László Nemes: Son of Saul

Näin unkarilaisen Nemesin ohjaaman, kehutun ja laajalti palkitun keskitysleirielokuvan vasta viime viikonloppuna Kinokoplan eli turkulaisen elokuvakerhon esityksessä. Tämä on hyvä esimerkki siitä, että elokuvakerhot ovat edelleen tarpeellisia - elokuva ei yksinkertaisesti tekisi yhtä suurta vaikutusta television pienessä ruudussa. Alla olevan julkaisin ensiksi Facebookissa, mutta ajattelin, että se voisi ansaita laajemmankin levityksen.

On vaikea uskoa, että ankara ja ahdistava keskitysleirielokuva on valmistunut kaikista maista juuri Unkarissa, joka on matkalla kohti fasismia, ellei ole siellä jo. Son of Saul on harvoja aihettaan kuvaavia elokuvia, jotka eivät pehmennä sanomaansa sentimentaalisuudella tai helpolla järkyttämisellä. Kuten ohjaaja on itse sanonut, leireillä ei kukaan itkenyt, vaikka elokuvissa sitä näytetään kaikkein eniten.

Elokuva on kuvattu suurimmaksi osaksi pääosanesittäjänsä takaa. Kamera on käytännössä hänessä kiinni lähes 90 prosenttia ajasta. Menetelmä muistuttaa toista yhtä ahdistavaa elokuvaa, Gerard Karglin harvoin nähtyä kauhuelokuvaa Angst, jonka mestarillisena kuvaajana toimi puolalainen Zbigniew Rybczyński. Samalla Son of Saulin äänimaailma tuo mieleen Tobe Hooperin Texasin moottorisahamurhaajan - kummassakin huutojen ja tappamisen ääni täyttää teatterin niin ettei sitä pääse pakoon. Yhtään veritekoa ei kankaalla kuitenkaan näytetä.

Tarina on yksinkertainen: Saul-niminen mies, joka on Auschwitzissä värvätty tuhoamisessa avustavaksi Sonderkommandoksi, todistaa, miten nuori poika jää kuin ihmeenomaisesti henkiin kaasutuksesta vain tullakseen kohta tapetuksi, ja haluaa haudata tämän juutalaisin menoin. Elokuva seuraa Saulin yrityksiä löytää rabbi, joka suostuisi lausumaan kaddišin ruumiin äärellä. Keskitysleirien todellisuus tulee tutuksi, vaikka katsoja näkee tapahtumista vain osia - aivan kuin leirin asukkaatkin, kuten ohjaaja on huomauttanut. Monet tapahtumat ovat kaoottisia eivätkä niin järjestäytyneitä kuin monissa muissa keskitysleirielokuvissa - tästä hyvänä esimerkkinä kammottava joukkosurmakohtaus kuopalla. Kun illalla ilmoitetaan, että leirille tuodaan kohta 3000 tuhottavaa, kaikkien pitää toimia, mutta mitään ei ole aikaa suunnitella. Son of Saul näyttää hyytävästi, miten leirin byrokraattisuus oli kuitenkin mahdollisuus nähdä ihminen pelkkänä "kappaleena" (Stücke). Tätä korostaa myös se, että suurin osa käsiteltävistä ruumiista nähdään vain osittain, viipaleina kokonaisuudesta, ei kokonaisina ihmisinä.

Elokuvan ainoa hymy on valheellinen, ellemme sitten halua käsittää loppua niin, että kuollut lapsi on toiminut uhrina, josta vastineeksi saamme tilalle elävän. Tätä katsojalle ei kuitenkaan suoda. Son of Saul ei ole helppoa katsottavaa, mutta helppoa ei ole myöskään ottaa loppua vastaan: juuri kun tajuaa, että voisi helpotuksesta itkeä, meille näytetään, että mihinkään ei ole syytä luottaa. Vastarinta on kuitenkin tärkeää, vaikka elokuva tuntuukin esittävän, että yksilön vastarinta, tässä uskonnosta ja uskonnollisista tavoista kiinnipitäminen, on tärkeämpää kuin yhteisön vastarinta. Katsoja ei saa tietää Saulin lopullisia motiiveja, mutta sillä ei ole merkitystä, merkitystä on vain sillä, että tekee oikein.

Lisää puheita

Tämän puheen pidin niinikään -97 kun jätin jäähyväisiä elokuvakerho Monroelle, jonka pitkäaikaisin puheenjohtaja olen ollut kuudella vuodella, melkein koko Tampereella asumiseni ajan. Markku on hyvä ystäväni Markku Lehtimäki, joka toimi sihteerinä ja varapuheenjohtajana ja joka nyttemmin on väitellyt Norman Mailerin non-fictionista.

En enää kykene vastaavaan paatokseen.

Ystävät, toverit,

tervetuloa tänä perjantai-iltana juhlimaan Markun ja minun kanssa yli kuusivuotisen elokuvakerhouran päättymistä. Joku voi kysyä, mitä juhlimista siinä voi olla, että lopettaa jonkin tekemisen. Juhliin ei kuitenkaan koskaan voi liittyä pelkästään positiivisia piirteitä eikä myöskään pelkästään negatiivisia: juhlat ovat aina sekoitus kumpaakin. Näin voimme iloita surua ja surra iloisuutta. Tästä on osoituksena se, että usein itkemme häissä ja vastavuoroisesti nauramme hautajaisissa.

Kun eilinen torstai kului vääjäämättä kohti kello seitsemää ja elokuvakerho Monroen sääntömääräistä vuosikokousta, minut alkoi vallata paniikki. Kun kirjoitan tätä, kello on pian kaksi iltapäivällä ja mietin itsekseni: "Olen enää reilut viisi tuntia Monroen puheenjohtaja!" Tuntuu kuin pitäisi tehdä jotain. Viimeiset palvelukset Monroelle - mitä voin tehdä? Mietin, heräänkö perjantaiaamuna (eli tänä aamuna) vapisten: "Pitää lähteä tilaamaan elokuvia! Pitää mennä jakamaan julisteita! Pitää mennä sopimaan päivämääristä Juhan [Elomäki, elokuvateatteri Niagaran ohjelmapäällikkö] kanssa!" Ja sitten kädet täristen huomaankin, että minun ei tarvitse tehdä enää mitään.

En pysty torstaina, kun tätä siis kirjoitan, kuvittelemaan, millaista on elämä ilman Monroeta. Olen ollut kuusi vuotta puheenjohtaja, mikä tekee minusta pitkäaikaisimman puheenjohtajan. Minua ennen Eija Savolainen johti tilastoja kolmella vuodella. Minä voin nyt hymähtää: kolme vuotta! mitä se on! pientä verrattuna tosi tekijätyyppien touhuihin!

Minut todellakin valtaa surumielisyys. Mietin, mahdanko purskahtaa itkuun tätä puhetta pitäessäni.

Toisaalta, ajattelen, täytyyhän minun stalinistisen hirmuhallintoni joskus päättyä. Keväällä 1994 allekirjoitin jonkin kirjeen hallituksen jäsenille: "Juri, puheenjohtaja, always and forever". Ei ihme, että olo on haikea, kun olen vajaat kolme vuotta sitten manannut itselleni loputonta valtaa Monroen ylitse.

Mitä ihmeen valtaa se on ollut? Työtä, josta ei saa palkkaa, työtä, jota on liikaa, työtä, joka on joskus turhaa ja turhauttavaa. Kuka voi haluta ja hamuta tällaista itselleen loputtomiin?

Ainoa selitys kohdallani on se, että olen rakastanut sen jokaista minuuttia. En ole tarvinnut palkkaa, kun olen kuullut, että joku on iloinen Monroen toiminnasta, kun olen itse omalla toiminnallani onnistunut näkemään elokuvan, joka muutoin olisi saattanut tyystin vilahtaa silmieni ohitse - tai monen kymmenen muun tamperelaisen. Uskoisin, että tällaiselle työlle on edelleen kysyntää Tampereen kokoisessa kaupungissa.

Tähän riemuitsemiseen liittyy valitettavasti myös surua. Monroe on tällä hetkellä Tampereen ainoa elokuvakerho. Vuosi sitten se oli ainoa aikuisten elokuvakerho, mutta [lastenelokuvakerho] Ykkösen toiminnan lopetettua olemme ainoita, jotka jatkavat kunniakkaan 70-luvun työtä. Kun minusta tuli puheenjohtaja kuusi vuotta sitten, aikuisten kerhoja oli neljä: Monroen lisäksi Prisma, Nykyaika ja Solaris. Olen koettanut eri yhteyksissä analysoida elokuvakerhokulttuurin kuihtumisen prosessia, joten en jahkaannu siihen nyt, tyydyn vain toteamaan, että työtä on jatkettava, vaikka se tuntuisi välillä epätoivoiseltakin. Äitini laittoi kotimme ilmoitustaululle joskus lapun, ties mistä leikatun, jossa oli Maiju Lassilan eli Irmari Rantamalan sanat: "Kun kaikki tiet näyttävät päättyvän, on jatkettava eteenpäin." Ehkä tämän lauseen jokapäiväinen toistaminen on saanut minut jatkamaan työtäni epätoivoisissakin tilanteissa.

Toisaalta kyse on yksinkertaisesti voinut olla siitäkin, etten ole halunnut syödä sanojani. Totesin, kun minut esiteltiin PEK:n toiminnanjohtaja [Kai] Ovaskaiselle filkkareiden avajaisissa vuonna 1991, että minun aikanani Monroe nousee uuteen kukoistukseen. Samoihin aikoihin päätin, että minä en ainakaan jää historiaan sinä puheenjohtajana, joka lakkautti Monroen. Epätoivon hetkiä on ollut, varsinkin keväällä 1992, kun uuden film noirin sarjaa seurasi uudessa teatteri Niagarassa noin kaksikymmentä ihmistä. Ilman Martti Vileniusta, joka ehdotti yönäytöksiä, olisin menettänyt toivoni. Piru merrassa -näytöstä seurasikin syksyllä yli sata ihmistä ja olin onnellinen.

Kiitän kaikkia niitä, jotka ovat minua ja muuta Monroeta kannustaneet ja tarjonneet mahdollisuuden tärkeään kulttuurityöhön. Luulen, että tiedätte kaikki, keitä tarkoitan, eikä minun tarvitse erikseen nimetä ketään. Paitsi Kai Ovaskaisen ja Markku Lehtimäen, jonka jäyhä hämäläisyys ei ole aina kyennyt peittämään alleen innostusta, joka käsittääkseni on sukua omalle innostukselleni. Lopuksi toivotan Monroen uudelle hallitukselle innostusta, työteliäisyyttä ja toivoa. Ilman niitä ei kulttuurityötä voi tehdä.

Kiitos.