei ole oikein tolkkua. En ainakaan itse enää ymmärrä, mitä tarkoitan - tai ymmärrän tietysti, mutta ajatus tuntuu jotenkin misantrooppiselta. Ihmisetkö huonompia kuin kirjat? Ehkä niin, ihmisethän tunnetusti ovat luomakunnan pohjasakkaa, jotka jostain muusta syystä kuin ihmisyydestään luovat uskomattomia mestariteoksia.

Nyt olisin sitä mieltä, että hauskinta Vammalan vanhan kirjallisuuden päivillä on tavata tuttuja ja ystäviä sekä tehdä mahdollisesti uusia tuttavuuksia. Ihan sama juttu kirjamessuilla: kuka välittää ohjelmanumeroista tai edes myytävänä olevista kirjoista, kun voi tavata hauskoja, mukavia ja hienoja ihmisiä? Voi esimerkiksi suunnitella uusia teoksia tai keskustella tulevista. Tai voi puhua ihan puuta heinää. Sekin on hienompaa kuin jumittaa oletettujen mestariteosten äärellä.

Ne, jotka tietävät, millaisen perinnön olen saamassa, tietävät, että olen jo saanut annokseni kirjafetisismiä. Tai sanotaanko näin: minuun se ei enää tepsi. En villiinny - kuin korkeintaan aivan hillitysti - valtavien kirjakasojen tai hienojen kirjakauppojen äärellä.

Tämä pienenä johdatuksena siihen, että olen lähdössä viikonlopuksi Vammalaan. Myymme siellä isäni kanssa monenlaisia käytettyjä keräilykirjoja, lisäksi minulla on pieni valikoima omaa tuotantoani mukana. Yleensä mukaani tarttuu uusia kirjoja kuin luonnonlain omaisesti, mutta enemmän odotan tapaavani mukavia tuttavia. (Odotan kyllä myös Sastamalan kaupungin vastaanottoa ruokineen ja juomineen. Mitä olisi alan tapahtuma ilman ilmaista tarjoilua?)

Ai niin, tuo otsikko. "Vammala" tuntuisi nykyään viittaavan itse tapahtumaan alan toimijoiden keskuudessa, "Sastamala" taas on pelkkä kaupunki. Kun sanoo tietyille ihmisille, että on menossa Vammalaan, tiedetään heti, mistä on kyse. Sastamalan taas joutuu selittämään erikseen. Kuinkahan kauan kestää ennen kuin asiaintila muuttuu?

Yllä Pertti Jarlan, mainion bloggaajan, piirtämä tapahtuman logo.

Vanhan kauhukirjallisuutemme lyhyistä kukoistuskausista

Jokin aika sitten ilmestyi toimittamani novellikokoelma Hallusinatsioneja, johon olen koonnut vanhoja suomalaisia kauhunovelleja aina Jaakko Juteinin 200 vuotta vanhoista jutuista Larin-Kyöstin 1920-luvun novelliin saakka. Pieni, mutta - ainakin omasta mielestäni - viehättävä kirja ilmestyi Farokselta, eikä kovin isona painoksena, joten se kannattaa haalia nopeasti itselleen.


Laitoin loppuun vielä kirjan sisällysluettelon. Kovinkaan monta näistä novelleista ei ole ikinä ilmestynyt uudestaan missään muodossa. Juteinin kirja on luettavissa digitaalisesti Kansalliskirjaston nettisivuilta, mutta tässä kirjassa sen julkaisua puoltaa se, ettei sitä ole painettu fraktuuralla. 

Suomalaisen kauhukirjallisuuden historia on pitkä, mutta ohut. Se on lähes yhtä pitkä kuin suomenkielisen kaunokirjallisuuden historia ylipäätään, ja kokonaisuuskuvaa voi täydentää ruotsiksi kirjoitetulla ja ilmestyneellä kirjallisuudella. Totuus on kuitenkin, että kauhu ei ole koskaan noussut samalla tavalla suomalaisen kirjallisuuden keskeiseksi lajityypiksi kuten vaikkapa Englannissa, jossa 1700- ja 1800-luvun vaihteen romantiikka tuotti monia pysyviksi klassikoiksi nostettuja teoksia, kuten Mary Shelleyn Frankenstein (1818) tai Charles Maturinin Melmoth the Wanderer (1820). Yhdysvaltojen nuori kirjallisuus syntyi juuri romanttisen gotiikan merkeissä Charles Brockden Brownin, Washington Irvingin ja Edgar Allan Poen teksteissä. Romantiikkaa elähdytti ajatus subliimista, ylevästä kokemuksesta joka normaalin ja jokapäiväisen ylittäessään saa ihmisen luopumaan sivilisaation kahleista ja palaamaan kohti alkuperäistä ihmisyyttä. Alkuperäisen romantiikan kauhufiktion vaikutuksen vähäisyyttä Suomessa korostaa se, että Shelleyn Frankensteinin lisäksi tyylilajista on käännetty vain William Beckfordin Vathek (1786) nimellä Hirmuvaltias (1923).
Totta on kuitenkin, että 1800-luvun alussa Suomessa luettiin ruotsiksi julkaistua kirjallisuutta ja Turun ja Helsingin kirjakauppiaiden tiedetään myyneen Ann Radcliffen ja Matthew Gregory Lewisin goottilaisten kauhuromaanien ruotsinnoksia myös Suomessa. Lisäksi Suomessa julkaistiin jonkin verran ruotsinkielisiä käännöksiä lajityypin teoksista. Esimerkiksi John Polidorin kirjoittama "The Vampyre" ilmestyi ruotsiksi Helsingissä Simeliuksen julkaisemana vuonna 1824, tosin tekijäksi ilmoitettiin lordi Byron.
Myöhemmät kauhukirjallisuuden suuntaukset, esimerkiksi amerikkalainen pulp-lehtien kauhu 1920- ja 1930-luvuilta, kotiutuivat Suomeen kuitenkin vielä huonommin kuin goottilainen romantiikka. Bram Stokerin jo vuonna 1897 ilmestyneen Draculan ensimmäinen, lyhennelty suomennos julkaistiin vuonna 1952 nimellä Kammoittava kreivi; Jarkko Laineen osin kiistelty kokonainen käännös ilmestyi vasta vuonna 1977, aikakautena jolloin populaarikulttuuria alettiin muutenkin arvostaa ja tutkia. Edgar Allan Poen novelleja ilmestyi erilaisina laitoksina jo 1900-luvun alusta alkaen ja laajemmin 1920-luvulla, samaten Robert Louis Stevensonin Tri Jekyll ja Mr Hyde (1886), mutta senkin täydellistä suomennosta saatiin odottaa vuoteen 1945.
Lisäksi osa 1930-luvun Hollywood-kauhuelokuvan klassikoista James Whalen Frankensteinista Karl Freundin Muumioon ei löytänyt tietään Suomen valkokankaille, ja niitä kiellettiin myöhemminkin. Ei ole mikään ihme, että monet 1950- ja 1960-lukujen kauhuelokuvat herättivät Suomessa hämmennystä ja vastarintaa. Sellaiset elokuvat kuin Don Siegelin Invasion of the Body Snatchers (1956) tai Val Guestin The Quatermass Xperiment (1955) kiellettiin tuoreeltaan. Niinkin merkittävä elokuva kuin Brian De Palman Carrie (1976) kiellettiin aina vuoteen 1993 asti.
Kauhusta tuli merkittävä osa populaarikulttuuria vasta 1980-luvulla, monen eri tekijän vaikutuksesta. Suomalaisetkaan kustantajat eivät voineet olla välinpitämättömiä Stephen Kingin suunnattoman suosion edessä. Science fiction ja fantasia olivat nousseet esille myös nuoren sukupolven niin sanotussa fandom-toiminnassa ja alan lehdissä, kuten Aikakoneessa ja Portissa. Sellaiset kirjantekijät kuin Markku Sadelehto nostivat kauhutarinoita näkyviin toimittamissaan kirjoissa. Tästä maaperästä ovat nousseet 2000-luvulla esille nousseet kauhua lähestyvät kirjailijat kuin Marko Hautala ja Tiina Raevaara. Samalla on noussut esiin myös nuorten elokuvan- ja sarjakuvantekijöiden sukupolvi, jolle kauhu on luonteva osa ilmaisua.

