 |
| Julkaisin viime vuonna koosteen vanhoja lehtikirjoituksiani ryyditettynä muutamilla nuoruuden runoilla. Kansi: Ilkka Pesämaa ja JT Lindroos. |
Kirjoitin viime vuonna pitkän esseemäisen jutun Kulttuurivihkojen kritiikkinumeroon, ja käsittelin siinä omaa uraani kaikenlaisen kritiikin - lähinnä elokuvien ja kirjojen - parissa. Jutun kaltainen valitushan on nykyään normaalia (ja joidenkin mielestä harhaanjohtavaa, koska kuulemma paikkoja kritiikille on), mutta kirjoitin jutussa avoimesti myös tekemistäni mokista ja harha-askelista. En ole aina ollut kovin hanakka tuomaan itseäni esille, mikä on kostautunut huonoina duuneina. Olen tähän juttua jonkin verran editoinut.
Olen toisen polven ammattikirjoittaja. Isäni työskenteli melkein koko ikänsä samassa SKDL:n pienessä sanomalehdessä, porilaisessa Satakunnan Työssä. Hän kirjoitti lähinnä urheilujuttuja, mutta uutisoi myös kunnallispolitiikasta ja teki monenlaisia kolumneja sekä taittoi. Lisäksi hän teki elokuva-arvosteluja.
Tästä alkaakin oma urani kulttuurijournalismin parissa. Kun olin noin 13, isäni alkoi raahata minua kunnallisiin elokuvaesityksiin ja patisteli elokuvakerhoon, vaikka kerhoissa ikäraja olikin 16. Ketään ei haitannut, kun rupesin käymään 14-vuotiaana Porin elokuvakerhossa, eikä sekään, että tuppauduin hallitukseenkin. Samoihin aikoihin aloin kirjoittaa elokuva-arvosteluja, kun isäni oli ne kiireen vuoksi lopettanut.
Tämä oli isäni idea. Hän koki, että Satakunnan Työnkin kaltaisen lehden pitää tarjota arvioita kulttuurista. Se oli itseisarvo.
Nepotismia tai ei, ryhdyin hommaan. Syytökset sukulaisten suosimisesta (isoveljenikin näet kirjoitti lehteen) isä halusi tosin välttää sillä, että käyttäisin nimimerkkiä. Aiempina vuosikymmeninähän oli normaalia, että varsinkin kulttuuriarvioita tehdään nimimerkin takana, mutta eipä sitä 1980-luvulla enää juuri näkynyt. Olenkin ehkä viimeinen elokuvakriitikko Suomessa, joka ei ole esiintynyt omalla nimellään. Isä keksi nimimerkikseni Umberto D. Vittorio de Sican kuuluisan neorealistisen elokuvan mukaan – noloa on, että näin elokuvan ensimmäistä kertaa vasta 2020-luvulla, kun ostin siitä Blu-rayn.
Ensimmäinen elokuva-arvioni ilmestyi maaliskuussa 1987. Se käsitteli Alex Coxin Sid & Nancy -elokuvaa, jota en olisi saanut oikeastaan mennä 14-vuotiaana edes katsomaan, koska se oli kielletty alle 18-vuotiailta.
Kirjoitin Satakunnan Työhön parin vuoden ajan elokuva-arvioita, ja välillä laajensin satunnaisen kirja-arvion puolelle. Juttupalkkio oli muistaakseni sata markkaa liuskalta. Kun asuin kuitenkin vielä kotona, palkkiot olivat täysin omaa rahaani, jota käytin estottomasti divareissa kirjoihin.
Aiemmin tämän vuoden keväällä [2025] sattuneesta syystä lueskelin 40 vuotta vanhoja juttujani ja hämmästyin sitä, kuinka kriittinen olin ollut. Jutuissa oli teinin nenäkkyyttä ja ne olivat paikoin hahmottomia, mutta silti tuo kriittisyys tuntui minusta hyvältä. Tunnistin itseni jutuista ja kaipasin nykyiseenkin tekemiseeni samanlaista asennetta. Ikääntyessään rauhoittuu väkisinkin – vain harvat pystyvät pitämään (tai haluavat pitää) yllä teinivuosiensa oppositioasennetta.
Muutin Tampereelle vuonna 1990. Kesti jonkin aikaa että sain kerättyä uskallusta mennä kysymään muita töitä. Kävelin keväällä 1991 Hämeen Yhteistyön toimitukseen Tammelantorin takana ja suoraan päätoimittaja Pekka Puttosen huoneeseen. Hän sanoi lukeneensa juttujani Satakunnan Työstä ja pitäneensä niistä. Kättä päälle: rupesin kirjoittamaan elokuva-arvioita lehteen. Juttupalkkio pysyi muistaakseni samana. Kirjoittaisiko joku nykyään 20 euron liuskapalkalla?
Hämeen Yhteistyön tilanne oli kuitenkin jo tässä kohtaa vaikea, kuten kaikkien vasemmistolehtien. Samana vuonna kun aloin kirjoittaa Hämeen Yhteistyöhön, demarien Kansan Lehti lakkautettiin. Hämeen Yhteistyössä pidettiin kriisipalavereita, mutta niin vain lehti lopetettiin lokakuussa 1992. Todennäköisesti kirjoitin myös viimeiseen numeroon. Pari vuotta myöhemmin Hämeen Yhteistyön raunioille perustettiin viikkolehti Pirkanmaan Yhteistyö, josta sain 400 markkaa kuukaudessa, kun kirjoitin lyhyet arviot kaikista Tampereen ensi-illoista. Sitä iloa kesti tosin vain reilun vuoden, kun lehti jo lakkautettiin.
 |
| 1990-luvun Aviiseista ei löydy netistä enää minkäänlaisia jälkiä, tässä lehden todennäköisesti viimeinen logo. Myöskään Satakunnan Työn tai Hämeen Yhteistyön vanhoja logoja ei löydy netistä. |
Ylioppilaskunnan Aviisiin kirjoitin myös monenlaista: puffitekstejä elokuvatapahtumista, joita olin osittain itse järjestämässä, kirja-arvioita, jonkinlaisia parodisia esseitä eri elämänilmiöistä ja lopulta pidempiä elokuvaesseitä. Väitin muun muassa, että katastrofielokuva Twisterin tornadot ovat ahnaita, kaiken nieleviä vaginoita, jotka uhkaavat pääparin ydinperheen muodostumista. Olin lukenut Robin Woodin Hollywood Vietnamista Reaganiin -suomennoksen ja imenyt siitä paljon vaikutteita. Eritoten Steven Spielberg oli hampaissani, ja kirjoitin moneen kertaan hänen elokuviensa konservatiivisesta ja aseksuaalisesta maailmankuvasta. Joissain jutuissa käytin hyväkseni yliopistolla oppimaani semanttista nelikenttää, jonka avulla kaivoin esille elokuvien piilomerkityksiä. Koetapa nyt päästä kirjoittamaan tällaisia johonkin lehteen.
Ei kuitenkaan ollut ihme, että väsähdin jatkuvaan lehdistönäytöksissä ravaamiseen. Kun Pirkanmaan Yhteistyö lakkautettiin vuonna 1995, lopetin kokonaan ensi-ilta-arvioiden kirjoittamisen, ja keskityin Aviisin esseisiin ja puffeihin.
Minun olisi pitänyt älytä Pirkanmaan Yhteistyön jälkeen kysellä töitä Aamulehdestä. En tiedä, miksen tehnyt niin. Palkkiot olivat varmasti isompia kuin Aviisin. Ehkä arvelin, että Aamulehdellä on jo riittämiin elokuvakriitikoita. Sinne kirjoittivat kuitenkin ainakin Reijo Noukka, joka oli käsittääkseni kuukausipalkkalainen, ja Antti Selkokari. Ehkä pelkäsin torjutuksi tulemista. Jos toimii pienemmissä piireissä, kuten vasemmistolaisissa puoluelehdissä, tulee helpommin hyväksytyksi.
Aamulehteen pestautuminen olisi saattanut tarkoittaa sitä, etten olisi vuonna 1997 yliopistosta valmistuttuani muuttanut Turkuun. Menin siviilipalvelukseen Turun Ylioppilaslehteen ja sain melkein saman tien kaikenlaisia kontakteja turkulaisiin medioihin.
Halusin kuitenkin päästä kirjoittamaan Helsingin Sanomiin. Kävin siellä kesätyöpaikkahaastattelussa vuonna 1998, mutta koska sivari jatkui vielä kesän loppuun, Hesarissa arveltiin, ettei minua voi palkata. Kulttuuriosaston johtaja Heikki Hellman sanoi kuitenkin, että olisi kiinnostunut rekrytoimaan minua kirjoittajaksi, mutta pilasin mahdollisuuteni tarjoamalla muutamaa epäajankohtaista juttua. En ollut vielä oppinut, että kritiikkikin on uutinen. Olen tosin koko ikäni taistellut tätä ajatusta vastaan ja kirjoittanut lopulta ehkä enemmän juttuja vanhoista kirjoista ja elokuvista. Joitain tekstejä sain läpi, kun keksin niihin ajankohtaisen näkökulman. Kirjoitin kovaksikeitetyn dekkarin kaanonin muutoksista jolloinkin vuonna 1999, mutta toista juttua samasta aiheesta en saanut läpi, ja Hellman totesi kolumniksi tarjoamastani jutusta, että se on friikkikamaa, liian erikoistuneen yleisön juttu.
