Mikko Lehtosen robinsonadi

Professori Mikko Lehtoselle tehtiin epävirallinen juhlakirja kymmenisen vuotta sitten, kun hän täytti 50 vuotta. Minultakin pyydettiin kontribuutiota, kun olin tuolloin Lehtosen oppilaita. En tiedä, onko alla oleva teksti oikeasti hauska, mutta Mikko kertoi naureskelleensa vitseille. Vitsit lienee piilotettu alaviitteisiin, joita on enemmän kuin varsinaista tekstiä - tarinan itsensä hauskuus taitaa loppua aika nopeasti.

Ja huomatkaa nyt, että osa lähteistä on keksittyjä - Mikko Lehtonen ei ole kirjoittanut lähdeluettelossa mainituista kirjoista kuin Kykloopin ja kojootin ja Pikku jättiläisiä. En ole yhdessä Markku Lehtimäen kanssa toimittanut kirjallisuudentutkijain vuosikirjaa Ei mies tapa eikä naiseen huku. (Minulla on mielikuva, että olisin lisännyt lähdeluetteloon vielä oman teokseni Mysterious Islands, Mysterious Texts. The polyphony in the works of Sue, Verne and Lovecraft, mutta jostain syystä sitä ei tässä versiossa ole. Tämän kirjoittamiseen aikaan luin paljon Jules Verneä ja olen muistaakseni tännekin postittanut pitkän esitelmän, jonka pidin Vernestä ja muista robinsonadeista. Yksi haaveeni on ollut tehdä jonkinlainen tutkimus suomalaisista robinsonadeista, ja gradussani käsittelinkin aihetta aika pitkään.)

Juhlakirjaa Syvän meren kalastaja painettiin 50 kappaletta ilman ISBN-tunnusta eikä sitä ole saatavana edes Kansalliskirjastosta - valitettavasti. Osa teksteistä on hauskoja muisteluksia, osa hilpeitä mukatutkimuksia, mutta osa myös ihan oikeita artikkeleita. Tämä on kai mukatutkimus. Ai niin, kirjan toimittajina häärivät Olli Löytty ja Petri Repo.

Niin ja vielä: olen huomannut kokemuksesta, että Blogger ei kauhean hyvin tule toimeen alaviitteiden kanssa. Ei kannata linkkailla niitä.

Juri Nummelin
Mikko Lehtonen ja matka autiolle saarelle

Toimittajan huomautuksia

Seuraava käsikirjoitus on kulkeutunut käsiini hiukan hämäräperäisiä teitä enkä siksi halua tässä mainita, mitä olen tehnyt (tai joutunut tekemään) sen saadakseni. Riittänee, kun sanon, että se liittyy eräisiin pankkisalaisuuksiin, joita tässä maassa on kyllä riittänyt ja riittää.

Tämä on sivuseikka. Tärkeämpää on, että kyseessä oleva käsikirjoitus on harvinainen, erikoislaatuinen ja taatusti ainoa lajiaan. Käsikirjoitus on ladottu kuin se olisi painettu kirja, mutta sen lyhyys ja varsinaisten bibliografisten tietojen puute saa minut arvelemaan, että tämän maan kirjastoista on turha lähteä hakemaan toista kappaletta Mikko Lehtosen käsikirjoitusta Matka autiolle saarelle. En pysty ajoittamaan käsikirjoitusta tarkkaan - viittaukset vuosilukuun puuttuvat. Voidaan kuitenkin epäillä, että matka, josta Lehtonen kirjoittaa, on tapahtunut vuonna 1995, jolloin hän on väittänyt olleensa Oxfordissa tutkimusvapaalla. Kuten kunnon salaliittolainen ainakin, hän jälkeenpäin ilmeisesti varmisti sen, ettei hänen noloutensa paljastu - olen monta kertaa ollut yhteydessä Oxfordiin ja sieltä minulle on toistuvasti sanottu, että Lehtonen todella kävi heidän opinahjossaan. Omituista sen sijaan on se, että Lehtonen ei tunnu haluavan paljastaa laivan määränpäätä - se selvästikään ei tunnu olevan Oxford. Kaikkein omituisinta on tarina itse: Miten 1990-luvulla on ollut mahdollista haaksirikossa joutua autiolle saarelle? Johan laivan kommunikaatioyhteyksien pitäisi se estää! Mutta näin ei kuitenkaan ole käynyt ja Lehtonen todella on viettänyt aikaa autiolla saarella.

Koska Lehtosen teksti on osittain epäselvä, olen ottanut tehtäväkseni selvittää takaviitteissä, mitä Lehtonen on todennäköisesti kulloinkin tarkoittanut. Osa viitteistä on Lehtosen omista tutkimuksista, osa on muista lähteistä. Lähteet ovat suurimmaksi osaksi sellaisia, joita Lehtosen itsensä olisi voinut kuvitella käyttäneen. Olen halunnut jotenkin yrittää taata sen, että Lehtosen ajatukset näyttäytyisivät mahdollisimman paljon hänen omikseen vielä senkin jälkeen, kun olen ne nootittanut. Käsikirjoituksen aiheista on kirjoitettu huomattavasti lisää materiaalia - monet Lehtosen oppilaista ovat osallistuneet tähän tutkimustyöhön monin tavoin enkä pidä itseäni vähäisimpänä -, mutta näiden sisällyttäminen ei ole nähdäkseni relevanttia, koska se tekisi Lehtosen ajatuksille vääryyttä. Olkoonkin, että Lehtonen itse aina muisti kritisoida autenttisuuden ajatusta. Sallittakoon minulle tässä sellaisen haikailu.

Minun on kuitenkin todettava, että kaikki, mitä sanon, on arvailua, mutta koska minulla oli etuoikeus seurata hänen työskentelyään läheltä ja tunnen eräitä hänen suosikkiteemojaan - jos minun sallitaan näin sanoa -, katson itseni päteväksi tekemään näin. Teen tämän siksi, että käsilläoleva käsikirjoitus saavuttaisi laajan lukijajoukon.

Se nimittäin ansaitsee sen: vaikka sen kirjallinen arvo ei aina ole kovin korkea - se harvoin ylittää pelkän taltioinnin -, se on harvinaislaatuinen teksti yhdistäessään elämäkerrallista, fiktiivistä ja tieteellistä aineistoa. Samanlaisia yrityksiä oli toki aiemminkin ollut (oletan siis Lehtosen kirjoittaneen tekstinsä 1990-luvun puolessavälissä), joitain erinomaisiakin, mutta nähdäkseni Lehtosen käsikirjoitus kaikkine vikoineenkin ja hienoisine tylsyyksineen päihittää kaikki kaltaisensa autenttisuudellaan. Mikä on tietysti ironiaa, koska, kuten jo esitin, Lehtonen asetti autenttisuuden kyseenalaiseksi. Kuitenkin on tärkeää, että tämän tekstin huomiot eräistä kulttuurimme peruspiirteistä tulevat tunnetuiksi. Voidaan sanoa, että tässä noudatetaan sellaista foucaultlaista periaatetta, jonka mukaan jonkin ilmiön menneisyyden ymmärtäminen ja selvittäminen auttaa meitä ymmärtämään tämän ilmiön nykyisyyden. Toivon, että noottini auttavat lukijaa paremmin ymmärtämään näitä ilmiöitä.

Mikko Lehtosen 70-vuotisjuhlien lähestyessä
Kesäkuussa 2026
Juri Nummelin

Matka autiolle saarelle

Lähdimme matkaan marraskuun alussa. Laivamme oli mukava, mutta en silti voinut olla ajattelematta, että matkustaminen ei suinkaan ole aina ollut mitenkään hohdokasta toimintaa. Muistin, että englannin verbi 'matkustaa' eli 'travel' tulee ranskan verbistä 'travail', joka merkitsee työntekoa. Tullessaan englannin kieleen 'travel' tarkoitti ensiksi kidutusta.[1] Muistin myös, että 'travail' englannissa merkitsee myös synnytystuskien kärsimistä - matkustaminen merkitsee toisin sanoen myös synnyttämistä. Syntyy uusi ihminen, uusi aikakausi, uusi subjekti.[2]

Päätin kuitenkin heittää tämän Paganelin viitan[3] harteiltani ja siirryin nauttimaan pöydän antimista. Minut oli, korkea-arvoinen akateeminen vieras kun olin, kutsuttu kapteenin pöytään enkä voi valittaa kutsusta. Tarjoilu oli ruhtinaallista: saimme sammen mätiä ja blinejä, erinomaista fasaaninselkää mokkakastikkeella ja linnaperunoita ja lopulta pakastettuja karpaloita ja kuumaa kinuskikastiketta. Kahvia ja konjakkia juodessamme keskustelimme kapteenin kanssa. Hän paljastui oppineeksi mieheksi.

"Olen usein miettinyt, kapteeni kun olen, laivan suhdetta mereen. Siinä on jotain samaa kuin koko yhteiskuntarakennelmassamme", hän sanoi.

"Olette siinä aivan oikeassa", sanoin. "Laivan lähtiessä merelle tapahtuu jonkinlainen penetraatio. Laiva on patriarkaalinen fallos ja meri feminiininen kohtu."[4]

"Tuo on psykoanalyysia", huomautti kalvakas nainen, joka mursi englantilaisittain. "Sehän on mitä vulgaareinta!"

Naurahdin kevyesti. "Tällainen näkemys on perusteltua. Monissa teksteissä, joissa kuvataan laivamatkoja - tai yleensäkin matkoja -, käytetään sanoja, jotka viittaavat suoraan penetraatioon. Sanon suoraan: monet kirjoittajat, joilla ei ole aavistustakaan psykoanalyysista, kuvaavat laivaa ja sen matkaa kuin se olisi - khrm - penis."[5]

"Kiintoisaa", kapteeni sanoi. "Sanotteko siis, että olen siittimen komentaja? Eikö se tee minusta aikamoista vallankäyttäjää?"

"Mutta teillähän on suunnaton valta käsissänne. Teidän päätöksistänne riippuu monen sadan ihmisen henki."

"Kuudensadanseitsemänkymmenenkahdeksan", keskeytti ensimmäinen perämies, jonka ei onnistunut antaa itsestään niin oppinutta vaikutelmaa.

"Aivan aivan. Mutta eikö minun laivani kulje meren päällä eikä suinkaan sen sisällä? Niinhän tekevät vain sukellusveneet."

"Se on totta. Onkin ehkä sanottava, että pinta-alus toteuttaa erilaista maskuliinisuuden mallia kuin sukellusvene, joka liiankin selvästi on fallinen. Täytyy kuitenkin muistaa, että metaforisesti mekin tunkeudumme feminiiniseen: puhutaan paljon kyntämisestä ja sitähän me juuri teemme, kynnämme merta."

Kapteeni oli tyytyväinen analyysiini ja osa päivällisvieraista taputti. Kalvakas englantilaisnainen hiukan tuhahti: hän oli ilmeisesti niin patriarkaalisen ideologian subjektiksi kutsuma[6], ettei voinut ajatellakaan omaksumiensa valtarakenteiden paljastamista ja purkamista. Keskustelu jatkui kuitenkin toisissa, kevyemmissä sävyissä, ja onnistuimme kalvakkaan englantilaisnaisen kanssa löytämään jopa yhteisiä mielenkiinnon kohteita. En silti voinut olla ajattelematta, että juuri tällaisten ihmisten vuoksi minun oli pitänyt lähteä matkalle: päästäkseni eroon ideologioiden luokseen ja ystävikseen kutsumista ihmisistä. He kansoittivat laitoksen - työntekijöitä myöten -, yliopiston, kirjastot, elokuvateatterit, kirjakaupat, kauppahallin ja kaupungin virastot. Kukaan ei ymmärtänyt sanoa vastaan ideologialle. Minä halusin, mutta en tiennyt muuta keinoa kuin lähteä matkalle. Tiedostamattomassani[7] nyki tosin ajatus, että en minäkään mistään ideologioista pääse eroon vain lähtemällä matkalle, koska se jos mikä on ideologioiden hyväksymä tapa parantua. On kuin lähtisi mökille viikonlopuksi. Sysäsin synkeät ajatukset mielestäni ja siirsin lähettiäni ja sanoin ensimmäiselle perämiehelle: "Shakki."

Matka jatkui viehättävänä monta päivää ja lähestyimme määränpäätämme jopa hiukan etuajassa. Seistessäni keskellä merta ajattelin Baudelairea, jolle meri oli eräiden päiväkirjamerkintöjen perusteella erityisen tärkeä.[8] Meri on rannaton, pohdiskelin, ja Baudelairen tutuin ympäristö oli suurkaupunki - eli Pariisi. Guy Deborde sanoi Pariisista, että "se kaupunki on, hupsun rakentama, täys ääntä ja vimmaa - tarkoitusta vailla".[9] Miksi Baudelaire sitten rakasti merta? Hän sanoi myös, että laivan katseleminen tuottaa aivan erityislaatuista mielihyvää.[10] Tämä on kysymys, jota minun sietäisi tutkia jossain.[11] Jos meri on feminiininen elementti, niin ei ole mitään järkeä siinä, että Baudelaire, feminiinisyyden arkkityyppinen vastustaja, sitä niin rakasti. Ristiriidat ovat niin ilahduttavia tutkijalle.

Kun onnistuin lopulta unohtamaan Baudelairen, mieleeni tuli uudestaan pohdiskella sitä, miksi olin lähtenyt tälle matkalle. Olin levoton, halusin saada uusia kokemuksia, olin kyllästynyt elämään tavallisissa oloissani, en tuntenut itseäni enää kotoisaksi kotona, halusin seikkailua.[12] Minulla oli tosin päämäärä ja tarkoitus tälle matkalle - olin samaan aikaan kauppias ja eheyttävää kokemusta hakeva matkamies. Tunnen olevani lihaksi tullut ristiriita. Miten Barker taas sanoikaan?[13]

Voisiko kenties sanoa, etten tuntenut itseäni enää ehjäksi? Se tuntuu oudolta - minä, joka olen sanonut ja kirjoittanut, ettei ehjää minää ja kokemusta ole![14]

Matka sujui edelleen mukavasti vielä yhden yön. Aamulla tuuli nousi ja painemittari laski. Myrsky oli tulossa. Mietin itsekseni, että näin kävisi kaikilla matkoilla, joille elämäänsä tuskastuneet, rikkinäiset subjektit lähtevät. Aina myrsky - ja varmasti myös haaksirikko! Subjektien elämistä tulee näin aina kliseitä![15]

Minua eivät tällaiset mietteet kuitenkaan kauaa naurattaneet, koska myrskystä tuli nopeasti hyvin vakava. Kun kamppailin kannella kohti hyttiäni, törmäsin - sananmukaisesti - kapteeniin. Kysyin häneltä, miten meidän tulisi käymään. Hän vastasi yhdellä ainoalla sanalla: "Kurjasti!" Näin hänen katseestaan, että hän todella tarkoitti sitä.

En ehtinyt hyttiini, kun kymmenien metrien korkuinen hyökyaalto löi kannen ylitse ja tarttui minuun. Se heitti minut laivan toista laitaa vasten. Samaan aikaan laiva kallistui hyvin jyrkästi ja toinenkin hyökyaalto löi laivan ylitse. Laiva ei enää oiennut, vaan jatkoi kulkuaan yli 45 asteen kulmassa. Ohjaus oli tästä lähin toivoton yritys. Olin paiskautunut kylkeä vasten enkä kyennyt nousemaan. Yritin kuitenkin tarttua johonkin tappiin, joka pisti esiin laivan kannesta, kun kuulin jonkun huutavan jotain, josta en saanut selvää. Samassa kuulin hirvittävän äänen, kuin jokin epäinhimillinen olisi päästänyt valitushuudon. Ääni oli metallinen eikä minulta kestänyt kauaa arvata, että se oli laivan runko, joka oli repeytynyt. Näin, kuinka laivan miehistöä yritti juosta ohitseni - he pitivät kiinni laivan kyljestä (yksi talloi kädelleni), mutta eivät edenneet kovin nopeasti.

Se olikin viimeinen asia, minkä näin, koska heti sen jälkeen minuun tarttui uusi hyökyaalto, joka heitti minut veteen. Löin ilmeisesti pääni pudotessani kannelta, koska muistan vain sen, että heräsin vedessä. Vesi oli kylmää ja se heitteli minua puolelta toiselle.

Parempi ehkä niin kuin jos vesi olisi ollut tyyni, koska siten meri kuljetti minua eteenpäin. Huonona uimarina en olisi kenties pystynyt pitämään puoliani tyynelle kylmälle vedelle. Minun tarvitsi nyt pitää vain huoli siitä, etten imaisisi suuhuni litroittain vettä. Meri itse piti huolen siitä, että minä liikuin.

Matkani veden varassa kesti käsittääkseni puolisen tuntia ja olin jo kylmänkangistama, kun iso hyökyaalto lopulta heitti minut saarelle. Tiesin olevani pelastettu, kuin Robinson Crusoe. Oli vielä päivä, mutta en jaksanut katsella ympärilleni, vaan raahauduin raivoavasta merestä niin kauaksi, että saatoin turvallisesti jäädä makaamaan.

Nyt jälkeenpäin minua melkein naurattaa, että kertomukseni on niin paljon samanlainen kuin Robinson Crusoen ja kaikkien hänen edeltäjiensä ja jälkeläistensä kertoma tarina.[16] Tuolloin, kun heräsin keskellä yötä aution saaren rannalta, minua ei juuri naurattanut. Tein niin kuin Robinson Crusoe teki omassa kertomuksessaan: Kiipesin puuhun niin korkealle, välittämättä selkäkivustani. Olin märkä enkä tiennyt, miten saisin minkäänlaista tulta syttymään, joten vapisin koko yön puussa saamatta silmäystäkään unta. Kuuntelin saaren öisiä ääniä - rapinoita, haukahduksia, murinoita, kahinoita, juoksun ääniä, oksien katkeamista - ja pelkäsin. Jos olisin nukahtanut, olisin taatusti nähnyt painajaisia.

Kun aamu viimein koitti, oloni oli mitä surkein. Vaikka olisin ollut vegaani, olisin antanut mitä tahansa lihapalasta, jopa raa'astakin. Edellisestä ateriasta oli kulunut varmasti jo kaksikymmentä tuntia ja verensokerin alhaisuus lisäsi kylmän tunnettani. Vaatteeni eivät olleet vieläkään kuivuneet - yö oli ollut kylmä -, mutta onneksi näytti siltä, että aurinko paistaisi pilvettömältä taivaalta.

Tarpeeksi kauan värjöteltyäni kiipesin alas puusta - selkäni oli entisestään kipeytynyt - ja aloin juosta pitkin hiekkarantaa lämmetäkseni. Jäseneni, nekin, jotka eivät olleet kipeytyneet puussa, olivat jäykkiä, mutta ne oikenivat vähitellen ja aloin tuntea lämpöä. Kun tunsin itseni riittävän lämpimäksi, riisuin vaatteeni ja ripustin ne lähellä rantaa kasvavan pensaan oksille. Oikaisin itseni jo auringonpaisteessa kuumenneelle hiekalle ja nukahdin. Kun heräsin, olin kuiva ja lämmin, samoin vaatteeni. Laitoin jalkaani farkut ja sinisen kauluspaidan. Punaisen irtotakkini, joka olisi ollut aivan liian kuuma, jätin roikkumaan pensaaseen. Lähdin tutustumaan saareeni.

Oloni oli samaan aikaan toiveikas ja tuskallinen. Olin hengissä, sen tiesin (tiesin tai aavistin, että, kuten näissä tarinoissa aina käy, laiva oli uponnut ja sen mukana kaikki sen matkustajat), mutta kuinka kauan, sitä en tiennyt. En oikeastaan tiennyt, missä saareni sijaitsi, mutta sen kasvustosta päättelin, että olimme olleet lähellä päämääräämme, koska saarella kasvoi paljon subtrooppisen alueen kasveja. Tiesin, että se merkitsi sitä, että saisin syödäkseni paljon hedelmiä.

Löysinkin mangoja ja banaaneja aika pian ja söin itseni kylläiseksi. Ruokalevon jälkeen suunnistin kohti vuorta, jonka näin pilkittävän puitten välistä. Ajattelin, että se voisi paljastaa minulle paljon - sijaintini, tilanteeni toivottomuuden, saareni - jos se oli saari - koon ja oliko se asuttu vai autio. Minulla oli aavistus, että saari oli autio ja kaukana kaikesta. Kuinkas muutenkaan?

Nousin vuorelle kohtalaisen helposti, koska se ei ollut jyrkkä eikä kovin korkea. Sen laella oli nuotio ja - niin epäilin - jonkinlaisten rituaalimenojen jälkiä: luita, puunpalasia, sulkia. Säikähdin tavattomasti, mutta koska nuotio ei ollut enää lämmin, päättelin, että menoista oli kulunut aikaa jo kauan eikä minulla ollut välitöntä vaaraa. Sanoin koko ajan itselleni, että tämä on aivan tavallinen Toisen kohtaaminen eikä minun tule pelätä, koska olen jo kauan julkisesti analysoinut tätä Toisen kohtaamista.[17] Rohkaisin kuitenkin mieleni ja sanoin itselleni, että selviäisin, jos en antautuisi stereotypioiden valtaan.

Nyt saatoin katsella vuorelta alas ja ympärilleni. Olin totta vie saarella - se oli aika pieni, läpimitaltaan ehkä viitisen kilometriä, mutta se oli kauttaaltaan sademetsän peitossa -, joka ei ollut kuitenkaan kovin kaukana toisista saarista. Toivoin tosin, että lähistöllä näkemäni maa olisi manner. Minulla ei ollut ilman kiikaria tai kaukoputkea mitenkään mahdollista asiaa kuitenkaan varmistaa. En osaa sanoa, masennuinko entisestään. Ehkä opin vähitellen hyväksymään tilanteeni: mitä olisin voinut tehdä? Että lähistöllä näkyi edes saaria, teki oloni paljon paremmaksi.

Laskeuduin alas vuorelta. Menin rannalle ja asetuin istumaan lämpimälle hiekalle. Katselin merelle - se oli tyyni enkä voinut kuvitella, että sama meri oli ajanut kokonaisen laivan perikatoon, hukuttanut monta sataa ihmistä (oliko ensimmäinen perämies puhunut melkein 700 ihmisestä?) ja ajanut minut perikatoon. Kyyneleet olivat kihota silmiini, kun ajattelin, että olin valinnut niinkin typerän tavan reagoida vaikeuksiini Suomessa. Olin tehnyt niin kuin suurin osa suomalaisista miehistä tekee: vaikenee ja lähtee pois. Jos olisin puhunut - niin, vaikkapa kirjoittanut vielä henkilökohtaisemman kirjan[18] -, en olisi nyt tässä ja elämäni voisi olla parempaa, helpompaa ja rakkaampaa.

Siinä rannalla ihmetellessäni kääntelin päätäni ja huomasin kauhukseni, että takkini ei enää roikkunut siinä, mihin olin sen jättänyt. Pomppasin ylös (selkääni vihlaisi) ja kompuroin pensaan luokse. En ollut vuorelta palatessani huomannut innostuneen näköisiä jalanjälkiä - innostuneen, koska niitä oli niin monta ja niiden tekijät olivat hyppineet paljon paikoillaan -, jotka ympäröivät hiekan pensaan ympärillä. Jalanjäljistä päätellen jalat olivat olleet paljaita. En ollutkaan yksin saarellani. Kauhu valtasi minut (vaikka sanoinkin itselleni, etten saisi pelätä Toista).[19]

En voinut kuitenkaan kuin pelästyä. Mitenkä muutenkaan? Olin yksinäinen, kurja, nälissäni (unohdin banaanit ja mangot), ilman vaatteita, ilman työkaluja, ilman toivoa pelastua. En voinut olla ajattelematta, että takkini vieneet olivat ihmissyöjiä. Oliko ihmissyöjiä vielä? En pystynyt vastaamaan itselleni. En halunnut vastata itselleni.

Minun olisi pitänyt ryhtyä varotoimenpiteisiin. Minun olisi pitänyt etsiä luola, piiloutua sinne, varustautua aseilla, kivillä ja kepeillä, naamioitua. Samalla, kun mietin pakenemista, tiesin, ettei minusta olisi siihen. Jos minua olisi naurattanut, olisin nyt nauranut tilanteen ironialle. Minä, joka olin aina sanonut, ettei ole olemassa sellaista alkuperäistä ihmisyyttä, josta robinsonadien kohdalla aina puhutaan, olin nyt vähällä tulla alkuperäiseksi ihmiseksi. Minun olisi pitänyt muuttua osaksi saarta peittävää sademetsää, jotta minua ei olisi löydetty ja mahdollisesti syöty.

Mitä minun olisi pitänyt tehdä? Minun taidoillani ja ruumiinrakenteellani - puhumattakaan siitä, että minulla ei ollut työkaluja - ei olisi tehty minkäänlaista suojaa. Mitä voisin tehdä?

Masennuin enemmän kuin koskaan aiemmin saarelle tultuani. Vuoren laellakaan, kun olin nähnyt, että olin saarella, en ollut ollut näin poissa tolaltani. En voinut tehdä mitään. Väsähdin istumaan hiekalle ja painoin pääni käsiini.

Onneksi kohtalo teki päätöksen puolestani. Minun kävi niin kuin käy kenen tahansa Robinsonin - minä sain seuralaisen, en tosin pitkäaikaisen, mutta seuralaisen kuitenkin. Sain myös empiirisesti oppia sen, että valtasuhteet todella ovat kulttuurisesti muuttuvia. Rantaa pitkin minua kohti käveli melko rauhallisen näköisesti musta mies, pitkä, solakka, khakishortseihin ja valkoiseen t-paitaan pukeutunut mies. Hän heilautti minulle kättään, kun huomasi minun nähneen hänet. Nousin ylös ja valmistauduin juoksemaan, koska olin jo varma siitä, että minulle käy todellakin niin kuin Robinsoneille tapaa käydä: he törmäävät väistämättä ihmissyöjiin.

"Älä pakene!" mies huusi minulle nähdessään minun pelokkuuteni. "Minä en ole ihmissyöjä!" Mies puhui ranskaa erittäin sujuvasti eikä minulla ollut vaikeuksia ymmärtää häntä, vaikka en puhunutkaan ranskaan mitenkään erinomaisesti.

Seisahduin ja rauhoituinkin. Nyt jälkeenpäin minua hiukan nolottaa, että kielen, jota pidetään sivistyneenä, kuuleminen minua niin rauhoitti. En tarkoita sanoa, että minun olisi pitänyt epäillä mustaa miestä, vaikka tämä olisi puhunut latinaa ja muinaiskreikkaa, vaan yritän sanoa, että minun ei olisi pitänyt arvottaa sivilisaatiota niin korkealle. Kyse oli sentään prosessista, jossa alistamalla ja käyttämällä valtaa musta mies oli saatu oppimaan kieli, joka ei ollut hänen äidinkielensä, vaan valloittajien ja tunkeutujien.

Mies tuli lähemmäksi ja tervehti minua kädestä pitäen. "Minun nimeni on Cesar. Minä olen täällä kalastamassa. Mitä sinä täällä teet?"

"Minun nimeni on Mikko Lehtonen", sanoin puhuen ainoastaan välttävää ranskaa. "Olen.. eksynyt." (En muistanut, mitä 'haaksirikkoinen' on ranskaksi.)

"Haaksirikkoutunut? Ihan niin kuin Robinson Crusoe! Minä olen siis Perjantai!" Mies löi minua toverillisesti olalle ja nauroi rehevää naurua. "Minusta näyttää siltä, että minun pitää opettaa sinua!"

Cesar oli siis tajunnut, että olin tyystin avuton. Mikähän minussa sellaisen ominaisuuden paljastaa? Cesar jatkoi: "Ensimmäiseksi teemme nuotion, sitten metsästämme jonkin eläimen, paistamme ja syömme sen, sitten ryhdymme..."

Nostin käteni ylös. "Minä haluan vain pois täältä."

"Pois? Tämähän on kaunis saari. Oikea paratiisi. Eivätkö kaikki eurooppalaiset halua tällaiselle autiolle saarelle? Muistan, kuinka se tiedemies Jules Vernen romaanissa sanoo jotakuinkin niin, että hän aloittaisi mieluusti uuden elämän jollain autiolla saarella. Ja ettei hän olisi koskaan yksin, koska hän voisi opettaa papukaijan puhumaan tai löytää ystävällisen apinan. Hän vieläpä kuvittelee, että sattuma lähettää hänelle toverin - aivan kuin nyt minut, mutta eipä minusta taitaisi olla Perjantaiksi."[20] Cesar nauroi edelleen valloittavaa nauruaan - se tarttui minuun vähitellen ja aloin itsekin nauraa. Oli totta, että minä olin nyt Perjantain osassa. Minusta ei ollut kolonisoijaksi. Perjantait olivat nousseet puoli-ihmisen roolistaan ja olivat nyt typerien valkoisten pelastajia. (Näin ajattelin tuolloin, nyt minun täytyy myöntää, että ajatuksessa on edelleen jotain kolonialistista, koska siinä edelleen valkoinen ja musta asetetaan samaan suhteeseen - valloitussuhteeseen - toisiinsa nähden. Mutta joka on joskus joutunut autiolle saarelle, tietää, ettei silloin ajatelluista ajatuksista voi asettaa tuomiolle.)

Cesar kertoi minulle, että en ollut kaukana mantereesta. Lähellä oli muutama saareni kaltainen saari, mutta niiden takana oli manner. Cesar kertoi minulle myös, että meidän laivamme oli uponnut, kuten olin pelännytkin, mutta että suurin osa matkustajista oli saatu pelastettua.

"Mutta kuka on vienyt takkini?" kysyi Cesarilta. Kerroin hänelle jutun irtotakistani. Cesar nauroi taas ja kertoi, että hän oli nähnyt joukon nuoria poikia soutaneen poispäin saarelta ja että yhdellä oli ollut yllään liian suuri punainen takki. Minulla ei ollut sydäntä enää olla vihainen, vaikka olinkin pelännyt niin paljon. Kysyin myös kallion laelta löytämistäni luista, höyhenistä ja nuotiosta, joita olin luullut rituaalimenojen jäänteiksi. Cesar nauroi taas ja kertoi paistaneensa ja syöneensä siellä muutama päivä aiemmin linnun.

Lopulta kävi niin (hivenen tylsästi), että Cesar souti minut mantereelle, jonne ei todellakaan ollut pitkä matka. Cesar vei minut samaan hotelliin, jonne laivamme muut matkustajat oli viety odottamaan vaihtoehtoista kuljetusta joko kotiin tai päämääränsä, jos he sinne vielä halusivat mennä. Minut otettiin ilolla vastaan, jopa kalvakas englantilainen nainen oli iloinen nähdessään minut. Olin itsekin iloinen, koska nyt tajusin, että minä olin oppinut jotain saarellani. En ollut enää levoton, en enää mässäillyt sillä, että ihmiset ympärilläni olivat niin ideologian läpitunkemia.[21] Romanttinen haave oli tullut todeksi: minä olin parantunut saarellani, ja vaikka en ollut saanut matkani aikana kerättyä valtavia omaisuuksia Crusoen tavoin enkä pystynyt perustamaan saarelleni minkäänlaista siirtokuntaa[22], pystyin keskittymään uuteen kirjaani entistä kiinteämmin ja paremmin. Olin tyytyväinen omaan elämääni ja päätin, että jos tuntisin taas levottomuutta, lähtisin Cesarin oppiin saarelleni.

LÄHTEET

Althusser 1969/1984
Louis Althusser: Ideologia ja ideologiset valtiokoneistot, teoksessa Althusser 1975/1984.

Althusser 1975/1984
Louis Althusser: Ideologiset valtiokoneistot. Suom. Leevi Lehto ja Hannu Sivenius. Kansankulttuuri/Vastapaino: Jyväskylä 1984.

Ballantyne 1858/1972
R.M. Ballantyne: Korallisaari. Suom. Irja Ratia. 4. painos. WSOY: Porvoo 1972.

Barker 1984
Francis Barker: The Tremulous Private Body. Essays on subjection. Methuen: London 1984.

Barthes 1970/1980
Roland Barthes: Where to Begin?, teoksessa Roland Barthes: New Critical Essays. Transl. by Richard Howard. Hill and Wang: New York 1980.

Baudelaire 1887/1984
Charles Baudelaire: Välähdyksiä/Alaston sydämeni. Suom. Eila Kostamo. 2. painos. Otava: Helsinki 1984.

Berman 1982/1989
Marshall Berman: All That Is Solid Melts Into Air. The Experience of Modernity. 4th impr. Verso: London 1989.

Defoe 1719/1988
Daniel Defoe: Robinson Crusoe. Suom. V. Hämeen-Anttila. Tarkistettu suomennos. 7. painos. WSOY: Porvoo 1988.

Hall 1992
Stuart Hall: Kulttuurin ja politiikan murroksia. Toim. Juha Koivisto, Mikko Lehtonen, Timo Uusitupa ja Lawrence Grossberg. Vastapaino: Tampere 1992.

Hirn 1928
Yrjö Hirn: Valtameren saari. Suom. I. Havu. Otava: Helsinki 1928.

Kylmänen 2001
Erkki Kylmänen: Lehtosen minät ja isät, teoksessa Nummelin & Lehtimäki (toim.) 2001.

Leacock 1923
Stephen Leacock: Pukinsorkka. Romaaniparodioja. Suom. Uuno Kailas. Gummerus: Jyväskylä 1923.

Lehtonen 1990
Mikko Lehtonen: Matkaan, sarastuksen leimuavat profeetat! Kulttuurivihkot 2:1990.

Lehtonen 1994
Mikko Lehtonen: Kyklooppi ja kojootti. Subjekti 1600-1900-lukujen kulttuuri- ja kirjallisuusteorioissa. Vastapaino: Tampere 1994.

Lehtonen 1995
Mikko Lehtonen: Pikku jättiläisiä. Maskuliinisuuden kulttuurinen rakentuminen. Vastapaino: Tampere 1995.

Lehtonen 1999
Mikko Lehtonen: Subjektin vaellus. Bunyanista Barthesiin. Vastapaino: Tampere 1999.

Lehtonen 2000
Mikko Lehtonen: Aasinsiltoja. Harmittomia sivumielteitä. Vastapaino: Tampere 2000.

Moretti 1987
Franco Moretti: The Way of the World. Bildungsroman in European Culture. Verso: London 1987.

Nummelin & Lehtimäki (toim.) 2001
Juri Nummelin ja Markku Lehtimäki (toim.): Ei mies tapa eikä naiseen huku. Kirjallisuudentutkijain Seuran vuosikirja 60. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: Helsinki 2001.

Siivonen 1994
Timo Siivonen: Modernin elämän maalarit. Kulttuuritutkimus 3:1994 (vol. 11).

[1]Lehtonen 1990. En ole kyennyt mistään löytämään tämän viitteen lähtökohtaa - ilmeisesti ja todennäköisesti se on jokin etymologinen sanakirja englannin kielestä. Bruce Chatwin on esittänyt romaanissaan Songlines vastaavanlaisen ajatuksen kirjoittaessaan seuraavaa (lisää). Matkustamisesta tulee Lehtosen mukaan 1700-luvun loppua lähestyttäessä esteettinen kokemus, kun se on sitä aiemmin ollut vain ja ainoastaan käytännöllinen ja äärimmäisen hankala kokemus. Lehtonen siteeraa mm. Eric Hobsbawmia, jonka mukaan ennen Ranskan vallankumousta ihmisten elinpiiri oli hyvin rajattu: suuri osa ihmisistä kuoli seudulla, jolla oli syntynyt. - Kohdasta huomaa myös sen, kuinka Lehtonen on kiinnostunut sanojen etymologiasta ja käsitteiden historiasta. Hän kirjoittaa Kykloopissa ja kojootissa seuraavasti: Käsitteet ovat diskurssien historian tiivistymiä: diskurssit ikään kuin kiteytyvät niissä. Samalla käsitteet asettavat rajoja diskurssille. [---] Käsitteissä teoreettiset diskurssit myös ylittävät omat rajansa, siirtyvät syntymaastostaan toisiin teorioihin ja tieteisiin. (Lehtonen 1994, 42-3)

[2]Tämä todella on ollut matkustamisen tarkoitus 1700-luvun lopusta ja romantikoista 1900-luvun massaturistikokemuksiin asti: matka parantaa ihmisen, koska siten hän pääsee eroon tukahduttavaksi koetusta sivilisaatiosta. Tämä selvenee, mitä enemmän Lehtosen matka syvenee ja mitä enemmän pystyn keräämään asiaa koskevia tietoja nootteihini.

[3]Lehtonen viittaa Jules Vernen romaanidilogian Kapteeni Grantia etsimässä ja Kapteeni Grantin lapset erikoislaatuiseen sivupäähenkilöön, ranskalaiseen tiedemies Paganeliin, joka vimmatun seikkailun keskellä aina tietää sanoa jotain kunkin seudun ominaislaadusta ja näin säilyttää tiedemiehen - sanoisinko - manttelinsa. Viitasta Verne ei tosin puhu, joten se on Lehtosen omaa keksintöä. Mielenkiintoinen ristiriita sinänsä: Lehtonenhan jatkuvasti hylkää kertomuksessaan tuon viitan poisheittämisen.

[4]Tämä oli Lehtoselle tuttu teema sinä aikana, jolloin arvelen matkan tapahtuneen. Kirjassaan Pikku jättiläisiä (1995) hän kirjoittaa pitkään ja innostavasti, itse asiassa koko kirjan innostavimman tutkimuksen, Jules Vernen romaaneista Merten alitse, Kapteeni Nemo ja Nautilus. Lehtonen kirjoittaa mm. seuraavaa: "[---] meri on sekä alkuperä että päämäärä, joka esittäytyy jonkinlaiseksi äidinkohduksi. [---] merestä puhutaan runsaudensarvena ja aarreaittana [---]. [---] meri esittäytyy kertoja-Aronnaxille esteettiseksi objektiksi." (Lehtonen 1995, 60)

[5]Lehtonen (1995, 76) siteeraa Vernen romaania kohdasta, jossa kapteeni Nemo esittelee alustaan seuraavasti: "Se on hyvin pitkänomainen, päistään keilamainen lieriö ja muistuttaa selvästi sikaria [---] sen köli on [---] riittävän pitkä ja sen keulakyljet kyllin loivat, jotta työnnettävä vesi väistyy helposti, vähääkään haittaamatta aluksen kulkua."

[6]Ranskalainen filosofi Louis Althusser toi tämän ajatuksen kenties ensimmäisenä 1969 julkaisemassaan kirjoituksessa Ideologiset valtiokoneistot. Althusser sanoo:
[---] ideologia "toimii" tai "työskentelee" "rekrytoimalla" tai "kutsumalla" subjekteja yksilöiden keskuudesta (se rekrytoi heidät kaikki), taikka "muuntaa" (kaikki) yksilöt subjekteiksi juuri tällä operaatiolla, jota nimitämme kutsumiseksi ja jonka mallina voi pitää kaikkein tavanomaisinta poliisin (tai jonkun muun) kutsuhuutoa: "Hei te siellä!" (Althusser 1969/1984, 129)Althusseria on sittemmin paljon kritisoitu siitä, kuinka hän kuvaa subjektit lähes passiivisiksi toimijoiksi, kun nämä kuitenkin jatkuvasti jäsentävät maailmaa, hyväksyvät siitä osia, hylkäävät toisia ja tekevät valintoja. Stuart Hall on kutsunut tätä valintojen tekemistä sisään- ja uloskoodauksiksi. (Ks. Hall 1992.) Voi ajatella, että Lehtosen kuvaama "kalvakka englantilaisnainen" ei hylkää psykoanalyysia siksi, että se horjuttaisi hänen omaksumaansa patriarkaalista ideologiaa, vaan siksi, että hänelle sopii, että patriarkaalinen ideologia pitää sitä rivona. Miksi näin on, ei tietysti selviä Lehtosen melko summittaisista merkinnöistä.

[7]Vielä v. 1995 kirjoitettiin yleensä 'ali- tai piilotajuinen', mutta tiedän Lehtosen olleen jo pitkään sitä mieltä, että 'tiedostamaton' on poliittisesti korrekti tapa, koska sitä käytettäessä ei oleteta, että mielen kerrostumista jotkin olisivat alempana kuin toiset. Kielitoimiston ehdotuksestahan v. 2002 siirryttiin käyttämään ainoastaan termiä 'tiedostamaton'.

[8]Lehtonen tarkoittaa varmasti Alastoman sydämeni XXX merkintää, jossa Baudelaire kirjoittaa:
Miksi meren katseleminen tuottaa niin loputonta ja ehtymätöntä mielihyvää?
Siksi että meri tarjoaa samalla kertaa rajattomuuden ja liikkeenmielteen. Kolme tai kolme ja puoli peninkulmaa edustaa ihmiselle äärettömyyden sädettä. Siinä on äärettömyys pienoiskoossa. Mutta mitä se merkitsee, jos se riittää johdattamaan mieleen koko äärettömyyden? Kuusi tai seitsemän peninkulmaa (maan ympärysmitasta), kuusi tai seitsemän peninkulmaa vellovaa nestettä riittää antamaan ihmiselle suurenmoisimman kauneuselämyksen mitä nämä katoavat asuinsijat voivat hänelle suoda. (Baudelaire 1887/1984, 79)Analysoin tätä ja Lehtosen kirjoitusta seuraavissa alaviitteissä lisää.

[9]Deborden Shakespeare-travestiaa en ole kyennyt löytämään mistään. Debord viittaa hupsulla tietysti Raoul Haussmanniin, joka 1840-luvulla Napoleon III:n alaisuudessa suunnitteli Pariisin bulevardit, jotka vasta tekivät kaupungista Baudelairen ihasteleman väkijoukkojen kokouspaikan. Selvää on myös se, että Haussmannin suunnitelma, jonka tarkoitus oli taata suurien sotajoukkojen esteetön kulku Pariisin kaduilla, mahdollisti aikanaan myös polkupyörän ja auton keksimisen ja käyttöönoton. (Ks. esim. Berman 1982/1987, 150-3, 158-9.)

[10]Tämä viittaa Baudelairen toiseen merkintään, jossa hän sanoo mm. näin:Loputon ja salaperäinen ihastus jonka vallassa katselee laivaa, varsinkin liikkuvaa laivaa, selittyy luullakseni ensinnäkin esineen säännöllisyydestä ja symmetrisyydestä, jotka ovat ihmishengen perustarpeita siinä missä moninaisuus ja harmoniakin [---]. (Baudelaire 1887/1984, 32)

[11]Tämä on käsikirjoituksen bibliografisesti merkittävin kohta, koska se viittaa suoraan Aasinsiltojen assosiaatioiden välissä virtaavaan analyysiin Baudelairen meritekstistä. Lehtonen kirjoittaa:
Baudelairen 'minälle' (toistan vielä kerran: lainausmerkit, koska minä ei ole koskaan suoraan ruumiillinen ja aktuaalinen minä, vaan enemmänkin minä, jonka sanotaan tekevän jotain, ts. diskurssin kohde) meri on vastapaino sille, mikä tekee kaupungista niin verrattoman. Meri on kohut [sic], johon vertautuvat niin melkein taivaallinen äärettömyys, niinikään uskonnollinen, liki mystinen symmetria (Isä, Poika hänen oikealla puolellaan ja Pyhä Henki), kuin myös niitä kulkeva laiva, jonka rauhoittava huojuminen takaa Baudelairen 'minälle' ekstaattisen 'maskuliinisuuden' kokemuksen. (Lehtonen 2000, 136-7)Minun ei tarvinne huomauttaa, että Aasinsilloissa Lehtonen oli kaikkein lähinnä häneen suuresti vaikuttanutta Roland Barthesia (tämänhän kerrotaan sanoneen, että hän kirjoitti tärkeimmät oivalluksensa lausemerkkien sisälle). Kylmänen (2001, 34) huomauttaakin, että Barthesin vaikutus on samaan aikaan subjektin häivyttämistä että tekijyyden tunnistavaa isyyden ihailua.

[12]Tätä summittaista listaa kannattaa verrata esimerkiksi Gulliverin retkien päähenkilön kuvaukseen matkustamisensa syistä:
Isäni lähetti minulle toisinaan pieniä rahasummia, jotka käytin perehtyäkseni merenkulkuoppiin ja muihin matkustelemaan aikoville hyödyllisiin matemaattisiin tieteisiin; uskoin näet varmaan kohtalonani olevan joutua ennemmin tai myöhemmin retkeilemään. [---] Kelpo mestarini Bates kuoli pari vuotta sen [Lontoon muuttamisen jälkeen - JN] jälkeen, ja kun ystäväpiirini oli pieni, alkoivat tuloni vähentyä [---]. Neuvoteltuani vaimoni ja eräiden tuttavien kanssa päätin lähteä jälleen merille. (Swift 1726/1953, 3-4)
Daniel Defoen Robinson Crusoessa puolestaan kerrotaan näin:
Pojista kolmantena ja mihinkään ammattiin harjaantumattomana aloin jo varhain haaveilla matkoista. [---] minä en tahtonut tyytyä mihinkään muuhun kuin merimiehen ammattiin. Tämä mielihaluni johti minut niin lujasti vastustamaan isäni tahtoa ja käskyjäkin sekä kaikkia äitini ja ystävieni rukouksia ja suostutteluja, että viehtymyksessäni tuntui olevan jotakin sallimuksenomaista suorastaan viemässä minua edessä oleviin kärsimyksiin. (Defoe 1719/1988, 9-10)
Näitä molempia katkelmia voi verrata R.M. Ballantynen Korallisaaren alkuun, jossa näkyy jo se, kuinka nämä kohtalonomaiset piirteet muuttuvat 1800-luvun puolenvälin jälkeen melkein itsestäänselvyyksiksi. Ballantynen päähenkilö, Ralph Vaeltaja, nimittäin sanoo:
Vaeltaminen on aina ollut ja on vieläkin suurin intohimoni, mieleni ilo ja elämäni auringonpaiste. Lapsena, nuorukaisena ja miehuuden ikään päästyänikin olen ollut kulkuri. Mutta en ole tyytynyt samoilemaan vain oman isänmaani metsäisissä notkelmissa ja vuorennyppylöillä, vaan olen innostuneena kulkenut koko maailman ristiin rastiin. (Ballantyne 1858/1972, 5)Lehtonen oli kirjoittaessaan käsikirjoitusta - sikäli kuin hän kirjoitti sen samana vuonna kuin kertomus käsittääkseni tapahtuu - 39-vuotias eikä siis enää mikään nuori seikkailunhaluinen mies. Swiftin katkelmassa havaitaan, että matkustaminen on nuoren miehen kohtalo, jolle ei voi sanoa vastaan. Crusoe tuntuu sanovan samaa, vaikkakaan hänen päätöksessään ei ole minkäänlaista käytännöllisten hyötynäkökohtien huomioonottamista. Ballantynen kirjassa Ralph Vaeltaja taas lähtee matkalle, koska hän haluaa niin. Lehtosen käsikirjoituksessa manataankin esiin Defoeta ja Swiftia uudempia diskurssikäytäntöjä. Tarkoitan tässä romantiikkaa - Swiftillä ja Defoella näkyy vielä puritanismin vaikutus (Crusoen kohdalla tämä on erityisen selvää, kun Crusoe tarkkailee saartaan vain asuttamisen ja viljelyn kannalta, ei siis kontemplaation tai esteettisen kokemuksen). Kun tapahtuu se diskursiivinen murros, jossa työtä tarkoittavasta 'travail'-sanasta tulee matkustamista tarkoittava 'travel', matkustamisesta tulee sisäisen kasvamisen, esteettisen kokemuksen ja subjektivoitumisen tarkoitus ja kuvaus. Miten tämä muutos on tapahtunut? Osansa on esimerkiksi Rousseaulla, jonka Defoen romaania kohtaan tuntema ihailu on hyvin tunnettua: Rousseau siirsi Robinson Crusoen kuvitellut piirteet pitkälle tulevaisuuteen. Crusoen kasvusta - joka on olennaisesti kasvua kapitalistiksi ja pääoman herraksi, jollaista Rousseaun jäljillä suuri osa romantiikkaa ryhtyi sittemmin vastustamaan - tulee olennaisesti henkistä kasvua. Miten Lehtonen, romantiikan suuri kriitikko, sitten sopii tähän? Huonosti, ja voikin epäillä, että tekstin lajityyppi ja geneeriset välttämättömyydet ovat ohjanneet hänen kynäänsä - jos näin nyt voidaan sanoa.

[13]Lehtonen viitannee tässä Francis Barkeriin, jonka vaikeaselkoisessa kirjassa The Tremulous Private Body esiintyy ajatus siitä, että modernilla ajalla - Hamletin, Baconin, Descartesin ja Moliéren ajalla - lihasta tulee sana, ts. diskurssin kohde. (Ks. Barker 1984.) On vaikea sanoa, miksi Barker on tullut Lehtosen mieleen tässä kohdassa - se saattaa olla vain hätäisen muistikuvien ylöskirjaamisen synnyttämä assosiaatio. Kuten huomataan, Lehtonen ei juuri ole vaivautunut selittämään päähänpistojaan, mikä on hiven omituisessa ristiriidassa hänen julkaistujen kirjoitustensa kanssa.

[14]Melko tuoreessa Kyklooppi ja kojootti -kirjan kritiikissään Timo Siivonen väittää, että juuri tähän erheeseen Lehtonen lankeaa. Siivonen kirjoittaa:
[---] Lehtosen ajattelun perustana oleva repressiohypoteesi on itsessään osa modernin dualismeilla lepäävää diskurssia [---]. Psykoanalyyttiseen viitekehykseen tukeutuva repressiohypoteesi uusintaa sisäisen ja ulkoisen, subjektin ja objektin välisen dualismin, sillä ruumiillisuus artikuloituu väistämättä tällaisessa diskurssissa sisäisyyteen, jonka ulkoinen sitten tukahduttaa. (Siivonen 1994, 20)
Siivonen nimittäin väittää, että Lehtosen "narratiivi" olisi Kykloopissa ja kojootissa nostalginen. Hän sanoo:
Toistuvasti Lehtonen tulkitsee modernia pelkästään hajoamisen, halkeamisen, purkautumisen ja jakautumisen metaforilla, jolloin hänen omaan diskurssiinsa hiipii kuin huomaamatta tietty kaipuu esimoderniin eheyteen, jonka moderni on hajoittanut. Tällaiset metaforat viittaavat väistämättä jonkin menneessä olleen eheän ja alkuperäisen menettämiseen ja nykyisyydessä vallitsevaan vieraantumiseen. Lehtosella moderni rakentuu ruumiillisuuden tukahduttamisen kautta, jolloin ruumiillisuus saa implisiittisesti autenttisuuteen ja luonnollisuuteen viittavia merkityksiä. (sama, 19)

[15]Samaan johtopäätökseen - tosin ilman vastaavaa matkaa ja haaksirikkoa - tuli myös Roland Barthes, kun hän kirjoittaessaan Jules Vernen Salaperäisestä saaresta, toteaa Robinson Crusoeen viitaten, että
Robinson-myytissä alun myrsky ei ole ainoastaan looginen elementti, joka selittää haaksirikkoisten eksymisen, vaan se on myös symbolinen elementti, joka kuvaa vallankumouksellista kurjuutta, yhteiskunnallisen ihmisen muutosta alkuperäiseksi ihmiseksi (Barthes 1970/1980, 83) Myrsky, joka heittää päähenkilön tai -henkilöt autiolle saarelle, mahdollistaa toisin sanoen näiden irrottautumisen yhteiskunnasta: hurja luonnonilmiö - voisi kenties sanoa 'subliimi' - parantaa ihmisen voittamalla ihmisen vääristyneen luonteen. Näin kammottavasta luonnosta tulee hyväksyttävä, koska se tekee ihmisestä entistä paremman.

[16]Yleinen harha on ollut kuvitella, että Defoen romaani olisi ollut ensimmäinen laatuaan. Harhaan sortui myös Helsingin Sanomain Jukka Petäjä kirjoittaessaan 26.11.1995 Umberto Econ romaanista Edellisen päivän saari (1994); hän sanoi, että romaani "rakentuu pilalle, jossa romaanin historia saa uuden juoksun", koska se sijoittuu vuoteen 1643, jolloin Defoen kirja ei ollut vielä ilmestynyt eikä, Petäjän mukaan, robinsonadeja ollut vielä olemassa. Robinsonadien historia lähtee ajalta 400 eaa., jolloin Sofokles kirjoitti tragediansa Philoktetes. Siinä sankari jätetään yksinäiselle saarelle. Muita ennen Defoeta vaikuttaneita robinsonadien kirjoittajia voi luetella: Baltasar Gracían, Grimmelshausen, Marivaux ja Hendrik Smeeds, jonka kirja Krinke Kesmeksen seikkailuista ilmestyi vain yksitoista vuotta Robinson Crusoeta aiemmin. Defoen jäljittelijöitä on lukuisampia: Jules Verne tietysti kuuluisimpana ja lukuisimpine muunnelmineen, R.M. Ballantyne (Korallisaari), Robert Louis Stevenson, Rousseau, Tennyson, Joachim Heinrich Campe (Robinsoe Crusoe der jüngere, 1779-80), Johann David Wyss (Robinsonin perhe, 1812-3), kapteeni Marryat, Paul Gauguin, August Strindberg , William Golding ja Michel Tournier. (Ks. esim. Hirn 1928, joka ei luonnollisestikaan mainitse Goldingia ja Tournieria.) Huomionarvoinen parodioija on kanadalainen Stephen Leacock, jonka tarina Kamala merimatka päättyy seuraavasti:
Minä vietin siellä [saarella - JN] surkeaa elämää, söin hiekka ja soraa ja verhosin itseäni kaktuskasveilla. Vuodet kuluivat. Mutta hiekkaan ja mutaan rajoittuva ruokajärjestys heikonsi vähitellen vankkaa ruumiinrakennettani. Minä sairastuin. Minä kuolin. Minä hautasin itseni. Minä soisien kaikkien, jotka kirjoittavat meriromaaneja, tekevän niin. (Leacock 1923, 144)Lehtonen liittyy robinsonadien sarjaan melkein ihailtavalla yhdenmukaisuudella.

[17]Ei erikseen tarvinne mainita, että tämä todellakin on vähintään piilevä tarkoitusperä Lehtosen kaikissa kirjoissa, eritoten Kykloopissa ja kojootissa, Pikku jättiläisissä ja Subjektin vaelluksessa, mutta se vilahtaa myös Aasinsiltoja-teoksen villeissä assosiaatioissa. (Ks. lähteet.)

[18]Liekö tämän epätoivon tuloksena Pikku jättiläisien henkilökohtaisuus, se, josta Lehtonen itse sanoo näin: "Tehdessäni tätä kirjaa en ole ollut mitenkään kohteeni ulkopuolella, vaan kirjoittanut myös itselleni, saadakseni jotain selkoa siitä, kuka olen." (Lehtonen 1995, 9)

[19]Roland Barthesin mukaan robinsonadit vaativat, että saari on autio, koska robinsonadit ovat työn tekemisen kuvauksia. Muiden ihmisten läsnäolo saarella tekisi tämänkaltaisen diskurssin tyhjäksi. Barthes kirjoittaa:
[---] Robinson Crusoe ja Jules Vernen haaksirikkoiset [teoksessa Salaperäinen saari - JN] kokevat samaa muitten ihmisten pelkoa, tunkeilijoitten, jotka tulemalla esiin vaarantavat taidonnäytteiden [aution saaren asuttamisen - JN] etenemistä, diskurssin puhtautta: mikään inhimillinen (paitsi ryhmän sisällä) ei saa häivyttää Työkalun loistavaa voittoa [---]. (Barthes 1970/1980, 83)Robinson Crusoessa muiden ihmisten läsnäolo ja mahdollinen apu tekisi sankarista naurettavan eikä hän enää olisi niin urhea. Perjantai, Crusoen intiaaniapuri, tulee mukaan vain, jotta Crusoen yhteiskuntakelpoisuus, hänen kykynsä siviloida, asettua supersubjektiksi (termi on Althusserin), kävisi ilmi.

[20]Cesar näyttäisi siteeraavan ihailtavasti vuoropuhelua Jules Vernen romaanista Kapteeni Grantia etsimässä. Mainittu tiedemies on tietenkin jo esiintynyt Paganel, joka todellakin sanoo, että autiolla saarella voi olla onnellinen. Lady Helena, eräs romaanin naispuolisista sankareista, saa Paganelin pään käännytettyä ja tämä myöntää lady Helenan perustelut oikeiksi. Lady Helena nimittäin sanoo:
Ihminen on luotu seuraan, ei yksinäisyyteen. Yksinäisyys johtaa epätoivoon, se on vain ajankysymys. Saattaa olla että ensi alussa elämän välttämättömien tarpeiden tyydyttäminen täyttää kokonaan Robinsonin mielen, mutta myöhemmin, kun hän tuntee olevansa ypöyksin, kaukana kaikista samankaltaisista olennoista, voimatta toivoa enää koskaan näkevänsä kotimaataan ja rakkaitaan, mitä hän ajatteleekaan ja mitä hän kärsii! (Verne 18/1970, 186)Kohtaus on jossain määrin polyfoninen eikä kummankaan - Paganelin tai lady Helenan - mielipide nouse hallitsevaksi. Tämä on muutoinkin Vernen romaanien piirre, johon ei ole riittävästi kiinnitetty huomiota.

[21]Tämä on kuin suora lainaus siitä, mitä Franco Moretti sanoo Bildungsromanin sankarista (ja myös Robinson Crusoesta). Morettin mukaan kehitysromaanin sankarin on voitettava kaksi piirrettä itsessään, jotka estävät häntä kehittymästä yhteiskuntakelpoiseksi subjektiksi. Ensimmäinen on kiihkeys ja levottomuus, jotka estävät häntä kiinnittymästä yhteen elinympäristöön ja tekevät hänestä vaeltajan. Toinen on kiihkeys, joka aiheuttaa ympäröivän maailman merkityksillä mässäilyä. (Moretti 1987, 46) Näiden kahden ominaisuuden voittaminen tarkoittaa sankarille mielikuvituksen hallintaa ja hän voi astua yhteiskuntaan kahtalaisena subjektina, sekä yhteiskunnan alamaisena että oman maailmansa itsenäisesti luovana yksilönä. (Subjektin kaksoismerkityksestä ks. esim. Lehtonen 1994, 106-8, 128-30.)

[22]Ks. Defoe 1719/1988, 331-3.