Aaveista ja kummituksista ilmestyi tarinoita suomeksi jo 1800-luvun alussa, mutta lähinnä käännöksinä. Jaakko Juteini suomensi saksasta kirjasen nimeltä Kummituksia, elli Luonnollisia Aawis-juttuja vuonna 1819 - se sisälsi valistusluontoisia kertomuksia, joissa kummittelutapauksia todisteltiin järkiperäisesti. Samanlainen on Johan Aulénin ruotsista suomentama Todellisesti, ja luonnollisella tawalla selitettyjä Kummitus-juttuja, kerroillut tonttujen ja kummitusten uskomisen estämiseksi (1862).
Ensimmäiset suomeksi ilmestyneet alkuperäiset kauhutarinat kirjoitti todennäköisesti Aleksis Kivi. Seitsemässä veljeksessä (1870) on tarinaan upotettuja kauhukertomuksia, kuten tunnettu ja omana teoksenaankin ilmestynyt "Kalvean immen tarina", jossa nykyään vampyyriksi tulkittava peikko vaanii nuorta naista ja pakottaa tämän asumaan kanssaan vuorenonkaloissa. Öisin hirviö imee nuoresta naisesta veret ja päivisin pakottaa hänet tekemään töitä aarrekammiossaan. Kiven muussa tuotannossa tapaa myös kauhuaiheita, kuten sanomalehti Suomettaressa vuonna 1864 ilmestynyt "Vuoripeikot".
Kiveä ennen asialle ehti muutama ruotsinkielinen kirjailija, kuten Zachris Topelius, jonka varhaisessa lehtituotannossa on monia kauhuaineksia sisältäviä novelleja. Huhtikuussa 1846 Helsingfors Tidningar -lehdessä ilmestyneellä "Bruden"-tarinalla Topelius kilpaili yhdessä Fredrik Berndtsonin kanssa siitä, kumpi pystyisi kirjoittamaan kauhistuttavamman kertomuksen. Berndtson valittiin voittajaksi tarinallaan "En svart saga", joka ilmestyi Morgonbladetissa myöhemmin samana vuonna. Berndtsonin uralla "En svart saga" jäi ainoaksi kauhutarinaksi, mutta Topelius oli tehnyt niitä useita jo aiemmin ja vielä jälkeenpäinkin. Topeliuksen kauhutarinoissa on usein hämmentäviä salaisuuksia, joita yhteisö tai rohkeat yksilöt yrittävät pakkomielteisesti selvittää.
Topelius tuo myös sanoina eloon tuolloin 1840-luvulla salaperäiseltä ja läpitunkemattomalta tuntuneen Hämeen, joka vilkkaasti asutetun eteläisen Suomen ja itäyhteyksistään tunnetun Savon rinnalla oli pelottavaa korpimaata. Topeliuksen kauhutarinoita ovat edellä mainitun "Brudenin" lisäksi ainakin seuraavat: "En natt och en morgon" (1843), jota Jukka Sarjala pitää tekijän parhaana kauhukertomuksena, "Den eviga studenten" (1845), "Wargen" (1846), "En spökhistoria" (1850) ja pitkä "Salig fänrikens tofflor" (1847). Lisäksi pitää mainita suomeksikin ilmestyneet tarinat "Ikuinen ylioppilas" (alun perin "Den evige studenten"), "Pienkeittäjä, joka aina nousi ylimmäiseksi" (alun perin "Den gamle beckbrännaren") ja Hallusinatsioneja-kirjaan sisältyvä "Toholampi".
Ensimmäisen kauhuromaanin Suomessa kirjoitti Alex Ingelius, akateemisen uran hylännyt tuottelias kirjailija. Det gråa slottet ilmestyi 1851 ruotsiksi, suomeksi nimellä Harmaa linna eri laitoksina vuosina 1888, 1900 ja 1925 ja lopulta täydellisenä suomennoksena vuonna 2009. Romaanin päähenkilö tuntuu olevan nimen "harmaa linna", Ristilän kartanon salaperäinen rakennus, jonka isäntä on paholaismainen Arvid Henning. Jukka Sarjalan sanoin: "Ingelius luo kauhun tunnetta kuvaamalla murhayrityksiä, kummittelua, rajuilmoja, synkkiä puistoja ja soita ja sisällyttämällä romaaniinsa kätkettyjä henkilöllisyyksiä ja äärimmäisen hyviä ja äärimmäisen pahoja ihmisiä." Romaaniin sisältyy pitkiä Topeliuksen Häme-kertomuksia muistuttavia kohtauksia pelottavankauniista suo- ja kalliomaisemista. Romaanissa näkyy myös koko goottilaista romantiikkaa elähdyttänyt ajatus vanhasta aatelista, joka turvautuu murhiin ja muihin rikoksiin oman asemansa säilyttämiseksi.
Laajalti suomalaista kauhunovellistiikkaa, kauhuromaaneista puhumattakaan, ei kuitenkaan 1800-luvulla syntynyt. Ajan merkittävät mielipiteenmuodostajat Runeberg ja Snellman tukeutuivat enemmän klassismiin eivätkä suvainneet romantiikkaan kuuluvia fantasioita. Kirjallisuuden tuli olla vakavaa ja osallistua kansakunnan rakentamiseen repivien kauhukertomusten sijaan. Kiven Seitsemän veljeksen kauhu- ja fantasia-ainekset oli helppo sivuuttaa ja keskittyä vain teoksen realistiseen kansankuvaukseen. Esimerkiksi Kiven "Vuoripeikot" ilmestyi ensimmäisen kerran uudestaan vasta vuonna 1947.
Vuosisadan lopussa alkoi kuitenkin näkyä joitain kauhutarinoita. Kiven tapaan kirjailijat ottivat mallia vanhoista kansantarinoista ja legendoista, joista monet olivat kulkeutuneet keskisestä Euroopasta Ruotsin kautta Suomeen. Yksi ensimmäisistä oli nimeään kantavan kustantamon perustanut Karl Jakob Gummerus (joka pitkään tunnettiin nimellä Kaarle Jaakko). Haudankaivajan kertomuksia -nimisessä novellikokoelmassa (1899) on tarina nimeltä "Uhalla", jossa kuollut mies nousee eloon ja säikyttelee paikallisia. Kertojana on pienen paikkakunnan pappi. Vastaavia tapauksia on 1800-luvulla varmasti ollut lukuisia, ja samaan aiheeseen perusti Edgar Allan Poe yhden tunnetuimmista tarinoistaan "Ennenaikainen hautaaminen" (1844).
Kansantarinoita käytti myös myöhemmin nationalistisesti latautuneita historiallisia romaaneja työstänyt Kyösti Wilkuna, jonka varhaisessa tuotannossa on muutamia kauhutarinoita, kuten "Oikea syyllinen" ja "Haudankaivaja" (kummatkin teoksessa Novelleja, 1907). Toisaalta Wilkuna hallitsi myös urbaanin kuvauksen, minkä todistaa "Hallusinatsioneja" (teoksessa Haaksirikkoiset, 1912), jännittävällä tavalla auki jätetty kuvaus öisistä näköharhoista. Öisen kaupungin tyhjät kadut luovat itsessään alakuloisen ja ahdistavan tunnelman. Kiihkeän urbaanin tunnelman vei äärimmilleen tyystin unohdettu Uno Osmio, jonka novellikokoelman Kuumehoureita (1908) nimitarinassa eletään todellakin kuumehoureiden täyttämää elämää.
Nämä kirjailijat ja heidän satunnaiset novellinsa ovat vain yksittäisiä näytteitä yhden lajityypin vähäisestä elämästä suomalaisessa kirjallisuudessa 1800-1900-lukujen vaihteessa. Myöhemmin 1900-luvun alkupuoliskolla kauhu nosti päätään muun muassa Tulenkantajien ja heitä lähellä olevien kirjailijoiden teksteissä, kuten Mika Waltarilla ja Unto Koskelalla. Waltarin varhainen novellikokoelma Kuolleen silmät (1926) on suomalaisen kauhukirjallisuuden klassikko, joka ansaitsisi tulla julkaistuksi uudestaan. Parhaiten aikaa on kestänyt Aino Kallaksen ihmissusiaiheinen Sudenmorsian (1928), joka on tehty oopperaksi ja hevilevyksi, ja lisäksi siitä on suunniteltu elokuvaa useaan otteeseen. Kirja on julkaistu moneen kertaan vielä 2000-luvullakin.
Myös halvat lukemistolehdet, kuten Isku, Lukemista Kaikille ja Seikkailujen Maailma, julkaisivat 1920-1930-luvuilla jonkin verran kotimaisten kirjoittajien kauhutarinoita. Monet kirjoittajat esiintyivät salanimillä eikä heistä tiedetä välttämättä mitään - tällaisia ovat esimerkiksi tuottelias novellisti K. A. Syväkari sekä yhden kauhutarinakokoelmankin julkaissut Knut Karmanne (Pimeitä polkuja: sanomalehtimiehen seikkailuja, 1929). Suomalaisen kirjallisuuden historioissa on yleensä tämä vaihe - samoin kuin koko lukemistoviihde, paria poikkeusta lukuun ottamatta - unohdettu, vaikka kiinnostavasti sotaa edeltävän ajan lukemistokirjallisuus oli kansainvälistä, eksoottista ja moniulotteista ja sikäli vahva vastavoima ajan ahtaalle kansallismieliselle kirjallisuudelle.

***

Hallusinatsioneja on laatujaan ensimmäinen kokoelma 1800-luvun ja 1900-luvun alun suomalaista kauhukirjallisuutta. Valikoima on tarkoituksella rajattu pieneksi, osittain myös siksi, että kaikkia aiheen kannalta oleellisia tekstejä ei ole koskaan suomennettu, esimerkiksi Fredrik Berndtsonin "En svart saga" pitäisi ehdottomasti saada suomeksi. Topeliuksen kauhunovelleja saadaan ehkä myöhemmin oma nide, myös aiemmin suomentamattomia.
Hallusinatsioneja-kirjan tarinoita ei ole editoitu satunnaisia lyöntivirheiden korjailua lukuun ottamatta. Juteinin ikivanhoihin kertomuksiin ei ole koskettu senkään vertaa.

En voi kyllin kiittää turkulaista kirjailijaa ja keräilijää Boris Hurttaa, jonka kanssa käydyt keskustelut, hänen monista teksteistään puhumattakaan, ovat auttaneet löytämään vanhan kotimaisen kauhukirjallisuuden. Toivottavasti tässä on muutama hänellekin tuntematon löytö!

***

Sisällysluettelo

Juri Nummelin: Vanhan kauhukirjallisuutemme lyhyistä kukoistuskausista

Jaakko Juteini: otteita teoksesta Kummituksia, elli Luonnollisia Aawis-juttuja Walistuksen lisäksi. Lyhykäisesti ja wapaasti Saksan kielestä Suomeksi tulkitut. Cederwaller 1819.

Zachris Topelius: Toholampi, teoksesta Sumutarinoita. Suom. Aatto Suppanen ja Ilmari Jäämaa. WSOY 1911. Ilmestynyt alun perin Helsingfors Tidningar -lehdessä 19.10., 23.10. ja 26.10.1850.

Aleksis Kivi: Vuoripeikot, ilmestynyt alun perin Suometar-lehdessä 29.01.1864 ja 31.01.1864.

K. J. Gummerus: Uhalla, teoksesta Haudankaivajan kertomuksia. Gummerus 1899.

Kyösti Wilkuna: Haudankaivaja; Oikea syyllinen; Lapissa, teoksesta Novelleja. WSOY 1907; Hallusinatsioneja, teoksesta Haaksirikkoiset, WSOY 1912.

Santeri Ivalo: Kummituksia, teoksesta Iltapuhteeksi: kokoelma pieniä kertomuksia. WSOY 1891 (julkaistu alun perin nimellä Santeri Ingman).

Larin-Kyösti: Hiirenkesyttäjän kosto, teoksesta Jouluyön tarina. Minerva 1918.

Uno Osmio: Kuumehoureissa, teoksesta Kuumehoureissa. Yrjö Weilin, 1908.

Ray Bradbury

Vesa Sisätön ja Toni Jerrmanin toimittamaan teokseen Ulkomaisia tieteiskirjailijoita (BTJ 2004) kirjoittamani esittely Ray Bradburysta, joka kuoli juuri. Olen hiukan editoinut tekstiä, mutta mitään en ole tehnyt sille, että nostan Marsin aikakirjat tunnetummaksi kuin Fahrenheit 451:n. En tiedä, mitä olen ajatellut, ehkä ainakin sitä, että Marsin aikakirjat on parempi romaani. Olisi pitänyt myös mainita Truffaut'n elokuva (joka on tosin mielestäni aika teennäinen). Bradburyn kuolinvuoden olen lisännyt tekstiin, ettei joku kouluainettaan tekevä luulisi, että B. elää vielä, mutta en ole muuttanut tekstin aikamuotoja sitä vastaavaksi, mikä saattaa aiheuttaa höhliä lauseita.


Bibliografiassa olisi ehkä pitänyt erotella toisistaan romaanit ja novellikokoelmat, mutta nyt äkkiä sanoisin, tarkistamatta, että Bradburyn kaikki romaanit on suomennettu, Hullujen hautausmaan jatko-osaa Let's All Kill Constance (2002) lukuun ottamatta. Nyt itse asiassa luettelisin kaikki novellikokoelmien yksittäiset novellit alkuperäisine ilmestymistietoineen, mutta that's just me. 

Ray Bradbury (1920—2012) on pitkään ollut kirjailija, joka on edustanut tieteis- ja fantasiakirjallisuutta suurelle lukevalle yleisölle. Hänen kielensä rikkauden ja runollisuuden ansiosta Bradbury on ollut pitkään hyväksytty korkeakulttuurin puolella. Lisäksi Bradburyn humanistinen eetos ja se, että hän ei ole juurikaan kiinnittänyt huomiota teknologiaan, ovat tehneet hänestä salonkikelpoisen. Tästä kertoo muun muassa se, että Bradburya ovat vakavista valtavirtakirjailijoista kehuneet muun muassa Aldous Huxley ja Christopher Isherwood. Voi myös panna merkille, että Suomessa Bradburya julkaistiin aluksi korkeakirjallisessa Arena-sarjassa. Bradburyn nimittäminen tieteis- tai fantasiakirjailijaksi on vähintään ongelmallista. Hän ei ole kirjoittanut juuri riviäkään niin sanottua kovaa science fictionia, tieteellisiin spekulaatioihin perustuvaa kirjallisuutta, eikä myöskään puhdasta fantasiaa.

Bradbury onkin jollain tavalla näiden lajityyppien välissä, jalka kummankin puolella. Monet puhuvat hänen kohdallaan tieteisfantasiasta: Bradbury käyttää tieteiskirjallisuuden lajikonventioita, kuten planeettojen välistä matkustusta, tehdäkseen fantasiaa. Bradburyn ensimmäisestä julkaistusta tarinasta vallitsee jonkinasteista erimielisyyttä. Yleensä ajatellaan, että se oli vuonna 1941 Super Science Stories -lehdessä julkaistu, Henry Hassen kanssa kirjoitettu ”Pendulum”, mutta jo edellisenä vuonna Bradbury oli julkaissut ”It’s not the Heat, It’s the Hu—” -nimisen tarinan Rob Wagner’s Script Magazine -lehdessä. On kuitenkin kyseenalaista, onko kyseessä oleva juttu novelli vai humoristinen vinjetti.
Jo tätä ennenkin Bradbury oli julkaissut monia novelleja omakustanteisissa fanzine-lehdissä, kuten Future Fantasiassa, jota hän itse toimitti.

Bradburyn ura lähti aika nopeasti käyntiin niin sanotuissa pulp-lehdissä, joita edellä mainittu Super Science Storieskin oli. Pulp-lehdet olivat halvalle paperille painettuja, halpoja lehtiä, joissa julkaistiin eri lajityyppien novelleja. Lehdet oli tarkoitettu poisheitettäväksi ajanvieteeksi, mutta ne nousivat 1900-luvun jälkipuoliskolla arvoon arvaamattomaan, kun huomattiin, että monet kirjailijat olivat loppujen lopuksi tehneet kiinnostavia ja aikaa kestäviä tarinoita. Bradbury on yksi onnekkaista, jotka nousivat pulp-maailmasta kovakantisiin kirjoihin ja kirjalliseen maineeseen. Suurelle osalle pulp-lehdet merkitsivät pientä palkkaa ja lopulta unohdusta. Bradbury julkaisi suuren osan 40-luvun tarinoistaan Weird Tales -lehdessä, joka oli yhtenä harvoista ajan pulp-lehdistä erikoistunut kauhuun ja fantasiaan. Bradbury julkaisi Weird Tales -lehdessä yhteensä 25 tarinaa vuosina 1941—1948. Monet pitävät näitä novelleja edelleen Bradburyn parhaina – niissä hänen myöhemmin ehkä rasittavaksi tullut taiteellisuutensa ei heikentänyt yksinkertaisten kauhutehojen voimaa. Samaan aikaan Bradbury kirjoitti kuitenkin myös puhtaasti eskapistisia seikkailu- ja fantasianovelleja. Näistä hyvä esimerkki on Leigh Brackettin kanssa kirjoitettu ”Punaisen usvan Lorelei” (Planet Stories -lehti 1946; suomennettu novellikokoelmassa Toiset taivaat).
Bradburyn tavaramerkki, fantasian kytkeminen arkipäivään, on näissä nopeasti kirjoitetuissa novelleissa jo hyvin näkyvillä. Bradburysta on sanottu, että hän on novelleissaan ja romaaneissaan aina kirjoittanut nimenomaan Keskilännen pikkukaupungeista, samanlaisista, joista hän vanhempiensa kanssa lähti Los Angelesiin 30-luvun alkupuolella. Bradburyn tarinat kertovat loppumattomasta nostalgiasta ja rauhallisemman, viattomamman maailman kaipuusta. Bradburyn kirjoitusten on sanottu kaikkiaan kuvaavan muutosta lapsuudenajan ihmettelystä aikuisuuden pettymyksiin ja kyynisyyteen. Lapsuuden aikakin on Bradburyn novelleissa täynnä pelkoa ja ihmetystä.
Varhaisessa ”Kirkuva nainen” -novellissa (Today 1951; suomennettu kokoelmassa Varhaiset varjot) pikkutyttö kuulee, kuinka maan alta kuuluu naisen kirkunaa. Hän ryhtyy kaivamaan naista esiin, vaikka kukaan ei häneen uskokaan. Toisessa novellissa ”Yö” (Weird Tales 1946) pikkupojan isoveli katoaa – novellissa fantasiaa ja kauhua edustavat vain pelottavan öisen maailman runollinen kuvaus.
1950-luvulla Bradbury pääsi Hollywoodiin. Työskentely käsikirjoittajana on hänelle selvästi ollut sekä kiehtovaa että raivostuttavaa. Näin ainakin voi päätellä hänen Hollywood-aiheisista dekkareistaan, Kuolema on yksinäinen juttu (1985) ja Hullujen hautausmaa (1990), joissa hänen alter egonsa, nuori käsikirjoittaja, pakenee ahdistavaa todellisuutta fantasioiden maailmaan ja löytää sieltä vahvuuden, jonka varassa jaksaa elää kaiken kyynisen rahanteon keskellä. Monet Bradburyn novelleistakin sijoittuvat Hollywoodin liepeille, kuten humoristinen ”Tyrannosaurus Rex” (Saturday Evening Post 1962; suomennettu kokoelmassa Huhtikuun noita).
Bradbury käsikirjoitti muutamia elokuvia, joista tunnetuin on John Hustonin Melville-elokuva Moby Dick (1956). Fantasian tai kauhun puolelle menevät Syvyyksien hirviö/The Beast from 20,000 Fathoms (1953) ja Yön meteori/It Came From Outer Space (1954), jotka lähinnä perustuvat Bradburyn tarinoihin, edellinen suomennettuunkin juttuun ”Sumusireeni” (Saturday Evening Post 1951). Moby Dickin epäonnisen filmauksen aihe on kiehtonut Bradburya niin paljon, että hän on kirjoittanut sitä käsittelevän kirjan Green Shadows, White Whale.

Bradburyn kirjamuotoisesta tuotannon suurin osa on novellikokoelmia. Hänen ensimmäinen kirjansa oli Dark Carnival (1947), joka monille muodostaa edelleen painavimman Bradbury-annoksen. Kirja sisältää lähestulkoon pelkästään Weird Talesissa ilmestyneitä novelleja. Bradbury itse kuitenkin halusi vähentää näiden määrää myöhemmissä novellikokoelmissaan ja seuraavaan kirjaan hän valitsikin Dark Carnivalin Weird Tales -novelleista vain seitsemän. Lokakuun maassa (1955) oli poisjätettyjen tilalla pehmeämpiä sävyjä. Groteskit tilanteet olivat jääneet vähemmälle, joskin edelleen mukana on muun muassa kuuluisa ”Pikku salamurhaaja” (Dime Mystery Magazine 1946), josta sanotaan, että odottavien äitien ei sitä kannata lukea.
Kahdessa Markku Sadelehdon 90-luvulla toimittamassa toimittamassa suomennosvalikoimassa, Varhaisissa varjoissa ja Toisissa taivassa, on monia Weird Tales -lehden juttuja, myös niitä, jotka Bradbury oli halunnut jättää Lokakuun maasta pois. Myös muut pulp-lehdet, kuten Planet Stories, ovat edustettuina. Ilman näitä kahta kirjaa (ja myöhemmin ilmestynyttä, taiteellisempaa puolta edustavaa Huhtikuun noitaa) kuva Bradburysta olisi puutteellinen.

Bradburyn romaaneista tunnetuin ja mahdollisesti edelleen eniten ajatuksia herättävä on salaperäisellä tunnelmalla vuorattu Marsin aikakirjat, joka on monien muiden Bradburyn romaanien tapaan koottu muualla julkaistuista novelleista. Kirjamuodossa romaani ilmestyi alun perin 1953; sen monet laitokset ovat usein keskenään erilaisia ja niistä poistettiin ja niihin lisättiin novelleja. Bradbury saattoi palata aiheeseen vielä 60-luvulla, jolloin hän julkaisi mm. novellin ”Marsin kadonnut kaupunki” (Playboy 1967; suomennettu kokoelmassa Toiset taivaat). Mars-tarinoista sanotaan yleisesti, että niissä Bradbury käsittelee Amerikan alkuperäiskansojen hävittämistä 1800-luvun intiaanisodissa ja 1900-luvun reservaattipolitiikalla. Bradburyn avaruuskuvauksia on pidetty muutenkin amerikkalaisen rajaseutumyytin jatkajina, ja varsinkin Marsiin matkaavat amerikkalaiset on nähty pioneereina, uudisraivaajina.
Monet kriitikot ovat kuitenkin todenneet, että ihan yhtä lailla Bradbury käsittelee sukupolvieroja, sitä miten 1930- ja 1940-luvulla Kaliforniaan tulleet ihmiset eivät enää 1950- ja 1960-luvuilla tunnista nuorisokulttuurin villitsemiä lapsiaan. Kirjan Marsiin muuttaneet keskiluokkaiset amerikkalaiset kokevat nimittäin yhtäkkiä itse olevansa marsilaisten asemassa. Outous ja toiseus ovat olennaisia, mutta yhtä lailla selittämättömiä osia Bradburyn kuvaamaa maailmaa.
Tässä mielessä on totta, että Bradburyn teokset kuvaavat uutta rajaseutua. Aivan samoin kuin Frederick Jackson Turner sanoi 1800-luvun lopussa, että rajaseudun mies on oleellisesti uusi ihminen, amerikkalainen ihminen, niin Bradburyn kuvaamat Marsiin muuttaneet ihmiset muuttuvat itse marsilaisiksi, uudenlaisiksi ihmisiksi.
Toinen Bradburyn tunnetuista romaaneista on Fahrenheit 451 (Galaxy-lehdessä 1951 nimellä ”The Fireman”, kirjana kahden muun novellin kanssa 1953; myöhemmissä laitoksissa lisätyt novellit eivät yleensä ole mukana). Teos esittelee maailman, jossa kirjat ovat kiellettyjä ja jossa yhteiskunta näyttää olevan olemassa vain kirjoja tuhotakseen. Fahrenheit 451 -kirjaa on pidetty sensuurinvastaisena merkkiteoksena. Oli miten oli, kommentoijien mukaan tärkeätä kirjassa on se, että se osoittaa, että ihmisten välisen rakkauden säilyttämisen lisäksi tärkeätä on pitää huolta myös ihmisten rakkaudesta aatteisiin. 
Kuvitettu mies (1951) on sekin koottu muualla julkaistuista novelleista, joista osa on science fictionia, osa fantasiaa, osa jotain muuta, mutta novellien ympärille ympätty kehyskertomus on silkkaa fantasiaa: novellit on tatuoitu kuvakertomuksina miehen ihoon. Jotkut kommentaattorit ovat pitäneet ratkaisua huonona, novellit itse ovat hyviä. Kirjan ytimessä on monta avaruustarinaa, kuten ”Pitkä sade” (Planet Stories 1950).
Bradburyn seuraava tärkeä romaani on selvemmin fantastinen. Kahdella eri nimellä suomeksi julkaistu Painajainen/Paha saapuu portin taa (1963) kuvaa Bradburylle tärkeätä Keskilännen pikkukaupunkia ja siellä asuvia nuoria poikia, jotka ovat juuri aikuisuuden kynnyksellä. Sama teema näkyy myös novellikokoelmassa Dandelion Wine (1957; novellit julkaistu 1950-1957), jossa on samoja ideoita kuin Painajaisessa. Bradbury kertoo romaanissa salaperäisen sirkuksen saapumisesta kaupunkiin. Pojat huomaavat, että sirkuksen liepeille ajautuneet ihmiset katoavat salaperäisesti. Maailmanpyörällä on jotain tekemistä asian kanssa, ja tarinan itu onkin selvästi vanha novelli ”Maailmanpyörä” (Weird Tales 1948; julkaistu kokoelmassa Varhaiset taivaat).
Tämän romaanin jälkeen Bradbury enemmän tai vähemmän vaikeni romaanikirjailijana ja keskittyi novelleihin ja televisiotöihin, joita tehtiin hänen novelleistaan mm. nimellä Ray Bradbury’s Electric Theatre. Novelleja hän kirjoitti nyt lähinnä laatulehtiin, sellaisiin kuin Saturday Evening Post ja hyvin maksava Playboy.
Huonomaineisen kioskikirjallisuuden hän oli jättänyt jo taakseen. Samalla hänen novelleihinsa tuli kuitenkin sisäänpäinkääntyneitä ja hänen koko urastaan jollain tavalla retrospektiivinen. Bradburyn vanhoja novelleja julkaistiin jatkuvasti uudestaan eri nimikkeillä – jopa hänen vanhat rikosnovellinsa, joita hän oli julkaissut pulp-lehdissä salanimellä D. R. Banat, julkaistiin kirjana (A Memory of Murder, 1984).
Vasta edellämainitut rikosromaanit, joiden ainoa fantastinen elementti on niiden tunnelma, palauttivat hänet romaanien pariin. Vuonna 1972 ilmestynyt The Halloween Tree on lapsille tarkoitettu kauhufantasia.
Bradbury työskentelee edelleen, yli 80-vuotiaana, mutta julkaisee harvakseltaan. Menestyneen ja suositun kirjailijan ei tarvitse pinnistellä.
Bradburyn arvostus kaunokirjallisissakin piireissä liittyy vahvasti hänen humanistiseen eetokseensa. Bradbury on ollut alusta alkaen huolestunut ihmisestä ja tämän pärjäämisestä koneellistuneen maailman keskellä. Bradbury-tuntija Darrell Schweitzer onkin todennut, että Bradburyn tuotannon keskeinen teema kuuluu: ihmisen täytyy hallita koneita, muuten koneet hallitsevat ihmistä.

Bradburylta on suomennettu hänen keskeinen tuotantonsa, monet novellit eri otteisiin ja eri kokoelmissa. Bradburyn novelleja on suomennettu myös lukemistolehdissä jo 40-luvun lopulla. Marsin aikakirjat on suomeksi valitettavasti julkaistu lyhenneltynä suomennoksena, joka perustuu lyhyimpään mahdolliseen englanninkieliseen laitokseen. Monipuolisimman kuvan Bradburyn tuotannosta saa tutustumalla jo mainittuihin, Markku Sadelehdon toimittamiin novellikokoelmiin. Niistä aukeaa hyvä näkymä kirjoittajan koko tuotantoon. Englanniksi Bradburyn koko novellituotanto on saatavilla järkälemäisinä laitoksina. 

Suomennetut tieteis- ja fantasiakirjat: 

Fahrenheit 451. Suom. Juhani Koskinen. Kirjayhtymä: Helsinki 1966. Alun perin Fahrenheit 451. 1953. 
Huhtikuun noita. Toim. Markku Sadelehto. Suom. Anita Puumalainen. Tampereen Science Fiction –seura: Tampere 1998.
Kuvitettu mies. Suom. Aarne Valpola. Kirjayhtymä: Helsinki 1971. Alun perin The Illustrated Man. 1951. 
Lokakuun maa. Suom. Matti Kannosto. Kirjayhtymä: Helsinki 1985. Alun perin The October Country. 1955.
Marsin aikakirjat. Suom. Eero Tenhosaari. Otava: Helsinki 1953. Alun perin The Martian Chronicles. 1950.
Painajainen. Suom. Jertta Roos. Tajo: Turku 1964. 2. painos nimellä: Paha saapuu portin taa. Nostromo: Helsinki 1990. Alun perin Something Wicked This Way Comes. 1963.
Toiset taivaat. Toim. Markku Sadelehto. Suom. Sari Kallioinen ja Anita Puumalainen. WSOY: Helsinki 1993.
Varhaiset varjot. Toim. Markku Sadelehto. Suom. Sari Kallioinen ja Anita Puumalainen. WSOY: Helsinki 1992. [Kirjalla on Ray Bradburyn itsensä ehdottama nimi Early Shadows.] 

Suomennetut rikosromaanit: 

Hullujen hautausmaa. Toisenlainen kertomus kahdesta kaupungista. Suom. Matti Kannosto. Kirjayhtymä: Helsinki 1991. Alun perin A Graveyard for Lunatics. 1990.
Kuolema on yksinäinen juttu. Suom. Matti Kannosto. Kirjayhtymä: Helsinki 1986. Alun perin Death is a Lonely Business. 1984.


Suomennettu lastenkirja: 

Poika josta tuli pimeän ystävä. Suom. Arja Kanerva. Kustannus-Mäkelä: Karkkila 1988. Alun perin A Switch on the Night. 1955.

Suomentamattomia tieteis- ja fantasiakirjoja: 

The Day It Rained Forever. 1959.
R Is For Rocket. 1962.
The Machineries of Joy. 1964.
S is for Space. 1966.
Long After Midnight. 1969.
I Sing the Body Electric! 1969.
Long After Midnight. 1976.
To Sing Strange Songs. 1979.
Dinosaur Tales. 1983.
The Toynbee Convector. 1988.
Quicker Than the Eye. 1996.
Driving Blind. 1997.
Ahmed and the Oblivion Machine: A Fable. 1998.

Marginaalin puolella marginaalia vastaan

Minulle sanottiin tänään Mannerheimin seikkailuja -kirjan julkkareissa, että puuhailen aina niin marginaalisten asioiden kanssa. Hetkeä aikaisemmin olin ehdottanut - täysin leikilläni! - että turkulaisen elokuvakriitikon, paikallisen legendan Tapani Maskulan 60-luvulla tekemät harrastelijaelokuvat olisi voinut julkaista dvd:nä. Ja sitä ennen olimme pohtineet toisen turkulaisen legendan, Harry Etelän kauhunovellien kokoelmasta (ja sivunneet täysin tuntemattomaksi jääneen "Klaus Marnon" 1940-luvulla kirjoittamia kauhunovelleja - auttaako, jos sanon, että Marno oli ilmeisesti oikealta nimeltään Turo Ahvo?). Nautin joka hetkestä.

Olen puuhaillut marginaalisten asioiden kanssa aina, nyt työkseni jo kymmenen vuotta. Vielä olen elossa. Perhekin on elossa. Asumme ihan mukavasti hienohkossa kämpässä Turun keskustassa. Jotenkin tällä on tultu toimeen.

Toinen mieleen tuleva sitaatti on runoilija ja toimittaja Karri Kokon lausahdus jostain puuhailustani: "Mitä tahansa, kunhan se kohdistuu valtavirtaa vastaan." No mikä ettei. Tunnistan tuosta jotain itsestäni.

Luin eilen Jarkko Tontin kirjoituksen kirjastoista ja ilmaisuuden kirouksesta. Tontti (vai pitäisikö sanoa Jarkko, kun kuitenkin tunnemme?) valittaa (tosin tuttavansa suulla), että "helmikaulakoruiset" naiset eivät osta kirjoja, vaikka heillä olisi siihen varaakin, vaan odottavat, että saavat ne kirjastosta. Tämä taas näkyy tekijöiden pieninä tuloina ja kustantajien vähenevänä halukkuutena julkaista kotimaisia tekijöitä. Ihmisten tulisi ostaa kirjoja eikä tyytyä "ilmaisiin" kirjastoihin. (Lainausmerkeissä, koska eiväthän ne ole ilmaisia.)

Kirjastojen kautta tulevat korvaukset ovat toden totta pieniä ja niitä pitäisi korottaa rutkasti, mutta en silti ihan tajua, mitä Tontti sanoo. Hän tosin taitaa paljastaa lopullisen tarkoitusperänsä sanomalla kommentissa näin: "Yksi mahdollisuus olisi se, että kirjastot muuttavat hankintapolitiikkaansa. Vähentävät reippaasti hirvisaarien, remeksien ja rowlingien hankintaa ja ostavat sen sijaan enemmän vähälevikkistä kirjallisuutta."

Tämä tarkoittaisi kai sitä, että esimerkiksi Mannerheimin seikkailuja menisi kirjastoihin enemmän kuin se noin 30 kappaletta, joita Turbatorille tekemiäni novelliantologioita on yleensä mennyt. (Jos siis suostutaan ajatukseen, että kirjan edustama neo-pulp [ei ihan bartheslainen neologismi, mutta lähellä] on vaihtoehtokirjallisuutta. Siinähän vain matkitaan vanhoja viihdekirjallisuuden kaavoja.) Olen ihan samaa mieltä yhdessä asiassa: Mannerheimin seikkailuja ansaitsee Dan Brownia paremmin paikkansa kirjaston hyllyissä, koska se on genressään parempi kuin yksikään Dan Brownin kirjoista. (Jos sallitte liioittelun. Pidän kyllä oikeastikin Da Vinci -koodia maailman huonoimpana kirjana suhteessa siihen, kuinka paljon siitä on puhuttu ja kirjoitettu.)

Mutta silti sanoisin, että kirjastojen hankintapolitiikkaa ei pitäisi muuttaa yhtään mihinkään. Eihän niissä sitten kävisi enää kukaan. Kuinka moni kävisi kirjastossa, jossa on Mannerheimin seikkailuja, ntamon julkaisemia runokirjoja ja Jarkko Tontin esseekokoelma? Kyllä siellä edelleen tarvitaan ne hirvisaaret ja remekset. Muutenhan kirjastot nääntyisivät ennen pitkää ja kohta ne lakkautettaisiin. Niitähän lakkautetaan nytkin - perhepiirissä on pienen pirkanmaalaisen kaupungin kirjastonjohtaja, joka muutama kuukausi sitten lakkautti, särkynein sydämin, toisen kaupungin sivukirjastoista. (Tai eihän se päätös tietenkään hänen ollut, vaan poliitikkojen.)

Kirjastoilla onkin nykyään aivan liian vähän rahaa käytettävissään ja jostain syystä kirjastojen tilapolitiikka määrää sen, että uusiakin kirjoja poistetaan aika sumeilematta ja pannaan myyntihyllyyn. Olen lyhyen ajan sisällä bongannut sekä Joonas Konstigin että Armas Alvarin kehutut esikoiset Turun kaupunginkirjaston poistohyllystä. Olen joskus soimannut itseäni, kun olen ostanut jonkin teoksen poistokirjana enkä uutena tukeakseni kustantajaa tai tekijää.

Mutta ongelma kohdallani on se, että kotimainen kirjallisuus ei kauhean usein kiinnosta. Suosikkikirjallisuuttani on klassinen amerikkalainen kovaksikeitetty kioskidekkari ja ostan ihan mielelläni näiden uusintajulkaisuja, joita tekevät lähinnä pienkustantamot, kuten Stark House Press tai Hard Case Crime. Sama pätee uuteen särmikkääseen noir-dekkariin (Dave Zeltserman, Jason Starr, Massimo Carlotto jne.), jota ei suomeksi juuri ilmesty. Eikö yleensä ajatella, että pitää käyttää elämänsä siihen, minkä kokee itselleen läheiseksi? Itse rakastan marginaalisten asioiden tekemistä, mutta ymmärrän sen logiikan, että menestykset mahdollistavat marginalian. Turbatorin Harri Kumpulainen ei olisi julkaissut yhtään toimittamaani antologiaa tai novellikokoelmaa, jos hänen varsinaiset kustannusbisneksensä messulehtien parissa eivät toisi rahaa taloon. Olen vain saanut olla niin onnekas, että olen pystynyt työskentelemään Kumpulaisen kaltaisen hienon miehen kanssa. Olen saanut kaikista niistä hyvin vähän rahaa, mutta olenpa pysynyt onnellisena, kun olen saanut niitä tehdä. Jos se onkin merkinnyt matalaa elintasoa, niin sitten on.

Mutta yhtä asiaa vielä ihmettelen. Mitkä ihmeen "helmikaulakoruiset" naiset? Stereotypiat stereotypiana, mutta ainakin kaukaa - ja miksei lähempääkin - oikean näköisiä helmikaulakoruja saa nykyään halvalla lähes joka kaupasta. Vanhoja vintage-koruja saa myös ja ne näyttävät minusta naisilla usein hyviltä. En valittaisi, vaikka tämän näköinen nainen tulisi minulle sanomaan, ettei osta kirjaani, vaan lainaa sen kirjastosta. (Okei, fuskaan, kyse on vaimostani eivätkä korut hänen kaulassaan ole aidot helmet.)

Lännenkirjallisuuden historia

En ole ollenkaan varma, missä tällainen esseentapainen on ilmestynyt - josko missään. On mahdollista, että tämä on tehty jotain näyttelyä varten (Länkkäriseura, jota olen luotsannut reilut kymmenen vuotta, järjesti Turun kirjamessuille hienon näyttelyn lännenfiktion historiasta - mistä kiitos messujohtaja Kari J. Kettulalle!). Jos tämä on tehty sitä tarkoitusta varten, niin sitten Anssi Hynynen kirjoitti vastaavan tekstin lännenelokuvan historiasta. Ja tässähän on kyse suureksi osaksi vain amerikkalaisesta lännenkirjallisuudesta, Euroopassa (ja varmasti myös muualla maailmassa) lajin historia on aivan erilainen. Suomalaisen lännenkirjallisuuden historia on tähtäimessäni. 


Tämän kanssa voi lukea rinnakkain Rami Nummen kirjoittamaa arvostelua kauan sitten toimittamastani kirjasta Pohjoisamerikkalaisia lännenkirjailijoita (BTJ 2005) täältä, Länkkäriseuran Ruudinsavu-lehden blogista. Kirjaan tein pidemmän lännenkirjallisuuden historian, toivon että se joskus löytää paikkansa jostain lajityyppikirjallisuutta käsittelevästä artikkelikokoelmasta.

Lännenkirjallisuuden historia

Lännenkirjallisuudessa erotetaan usein toisistaan niin sanottu populaari länkkäri ja vakava, taiteellinen länkkäri. Edellinen on usein seikkailullisempaa ja sijoittuu Yhdysvaltain 1800-luvun loppuun, kun taas vakava, taiteellinen lännenkirjallisuus voi sijoittua vaikkapa 1600-luvulle tai nykyaikaan eikä sen pääosassa ole seikkailu.

Kummatkin syntyivät kuitenkin samaan aikaan, käytännössä saman kirjailijan teoksissa. Amerikkalaisen kirjallisuuden klassikko James Fenimore Cooper loi edellytykset kummallekin 1800-luvun alussa kirjoittamillaan teoksilla, joista tunnetuimmat ovat Nahkasukka-sarjaan kuuluvat kirjat, kuten Viimeinen mohikaani (1826) ja Ruohoaavikko (1827). Cooperin teokset kuvasivat ristiriitaa luonnon ja sivilisaation välillä, mikä on ollut vakavan lännenkirjallisuuden keskeinen teema, mutta populaari lännenkirjallisuus sai niistä myöstä monia tärkeitä asioita, kuten sankarin ulkoisen kuvauksen ja juonet.

Cooperin jälkeen populaari lännenkirjallisuus syntyi paljolti Euroopassa, sellaisten kirjailijoiden kuin englantilaisen Mayne Reidin, saksalaisen Karl mayn ja ranskalaisen Gustave Aimardin toimesta. Samaan aikaan Yhdysvalloissa ilmestyi lukuisia ns. dime noveleita eli kymmenen senttiä maksaneita vihkoja, joissa seikkailivat rajaseudun naamioidut sankarit ja puoli-intiaanit metsästäjät, kuten Edward S. Ellisin Nopsajalka. Cowboyt eivät olleet näissä kirjoissa minkäänlaisia sankareita. Tärkeimpiä sankareita olivat Young Wild West ja Deadwood Dick, samoin Buffalo Bill, jonka loi itsekin Villissä Lännessä seikkaillut Ned Buntline William Codyn juttujen pohjalta. [Alla olevassa kuvassa on tunnettu myöhempien aikojen pulp-lehti, jonka ehkä nimensä takia helposti sekoittaa näihin dime noveleihin; kyse on kuitenkin historiallisesti ja julkaisupoliittisesti aivan erilaisesta ilmiöstä. En nyt vain enää jaksa etsiä ja postata kuvaa oikeasta dime novelista. Pulp-lehdistä alempana.]

Vakava lännenromaani syntyy lopullisesti vuonna 1902, kun ilmestyy Owen Wisterin Virginialainen. Romaania on pidetty nimenomaan realisminsa takia käänteentekevänä kirjana. Lisäksi se teki lopultakin cowboysta lännenfiktion tärkeimmän sankarin.

Yksi edellytys lännenkirjallisuuden synnylle oli se, että Villin Lännen aikakausi oli katsottu päättyneeksi. Ei ollut enää syytä valloittaa Länttä, vaan siitä saattoi jo kirjoittaa historiana, elettynä menneisyytenä. Historioitsija Frederick Jackson Turner oli vuonna 1893 sanonut että rajaseutua ei enää ole.

Wisterin jälkeisiä vakavia lännenkirjailijoita olivat 1920—1930-luvuilla mm. Eugene Manlove Rhodes, Harvey Fergusson ja Conrad Richter (The Sea of Grass, 1937). Samaan aikaan myös intiaaneja alettiin kuvata realistisemmin kuin aiemmin, esimerkkinä voi mainita vaikkapa Edgar Rice Burroughsin, jonka intiaaneja sympatisoivat romaanit Intiaanipäällikkö ja Intiaanipäällikön kosto ovat ilmestyneet suomeksikin. Myös naiset tulivat lännenkirjallisuuden sankareiksi, esimerkiksi Willa Catherin romaaneissa (Antonia ystäväni, 1918).

Samaan aikaan Wisterin jalanjäljissä syntyy myös pulp-lehtien eli kioskikirjallisuuden Villi Länsi. Pulp-lehdet olivat lähinnä Yhdysvalloissa ja Englannissa julkaistuja halvalle paperille painettuja lehtiä, joissa julkaistiin suurimmaksi osaksi pelkästään fiktiota. Tätä lehtiin kirjoittivat monenlaiset senttarit, joko kymmeniä novelleja kuukaudessa takovat ammattilaiset tai muutamaan tarinaan jäävät kokeilijat.

Lehdet oli tarkoitettu luettavaksi yhden kerran ja sitten heitettäväksi pois. Osa kirjallisuudesta olikin tyystin unohdettavaa, mutta osa on kuitenkin saanut klassikon aseman. Ylipäätään on tunnustettu, että monet pulp-lehtien kirjoittajat käsittelivät vaikeita asioita monipuolisesti, vaikka heidän tarinoissaan korostuikin toiminta.

Pulp-lehtien aikakausi olivat 1910-1950-luvut ja niiden kultakausi olivat 1920-1940-luvut. Toisen maailmansodan jälkeen tulleet uudet viihdytysvälineet, televisio ja sarjakuvat, veivät niiltä lukijat ja ne muuttivat muotoaan tai lakkasivat kokonaan. Pulp-lehtien tärkeitä lännenkirjailijoita olivat muun muassa Clarence Mulford, joka loi Hopalong Cassidyn, Max Brand, joka oli yksi tuotteliampia lännenkirjailijoita, sekä Ernest Haycox, joka kirjoitti myös vakavampaa lännenkirjallisuutta. Myös Zane Grey kuuluu enemmänkin populaarin lännenkirjallisuuden piiriin, vaikka hän ei juurikaan kirjoittanut pulp-lehtiin. Myös Louis L’Amour aloitti uransa pulp-lehdissä jo 1930-luvulla.

1950-luvulla pokkarit, pehmeäkantiset taskukirjat, korvasivat pulp-lehdet. Samalla viihteellisestä lännenkirjallisuudesta tuli synkempää ja realistisempaa. Kirjojen kieli normalisoitui – vanhan Villin Lännen tuntua ei haettu enää cowboy-slangista tai paikallisista murteista, vaan kirjailijoiden käyttämä kieli läheni yleiskieltä. Samalla tyyli yksinkertaistui ja tuli lähemmäksi kovaksikeitettyjä, hemingwaylaisia ihanteita.

Tapahtui myös monenlaisia rajanylityksiä, kuten todistaa Jack Schaeferin Etäisten laaksojen mies eli Shane (1949; elokuvana 1952). Kirja kertoi yhtenä ensimmäisistä normaalin kioskilänkkärin tarinan: Salaperäinen mies saapuu pikkukaupunkiin, jossa kytee maanviljelijöiden ja karjankasvattajien välinen sota. Mies ottaa maanviljelijöiden puolen ja karjankasvattajat palkkaavat ammattitappajan. Tulee kaksintaistelu, jonka mies voittaa. Hän lähtee pois taakseen katsomatta.

Tärkeitä 1950- ja 1960-lukujen pokkarikirjailijoita olivat mm. Will Cook, Lewis B. Patten ja Gordon Shirreffs. Louis L’Amour on näistä kuitenkin ollut suosituin, joskaan ei välttämättä paras.

1960-luvun lopulla länkkärit muuttuivat vielä kertaalleen. Vakavassa lännenkirjallisuudessa alettiin nähdä parodisia anti-länkkäreitä (termi on tutkija Leslie Fiedlerin), kuten E.L. Doctorowin esikoisromaani Welcome to Hard Times (1960; elokuvana 1966) ja James Leo Herlihyn Keskiyön cowboy (1965; elokuvana 1969). Antilänkkärit ottivat aiempien populaarilänkkärien kaikki kliseet ja stereotypiat ja liioittelevat niitä ja tuovat näin esille niiden absurdiuden. Absurdiuden vei äärimmilleen musta kirjailija Ishmael Reed kirjassaan Yellow Back Radio Broke-Down (1968), jossa sankari Loop Garoo Kid taistelee Helvetistä karannutta Drag Gibsonia vastaan.

Lännenmyyttejä purkivat myös monet intiaanikirjailijat, jotka pääsivät esiin 1960-luvulla. Tunnetuin intiaanikirjailija on ollut N. Scott Momaday. Intiaanikirjailijat ovat käyttäneet kirjoissaan hyväksi intiaanien omia myyttejä ja omaa käsitystä lännen valloituksesta. Intiaanikirjailijoista voi nostaa Momadayn lisäksi esille ainakin James Welchin ja Leslie Marmon Silkon.

Pokkarilänkkäreissä taas näkyi italialaisten spagettiwesternien vaikutus. Se näkyi rajuna väkivallan ja seksin lisääntymisenä. Kirjoissa oli sellaisia sankareita kuin Sabata, Macho Callahan ja Nimetön Mies, jotka päästävät pihalle muita pahiksia ja välillä harrastavat seksiä.

Kaikkein kovimmat länkkärit tehtiin kuitenkin muualla kuin Amerikassa. Englannissa syntyi erityinen koulukunta ja kirjoittajapiiri, joita sanottiin Piccadilly Cowboysiksi – sen takia, että he eivät olleet käyneet Piccadilly-aukiota kauempana lännessä. Näihin kirjailijoihin kuuluivat niin Terry Harknett, George Gilman, Laurence James kuin nykyään arvostettu rikoskirjailija John Harveykin. [Vieressä kuva Harveyn tunnetuimmasta lännensarjasta, joka Suomessa tunnettiin, varmasti viisaasti, nimellä Hector.]

Myöhemmin 80-luvulla Thomas McGuanen ja Edward Hoaglandin kaltaiset vakavat kirjailijat kuvasivat Länttä kriittisesti ja turvautumatta vanhoihin romanttisiin myytteihin. McGuanen panos 70-luvun kriittiseen lännenelokuvaan on huomattava – hän teki käsikirjoitukset mm. elokuviin Rancho Deluxe (1974) ja Missouri palaa (1976). 90-luvun kiinnostavista lännenkirjailijoista voi mainita ainakin Charles Frazierin ja Mark Spraggin, jotka lähestyvät Länttä ja sen historiaa ja maisemaa vapaana aiempien vuosikymmenten pakonomaisesta kriittisyydestä.

Populaarin kirjallisuuden puolella 90-luku oli hiljaista aikaa. Villin Lännen myytit ovat tehneet rynnäkön moniin valtavirtaromaaneihin, kuten E. Annie Proulxin ja Charles Frazierin kirjoihin. 

Elokuvarunouden antologia

Kävin läpi vanhoja tiedostoja vanhalta, kohta käytöstä poistettavalta koneelta ja löysin tällaisen tiedoston, johon olin koonnut kirja mielessä suomalaisia elokuva-aiheisia runoja. Muistan lähestyneeni kustantajaa ja sieltä sanottiin, että joo, ihan hyvä idea, mutta koko homma jäi sitten siihen - muistaakseni seuraavaan sähköpostiini ei enää vastattu. Tässä on nyt sitten sekä kokonaisia runoja että vain niitten nimiä. Kyllähän tämän voisi koota, mutta pahaa pelkään, että idea ei sittenkään ole kovin hyvä. Ainakin pitäisi käydä kaikki viimeisen kymmenen vuoden aikana julkaistu runoteokset läpi ja tsekata, onko niissä elokuva-aiheisia tekstejä. Ai niin, idea tuli Raimo Siliuksen Tampereen filkkareille kokoamasta näyttelystä, mikä mainittakoon. Raken kanssa aiheesta puhuinkin ja hän antoi luvan edetä asiassa ja käyttää hänen löytöjään. 

Elokuvarunoja, satunnaisessa järjestyksessä:

J. Alfred Tanner: Helsingin heppu, teoksessa Kuolemattomat kupletit. Kanerva 1946.

Mika Waltari: Filmi, teoksessa Valtatiet, 1928.

Henry Parland: kaksi runoa, teoksessa Hamlet sanoi sen kauniimmin. WSOY 1967.

X

Päivisin
nukkuvat elokuvateatterit
kuin krokotiilit auringossa
katujen rannoilla.

Iltaisin
ne avaavat nälkäiset kitansa:
hammasrivi
kasvoja, tunnelmia, asenteita
kuin kuplivasilmäinen
harmaa massa.

XI

Se on valhe
että elokuva on taidetta
(mikä ei ole taidetta?)
Elokuva on uskonto
joka muuttaa todellisuuden
kauniiksi sääripariksi
jota saamme katsoa
mutta emme koskea.

Pentti Saarikoski: urotöiden maine, teoksessa Mitä tapahtuu todella? Otava 1962.

urotöiden maine

               Herakleen aseet
       taivas oli reunasta auki
                           ja ilta tuli
                    suhisi niinkuin filmi olisi loppu mutta kukaan
                              ei viitsisi
                                       pysäyttää
                                konetta on yön ääni

Anselm Hollo: Dioskuroi: taivaalliset kaksoset ja Teräsmies pienenä, teoksessa Trobar: löytää. Otava 1964. On olemassa yhteisö, jonkinlainen, teoksessa poems/runoja. Otava 1967. (Rajatapaus: puhutaan "filmilehdistä".)

DIOSKUROI: taivaalliset kaksoset

toinen punnertaa
    toinen puskee
        toinen putoaa
            toinen iskee
toinen itkee
    vartija herää
        koira ulvoo
           muuri sortuu

maailmankaikkeuden avaimenreikä
      hihittää

Laurel & Hardy
kansanomaisesti myös
Stan & Ollie
suomeksi Ohukainen
ja Paksukainen.

Teräsmies pienenä

Teräsmies pienenä
   näin hänet
       avaruuskotelossa
terästoukan
    vuonna 1946

        niin olen vanhempi
kuin samana vuonna
   1934 syntynyt Peter
        New Yorkista

Sama filmi
   sama vanha filmi
      modernistit
Les Tricheurs
   tuliko Poundille lähtö
       Idahon pikkuateenasta
eilen tänään
     Neruda itää
        Pitäjänmäellä

Wiesbadenissa
   aurinkolaseja yöllä
       hipsterit
vingt ans après
    Der Miles
        ja der Miles Davis
so schön

    parintuhannen mailin
        päässä kumisee "Zone"
8. kadun ullakolla
     pelottava ääni
         ulisee Allenin päässä
Guillaume Guillaume
   mitä on sinusta tullut
      sama vanha filmi
meistä kaikista
   Prinssi Rohkeasta
       ei moneen vuoteen
enää yhtään ruutua
   oi Suomen pikkupojat
       Saksan tyttäret
te jäitte
    Humphrey Bogartia paitsi

      Herakleen urotyöt
kertomatta
    Odysseus päätti
       jäädä avomerelle
vuosisadan loppuun

   kotelo pimeässä
      kiertää maata
palauttaa saman
   filmin
        kerran toisensa jälkeen
Aleksandriassa
                  minä elän

Pekka Lounela: Marilyn Monroe, teoksessa Asiaa. Tammi 1964.

Kari Aronpuro: 00. Nuorin, teoksessa Minä viihtyy. Kirjayhtymä 1967.

En viihdy
Kun porvarin ote vähänkin hellittää
niin Helsinkiin
Samat naiset
vanhoja elokuvia
ja kuppilassa vain kaljaa
Se nyt on ihan turha väittää,
että työt olis loppu maailmasta.
Kyllä viinaa saa,
jos tahtoo,
ei tämä nyt niin syrjässä ole.
Ei siitä mitään kostu,
jos jotain harrastelee.
Onhan niitä sellasia
kun opiskelee ja urheilee
ja värkkää jos jotakin,
mutta ei siitä mitään hyödy.
Tänne minä en jää,
jääkööt tyhmemmät.
Jussi Kylätasku: Fantomas pyöräilee, Valkoinen tamma ja Hiroshima rakastettuni, teoksessa Yksityiset yrittäjät. WSOY 1967. Kuumetta veressä, teoksessa Kosketuskohdat. WSOY 1966.

Fantomas pyöräilee

I
Fantomas ajaa polkupyörällä räntäistä Aleksanterinkatua. Hänellä on kunniamerkki muttei kokardia. Hänellä on harmaa ulsteri, kaksirivinen, lahkeissa käänteet, varsikengät; hän soluttautuu työväkeen. Komissaari kävelee kadun yli mutta ei tunne Fantomasta, Fantomas on ajanut ohi, roiskauttanut kuraa komissaarin saappaille. Fantomas, murhaaja, ei vielä murhannut; hän on matkalla tytön luokse. Hän painaa kasvonsa tytön syliin ja tunnustaa. Fantomas, meidän tekemätön tekomme: onko sinun sydämessäsi Fantomas?

II
Fantomas ilmestyy kulmasta vinhasti polkien, näköjään erityisellä asialla. Komissaari tietää varoa, hän tunnistaa Fantomaksen; mutta hänellä on vain sanansa Fantomaksen sanaa vastaan. Polkupyörästä tiedetään, että se varastettiin fil. maist., radiotoimittaja Markku Sopaselta. Varkaasta tiedetään, että se on Fantomas: jälleen syyte Fantomasta vastaan! Todisteeksi riittäisi rungon numero, mutta viime hetkellä löytyy pyörä jossa sama numero, pyörässä jota ei ole varastettu, tai jonka varasti omistaja, Fantomas väittää, että omistaja itse on omaisuutensa varas! Hänen kaunopuheisuutensa perii voiton, hänet vapautetaan.

III
Fantomas ajaa pimeää metsäistä tietä, hän polkee rauhallisesti, ja varovasti, sillä hänen pöyrässään ei ole valaisinta. Itse asiassa Fantomas tuntee olonsa turvallisemmaksi ilman valoja, hän tietää että sinä olisit valmis ajamaan hänen ylitseen. Mutta sinä et näe Fantomasta. Sellainen sinä olet.

Hiroshima rakastettuni

Sadankomitealle, ystävyydellä

Hiroshima ei puhuta vakavasti tänään.
Minä taidan mennä tieheni.
Minä en kulje samoista ovista yhtenään.

Hiroshima minä en tahdo pilata iltaani.
Tänään suljettu ovi on pelkkä seinä.
Sinun setäsi on taas panemassa toimeksi,
menetkö mukaan?

John Lennon on luvannut, ettei hän lähde.

Hiroshima älä mene Pariisiin mukavassa sakissa.
Liftaile omia aikojasi, tai ota taksi, tai juna, tai Caravelle.
Minä en väittele jos annat setäsi pamputtaa minua.
Ja mitä sinä, olemmeko me heijastus johon Idea putoaa?
Älähän ota vastuuta.

Sinä käyt liikaa elokuvissa Hiroshima.
Hiroshima minä en taida enää rakastaa sinua.

Valkoinen tamma

Kävelet heilasi kanssa maisemassa joka on
                           jälleen rakennettu,
            sodan jälkeen, kävelet
runokirja kainalossa verkkaista maantietä
kioskin seinässä revennyt juliste KKAAT
                                   STANSSIT
                                   TULOA
Naisten karheat äänet levolliset hyväilyt
ensimmäisen kerran, sydämesi HENKILÖ- JA OSOITE-
                                  ASIOITA
yökahvilassa pohjaton rakkaus etsi perusteitaan
pikajuna Helsinkiin 3.30 valoisa ruutu
lipui huoneen läpi,
                             viisi laukausta
"Jokainen taistelija olkoon tietoinen maailman
ylioppilasnuorion myötätunnosta"
                     mikään ei velvoita
tarkistamaan käsityksiä, apatia
ei kutsu taisteluun STUDENTS CONDEMN

nouset junaan et lupaa kirjoitella

II
Istuin jo paikallani, hän ojensi lasin läpi jotain
                        se näytti, muistutti
hän lähti juoksemaan, katsoi putosi portaat halliin
ajattelin ettemme tapaisi,
ettei ole velvollisuus suhtautua niinkuin Wiipuriin
joka rakennetaan jälleen filmausta varten

(poltettiin keloittain elokuvaa, minulla oli osa
meren rannalla, kasvoillani hiekassa; joka tapauksessa
                              filmi oli mennyt
                                      käyttökelvottomaksi)

               Tulin lasin läpi, nainen lähti juoksemaan,
  lähti juoksemaan, hänen sylissään oli telttakäärö
se näytti, hänen sylissään aurinko ja hiekka,
                             makasimme saaressa
            ja minä kaaduin
hitaasti pystysuoraan tunneliin, ehdin ajatella
ei tällaista tapahdu kuin elokuvissa STUDENTS CONDEMN
US AGGRESSION AGAINST DEMOCRATIC REPUBLIC OF

III
                       
                        Kirjoitettiin nimet listaan
Taina leikkasi varpaankynttä joka tuli sukan läpi,
      keitettiin kahvit puhuttiin
kirjoista joita oli luettu,
monet olivat lukeneet saman kirjan, tai
elokuvasta jossa valkoinen tamma seisoi rakastavaisten takana;
ohjaaja kielsi symboliikan
                          ei ollut muka huomannut
                          koko tammaa
sille naurettiin, kaadettiin punaviiniä laseihin
käytiin tanssimassa tai
soiteltiin levyjä, keskusteltiin CANCÕES
istuin pimeässä             MACUMBA    
jääkaapissa               ESCOLA DE
avasit                           SAMBA e
oven,                            BOSSA
         rakastettuni            NOVA DO
valo syttyi                      BRASIL

Matti Pirinen: Bio Bion valomainoksen alla, teoksessa Kesä rehahti vauhtiin. WSOY 1968.

Hannu Salama: Päivänselkä, teoksessa Villanpehmee, taskunlämmin. Otava 1971. Tampere, kaksataa, teoksessa Itäväylä. Otava 1980.

Jarkko Laine: elämä ja, teoksessa Nauta lentää. Otava 1973. Elokuvan jälkeen, teoksessa sama. Otava 1986.

Juice Leskinen: Marilyn (1973), teoksessa Sanoja 1981.

Raimo J. Kinnunen: Reputetut Petri Ellonen, teoksessa Kutsumusopettajat jne. Otava 1976.

Petri Ellonen

Näittekö televisiosta 13.9.1974
"Työväenluokka nousee paratiisiin"?
Filmi on palkittu Cannesin juhlilla 1972.
Elio Petri jakoi palkinnon yhdessä toisen
italialaisen Francesco Rosin 'Il Caso Mattein' kanssa.

Olen hankkinut 16 mm:n vanhan kameran
kolmellasadalla markalla ja aion kuvata
oman käsikirjoitukseni mukaisen filmin
Heinolan James-tehtailta,
mikäli suostutte antamaan minulle
raakafilmiin tarvittavat varat.

Vaimoni on oppinut näyttelemään,
sillä hän on ommellut tehtaalla
farmarihousuja villeille pikku cowboylle
samalla kun työvaihetarkkailijan TV-kamera
on ollut suunnattuna hänen kapeisiin sormiinsa.

Arja Tiainen: pahin on, teoksessa Palava susi. WSOY 1977.

Arto Melleri: Boris Karloff, teoksessa Zoo. Otava 1979. Nuku rauhassa Norma Jean, teoksessa Johnny B. Goethe. Otava 1988.

Kari J. Kettula: Franz Kafka, teoksessa Yksipistekaksi. Kustannus-Mäkelä 1981.

Leo Lindsten: Ilmestyskirja. Nyt, teoksessa Liekehtivä vanha. WSOY 1981.

Leksa Vossi: Unelmatodellisuus, teoksessa Tuotanto karja lauma. Johanna 1981.

Kari Hotakainen: turisti laskee, teoksessa Harmittavat takaiskut, WSOY 1982.

Kirsi Seula: Perkele - kuvia Suomesta, julkaisematon.

Karin Alm: Kolme laulua rakkaudesta, Kirjallisuuslehti 8/1935.

Markku Into: Kuin viimeistä päivää, teoksessa Tänään kotona. Tammi 1978. Tuntematon joki ja Reilu marxismi, teoksessa Etäisten lauseiden mies. Tammi 1980.

Jyrki Pellinen: Krookukset, jotka pääsivät filmiin, teoksessa Satuja. Otava 1974. Elokuva ja Kadut kotiin, teoksessa Kesän jälkeen värit muuttuvat. Otava 1977. Meidän on nyt ajateltava, teoksessa Kesän maa. Otava 1973. jokainen ihminen on tarusto ja nuoruus paloi karrelle teoksessa Yön kaunottaret ovat todellisia kuvitelmia. Otava 1987. Luen Werner Herzogia, teoksessa Ennen ja jälkeen. Otava 1994.

Jorma Kapari: Jesenin, kuinka minä tänne ole joutunut, teoksessa Moratorio. Tammi 1986.

Gunnar Björling: Charlie Chaplin, teoksessa Kosmos valmiiksi kirjoitettu. Valitut runot. Suom. Tuomas Anhava. Otava 1972. Alunperin Quosego-aikakauslehdessä vuonna 1928.

Charlie Chaplin

Eikenenkään
nauru suusta,
suuri suru.
Katso matami ja poliisi makkarakoju kakara,
hulluja silmiä sinä maalat
jaloillasi.
Pakattavaksi kolminkertaiseen pakkilaatikkoon lähetettäväksi
seudulle sitä varten mitä meistä tulee.

Veikko Pietilä: kirjoitan runoa aamuyöstä, teoksessa Jäähyväiset amiraalille. Otava 1964.

Pekka Piirto: flamingot pesii silminnähtävän mielellään muutamien ja ikkunaverhot huojuvat, käyvät levottomiksi kun avaan, teoksessa Piirtoja. WSOY 1968.

Olli-Matti Rominus: (elektroni), teoksessa Rautavuoteella. Otava 1961. milloin kuumaa, milloin kylmää ja Hiukan vanhempi, tai hyvin vanha, teoksessa Hän tarvitaan. Tammi 1967. (Runossa milloin kuumaa, milloin kylmää mainitaan ohimennen Satyajit Ray.)

Pekka Kejonen: eeeee) talvi-illan tarinoita miehestä joka ampui LIBERTY valancen, teoksessa Käyttögrafiikkaa. Tammi 1965.

minä istuin elokuvissa elävissä ja katselin miestä joka ampui LIBERTY wallacen minä katselin miestä joka ampui ja istui edessäni imlmielävänä ja tulin pois ja se mies edelleen elävänä minä katsoin ja lunta oli nilkkaan asti satanut satanut siis nilkkaan ja sinä iltana se mies ampui LIBERTYN ja nilkkaan

tyttö joka päivällä soitti sanoi menevänsä illalla katsomaan sitä miestä joka ampui LIBERTY wallagea nilkkaan jossa oli lunta ja minä menin myös katsomaan lunta jota ampui alas taivaasta sellaisella vauhdilla että pois tieltä ja että sanan eteen pilkku, että ampui

kun tyttö oli ampunut minut mukaansa ampumaan sitä miestä ja LIBERTY wallakea nilkkaan satoi lunta ja minä ajattelin mitähän siitä tulee kun tulee lunta ja jos se mies jonka piti ampua LIBERTY walladea nilkkaan ampuu lunta kaikki on pilalla ja tyttö ampuu taas minut ja miehen joka ampui LIBERTY walangea nilkkaan

kun LIBERTY walagea oli ammuttu nilkkaan ampui hän lunta ja tytön nilkkaan ampui mies jonka kaiken järjen mukaan olisi pitänyt ampua minut jo toiseen kertaan eikä suinkaan se tyttö oli hyvästä perheestä jossa oli lunta nilkkaan kun ei ollut kattoa ja tosiasiassa se ampui sitä katolta nilkkaan jossa oli LIBERTY walanse

kun minä ja LIBERTY wallanse ammuimme toisiamme nilkkaan ei kuitenkaan katolta ampui tyttö miestä eikä suinkaan nilkkaan ei ainakaan siihen samaan johon LIBERTY walase oli minua ampunut eikä katolta lumesta puhumattakaan jota kyllä ammuttiin mutta ei taaskaan nilkkaan

kun huomattiin että sanan edessä pilkku ja mies onkin nimeltään LIBERTY walance yksinkertaisella veellä ampuivat kaikki toisiaan nilkkaan eikä lunta ollut kuin nimeksi kaikki saivat nimensä historiaan ja lunta satoi lisää ja se LIBERTY wallance joka olikin LIBERTY valance eikä suinkaan tuplalla weellä antautui lumenluojaksi.

Liisa Heikkerö: (jean vigo) ja (yksityisalue), teoksessa Leija. Gummerus 1963.

(jean vigo)

soudan huoneita idästä länteen
                              aurinkoa etsin
                              sinua vedestä

(yksityisalue)

rakastavat uivat
                virtaa vastaan
vartijat rannoilla
                haavissa vettä
Henrik Alcenius: Filmi valottuu, teoksessa Mitä tämä on. Otava 1964.

Filmi valottuu kun kamera käy
ja
Valkokangas on valkoinen kun projekti syttyy

Pelkoa ja uskallusta on elokuvamiehen elämä täysi
Tyhjää täysi ja ladattu

Sormi painaa näppäsintä?
Tarmo Manelius: Menen merelle, saaret uivat ohitse, teoksessa Arabeskit. Akateeminen Kustannusliike 1961.

Menen merelle, saaret uivat ohitse. Seireenit istuvat laajakankaan äärellä.
Tuulia riittää, kalliot nielevät mökkejä himmeyteen.
Minun pitäisi olla jo perillä ja vaimoni kanssa, mutta matka ei kysy.
Hänen ikävänsä ei kestä huomisen yli, vaan hän kävelee metsään
ja kohtaa siellä naapurin. Tämä metsästää.
Säilytän kukat joita vaimoni tuo
ja vaistoan niiden hehkun, kun hän on jo unohtunut.

Kalevi Lappalainen: Kulttuurityhjiö Kansas, teoksessa Kallioon maalatut kirjaimet. Karisto 1992. King Kong villitys, teoksessa Avaruuden avoimet nuotit. Karisto 1978. Neuvottelupäivien kulku, teoksessa Liikkuvat maisemat. Karisto 1973.

Matti Rossi: Kauriinmetsästäjä, teoksessa Hiljaisuus ja matkatoverit. Tammi 1980.

Kalevi Seilonen: Minulla on ollut laajentunut silmä, teoksessa Ilman valloitus, Tammi 1968.

Jyri Schreck: Ehkä myös yksinäisyys, teoksessa Että olisit läsnä. Otava 1977. Kesällä, näin kesällä, teoksessa Myöhäinen kevät, varhainen syksy. Otava 1982.

Väinö Kirstinä: Ruskeanvihreä sammal, teoksessa Talo maalla. Tammi 1969. Intohimon kukat, teoksessa Pitkän tähtäyksen LSD-suunnitelma. Tammi 1967.

Intohimon kukat

     yksityisahneuden yleishyödyllisyys on
                     kasvojensäästämisväline
prinssi ja puoli valtakuntaa tulevat joka pakkauksen mukana
        ne ovat köyhän miehen orkideoita
intohimon kukkia
                      kuvotus
                      herättää huomiota ostajassa
       Gina Lollobrigida syleilee
       Burt Lancasteria
             intohimoisesti
                        trapetsihypyssä
Gorillan rakkauselämän
seksi, väkivalta
           elokuvat ovat parempia kuin koskaan
                    yleisö on emotionaalisesti nälkiintynyt lapsi

Ruskeanvihreä sammal

Ruskeanvihreä sammal on kasvanut harmaansinervän kiven kylkeen. Kiven kyljessä Cesare Borgian kasvot, turpeat Orson Wellesin kasvot.
Muissakin kivissä on hahmoja: yksi on ahven tai murmeli, riippuu siitä miten katsoo, toinen kivi on virtahevon pää, joka haukkaa ikuisesti suurta möhkälettä. Se ei ole vieläkään nielaissut suupalaansa.
Entä jos viljelisi kivistä maata: tuottaisi sipuleita, neilikoita, mansikoita tai villaa? Virkamieheksi en sovi; maanviljelijän ammatti on minun sukuni perinne, ja minä olen satunnainen poikkeus, seikkailija ellen huijari.


Kari Peitsamo: Veden ominaisuudet, teoksessa Maan alla. Johanna 1980.

Tutkin veden ominaisuuksia hukkumalla. Ruumiini ajautui rantaan, jossa oksensin ja nousin ylös.
Aurinko laski. Linnut alkoivat laulaa. Tiesin olevani jossakin etelässä. Oliko tämä saari? Lähdin kulkemaan sisämaahan päin.
Vähän matkaa kuljettuani saavuin rinteen harjalle, josta näkyi alas laaksoon. Näin alkuasukaskylän täynnä villiä elämää. Keskellä kyllä paloi suuri tuli. Filmattiin James Bond -elokuvaa.
Juoksin rinnettä alas kylään. Näin asuntovaunun ikkunassa Roger Mooren.

Matti Paavilainen: osa runosta Velipekka, teoksessa Mihin maailman tapahtuu. Kirjayhtymä 1968.