Jenkkipokkarien arvoitus

Tässä teksti, jonka yksi, lyhyempi ja alaviittein varustettu versio ilmestyi melko vastikään laajassa Suomennoskirjallisuuden historiassa. Tämän piti ilmestyä alun perin Bibliophilos-lehdessä, mutta en kuullut koskaan selitystä, miksei näin käynyt. (Ja nythän silloinen päätoimittaja Matti Särömää on kuollut, joten en voi kysyä. Näin hänet kerran Vammalan vanhan kirjallisuuden päivien yhteydessä, mutta olin kaupungin tarjoamasta boolista sen verran päissäni, että katsoin parhaaksi olla lähestymättä.) Tähän pitäisi tietysti hakea pokkarinkansia netistä, mutta enpä taida jaksaa. Jutun lopussa on myös infoboksi, jossa tiivistettyä tietoa pulp fictionin historiasta - arvelin, etteivät Bibliophiloksen peruslukijat tiedä aiheesta paljonkaan.

Suomi – amerikkalaisten pokkareiden kaatopaikka

Suomenkielisen rikoskirjallisuuden bibliografeja ja keräilijöitä on vaivannut muutama kirja, joista ei ole löytynyt muuten melko helposti saatavilla olevia tietoja alkuperäisestä ilmestymisvuodesta ja kustantajasta. Monien vanhempien kirjojen joukossa on kymmenisen 1960-luvun lopulla julkaistua kioskipokkaria, jotka ovat selvästi amerikkalaisten kirjailijoiden tekemiä, mutta joita amerikkalaiset alan bibliografiat eivät tunne.
Tein pari intensiivistä vuotta Pulpografia-nimistä kirjaa, jossa esittelen vähintäänkin tärkeimmät amerikkalaiset kioskidekkarikirjailijat, joiden teoksia tai novelleja on käännetty suomeksi. Pystyin selvittämään joidenkin kirjojen kohdalla, miksi niiden alkuperäisiä julkaisutietoja ei ole ollut saatavilla.
Kyse on yllättäen, mutta myös yksinkertaisesti siitä, että niitä ei ole koskaan julkaistu Yhdysvalloissa. Monista kirjoista lähetettiin Suomeen julkaisematon käsikirjoitus, joka täällä sitten käännettiin. Osa kirjoista on julkaistu myös Ruotsissa, jota kautta monet kioskikirjasarjat Suomeenkin kulkeutuivat, mutta monia kohta esittelemistäni kirjoista ei ole ilmeisesti julkaistu edes Ruotsissa.
Mistä sitten on kyse, kun amerikkalaisten kirjailijoiden teoksia on julkaistu ainoastaan Pohjoismaissa ja joissain tapauksissa vain Suomessa?
Pokkarikirjallisuus on monin tavoin amerikkalainen keksintö ja juuri Yhdysvalloissa ala kukoisti 1940-luvun puolestavälistä 1960-luvun alkuun. 1960-luvun puolivälissä lajityypin menestys kääntyi kuitenkin laskuun – perinteiset yksityisetsivistä ja intohimorikoksista kertovat pokkarit eivät enää innostaneet lukijoita. Vasta 1960- ja 70-luvun vaihteessa alkanut ns. male action –lajityyppi, jossa Mack Bolanin kaltaiset kostajat tappoivat mafian tai KGB:n jäseniä yksi toisensa perään, nosti pokkarit uuteen kukoistukseen.
Kaikki ne allamainitut teokset, joita ei ole julkaistu Yhdysvalloissa, ovat juuri tällaisia, usein jo kirjoittamisaikanaan vanhentuneita teoksia. Yleisö ei enää halunnut näiden kirjojen sankarien kaltaisia leukailevia ja sovinistisia yksityisetsiviä eikä kaltaisia oikeamielisiä seikkailijoita. Kustantajat huomasivat tämän eivätkä enää halunneet ostaa ennen suosituiltakin kirjailijoilta uusia käsikirjoituksia. Kirjailijat, jotka eivät tunnistaneet ajoissa uusien muotien esilletuloa, joutuivat myymään teoksensa Pohjoismaihin, joissa kioskipokkarien suosio jatkui sellaisenaan vielä melkein koko 70-luvun.
Alahan sitten romahti 80-luvulla täysin melkein kaikkialla maailmassa, ja nyt kioskikirjojen kohtalo on saada vain nostalgiaa osakseen. Kirjallisuutena osa niistä on edelleen kiinnostavia ja hyviä, mutta suuri osa ei.

Veteraani Bruce Cassiday

Yksi kiinnostavimpia näistä kirjoista on Bruce Cassidayn Vain viisi tuntia. Vuonna 1920 syntynyt [ja vuonna 2006 kuollut - jn] Cassiday on viimeisiä elossaolevia lajityyppikirjailijoita, joka aloitti uransa pulp-lehdissä toimimalla jo 40-luvun lopulla pulp–lehtien toimittajana mm. Popular Publications -yhtiössä. Kuuluisan ja pitkäikäisen Argosy-lehden toimittajana Cassiday toimi aina 1980-luvulle asti. Cassiday kirjoitti rikosnovelleja 40-luvulta eteenpäin mm. Detective Tales –lehteen.
Cassiday on kirjoittanut niin rikos-, tieteis- kuin nuortenkirjojakin. Ensiksimainituissa hän on käyttänyt salanimeä Carson Bingham, jotka ovat hänen toiset etunimensä. Muita hänen käyttämiään salanimiä ovat olleet mm. Max Day, C.K. Fong, Annie Laurie McMurdie ja Annie Laurie McAllister. Cassidaylta on suomennettu yksi hänen kirjoittamansa Nick Carter –sarjan kirja (Huumeliigan johtaja, 1973) ja alun perin Con Steffanson –nimellä ilmestynyt tieteispokkari Aika-ansa (1974), jonka sankarina on sarjakuvista tuttu Flash Gordon.
Vain viisi tuntia on kuitenkin erilainen tapaus: Se on vakavatunnelmainen kertomus poliisikomisariosta, joka jahtaa poliisia ampunutta rosvoa. Rosvo kaappaa poliisikomisarion vaimon ja pitää tätä panttivankina. Kirja liittyy monin tavoin 1960-luvulla muodikkaaseen lajityyppiin, jossa lähiön rauhan keskeyttää painajainen. Kirjassa on myös ajan ns. film noir –ilmiön synkkiä sävyjä.
Kirja julkaistiin tapiolalaisen Viihdekirjojen Puuma-sarjassa 1968 ja se oli numero 63. Teoksen alkuperäiseksi nimeksi ilmoitetaan The Heister. Amerikkalaisissa bibliografioissa tämännimistä teosta ei ole eivätkä amerikkalaiset asianharrastajat sitä tunne. Simo Sjöblomin rikoskirjallisuuden bibliografiassa teokselle ilmoitetaan vain sen alkuperäinen nimi, mutta ei alkuperäistä ilmestymisvuotta.
Asia selvisi kirjailijalta itseltään: sain hänen osoitteensa erään sähköpostilistan kautta ja kirjoitin hänelle kysyen asiaa. Cassiday vastasi nopeasti. The Heister oli jatko-osa vuonna 1960 ilmestyneelle kirjalle The Floater, joka oli Abelard-Schumanin kovakantisena julkaisema poliisiromaani. Abelard-Schuman ilmoitti kuitenkin, ettei se maksaisi jatko-osasta enempää kuin puolet alkuperäisestä hinnasta, jolloin Cassiday ja hänen agenttinsa päättivät kilpailuttaa kustantajia. Käsikirjoitus kävi myös pokkarikustantajilla; Cassidayn rikosromaaneista huomattava osa oli ilmestynyt pokkareina, sellaisilla kustantamoilla kuin Ace, Graphic, Belmont ja Monarch.
Kustantajat eivät kuitenkaan teosta huolineet, syystä tai toisesta. The Heister ilmestyi lopulta novelliksi lyhennettynä Man's Magazine –nimisessä lehdessä vuonna 1964, mutta sen varsinainen ilmestymisvuosi on yllämainittu 1968, jolloin se ilmestyi suomeksi nimellä Vain viisi tuntia. Teosta ei ilmeisesti koskaan julkaistu Ruotsissa, mutta Norjassa teos ilmestyi nimellä Blindgaten vuonna 1971. Mielenkiintoista on se, että Cassiday oli tähän asti luullut, että teos oli ilmestynyt vain ruotsiksi. Yhdysvalloissa teos ei ole vieläkään ilmestynyt kokonaisuudessaan eikä todennäköisesti koskaan ilmestykään. Lähetin Cassidaylle hänen teostensa suomennokset, ja hän ilmoitti, että kirjat ovat kunniapaikalla hänen kirjahyllyssään.

Näkymätön senttari I.G. Edmonds

Ivy Gordon Edmonds (1917-) aloitti uransa 60-luvun puolessa välissä kirjoittamalla mm. nimellä Robert Hart Davis novelleja suositun Napoleon Solo –televisiosarjan pohjalta nousseeseen The Man from U.N.C.L.E. –lehteen. Omalla nimellään Edmonds julkaisi novelleja Shell Scott Mystery Magazine –nimisessä lehdessä 60-luvun puolessa välissä. Edmonds on näiden lisäksi kirjoittanut nuortenkirjoja ja populaareja opas-, elokuva- ja historiateoksia. Häneltä on suomennettu yksi Lassie-kirja, Lassie: seikkailu vuoristossa (1966), joka oli alun perin mm. lännenkirjoja paljon julkaisseen vähäverisen Whitman-kustantamon teos. [NB: Whitman on lastenkirjallisuuteen ja eritoten lasten ja nuorten elokuvien kirjaversioihin erikoistunut iso kustantamo, eikä suinkaan mikään vähäverinen paja. - jn] Edmonds onkin tyypillinen täydelliseen anonyymiuteen pyrkinyt kirjoittaja, johon sopii vähän pilkallisenakin pidetty senttari-nimitys.
Edmondsilta on suomeksi julkaistu neljä romaania Greg Graves –nimisestä yksityisetsivästä. Kirjat on julkaistu Viihdekirjojen Puuma-sarjassa. Teosten nimet ovat valaisevia: Etsi sinä – minä tapan (Puuma 69), Kuumaa tavaraa (62), Tulenarka bikini (60) ja Villikissa (58). Kirjat ovat ajalleen tyypillisiä osittain itseparodisia kirjoja, joissa karski yksityisetsivä seikkailee, murjoo vitsejä toisesta suupielestään, iskee pimuja ja saa joka käänteessä turpiinsa. Kirjat ovat suppeita ja tiiviitä, mutta tunnetumpiin kollegoihinsa verrattuna ne ovat jopa kiusallisiakin käyttäessään kuluneita kliseitä.
Erikoista kirjoissa on se, että kirjoja ei löydy ulkomaisista bibliografioista. Amerikkalaiset alan harrastajat, joiden kanssa olen keskustellut sähköpostitse, eivät ole edes tienneet, että Edmonds on kirjoittanut salapoliisiromaaneja. Greg Graves eli Iso Silmä (Big Eye) on amerikkalaisille alanharrastajille tyystin tuntematon hahmo.
Edmondsia edustaneen, edelleenkin toimivasta Scott Meredith Literary Agencysta olen saanut kuulla, että Edmonds ei Bruce Cassidayn tavoin saanut myytyä Graves-kirjoja kotimaassaan. Käsikirjoitukset myytiin Skandinaviaan – agentuurin edustajalle tuli yllätyksenä tieto, että kirjat on julkaistu myös Suomessa! Tilanne voi olla vieläkin erikoisempi, sillä Graves-kirjoja ei ole Iwan Hedman-Moreliuksen bibliografian mukaan julkaistu edes Ruotsissa.
Edmondsilta on Greg Graves –kirjojen lisäksi julkaistu vielä yksi sotapokkari, Pirullinen tehtävä (Voitto 45), josta ei siitäkään löydy mainintoja alan bibliografioista. Kirja on kuitenkin ilmestynyt myös ruotsiksi Wennebergsin kustantamana vuonna 1967 nimellä Djävulskt uppdrag. Kiinnostavaa on, että Voitto-sarja oli saman Viihdekirjojen sarja kuin Puumakin – voi olettaa, että Viihdekirjoilla on ollut hyvät yhteydet, kun he ovat saaneet käsiinsä pelkkinä käsikirjoituksina olemassa olevia teoksia. Kiinnostavaa on myös se, että Wennebergs sittemmin osti Viihdekirjat.

Lentoekspertti Robert Sidney Bowen [ks. Bowenista myös tämä]

Scott Meredith Literary Agency edusti myös Robert Sidney Bowenia (1900-1977). Bowen muistetaan lähinnä 1930-luvulla ilmestyneiden lentojuttujen takia – suomeksikin saatiin Seikkailujen Maailmassa hänen ilmeisesti Detective Tales –lehdessä alun perin ilmestyneitä Kip Lacey –novelleja. Bowenin tunnetuin luomus oli Dusty Ayres –niminen sankari, joka seikkaili vuosina 1934-1935 nimeään kantaneessa lehdessä. Bowen kirjoitti lehden päätarinat. Bowen kirjoitti 30-luvulla myös The Phantom Detective –lehteen Richard Curtis Van Loanin seikkailuista; sarjan tarinoita julkaistiin 60-luvun lopulla suomeksikin melko lyhytikäisessä Naamiomies-sarjassa. Myöhemmin 50-luvulla Bowen kirjoitti nuortenromaaneja lentoaiheista.
Yhden vaatimattoman dekkarin (Timanttisormus morsiamelle, 1947, Tiikeri 14) ja Naamiomies-sarjan numeron kolme (Petomurhat, 1937; osaa ei tosin ole todistettu Bowenin kirjoittamaksi) ja muutaman novellin lisäksi Bowenilta on käännetty neljä lentosotapokkaria. Kirjat ilmestyivät Voitto-sarjassa ja kertovat nuoren lentäjäpojan, Eddie Nashin, seikkailuista toisen maailmansodan rintamilla, ensiksi vapaaehtoisena, sitten USAAF:n riveissä. Kirjojen nimet ovat Aavehaukat (Voitto 50), Ilmataistelu (44), Taivas palaa (42)ja Vierain siivin (54). Kirjat ovat naiiveja ja vanhanaikaisella tavalla reippaita eikä niissä ammattitaitoisesti kuvatun lentäjän työn lisäksi ole paljonkaan kiinnostavaa.
Kiinnostavinta Bowenin pokkareissa on se, että – niin kuin lukija varmaan on jo arvannut – niitä ei ole julkaistu muualla kuin Suomessa. Kirjoja ei löydy bibliografioista eikä nettidivareista. Scott Meredith Literary Agencysta sain kuulla, että Bowenilla oli 60-luvulla vaikeuksia myydä kirjojaan – näin naiiveja kirjoja olikin tietysti enää vaikea kuvitella Vietnamin sodan aikaisessa USA:ssa. Eddie Nash –kirjat olivat vanhentuneita jo syntyessään – ellei niitä sitten ole kirjoitettu jo 50-luvulla tai jo aiemmin.

Valokuvaaja Grover Brinkman

Grover Brinkman (1903-1999) aloitti kirjailijanuransa jo 1925 julkaisemalla legendaarisessa Weird Tales –nimisessä kauhulehdessä yhden novellin. Sen jälkeen hän julkaisi epäsäännöllisesti rikos-ja jännitysnovelleja sellaisissa lehdissä kuin Dime Detective, Dime Mystery, Detective Story ja Super-Detective. Hän piti tauon toisen maailmansodan aikana ja jatkoi edelleen epäsäännöllistä kirjailijanuraansa 50-luvulla, nyt julkaisemalla äärimmäisen kovaotteisia ja sadismissaan jopa pornografisia novelleja sellaisissa ns. digest-kokoisissa lehdissä kuin Keyhole, Off Beat ja Pursuit. Brinkmanin varsinainen ammatti oli valokuvaaja ja hän on julkaissut ainakin yhden valokuvakirjan, Night of the Blood Moon, joka ilmestyi hänen jo ollessa vanha eli 1976.
Brinkmanilta on suomeksi ilmestynyt neljä romaania puoliksi intiaaniverta olevasta yksityisetsivästä Colt Youngbloodista. Kirjat ovat jälleen kerran Viihdekirjojen tuotantoa: Hehkuva madonna, Punainen kynttilänjalka, Hirmumyrsky ja Ukkoslinnut ovat kaikki Puuma-sarjan kirjoja 60-luvun lopusta. Niiden järjestysnumerot ovat 56, 61, 64 ja 70.
Kirjat ovat tyypillisiä aikansa yksityisetsiväkirjoja, joissa sankari kisailee kauniiden naisten kanssa ja jakelee nyrkiniskuja puolelle jos toiselle. Brinkman ei selvästikään pystynyt kehittämään epäsäännöllisen uransa aikana ammattitaitoa. Kiinnostavinta kirjoissa on se, että Youngblood selvittelee usein filmimaailman rikoksia – kirjoissa kuvataan elokuvantekemistä välillä realistisestikin. Maurice Brinkman –niminen mykän elokuvan näyttelijä voisi olla Grover Brinkmanin isä, mutta arvailuksi sekin jää.
Näitäkään teoksia ei löydy ulkomaisista bibliografioista, ei sen enempää ruotsalaista ja norjalaisista kuin amerikkalaisistakaan. Kukaan asianharrastaja, jonka kanssa olen asiasta keskustellut, ei tunne Brinkmania. Contemporary Authors –nimisessä hakuteoksessa, joka esittelee amerikkalaisia kirjailijoita, Brinkmanin kohdalla sanotaan, että hän on julkaissut neljä rikosromaania Skandinaviassa. Jälleen voitaneen olettaa, että kirjat ovat ilmestyneet vain Suomessa.

Lännenkirjailija Dudley Dean

Dudley Deanin (?-1986) oikea nimi oli Dudley McGaughy. Hänet tunnetaan parhaiten lännenkirjailijana – hän julkaisi lehtinovelleja ja pokkareita aina 50-luvulta lähtien lukemattomilla salanimillä, sellaisilla kuin Jackson Cole, Lincoln Drew, Hodge Evens, Alex Hawk, Dean Owen ja Bryan Wynne. Häneltä on suomennettu Dudley Deanin nimellä yksi lännenpokkari, Hirtetyt eivät puhu (1956; Montana 53), ja Dean Owenin nimellä kolme: Kultakuljetus (1973; Sheriffi 77), Nuori sheriffi (1948; Sheriffi 5) ja Tie tuhoon (1953; Montana 64). Lisäksi Owenilta on käännetty Seikkailujen Maailmassa ainakin yksi novelli 50-luvulla.
Dudley Dean –nimellä on ilmestynyt romaani nimeltä Kuuma linja (Puuma 71). Se kertoo korruptoituneen kaupungin puhdistamisesta ja on selvästi kirjoitettu 50-luvun lopulla tai 60-luvun alussa (eräs tuntemani amerikkalainen asiantuntija päätteli saman myös päähenkilöiden nimien perusteella!). Kirja on alansa erittäin hyvä edustaja – vauhti ei juuri pysähdy ja draaman tärkeimmät elementit käsitellään silti perustellusti. Dean oli selvästi oppinut ammattinsa pokkareita ja novelleja tehtaillessaan.
Suomeksi se saatiin kuitenkin vasta 1970 – joka tapauksessa kirjaa ei löydy ulkomaisista bibliografioista eivätkä amerikkalaiset Dean-tuntijat tunne teosta. Todennäköistä onkin, että myös tämä kirja on ilmestynyt vain Pohjoismaissa ja mahdollisesti ainoastaan Suomessa – ruotsalaisista bibliografioista sitä ei myöskään löydä.

Epävarmoja tapauksia

Edellämainittujen lisäksi on olemassa joukko kirjoja, joista voi hyvällä syyllä epäillä, että niitä ei ole julkaistu Yhdysvalloissa tai Englannissa, saati Australiassa tai Israelissa (jossa muuten julkaistiin melko hyvin anglo-amerikkalaista pokkarikirjallisuutta).
Joseph Chadwick aloitti monien muiden tässä mainittujen tavoin uransa 40-luvulla pulp-lehdissä. Hänkin käytti lukuisia salanimiä kirjoittaessaan lukuisia rikos- ja lännenromaaneja 50- ja 60-luvuilla ja naistenromantiikkaa vielä 70-luvulla. Häneltä on kolmen lännenkirjan ja parin novellin lisäksi käännetty vakoiluromaani Toveri kuolema (Puuma 67), jota ei sitäkään mainita amerikkalaisissa bibliografioissa.
Tuotteliaan 50- ja 60-luvun lännen- ja rikoskirjailijan Frank Castlen teosta Tuhonkylväjät (Puuma 76) ei sitäkään löydy muuten likimain täydellisesti luetteloidun alan bibliografioista. Kirjassa itsessään on alkuperäinen vuosi 1970, mutta tietämäni mukaan Castle ei tuolloin enää julkaissut.
Nämä ovat Bowenin lentokirjoja lukuun ottamatta kaikki dekkareita – samanlainen selvitys voitaisiin melko varmasti tehdä myös sota- ja lännenkirjoista sekä naisille tarkoitetuista romanttisista pokkareista. Rikoskirjojen kohdalla tällainen selvitys on kuitenkin parhaiten mahdollinen, koska rikoskirjallisuuden bibliografiat ovat täydellisempiä kuin muiden alojen ja alan keräilijät ovat usein todellisia asiantuntijoita.

Viihdekirjojen arvoitus

Kiinnostavaa on havaita, että kaikki tässä esitellyt kirjat ovat Viihdekirjojen julkaisemia ja että ne on julkaistu kaikki suurin piirtein samaan aikaan, vuosina 1967-1970. Onko kyse siis siitä, että Viihdekirjat olisi ostanut kerralla ison erän Yhdysvalloissa julkaisemattomia käsikirjoituksia?
Osa kirjoista on julkaistu myös Ruotsissa ja Norjassa, ja joissain kirjoissa onkin copyright-merkintä "Co-Operating European Pocket Book Publishers". En ole onnistunut löytämään mitään tietoa kyseisestä kustantajasta – tai kustantajien yhteenliittymästä? -, mutta nimi antaisi olettaa, että vastaavia käsikirjoituksia on liikkunut Euroopassa enemmänkin. Onko Suomeen saatu käsikirjoituksia, joita ei ole julkaistu? Jos on, niin missä ne ovat ja kuka ne on kirjoittanut? Viihdekirjat myytiin 70-luvulla muualle, joten asiakirjat lienevät hukassa. Selvyys asiaan olisi kuitenkin hauska – ja kutkuttava – saada.

Artikkelia kirjoitettaessa on oltu yhteistyössä seuraavien amerikkalaisen kioskikirjallisuuden tuntijoiden kanssa: Allen J. Hubin, Bill Crider, Robert J. Randisi, James Reasoner, Doug Greene ja Steve Holland.

Tietoikkuna:

Kioskikirjallisuuden historiaa

Kioski- eli pulp-kirjallisuus syntyy vuoden 1896 lopulla, kun Frank Munsey –niminen kustantaja siirtyy käyttämään Argosy-lehdessään halpaa, selluloosa- eli pulp-pitoista paperia ja poistaa lehdestä kaiken muun paitsi fiktion. Syntyy ns. pulp fiction, ilman taiteellista inspiraatiota rahan vuoksi nopeasti kirjoitettu viihde- ja lajityyppikirjallisuus.
Pulp-lehdet kukoistivat Amerikassa ja osin Englannissa 1900-luvun alusta aina toisen maailmansodan loppuun asti. Tärkeitä lajityyppejä olivat rikos-, lännen- ja tieteiskirjallisuus ja sellaiset lehdet kuin Black Mask ja Dime Detective, Wild West Weekly ja Dime Western, Amazing Science Fiction ja Planet Stories. Tärkeitä kirjailijoita olivat mm. Raymond Chandler ja Frank Gruber, Clarence Mulford ja Walt Coburn, Edmond Hamilton ja A.E. van Vogt.
Pulp-lehtiä ilmestyi Yhdysvalloissa sadoittain eikä kaikkia julkaistuja nimikkeitä vieläkään tunneta hyvin. Suomeksi amerikkalaisten pulp-lehtien tarinoita saatiin tuoreeltaan lahtelaisen Kanervan Isku- ja Seikkailujen Maailma –lehdissä.
50-luvulla sarjakuvat ja televisio vievät pulp-lehdiltä markkinat. Lehtien tilalle tulivat kioskikirjat, standardikokoiset pokkarit. Tärkeitä pokkarikustantamoja olivat Yhdysvalloissa mm. Fawcett, Bantam, Dell ja Ace. Tärkeitä lajityyppejä olivat edelleen rikos-, lännen- ja tieteiskirjallisuus. Kirjailijoista voi nostaa esiin mm. David Goodisin, Charles Williamsin, Lionel Whiten, Elmer Keltonin, Louis L'Amourin, Algis Budrysin, Fritz Leiberin ja Theodore Sturgeonin. 1950- ja 1960-lukujen vaihdetta voi pitää amerikkalaisen kioskikirjallisuuden kultakautena, jolloin siinä näkyvät synkät, yhteiskuntakriittiset sävyt paljaimmillaan.
Kioskikirjallisuus sai viimeisen tärkeän innovaationsa 70-luvun alussa, ns. male action –sarjojen muodossa. Don Pendleton ja muut loivat lajityypin, jossa yksinäiset sankarit tappavat mafian jäseniä kostoksi kärsimistään vääryyksistä. Samanlaisia kirjoja löytää myös ajan länkkäreistä.
Kioskikirjallisuuden markkinat kärsivät 80-luvulla videoiden ja tietokonepelien noususta. Vuosikymmenen loppuun mennessä kioskikirjakustantaminen lopahti maailmanlaajuisesti. Suomessa ei tällä hetkellä ilmesty Jerry Cottonia lukuun ottamatta yhtään miesten kioskisarjaa, Yhdysvalloissa ilmestyy vain muutama sarja, joista suurin osa on tieteis- ja lännenkirjallisuutta.