Vielä kerran Misantropian historiasta: ihmisviha ja naiset

Elizabeth Báthory

Olin eilen radiossa Tuomas Karemon haastateltavana Kultakuume-ohjelmassa. Päällimmäiseksi vaikutelmaksi jäi, että loppuvaiheissa juttu jäi kiertämään kehää - klassinen "why didn't I say that earlier?" -tilanne, kun kotiin tultuani keksin paljonkin kommentteja Linkolasta ja Nietzschestä. Mutta ei näitä auta selitteleminen.

Sen sijaan haluaisin vähän selitellä yhtä asiaa Misantropian historiasta. Karemo ihmetteli asiaa, joka on aiemminkin noussut esille ja jota minun olisi pitänyt kirjan toimittajana reflektoida alun pitäenkin. Kyse oli siitä, miksi kirjan kirjoittajissa ei ole ainuttakaan naista, mutta ennen kaikkea siitä, miksi kaikki kirjan tekstit käsittelevät miehiä. Okei, markiisi de Sadea käsittelevässä tekstissä keskeisenä lähteenä on Simone de Beauvoirin essee "Onko de Sade poltettava?" (Lisäksi siinä mainitaan de Saden romaanien päähenkilöitä, kuten jumalainen Juliette.)

Banaali totuus on, että naiskirjoittajia kirjassa ei ole, koska en saanut kirjoittajaksi ketään naista. Ehkä aihe ei kiinnosta naisia, kun en saanut missään vaiheessa vihiä kenestäkään misantropiaa tutkineesta naiskirjoittajasta - tämä voi tosin olla omaa laiskuuttani. Mitä taas tulee naisiin kirjan aiheena, niin enpä tiedä. Sanoin radiossa jotain ympäripyöreää siitä, että naiset ilmeisesti ovat empaattisempia kuin miehet eivätkä ryhdy missään vaiheessa vihaamaan koko ihmiskuntaa, vaikka olisi syytäkin. Ehkä kyse on myös siitä, että naisille ei ole kulttuurissa suotu mahdollisuuksia samanlaisiin vihanpurkauksiin kuin miehille. Vihainen nuori mieshän on kulttuurimme olennaisia myyttejä, jolle rakentuu paljon filosofiaa ja kulttuurihistoriaa.

Jossain vaiheessa kirjaan oli harkinnassa teksti Valerie Solanasista ja hänen SCUM-manifestistaan. Jos pitää vaikkapa natseja misantrooppeina, niin miksi kummassa ei Solanasia, joka haluaa, että miehet poistetaan maan päältä? Samanlainen teleologia kumpaankin nimittäin liittyy: ihmiskunnasta tulee parempi, kun siitä hävitetään joitain osia, natsien tapauksessa juutalaiset ja muutamat muut vähemmistöt, Solanasin tapauksessa miehet.

Ottamatta kantaa siihen, kuinka tosissaan Solanas oli vaatimuksessaan (tunnettuahan on, että hän yritti ampua Andy Warholin), voi perustellusti kysyä, onko tämä ihmisvihaa, joka kohdistuisi kaikkiin ihmisiin. Ja tästä voi edetä seuraavaan kysymykseen: pitääkö ihmisvihaajan vihata kaikkia ihmisiä tasapuolisesti? (Monethan väittävät tekevänsä näin, mutta sillä yleensä oikeutetaan seksismi ja rasismi.) Solanas jäi lopulta kirjasta pois, osittain senkin takia, että aikaa ja jaksamista uuden tekstin tekemiseen tai uuden kirjoittajan etsimiseen ei ollut. Olen joka tapauksessa kirjoittanut Solanasista Turun Sanomien arvostelussa. (Tässä myös Pertti Jarlan kriittinen näkemys.)

Olisiko muita naispuolisia ihmisvihaajia? Tätä kirjoittaessani mietin kuuluisaa sarjamurhaajaksi väitettyä Elizabeth Báthorya, kaikkien black metal -poikien fanituksen kohdetta. Haku "female misanthrope" tuottaa joitain blogeja, kuten tämän, jota ei oikeaksi misantropiaksi viitsi kutsua. Ehkä on nähtävillä kaksi samanaikaista prosessia: mikä tahansa banaali erimielisyys (blogissa kehutaan esimerkiksi Thatcheria) riittää misantropiaksi; nuorille naisille sallitaan nykyään enenevässä määrin vihastuminen ja suuttuminen julkisesti. (Kiinnittäkää huomiota siihen, että toisessa - ilmeisesti naisen ylläpitämässä - blogissa valitetaan ihmisten pukeutumisesta samalla tavalla kuin Pasa ja Atpo Eniten vituttaa kaikki -lässytyksissään. Korjatkaa jos olen väärässä blogin pitäjän sukupuolesta.)

Edit: taidan sabotoida omaa kirjaani, sillä en millään näköjään pysty sanomaan, että yksi esseistä käsittelee Patricia Highsmithiä.