Kun en onnistunut kunnolla breikkaamaan Hesarissa, tarjosin juttuja Turun Sanomiin. Kimmo Lilja, joka tuolloin muistaakseni vastasi kirja-arvosteluista, osti heti laajan arvion kolmesta uudesta kovaksikeitetystä dekkarista. Kirjoitin lehteen sittemmin arvosteluja hyvin laajalla skaalalla, muistan esimerkiksi arvostelleeni H. K. Riikosen kirjoituskokoelman antiikin kulttuurista sekä G. J. Whitrowin Ajan historian, jossa oltiin todella lähellä fysiikan visaisimpia ongelmia. Nyttemminhän tällaista sekakriitikkoa, jolta syntyy juttu aiheesta kuin aiheesta, ei edes ole ammattikuntana, jokainen kirjoittaa vain tarkoin rajatuista aiheista. Se vähentää mahdollisuutta elättää itseään freelance-kriitikkona.
Antti Majanderin aikana 2010-luvun alussa pääsin vielä kerran kirjoittamaan Helsingin Sanomiin kirja-arvioita. Kirjoitin edelleen aika paljon dekkareista, kuten Gillian Flynnin Kiltistä tytöstä, jonka pituutta moitiskelin. Huomasin Facebookista naureskelua, että siitä tunnistaa todellisen kriitikon, kun tämä valittaa, että viihdyttävä kirja on liian pitkä.
Kerran arvostelin erään tunnetun kotimaisen dekkaristin teoksen melko kriittisesti (ja lisäksi lyhyessä mitassa, mikä varmasti lisäsi palautteen kärkkäyttä), ja kirjailija suuttui niin pahanpäiväisesti, että hän soitteli koko päivän Hesarin kulttuuritoimitukseen valittaakseen kohtelustaan. Kuulin vuosia myöhemmin, että samainen kirjailija oli ollut yhteydessä myös muiden lehtien toimituksiin ja vaatinut, ettei minulle anneta töitä. Onneksi nykyään on sosiaalinen media, johon kirjailijat voivat purkaa vitutustaan.
Keskityin jossain vaiheessa tekemään kirjoja, usein vanhasta kirjallisuudesta, eikä aikaa free-kirjoittamiselle jäänyt. Samalla aloin huomata, että olin pudonnut uuden kaunokirjallisuuden kelkasta. En tiedä, montako kirjaa minun pitäisi lukea, että todella tietäisin, millaisia muutoksia proosa on käynyt läpi. Sen verran piti päivittää osaamista, että pystyin sanomaan jotain autofiktiosta, kun kirjoitin Suomalaisen kirjallisuuden lyhyttä historiaa (2020). Ja siinäkin oli kyse vain kotimaisesta kirjallisuudesta, vielä pitäisi ottaa haltuun koko maailman kirjallisuus! Puhumattakaan siitä, että pitäisi tuntea naisten, muunsukupuolisten, transsukupuolisten, rodullistettujen ja muiden vähemmistöjen kirjallisuus. Tämäkin vaikeuttaa freelance-kriitikoiden työtä, ennen riitti kun tunsi valkoisten mieskirjailijoiden tuotantoa. Jotkut ovat ratkaisseet asian niin että jättävät sen osaamisensa ulkopuolelle.
Elokuvien suhteen en ole aivan niin pahasti pudonnut kyydistä kuin kirjallisuuden, mutta elokuva-arvosteluja on vielä vaikeampi päästä kirjoittamaan niin että siitä on edes auttavaksi elannoksi. Kun muutama tuttavani perusti Sylvi-verkkolehden (jota sanottiin "valtavirrasta poikkeavaksi naistenlehdeksi"), ilmoittauduin mukaan tekemään juuri leffa-arvioita, vaikka niistä ei maksettu mitään. Kirjoitinkin arvioita parin vuoden ajan vain siitä ilosta, että sain käydä pressinäytöksissä. Koetin Sylvin tekstien avulla päästä kirjoittamaan Hesariin, mutta kuulemma uusia leffakriitikoita ei oltu rekrytoimassa – minkä jälkeen niitä on tietysti rekrytoitu useita. Kriitikon ura perustuu siihen, että on oikeaan aikaan liikkeellä. Paljon on kyse sattumasta.
Sylvi on kuitenkin viimeinen kerta, kun olen säännöllisesti elokuva-arvioita kirjoittanut. Kirjoitin samoihin aikoihin pari satunnaista arviota Filmihulluun, mutta pienet liksat eivät innostaneet. Tuntuu olevan se ja sama, saako jostain 30 euroa liuskalta vai ei, varsinkin kun Filmihullu odottaa saavansa pitkän ja perustellun kritiikin. Voisipa johonkin kirjoittaa maksua vastaan alle 1500 merkin rykäisyjä. Jossain vaiheessa minulle sanottiin Hesarista, että tällaiset lyhyet nostot ovat nouseva formaatti. Nykyäänhän ihmiset kokisivat tulleensa petetyiksi, jos klikkauksen takana on vain puolen liuskan pätkä. (LISÄYS 3.6.: Nythän Filmihullu on kulttuurilehtien tukien vähentyessä lakkautusuhan alla. Näin se käy.)
Enää en tee kritiikkejä käytännössä lainkaan. Kaikki aika menee omien kirjojen tekemisessä ja oman pienkustantamon pyörittämisessä. Apurahat ja kustantamon tulot elättävät.
Lisäksi lehtiä on kaatunut oikealta ja vasemmalta. Satakunnan Työ, josta urani alkoi 40 vuotta sitten, lakkasi viimein 2010-luvulla oltuaan hetken nettilehti (varma merkki siitä, että loppu on lähellä), Aamulehden Valo-liite, johon sain tehtyä kulttuuriaiheisia höpöjuttuja muutaman vuoden ajan, lakkasi niin ikään 2010-luvun alussa. Pitkään avustamani Vihreä Lanka lakkasi vuonna 2019, mutta sitä oli vuosien ajan tehty niin että kaikki jutut olivat toimituksen käsialaa, ulkoa ei ostettu mitään.
Vuonna 2025 olisi vaikea keksiä lehtiä, joihin saisi koko ajan tehtyä kritiikkiä niin että tehdyn työn ja tuloksen määrä kohtaisivat millään järjellisellä tavalla. Monet paikallislehdetkin käyttävät omistajatahojensa mediatalojen kiertäviä arvioita. Kiiltomatoon olen tehnyt joitain kirja-arvioita. Laskin joskus lukeneeni jotain kirjaa viitenä päivänä, kirjoittaneeni juttua yhtenä päivänä ja editoineeni seitsemäntenä – juttupalkkio: sata euroa. Joistain lehdistä saisi varmasti vielä vähemmän. Joistain jutuista saa kirjan, mutta nykyään kustantajat lähettävät mieluummin pdf:n. Musa-arvostelijat saavat kuuntelulinkin. Elokuvista sentään järjestetään pressinäytöksiä, mutta kuinkahan kauan vielä?
Epävarmuutta on pakko sietää entistäkin enemmän. Koko ura tuntuukin jonkinlaiselta kujanjuoksulta: on aina ollut pakko keksiä uusia tulonlähteitä, vaikka ne olisivat jatkuvasti olleet huonompia kuin edelliset. Joistain duuneista ei ole voinut päästää irti, vaikka niistä saisikin huonon korvauksen tai ne veisivät liikaa aikaa – ei näet voi tietää, saako niiden tilalle jotain. Onneksi vaimollakin on tuloja.
Kuten sanoin, olen toisen polven kirjoittaja. Opin isältäni, että kirjoittaminen on kunniallinen ammatti, mutta hänellä oli koko ikänsä vakituiset tulot. Sellaisesta olen voinut vain haaveilla.
Jatkuuko perinne? Vanhin lapseni opiskelee luovaa kirjoittamista yliopistossa ja mitä ilmeisimmin haaveilee jonkinlaisesta urasta kirjoittamisen parissa. Minusta ei ole ollut oikein apua. Muutamia juttuja lapseni on tehnyt yliopiston tai ylioppilaskunnan julkaisuihin ja kerran eläinsuojeluyhdistyksen lehteen, mutta samanlaista uraa kuin minulla on ollut ei ole enää mahdollista tehdä. Nykyään suositaan muunlaisia medioita. Tekoälyn vallattua maailman muistelemme joskus haikeana tubettamisen kulta-aikoja, jolloin oli mahdollista elättää itsensä tekemällä influensserihommia.
Olisiko joku 2020-luvulla enää niin uhkarohkea, että yrittäisi elättää itsensä kirjoittamalla kulttuurijournalismia? Miten se olisi mahdollista?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti