perjantaina, syyskuuta 17, 2021

Huippuhetkiä elokuva-arkiston Turun sarjassa

Tämä on aito julkaisematon teksti. Turkulainen ylioppilaskunnan elokuvakerho suunnitteli pari vuotta sitten aloittavansa uudestaan Zoom-nimisen paikallisten elokuvakerhojen yhteisen lehden, ja koska asia oli tuolloin ajankohtainen, lupasin kirjoittaa muisteluksen siitä, millaista oli hoitaa elokuva-arkiston (sittemmin KAVA ja KAVI) maakuntasarjaa Turussa 16 vuoden ajan. Olin kirjoittanut asiasta jo aiemminkin ja vieläpä saman julkaisijan, Kinokoplan juhlakirjaan, mutta tämä teksti syntyi vähän erilaisilla painotuksilla. Mutta niin vain Zoom jäi tekemättä, ilmeisesti koplalaisten muiden kiireiden takia, eikä juttua enää kannattaisi julkaista, sillä maakuntasarjaa ovat vetäneet Roni Grén ja Johannes Juva hyvällä menestyksellä jo parin vuoden ajan. 


Huippuhetkiä elokuva-arkiston maakuntasarjassa


Ystäväni Manu Haapalainen pyysi minua puolestaan hoitamaan Suomen elokuva-arkiston Turun sarjaa keväällä 2003, sillä hän oli muuttamassa pois kaupungista. 

Sarjat elivät vaihtelevaa elämää. Nimi vaihtui ensiksi Suomen elokuva-arkistosta (SEA) Kansalliseksi audiovisuaaliseksi arkistoksi (KAVA) ja sitten Kansalliseksi audiovisuaaliseksi instituutiksi (KAVI), joka on nykyinen nimi. Esityspaikkana oli ensiksi Diana Humalistonkadulla, sitten Kino Thalia, sitten Finnkinon Julia, sitten puoliksi Domino ja Finnkinon Kinopalatsi yhden kauden ajan, sitten Puutarhakadun auditorio, jonka Pekka Nummelin (ei sukua) käytännössä yksin rakensi, ja lopulta Logomon Move 2. Sinne näytökset ovat myös jämähtäneet. Move 2 (tunnetaan myös nimellä Kino-sali) on teknisesti hyvä, mutta tunnelmaltaan surkea sali, johon katsojat eivät aina jaksa lähteä, koska se on kaukana keskustasta eikä sen lähelle ole noussut kuin kerrostaloja. 

Jossain vaiheessa vaikutti siltä, että olen hommassa ikuisesti, mutta lopetin sarjan hoitamisen kuitenkin keväällä 2019. (Valitsin tosin vielä syksyn 2019 elokuvat.) Aloin kokea työn liian raskaaksi ja otin vähentyneet katsojamäärät henkilökohtaisesti. Samaan aikaan koin muutenkin lievää uupumusta, ja otin varoituksen vakavasti ja vähensin muitakin töitäni. 

Vuosiin on kuitenkin sisältynyt huima määrä hienoja kokemuksia ja onnistumisia. Alla olevaan listaukseen ei luonnollisestikaan ole mahtunut kaikkia. Mukana myös muutama epäonnisempi näytös. 

 


Kevät 2003

Teuvo Tulion Sensuelaa ei ollut esitetty Turussa ensi-iltakierroksella, sillä sitä nähtiin uutena vain Kemissä, Kuopiossa ja Pieksämäellä. Kun Tulion kuoleman jälkeen elokuvat tulivat uudestaan julkisuuteen, kyselin SEA:sta Sensuelaa Turkuun. Sitä ei kuulemma saisi esittää yksinään, vaan ainoastaan osana muuta Tulio-sarjaa. Vetosin siihen, että Turussa pidettävillä Suomalaisen elokuvan festivaalilla oli juuri esitetty laaja valikoima Tulion elokuvia, ja sain kuin sainkin Sensuelan arkiston sarjaan. Kaupungin ensi-iltaesitystä oli todistamassa muun muassa kriitikkolegenda Tapani Maskula, joka ei elokuvaa ollut ymmärrettävästi nähnyt, niin paljon kuin hän Tuliosta muuten onkin aina pitänyt. 

Esityksessä paikalla oli yhtä elokuvan miespääosaa esittänyt Mauritz Åkerman, monien turkulaisten tuntema legendaarinen hahmo. En tiedä, mitä Åkerman ajatteli oudon sekavaa ja kuumeista elokuvaa katsoessaan ja katsojien naurunremahduksia kuunnellessaan. 


Syksy 2003

Koneenkäyttäjä kertoi juuri ennen Sergei Eisensteinin Vanhaa ja uutta -elokuvan esitystä, että kopio on täysin mykkä. Tiedon olisi pitänyt lukea julisteessa, sillä kokonaan äänettömän elokuvan katsominen on minusta kidutusta. Soitin nopeasti Dianan kassalta kokeellisen musiikin parissa työskennelleelle Roope Eroselle, jonka tiesin olevan tulossa näytökseen, ja pyysin häntä ottamaan levyjä mukaan. 

Roope toi mukanaan Pekka Airaksisen akustisen Samsa Trion levyn vuodelta 1972 ja saksalaisen kokeellisen Limbus 4 -yhtyeen levyn. Sanoin, että kokeillaan Airaksista. Musiikki toimi yllättävän hyvin, mutta siinä vaiheessa, kun levy loppui, koneenkäyttäjä pani soimaan Limbus 4:n levyn, mutta se ei toiminut millään tavalla. Säntäsin konehuoneeseen ja käskin laittaa uudestaan Airaksisen soimaan. Muistelen jonkun katsomossa jupisseen, että olisi mieluummin katsonut kokonaan mykän esityksen. 


Syksy 2004

Kokeellisella musiikilla säestetyt näytökset jatkuivat, mutta livenä, kun turkulaisten improvisaatiomuusikoiden monijäseninen Käenpesä-yhtye esitti musiikkia Dziga Vertovin Mies ja elokuvakameran taustalla. Säestys lähti kunnolla käyntiin vasta noin varttitunnin kohdalla. Silloin elokuvassa on kohtaus, jossa kamera lepää kiskoilla ja se napataan pois vasta lähestyvän junan ollessa kohdalla, ja tuntui että bändi pääsi juuri siinä kohdassa irti jostain alkukankeudesta. Yhtyeen esiintymispalkkio oli juoma per pää. 

Monet säestetyt näytökset arkiston Turun sarjassa ovat olleet ainakin osittain improvisoituja. Topias Tiheäsalon ja Jaakko Tolvin säestämä Ajomies on jäänyt mieleen yhtenä hienoimmista.


Kevät 2006

Orionissa Helsingissä näytettiin sarja amerikkalaisia 1960-luvun seksielokuvia, karkealle mustavalkofilmille kuvattuja yksinkertaisia huijaus- ja väkivaltadraamoja, joissa oli siteeksi tirkistelyä ja alastomuutta. Sain päähäni, että näitä elokuvia voisi tuoda Turkuunkin, mutta halusin, etteivät ne olisi osa perussarjaa. Kolme elokuvaa esitettiin sarjan päätteeksi erikoisnäytöksissä, joihin ei paljonkaan yleisöä tullut. Olisiko käynyt peräti niin että jokaisessa näytöksessä oli aina vähemmän kuin edellisessä oli ollut? 

Kiinnostavimmat pätkät olivat Warner Rosen Seksipaholainen (1965) ja Barry Mahonin Olin mies (1967). Ensin mainitun filmikopio on ilmeisesti maailman ainoa, ja sitä myös välillä lainataan ulkomaille. Kopion kunto oli kuitenkin ainoa positiivinen asia koko umpisurkeassa ja tylsässä elokuvassa. Toisaalta onnistuin korjaamaan elokuvaan liittyviä väärinkäsityksiä IMDb:ssä, johon sitä oli kuvailtu pelkän harhaanjohtavan trailerin perusteella. 

Olin mies taas kertoo suomalaissyntyisestä Kim Kansasista, joka tulee Helsinkiin teettämään sukupuolenkorjausleikkausta. Epäsensitiivinen ja typerästi tissejä tarjoileva elokuva onnistuu välillä hämmentävästi tavoittamaan jotain sukupuolidysforiasta. Tapani Maskula kertoi kuulleensa Suomessakin ensi-illan aikaan vierailleelta Kim Kansasilta ensimmäistä kertaa juttuja Ed Woodista ja tämän järjestämistä bileistä. 

EDIT: elokuva-arkiston ja KAVI:n monia näytössarjoja kuratoinut Antti Suonio oli sitä mieltä, että Seksipaholaisen kopiota ei ole lainattu ulkomaille. En enää muista, mistä käsitykseni on syntynyt. Lisäksi elokuvasta on sittemmin löytynyt sekä 16-millinen kopio (joka on tosin keräilijällä, ei missään julkisessa arkistossa) että loppukohtaus, joka on julkaistukin Something Weird -firman dvd:llä bonuksena.


Syksy 2006

Turussa järjestettävällä runoviikolla piti esittää kaksi lyhytelokuvaa runoilijoiden säestämänä – muistaakseni mukana oli ainakin Mikko Myllylahti (joka on sittemmin niittänyt mainetta muun muassa Hymyilevän miehen käsikirjoittajana). Tällainen esitys oli järjestetty aiemmin Helsingissä, elokuvat olivat René Clairin avantgardistinen iloittelu Entr'acte sekä pätkä Jehovan todistajien tuottamaa pseudodokumenttia The Photo-drama of Creation. Kun ennen näytöstä huomattiin, että filmejä ei voisi Thaliassa esittää oikealla esitysnopeudella (16 kuvaa per sekunti), runoilijat kieltäytyivät säestämästä niitä – mikä ymmärrettävää onkin, koska tekstit oli mitoitettu oikeaan nopeuteen. Elokuvat katsottiin sitten ilman mitään ääntä. 



Toisessa erikoisnäytöksessä saatiin rekonstruktio Lumière-veljesten ensimmäisestä elokuvaesityksestä vuonna 1896. Kuten tällaisissa aina käy, näytökseen tuli ihmisiä, joita ei koskaan näkynyt muissa arkiston näytöksissä. Muistan nuorehkon pariskunnan, joka riiteli aiheesta: nainen ei olisi halunnut tulla katsomaan Lumièrea, mutta mies vaati: "Sentään maailman ensimmäinen elokuvaesitys!" Kovin paljon katsojia ei loppujen lopuksi tullut.

Näytös tehtiin lisäksi niin että katsottiin puolen minuutin elokuva, jonka jälkeen arkiston Juha Kindberg alusti, ja sitten taas puolen minuutin elokuva, jonka jälkeen alustus, ja niin edelleen. Jossain kohtaa joku yleisöstä huudahti: "Eikö näitä voisi katsoa kerralla putkeen ja sitten olisi selostus?" Lyhyet filmit olivat kaikki kuitenkin omilla keloillaan. Mistään menestyksestä ei voi siis puhua, vaikka Kindbergin jutut sinänsä kiinnostavia olivatkin – nyt ainakin tiedän, että yleisimmin esitetty "Juna saapuu asemalle" ei ole se oikea ensimmäinen "Juna saapuu asemalle". Eri asia sitten on, erottaisinko versiot toisistaan. 


Syksy 2007

David Lynch Eraserheadin esitykseen kaikki halukkaat eivät mahtuneet sisään. Parille viimeiselle nostin Thalian aulasta nojatuoleja portaille. Sarjan toinen Lynch, Twin Peaks -elokuva Tuli, kulje kanssani sai paljon vähemmän katsojia, mutta kymmenen vuotta myöhemmin, juuri kun legendaarisen tv-sarjan kolmas kausi oli alkanut, se veti Move 2:n lähes täyteen.


Syksy 2008

Jean Eustachen nelituntinen Äiti ja huora esitettiin Juliassa niin, että kahden tunnin kohdalla oli tauko. Thalian kioski oli poikkeuksellisesti auki, jotta yleisö sai hakea välipalaa. Teosta ensi kertaa katsoessani tajusin, että Peter von Bagh oli käsittänyt sen täysin väärin kirjoittaessaan Elokuvan historiassa, että Eustachen kuvaamat nuoret haikailevat vuoden 1968 tuntoja – hehän pikemminkin nauravat niille! Ei ihme, että Äiti ja huora on ollut löperöille liberaaleille ilkkuvan esseistin Antti Nylénin suosikkielokuvia. 


Kevät 2009

Pitkään jatkunut Walerian Borowczykin elokuvien sarja päättyi vuoden 1977 La Margeen, jonka pääosissa nähdään kaksi pornoelokuvien vakionimeä, Sylvia Kristel ja Joe Dallesandro. Joku oli kysynyt aiemmin jossain yhteydessä: "Mikäs se tämä Borowczyk oikein on?" Käytin sitten tilaisuuden hyväkseni ja koetin ennen elokuvaa esittää teorian, että Borowczyk käyttää erotiikkaa katsojien esteettiseen vieraannuttamiseen. En tiedä, onko näkemyksessä järkeä, mutta silloin se tuntui sopivalta. 

Borowczykiä näytettiin tosin vielä kerran keväällä 2015, kun erikseen pyysin, että periaatteessa esityskieltoon asetettu kopio Tri Jekyllin naisista saataisiin näyttää Turussa uudestaan (aiemmin se oli esitetty keväällä 2007), kun tiesin, että siihen oli Night Visions -festivaalia varten palautettu sensuurin poistot. 

Borowczykin lisäksi arkiston sarjassa on näytetty lähes kaikki saatavilla olleet Luis Buñuelin elokuvat, joista yllättävimpiä on ollut kova toimintadraama Neitsytsaari

EDIT: Antti Suonio sanoi, että sensuurin poistot oli palautettu Jekyllin naisiin jo 2000-luvun alussa, jolloin Turussa on näytetty kaksi kertaa sama kopio. Väärinkäsitykseni johtui ilmeisesti siitä, että elokuvan esitystä Night Visionsissa, jossa Udo Kier oli vieraana, mainostettiin juuri palautetuilla poistoilla. 


Kevät 2010 

Omituinen kahdeksan elokuvan sarja, joka esitettiin puoliksi Dominossa, puoliksi Kinopalatsin ysisalissa, jossa vielä oli filmikone. Sarja oli nimittäin heitetty ulos Juliasta, koska hotelli oli halunnut laajentaa Finnkinon pienen kompleksiteatterin tilalle. Dominon omaperäinen omistaja Monica Shideler sanoi, että hän ei mainosta muita teattereita tiloissaan, joten hänelle painettiin erikseen yksi kappale julistetta, jossa mainittiin vain Dominossa esitettävät elokuvat. Parhaiten tynkäsarjasta ovat jääneet mieleeni John Hustonin uskomattoman hieno Muistot ja Georges Franjun Silmät ilman kasvoja, joka teki vaikutuksen lyhennettynä ja ruotsiksi tekstitettynä versionakin. 


Syksy 2010

Puutarhakadun auditorion ensimmäisen sarjan viimeisenä elokuvana näytettiin Manuel Octavio Gómezin Ensimmäinen machete-taistelu. En tiennyt kuubalaisesta elokuvasta etukäteen oikein muuta kuin että Peter von Bagh mainitsee sen Elokuvan historiassaan, jota olin selaillut erittäin paljon teini-ikäisenä. Ensimmäinen machete-taistelu paljastui hienosti tehdyksi kokeiluksi, jossa kuvitellaan, että elokuva on taiteenlajina keksitty jo 1800-luvun puolivälissä ja elokuva on tehty kuin se olisi 1860-luvun uutisfilmi. Katsojia oli muistaakseni kolmetoista, vaikka elokuva oli varmasti yksi kuudentoista vuoteni hienoimpia. 


Syksy 2011 

Kaksi erikoista elokuvaa, jotka ovat jääneet mieleen eroottisina ja aistillisina: Lucio Fulcin sarjamurhaajakuvaus The New York Ripper ja Carl Th. Dreyerin Vihan päivä. Al Adamsonin Dracula vs. Frankenstein taas nauratti käsittämättömällä sekoilullaan. 


Kevät 2012 

Leonard Kastlen Kuherruskuukausimurhaajat paljastui kulttimaineensa veroiseksi: "luotaantyöntävän raikas, ihanan vapaa kaikesta samaistumisesta elokuvan henkilöihin", kirjoitin Facebookissa, jossa muutoinkin arvostelin lähes kaikki arkiston sarjassa näkemäni elokuvat. Alberto De Martinon Sylkevä Magnum taas antoi aiheen kysyä: voiko elokuva olla hyvä, vaikka se on täysin idioottimainen? Sylkevässä Magnumissa on maailman kovin takaa-ajokohtaus, jonka ainoa syy on se, että poliisi saisi kysyä yhden, melkein merkityksettömän kysymyksen takaa-ajettavalta. 


Syksy 2012 

Ensimmäinen sarja kaupungin ja rakennusliike Hartelan omistamassa Logomossa ja sen Move 2:ssa. Ehkä uutuudenviehätys veti katsojia paikalle. Tarkovskin Peilistä jäi katsojia ylitse, itse katsoin elokuvaa ensiksi konehuoneesta, sitten loput portailla istuen, kun en pystynyt jättämään suosikkielokuvaani väliin. Näytös oli teknisesti epäonnistunut, valot menivät päälle ja pois itsekseen, ilmastointi ei toiminut ja yläpenkeillä tuli todella kuuma, Logomon pääsalin kuulutukset kuuluivat näytöksen päälle. Citizen Kanekin veti melkein täyden salin, ja syystä – onhan se maailman paras elokuva! 

 

Kevät 2014 

Philip Ridleyn ysäriklassikko The Reflecting Skin oli vuosien varrella muuttunut kadonneeksi elokuvaksi, jota ei ollut melkein kahteenkymmeneen vuoteen esitetty televisiossa. Sitä ei myöskään ollut helposti saatavana dvd:nä eikä blu-rayna. Se oli niin unohdettu elokuva, että minua parikymmentä vuotta nuorempi vakikävijä kysyi näytöksen alussa: "Niin, eikö tämä ole jonkinlainen kuriositeetti?" Yli 70 katsojaa sai kuitenkin todistaa, että elokuva ei ollut tippaakaan vanhentunut, pikemminkin päinvastoin. 


Kevät 2015 

Inoshiro Hondan Hirviöt uhkaavat maailmaa todisti, että umpipöljä camp-viihde voi parhaimmillaan tuntua elämää uudistavalta voimalta. Yhdentoista eri hirviön ensemble-elokuva riemastutti katsojia aivan eri tavalla kuin vakavissaan tehdyt ihmisluonnetta tutkailevat komediat. 


Syksy 2015 

KAVI:sta tuli käsky, että jokaisessa maakuntasarjassa pitää olla vähintään yksi kotimainen elokuva. Jukka Virtasen ohjaama metafiktiivinen Spede-iloittelu Pähkähullu Suomi tuntui hyvältä idealta, mutta samaa mieltä oli vain noin 20 katsojaa, enkä itsekään muuttunut Spede-faniksi. Myöhemmin surullisenkuuluisa Naisen logiikka oli yksi toivotuimpia elokuvia, kun Turkuunkin kiiri tieto, että se oli Orionissa esitetty. 

Kotimaisten pakkofilmien valinta sarjaan on ollut vaikeaa, mutta onneksi myöhemmin löytyi esimerkiksi Kaisa Rastimon Säädyllinen murhenäytelmä, joka oli The Reflecting Skinin tavoin muuttunut kadonneeksi elokuvaksi eikä ollut nähtävillä kuin vhs:nä. Keväällä 2018 ilman konkurssipesän lupaa esitetty elokuva on sittemmin löytänyt tiensä myös Ylelle ja osoittautunut kestäväksi klassikoksi. 

 


Syksy 2017 

Viktor Tregubovitshin ja Edvin Laineen Lenin-aiheisen Luottamuksen esittäminen lähellä Suomen satavuotisjuhlia vaikutti aluksi hyvältä idealta, mutta uneliasta ja poliittisesti mielenkiinnotontakin elokuvaa tuli katsomaan vain tusinan verran ihmisiä. En voi syyttää poisjääneitä mistään. Näytös oli ehkä myös piikki KAVI:n johdolle sarjan suomalaisista pakkopullista. 


Syksy 2018

Turkulainen kriitikko Tapani Maskula oli useaan otteeseen maininnut Peter Kassin elokuvan Ruoho nousee jälleen (Time of the Heathen, 1962), josta ei tahtonut löytyä mitään tietoa. Maskula oli yhdistänyt elokuvan 1950- ja 1960-lukujen vaihteen amerikkalaiseen indie-elokuvan buumiin (Cassavetes, Irving Lerner, Fred Coe jne.) ja sanonut, että haluaisi nähdä sen uudestaan. Olin pyörittänyt joitain Maskulan valintoja vuosina 2013 ja 2014, mutta Kassin elokuva oli jäänyt jostain syystä väliin. Kun toimitin Maskulan kritiikkejä kirjaksi vuonna 2018 (Intohimosta elokuvaan), asia nousi uudestaan mieleen ja kysyin elokuvaa KAVI:sta. Vaikutti siltä, että elokuvaa ei ollut esitetty filmiltä missään päin maailmaa kymmeniin vuosiin. Ehkä harvinaisin elokuva, joka kaudellani on esitetty? 

Ruoho nousee jälleen paljastui lopulta erittäin vahvaksi mustavalkoiseksi elokuvaksi, jossa yksinkertaisen trillerijuonen keskelle ilmestyy melkein yhtäkkiä kokeellinen värijakso. Sen oli toteuttanut elokuvan kuvaajana ja leikkajana toiminut Ed Emshwiller, joka tunnetaan omistakin kokeellisista töistään. Tapani Maskula antoi elokuvalle Twitterissä neljä tähteä. Kirjoitin rasismin ja militarismin vastaisesta elokuvasta englanninkieliseen blogiini, ja sain kommentoijaksi muun muassa Emshwillerin tyttären, joka kertoi, että hänen isänsä töistä olisi tulossa iso retrospektiivinen näyttely. Toivottavasti siellä nähdään myös Ruoho nousee jälleen!  (Edit: tätä blogiin postaessani huomaan, että retrospektiivissä ei ilmeisesti ole näytetty Ruoho nousee jälleen -elokuvaa.)

EDIT: Antti Suonio piti Seksipaholaista harvinaisempana elokuvana kuin Ruoho nousee jälleen -elokuvaa, koska Ruohosta on kopio esimerkiksi Ruotsin elokuva-arkistossa, kun taas Seksipaholaisesta ei ole kopioita muualla (paitsi se yksityisen keräilijän 16-millinen). Riippumatta tällaisista finesseistä Ruoho nousee jälleen on paljon kiinnostavampi elokuva kuin Seksipaholainen. 


Kevät 2019

Peckinpahin Hurjasta joukosta (syksy 2017) innostuneena päätin, että joka sarjassa pitää olla tästä lähin yksi lännenelokuva. Keväällä 2018 nähtiin Rio Bravo, syksyllä taas Hyvät, pahat ja rumat. Kummatkin vetivät erittäin hyvin katsojia, molemmissa näytöksissä oli paikalla myös isän ja pojan muodostamia pariskuntia verestämässä yhteisiä muistoja. 

Viimeisen kauteni viimeisenä elokuvana nähtiin Tonino Valeriin Nimeni on Nobody, johon Sergio Leone oli tehnyt alkuperäistarinan ja ohjannut joitain jaksoja. En ollut nähnyt elokuvaa aiemmin enkä näin ollen tiennyt, että sen keskeinen teema on sukupolvenvaihdos. Terence Hillin esittämä nuori pyssysankari sanoo Henry Fondan esittämälle konkarille: "Sinun kaltaisesi miehen pitää lähteä komeasti."  


PS. Muita sykähdyttäneitä elokuvia: Solntsevan Runoelma merestä, Zurlinin Black Jesus, Klimovin Jäähyväiset Matjoralle ja Tule ja katso, Buñuelin Humiseva harju, Friedkinin Kovaotteiset miehet, Vardan Onni on olla nainen, Andrzej Munkin Kierosilmäinen onni, Luigi Cozzin Avaruussota, Paradzhanovin Menneitten sukupolvien varjot, Elaine Mayn Mikey & Nicky, von Trottan Sisarukset, Shepitkon Nousu, Ferrerin Kaupungin kaunein tyttö, Hyytiäisen MP, Wellmanin Kuolemantuomiopaikka, Cormanin Kiihotus, Fullerin Shokkikäytävä, Terence Daviesin Rakkaat muistot ja Päivä painuu mailleen, Tobackin Murhan sävel, Hellmanin Hän ampui ensin... Tämä voisi olla vaikka maailman parhaiden elokuvien lista! 

Ei kommentteja: