Järjestimme elokuvakerho Monroessa vuonna 1996 neuvostoliittolaisen elokuvan viikonlopun. Ajatuksena oli nostaa uudestaan esille pitkään paitsiossa olleita neukkuklassikoita ja saada ihmiset huomaamaan niiden arvo taideteoksina. No, aivan suunnaton menestys ei ollut, mutta uskon, että Aamulehden uutisoinnilla oli tähän ansionsa. Olen edelleen vihainen lehdelle (jota olen tosin sittemmin alkanut avustaa, tosin vain sen Valo-liitettä, johon en osaa yhdistää näitä vanhoja juttuja) ja yhdelle sen toimittajalle, josta tässä alla on kyse. Aamulehti ei julkaissut kommenttia, jonka kirjoitin - varmasti osaksi, koska se oli liian pitkä, mutta toisaalta olisivat voineet soittaa ja kysyä, mistä kohtaa jutun olisi voinut katkaista tai olisinko voinut kirjoittaa kokonaan uuden, lyhyemmän tekstin.
Täydellinen unohdus vai kriittisyys?
Ironia on ikävä asenne. Sitä on mukava harjoittaa, mutta joutuessaan sen kohteeksi melkein lupaa itselleen, ettei sitä itse enää harjoittaisi. Olen tällaisen lupauksen partaalla, kun luen, mitä Matti Posio on kirjoittanut elokuvakerho Monroen viime viikonloppuna järjestetystä neuvostoelokuvan kavalkadista: kerhomme hallituksessa on tunnuttu yksimielisesti ajattelevan, että Posion ennakkojuttu perjantaina 2.2. käännytti nk. ironiallaan pois turhan monta katsojaa. Posio nimittäin kirjoitti: "Salin täytteeksi odotetaan noin 70:ä neuvostomallista masokistia (...)." Posio kirjoitti myös, että Monroen tapahtuma on aito kulttuuritapahtuma, jonne ihmiset tulevat vain Browningilla uhaten. Samoin jälkikäteen kirjoitettu juttu, joka ilmestyi maanantaina 5.2., oli turhanaikaista käninää ja osoitti tarpeellisen tietämyksen puutetta.
Kirjoitan silläkin uhalla, että Posio vastaa väittämällä elokuvakerho Monroeta ja minua stalinistisiksi sensoreiksi ja sananvapauden tukahduttajiksi, joille on olemassa vain yksi oikea mielipide. Kysymys on nyt siitä, että vilpittömin mielin tehty kulttuurityö painetaan Aamulehden - joka on vaalinut kulttuuria aina liian vähän - toimittajan toimesta maanrakoon ja unohduksiin. Kumpi tässä tapauksessa on sensori ja kumpi sensuroitu? Posio tuntuu ajatelleen, että mitä vähemmän ihmisiä näkee Monroen esittämiä neuvostoelokuvia, sen parempi. Näin todella kävi: jäsenkortteja myytiin 37 kappaletta. Itse hän oli elokuvia kuitenkin katsomassa ja vaati itselleen vapaakortin.
Posio fantisoi maanantain kirjoituksessaan olleensa itsensä Josef Stalinin kanssa elokuvateatteri Niagarassa ja katsoneensa kaikki kahdeksan elokuvaa. Posio katsoi todistettavasti vain kolme. Elokuvakerho Monroen hallitus paheksuu Aamulehden tapaa hoitaa asia: Reijo Noukka olisi ollut koska tahansa parempi ihminen kirjoittaa tapahtumastamme. Hän olisi jopa voinut tietää, mistä kirjoittaa.
Posio on varmasti halunnut olla ironinen, kun hän on perjantaina ilmestyneessä jutussaan kirjoittanut mm. seuraavaa: "Ei toki tarvitse olla kommunisti katsoakseen tämän kavalkadin. Muunlainen päättömyys ei liene pahitteeksi." Posio ilmeisesti on muulla tavalla päätön, me monroelaiset emme tunnista kuvauksesta itseämme. Itselläni on perheen puolesta kommunistitausta, muut viikonlopun tapahtumaan aktiivisesti osallistuneet elokuvakerho Monroen jäsenet eivät juuri vähempää voisi olla kiinnostuneempia poliittisista luokitteluista. Ilmeisesti keveäksi heitoksi tarkoitettu ajatus päättömyydestä on sekin asiaton.
Posio kirjoitti myös: "Moni elokuvan ystävä on katsonut kavalkadin filmejä radikaalissa nuoruudessaan - tai kun kerran ilmaiseksi näytettiin." Tätä voi verrata tilanteeseen, jossa oopperatoimittaja kirjoittaa etukäteen Bizet'n Carmenin esityksestä ja sanoisi, että kyllä Prosper Meriméen romaanin aikoinaan luki, kun sen jaksoi kirjastosta hakea. Tällainen toiminta ei ole palvelus kenellekään, kaikkein vähiten katsojalle.
Mitä kummaa Posiolla oikein on neuvostoelokuvaa vastaan? Hän hyökkää sitä vastaan kuin se olisi hänen verivihollisensa. Hän kirjoittaa: "Ja samalla kun nauttii yksisilmäisestä elokuvataiteesta, voi toisella silmällä lukea aiheesta julkaistua lehteä." (Jota lehteä Posio maanantaina siteeraa mainitsematta lähdettä.) Tästä jo huomaa, että hän katsoi vain kolme elokuvaa kahdeksasta: häneltä jäi huomaamatta tyystin se tosiseikka, että kaikki elokuvat poikkesivat toisistaan niin sisällön kuin muodonkin tasolla. Gleb Panfilovin Teema ei koskaan olisi voinut tyydyttää Stalinia - Posiohan väittää, että hänen kuviteltu kumppaninsa oli tyytyväinen kaikkeen näkemäänsä. Larisa Shepitkon sotaan sijoittuvasta Kristus-allegoria Noususta (nimeä mainitsematta) Posio kirjoittaa oudosti: "Shepitko tarjoaa sankaruuteen naisellisen, mutta moraaliltaan oikeaoppisen näkökulman." Mihail Rommin oivaltavan natsismianalyysin Arkipäivän fasismin väitetylle marxilaisuudelle hän hörähtelee. Kummatkaan elokuvat eivät heikkouksineenkaan ole mitään stalinismin ylistyslauluja, puhumattakaan jostain Eisensteinin Lakosta, jota Posio väittää propagandistiseksi.
Ohitse henkilökohtaisen vihanpidon Posion kirjoituksista kannattaa huomata tällaisen suhtautumisen yleistymisen. 70- ja 80-luvuilla Hollywood-elokuvaa pidettiin yleisesti porvarillisena hapatuksena ja se tuomittiin yksisilmäiseksi ja taiteellista ja yhteiskunnallista ajattelua köyhdyttäväksi. Nyt on - onneksi - tajuttu, että Hollywood-elokuva ei suinkaan ole liikkumaton, ikuisesti määritelty käsite, vaan hyvinkin monenlaisia käsityksiä, ideologioita ja diskursseja sisällään pitävä laaja taiteen kenttä. Tämän käsityksen varjopuoli tuntuu olevan se, että 70- ja 80-luvuilla arvostetut taiteen edustajat sysätään samanlaiseen lapsipuolen asemaan: Likaisen Harryn tilalle on tullut Iivana Julma.
Unkarilaisesta ja puolalaisesta elokuvasta ei kukaan juuri taida puhuakaan, neuvostoelokuva sen sijaan herättää vielä vastareaktioita. Tiedän eräissä kouluissa, joissa tapahtumamme julistetta levitettiin, opettajien hermostuneen. Posion reaktio on vain jäävuoren huippu ja sellaisena kestämättömin: ajatus siitä, että elokuvien taustalla vaikuttava valtiollinen ideologia (jollaista vaikutussuhdetta on mahdoton todistaa) riittää todistamaan elokuvat huonoiksi ja katseluun kelpaamattomiksi, on itsessään stalinistinen. Se on myös perin epäjohdonmukainen käsitys: jos niin todella voisi ajatella, pitäisi toki huomata, että Yhdysvaltojen kapitalistinen valtio- ja talousmuoto tuottaa edelleen piilofasistisia ja taantumuksellisia elokuvia.
Posion maanantaisen jutun loppu, jossa Stalin havahtuu huomaamaan, että vuonna 1996 hänen pitäisi maata haudassa, on tietysti vertaus neuvostoelokuvasta itsestään. Posio, jonka on minulle väitetty olevan Venäjän ja Neuvostoliiton kulttuurin tuntija, kieltää elokuvien historiallisen ja kriittisen katselun - hänen vaihtoehtonsa on täydellinen kieltäminen, joka ei asenteena ole järin hedelmällinen. Eikä taatusti ketään tyydyttävä. Mitkään sanat eivät riitä kuvaamaan halveksuntaani.
Juri Nummelin
Elokuvakerho Monroen puheenjohtaja
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti