e.e. cummingsin runoja

Käänsin 90-luvun puolessavälissä huvikseni muutamia e. e. cummingsin runoja. Vain yksi niistä on julkaistu ja sekin hyvin epämääräisessä kirjasesa, jonka julkaisin 24-vuotissyntymäpäivänäni vuonna 1996. Runon nimi oli "23" eikä sillä ollut mitään tekemistä minkään syntymäpäivän kanssa.

Runot eivät näytä tässä varmaankaan siltä miltä niiden kuuluisi, sillä Blogger repii kaikki ylimääräiset tabulat ja välilyönnit pois, mutta päästäänpä ainakin jonnekin lähelle aitoa e.e. cummingsia.

***

23

yö)
ettätämä
nöyr
tynyt

valitusmurahdus-&-oli
o jähmettää(kes
ken)e
lämän minkä jo
(ei)ka(kihar
taen)ää
nettömäs
ti ovat(m

yös keskiyössä piile
ksii 2 vään
telyynjoka huo
ne van

gittua aavetta)kuin
itku
virren
kuinkat
kiipeävätkirku

v
AT
räjähtävät (eiVät

***

65

'vaikka surujasi ei
mikään kieli saata nimetä,
kolme minä annan sinulle suloisia
iloja jokaisesta
Mutta sen täytyy olla sinun'
kuiskaa tuo kukka

kehrää innokas tämä
'minä annan sinulle viisi
toivoa mistä tahansa pelosta,
mutta sen Täytyy olla sinun'
täydellisesti elävä
taivaan kukinto

'seitsemän taivasta yhdestä
ainoasta kuolemasta,minä
annan sinulle' äänettömästi
huutaa eräskin(jota sanomme
yhdeksi)mysteeri'mutta sen täytyy olla Sinun'

***

66

U-ne-K-si-E-n

lehdet
(nÄe)
jotka on

lukittu

kulTAIseen
jälki-
hEHkuun

vä

r
iSeVä
t
,;:.:;,

***

71

kuinka monta hetkeä täytyy(ällistyttävää kukin
montako vuosisataa)näiden silmiä enempien
uuskuljeksia ja kuljeksia jotain ei koskaan syvenevää rantaa

lukittuna ikuisuudelliseen tasapainoiseen ajan vuorovaihteluun

rakkaus yksin ymmärtää:vain keitä varten
pidän valani kunnes tuo vuorovesi kääntyy;
ja kaikista supistuvista suunnattomasti tuomion
lemuavan viattomuuden aarteista syntyy.

Sitten,ilman uskottavaa missätahansa
hengen välinpitämättömyyden pimennystä
kaiken viisauden kautta tieto uskaltaa kulkea,

kuinka tuo(itseni ainoa itse jonka)lapsi tanssiikaan!

ja kun hänet on kiskaistu sellaiset arvoitukset kuin ihmiseteivät tule raskaiksi - antaa valtameren kasvaa jälleen

***

11

nöyrä(rajoittamalla

ilolla varustettu)
lintu laulaa rakkauden jokaista totuutta

kaiken sillän ja miksin tuolla puolen


eikä kysy muuta suosionosoitusta

(kun alas typeryydessään sortuvat
vihan ylpeät suunnattomuudet
maailmaksi joskus kutsutut)kuin saada laulaa

***

39

unen valtakunnan valkoiset vartijat

turvallisesti tulkoon häviämättömällä
sinun kunniasi saatetuksi läpi lukemattomien maiden
rakkaani(avaa toivon kaikkein salaisin sydän
hänen silmilleen, joita ei maailma enää
sokaise;ja anna hänen sydämensä jokaisen pukeutua

ei koskaan arvattuun tietymättömään iloimpaan)

uskollisesti kukkien tuollapuolen hengittyä
yön auringot,tuo tämä ihana
vaeltaja kotiin jota ajaksi sanotaan:ja luovuta
hänet tuon tähden armoon,
jos kerran kenen kiipeämisestä alkaa valua
sellaista kultaista verta joka saa hänen kuunsa eloon
laulamaan yhäti ihanammin linnut kuin ovat

***

Näitä on enemmänkin. Jos popular demandia on, voin laittaa loputkin. Tähän loppuun kuitenkin ilmeisesti samaiseen synttärikirjaan laitettu esittely cummingsista:

e.e. cummings - romantikko äärimmäisen modernistin kaavussa

Edward Estlin Cummings (1894-1962) vaati, että hänen nimensä kirjoitetaan aina ja kaikkialla pienellä alkukirjaimella: e.e. cummings. Hänen takiaan joutuu edelleenkin häpeämään, sillä kaikki latojat ja kirjoittajat eivät suostu tähän sääntöön. Näin ei tee edes cummingsia suomenkielelle saattanut Ville Repo (vuonna 1992 ilmestynyt amerikkalaisen runouden antologia Tähtien väri).

cummingsin runous on omalaatuista: se kieltäytyy noudattamasta kielioppisääntöjä ja runoissa saattaa olla hyvin pitkiä pätkiä pelkkiä välimerkkejä ja ainakin näennäisen merkityksettömiä kirjainsarjoja. cummingsin runokokoelmien nimetkin vaikuttavat järjettömiltä: W[ViVa] (1931) tai 1 x 1 (1944) tai is 5 (1926). cummingsin runoissa on kuitenkin vissi romanttinen sisältö: hän on Ville Revon sanoin, "hetken tai tunnelman vangitsija, ja rakkausrunoilija, joka ylistää niin hengen kuin aistin iloja". Repo on tässä romanttisempi kuin mitä cummingsin runot ehkä antavat olettaa, mutta hän on silti oikeilla jäljillä. cummings on huolimatta runojensa ultramodernistisesta ulkoasusta sentimentalisti, satiirikko ja luonnonnäkyjen taltioija. Hän kirjoittaa niin linnuista kuin ihmisten kyvyttömyydestä elää yhdessä, niin henkilökohtaisella kuin valtioiden väliselläkin tasolla. Häntä voi melko huoletta verrata suomenruotsalaiseen Gunnar Björlingiin, jolle kielioppi oli samanlainen voitettava este paremman ilmaisukyvyn ja tarkemman herkkyyden tiellä. Hyvä johdatus cummingsin runoihin on Jouni Inkalan Runon kieli - runon maailma (1993).

cummingsin viimeinen runoteos oli ytimekkäästi nimetty 73 poems ja se ilmestyi postuumisti. Seuraavat suomennokset ovat siitä. En ole mikään cummings-tuntija, olen suomentanut nämä runot - ja joitain muitakin, jotka eivät nyt ole lehteen mahtuneet - siksi, että 73 poems sattuu olemaan hyllyssäni. Se on haastava kokoelma, mutta palkitseva: sen monet runot ovat pohjimmiltaan helposti lähestyttäviä tuokiokuvia, mutta niiden kieli- ja ulkoasu on itsessään jo hitaasti avautuvaa lyriikkaa.

Runojen nimet eivät tarkoita mitään, ne ovat vain runojen numeroita.

Lisää seksuaalipolitiikkaa

Tässä Aviisin arvostelussa vuodelta -94 yhdistin yllättävästi kolme keskenään täysin erilaista elokuvaa ja koetin löytää niistä jotain yhtäläistä sanottavaa. Tyytyväisin olen Mighty Ducksin arviosta.

Muukalaisia ja falloksia

Ere Kokkonen: Vääpeli Körmy: Taisteluni. Suomi 1994.
Sam Wanamaker: Mestarit 2 (Mighty Ducks 2). USA 1994.
James Cameron: Tosi valheita (True Lies). USA 1994.

Yhdysvalloissa hyvin menestyneessä nuorisolätkäelokuvassa Mestarit 2 USA:n juniorijoukkue pelaa Islannin häikäilemätöntä, mustiin pukeutunutta ja väkivaltaista joukkuetta vastaan. Islantilaiset ovat erään amerikkalaisen kakarapelaajan sanoin "isompia ja heillä on enemmän partakarvoja". Islannin joukkueen nimi on Viikingit.
Merkittävässä kohtauksessa USA:n joukkueen opettaja kertoo, että Yhdysvallat on nuori, vain parisataa vuotta vanha kansakunta. Sen on pärjättävä ylpeydellä.
Mitä tekemistä näillä asioilla on elokuvissa keskenään? Miksi tämä suomalaisesta katsojasta naurettavalta asia, joka Amerikassa on vetänyt katsomot täyteen: Islannin jääkiekkojoukkue pelaamassa häikäilemättömästi USA:n näennäisen avutonta joukkuetta vastaan.
Amerikkalaiset eivät naura kuin elokuvan (huonoille) vitseille. Elokuva on heille vakava asia. Kyse on kansakunnan identiteetistä, joka Mighty Ducksien suosiosta päätellen on tärkeä asia myös alle 15-vuotiaille. Kaksi vuotta sitten juhlittiin Amerikan löytämisen 500-vuotisjuhlia. Viikinkien väitetään löytäneen Amerikan jo vuoden 1000 paikkeilla. Kyseessä ovat juuri samat viikingit, jotka melkein päihittävät Amerikan hip-asenteella pelaavat kakarat.
Mighty Ducks kamppailee sen identiteetin puolesta, jonka mukaan Amerikka todella on nuori kansakunta. Tämä on välttämätöntä , jotta Amerikalle sallittaisiin enemmän virheitä ja aseman väärinkäytöksiä kuin muille. Jos hyväksyttäisiin se, että viikingit löysivät Amerikan 500 vuotta ennen Kolumbusta, koko ajatukselta putoaisi pohja. Eikä puhettakaan intiaaneista. Kun Mighty Ducks lopulta voittaa Islannin, se myös lunastaa USA:lle sen väitetyn iän ja kehitysasteen. Eurooppa, jota kyynisesti pelaavat islantilaiset ilmentävät, on turmeltunut, Amerikka ei sen sijaan ole: siksi Mighty Ducks voittaa. Ja eurooppalaiset lopulta oppivatkin jotain amerikkalaisilta: he oppivat kunnioittamaan voittajaa ja ilmeisesti seuraavissa peleissään eivät ole enää niin väkivaltaisia.

Naiset aseisiin!

Ere Kokkosen elokuvassa Vääpeli Körmy: Taisteluni syntyy sota Suomen ja Ruotsin välillä. Ruotsalaisten komentaja on mahtipontinen, monokkelia käyttävä hölmö, jonka adjutantti ei puhu mitään ja joka nukkuu yhdessä komentajan kanssa. Suomen sotilaat ovat tässä elokuvassa naisia, Arja Korisevan johdolla. Naiset lunastavat paikan sotilasfarssien tapaan typerehtivien miesten rinnalla.
Asettamalla vastakkain kliseisesti kuvatut ruotsalaiset ja pirteät, sotimaan aina valmiit kauniit naiset elokuva tekee militaristisen puolustuspuheen naisten asepalveluksesta. Ruotsalaismiehet nukkuvat yhdessä, käsi toisen päällä, käyttävät kokouimapukuja (aivan kuin housumalliset olisivat miehekkäämmät), ovat vähän tyhmiä ja yksinkertaisia. Suomen naiset ovat sanavalmiita, nokkelia, näppäriä aseenkäytössä ja niin edelleen. Ero ruotsalaisten naismaisten miesten ja suomalaisten miehisten naisten (jotka ovat nk. oikeita naisia vastakohtana esimerkiksi Aliens-elokuvan koville ja kyynisille naissotilaille) on juuri se ratkaiseva ero, miksi Ruotsin armeija ei pärjää ja miksi Suomen armeija kaipaa ja tarvitsee naisia. Ja miksi naiset tarvitsevat armeijaa: heidän on lunastettava paikkansa miesten rinnalta. Heikki Kinnusen tylsästi karrikoimalla vääpeli Körmylläkin on upea vaimo (Marja Melin): totta kai suomalainen mies saa olla millainen haluaa, mutta naisen on oltava oikea nainen, ja oikea nainen osaa sotia!

Falloksen peittoaminen ja perheen voitto

Schwarzenegger-elokuva Tosi valheita on pohjimmiltaan avioliittokomedia, jossa Arnold joutuu tappamaan kymmenittäin kiihkomuslimeja pitääkseen perheensä kasassa: vaimo pitää häntä tylsänä vain, koska ei tiedä hänen oikeata ammattiaan huippuvakoojana ja luulee tämän vain käyvän työmatkoilla, tytär taas varastaa rahaa Arnoldin työkavereilta ja heittää tuliaiset suoraan roskiin.
Kaava on tuttu esimerkiksi Sam Peckinpahin monista elokuvista, joissa nynny älykkö joutuu lunastamaan miehuutensa väkivallan kautta (Olkikoirat). Cameron vie asetelman lapsellisempaan ja patologisempaan suuntaan: elokuvan muukalaiskuvaus on häikäilemätöntä. Paljon ei auta, että Schwarzeneggerin työtovereina on paljon ulkomaalaisia, mm. yksi etninen arabi (hänen uskonnollisesta vakaumuksestaan ei puhuta). Samalla avioliiton kuvaus on oudoksuttavaa: ainoa kerta, kun näemme "kunnon" avioelämää, Arnoldin perhe leikkii idioottimaista peukaloleikkiä.
MItä elokuvassa lopuksi tapahtuu? Vaimosta tulee Körmyn naisten kaltainen tappokone, joka osallistuu miehensä keikoille, 14-vuotias tytär alkaa taas käyttää kunnollisia vaatteita, ei leiki ruoallaan eikä ilmeisesti enää käy ulkona epäilyttävän moottoripyöräkundin kanssa. Tosi valheita palauttaa maailmaan tosi miehen järjestyksen, jossa lapset eivät kasva aikuisiksi ja jossa vaimot ja miehet eivät katsele vieraita. Loppuratkaisu nimittäin käydään fallossymbolissa, joka Schwarzeneggerin on voitettava, jotta hänen tyttärensä voitaisiin pelastaa inhottavilta terroristeilta: nostokurjessa.

Twister

Yksi parhaista seksuaalipoliittisia teemoja käsittelevistä elokuva-arvosteluistani Aviisissa. Oikein harmittaa, etten ole jatkanut tällä linjalla... Hiukan koomisena tätä jotkut pitivät ja valokuvaaja-sarjakuvapiirtäjä Taina Värri liimasi tämän jääkaappinsa oveen piristääkseen päiväänsä (en tuntenut Tainaa vielä tuolloin). Näitä tuli Aviisissa oikein sarja ja niitä komppasi Setassa (!) ilmestynyt muutama arvio. Oi noita hurjia aikoja!

Pahan vaginan pauloissa

Twister (USA 1996). O: Jan De Bont. PO: Helen Hunt, Bill Paxton, Cary Elwes.

Twister on ohjaajansa Jan De Bontin toinen elokuva. Edellisessä, Speedissä, fallinen bussi syöksyi halki kaupunkin - se olisi räjähtänyt, jos sen tuntivauhti olisi jäänyt alle 60 mailin (tai kilometrin). Twisterissä falloksen tilalla on jättimäisiä vaginoita. Ne imevät sisäänsä kaiken, mikä on niiden tiellä: tornadojen edestä lakoavat niin talot, ladot kuin viljasiilotkin, ne tempaisevat ilmaan autot, ihmiset ja lehmät. Kokonaiset rekat - fallokset siis - putoilevat taivaalta urheiden sankareiden päälle. Tornadoja vastaan ei elokuvassa voi kamppailla.
Paitsi uhraamalla neitsyytensä, kuten Helen Hunt elokuvassa tekee. Mitä tarkoitan, siitä seuraavassa.

Helen The Butch

Twisterin alussa nähdään, kuinka tornado vie Helen Huntin henkilöhahmolta isän. Seuraus on selvä. Kun Helen Hunt itse nähdään ensimmäistä kertaa: hänellä on päällään valkoinen hihaton t-paita eikä hän välitä ulkonäöstään tuon taivaallista. Hänessä on jotain butchmaista, miesmäistä lesboa. Ainakaan hän ei ole naisellinen sillä tavalla kuin asia yleensä esitetään.
Ei ole lopultakaan ihme, että Bill Paxton, elokuvan miessankari, on eronnut Huntista ja valinnut itselleen toisen naisen. Tämä taas on naisellisuuden stereotyyppi: emotionaalinen, mutta hivenen tyhmä, kirkuva, pelkäävä ja pelastettava bimbo.
Elokuvan kuluessa Hunt ja Paxton rakastuvat uudestaan. Vasta lopussa he suutelevat ensimmäisen kerran. Miten tämä on mahdollista? Mikseivät he voi suudella jo elokuvan alussa? Miksei Hunt ole naisellinen nainen, josta tosimies Paxton voisi pitää kiinni?
Hunt ei ole naisellinen nainen, koska hänellä ei ole ollut isää. Tämän hän menetti jo alle kymmenvuotiaana eikä ole näin voinut identifioitua Isän lain avulla naiseuden perinteiseen rooliin, vaan hänestä on tullut kuvatunlainen butch. Hän kuitenkin hakee naisen rooliaan: hän etsii suurinta tornadoa, toisin sanoen isäänsä. Hän etsii vaginaa selvittääkseen sen arvoituksen, löytääkseen isänsä eli falloksen, jonka lain alle hän voisi asettua ja tulla naiseksi.

Helen The Milk-maid

Huntilla ja muilla tornadonmetsästäjillä on käytössään laite, joka pystyy tekemään mittauksia tornadon sisältä. Laitteen, jolla on naisen nimi, kyljessä on kuva jonkinlaisesta maitotytöstä. Laite jätetään tornadon napattavaksi, jolloin se aukeaa ja sen sisältä tupsahtaa monta kymmentä reseptoria, jotka mittaavat tornadoa.
Tornadot ovat elokuvassa ahnaita vaginoita - ja ne edustavat näin tyypillisesti tuhoavaa, pelottavaa luontoa -, mutta tornadoa tutkii kuitenkin naiseksi nimetty laite. Laite edustaa kyljessään olevan maitotytön kautta kuitenkin vain tietynlaista naiseutta: kesytettyä, patriarkaaliseen asemaan alistuvaa, neitseellistä naiseutta.
Suuri tornadovagina - pelottava, kaoottinen naiseus - vaatii uhrinsa ja se on juuri neitsyys. Kun elokuvan lopussa Helen Hunt onnistuu yhdessä Bill Paxtonin kanssa saamaan laitteen tornadon sisään (ensimmäinen onnistunut yhdyntä), Hunt uhraa neitsyytensä tornadolle ja voi siitä lähin identifioitua naiseksi. Hän suutelee Paxtonia, jonka kirkuva bimbo on jo kauan sitten jättänyt. Tornadojen pelottava salaisuus on ratkaistu ja maailma voi asettua turvallisen ja maskuliinisen tieteen alle suojaan.

Tupakoinnin uusi mytologia

Tämä on teksti Aviisista jostain vuoden -95 paikkeilta. Kirjoittelin lehteen lukuisia lyhyitä kulttuuriesseitä, joista yritin saada myös kirjaa julkaistuksi. Nyt olen päätynyt tekemään niistä pienen omakustanneniteen nimeltä Banalologioita: esseitä mitättömästä.* Oheinen teksti ei tuntunut enää millään tavalla relevantilta ja tilanne on muuttunut hyvin monilta osin, kun ulkona tupakointi on tullut normaaliksi tavaksi, joka edelleen kokoaa ihmisiä yhteen seurustelemaan. Ja on jopa sanottu, että ulkona tupakoivat ihmisjoukot tuovat tupakoinnin aivan uudella tavalla näkyväksi ja houkuttelevammaksi kuin sisällä tupakointi. Vaikea sanoa - ainakin tupakoitsijoita on hemmoteltu kehittelemällä heille ihan omat tumppiroskikset. Meidän taloomme ne tulivat aiemmin kuin lapselle leikkipaikka.

* Saatavana aivan kohta!

Tupakoinnin uusi mytologia

Tupakkalain vaikutukset ovat olleet selviöitä jo pitkään. Tupakoitsijat ovat joutuneet siirtymään ulos polttamaan. Työpaikkojen vierille on jostain kehitetty vanhoja toimistotuoleja ja vanha säilyketölkki, johon natsat heitetään. Talvisin näillä tuoleilla näkee värjötteleviä nikotinisteja, jotka kerääntyvät yhteen lämmittäkseen toisiaan kuin joukko puliukkoja. Monet pinttyneetkin tupakoitsijat lopettivat tupakoinnin kotonaan ja siirtyivät parvekkeille ja pihoille värjöttelemään.
Tupakkalailla oli kuitenkin myös mytologisia (Barthesin mielessä) merkityksiä. Tupakoinnista katosi kaikki charmi. Tupakoitsijan on enää vaikea näyttää huolettomalta maailmanmieheltä tai -naiselta, kun hänet pakotetaan ulos savuille. Poissa ovat ajat, jolloin tupakka suupielessä synnytti mielteen elämään nautinnollisesti suhtautuvasta ihmisestä. Humphrey Bogartiakaan on enää vaikea imitoida, kun pakotetaan seisomaan ulkona. Tupakka ei myöskään enää tuo mielteitä viisaudesta: mikä aivotoiminnan stimuloinnissa voitetaan, hävitään tasamitalla kylmän synnyttämässä verenkierron hidastumisessa.
Tupakoitsijilla on enää yksi keino osoittaa olevansa parempia kuin muut: he järjestävät tupakoitsemattomille amok-juoksun. Vaikka se on lain vastaista, tupakoitsijat kerääntyvät aina räystäitten ja katosten alle ja katselevat tyytyväisinä, kun muut joutuvat kulkemaan heidän ohitseen ja vetämään sisäänsä tupakansavut. "Siitäs saitte!" voi melkein kuulla heidän ajattelevan.
Tupakoinnista on samalla tullut kansalaistoiminnan (poliittisesti epäkorrekti) ilmaus. Väitettiin olevan työpaikkoja, joissa tupakoitsemattomat saavat enemmän palkkaa kuin tupakoitsijat: "Tästä alkaa fasismi!" olen kuullut useammankin kerran. Tupakointi on itsessään jo diskriminointia, mutta tupakoitsijat väittävät joutuvansa diskriminoinnin kohteeksi: he ovat vähemmistö, jota pitäisi suojella (pitääkö vapaaehtoisia vähemmistöjä suojella?). Tupakoitsijat ovat tästä lähin sananvapauden lähettiläitä ja heitä pitää kunnioittaa antamalla heidän tupakoida (edes ulkona). Tupakoitsijat ottavat marttyyrin roolin (värjöttämisen) eivätkä välttämättä enää haluakaan synnyttää mielikuvaa charmista tai viisaudesta.
Sikaribuumi 90-luvun lopulla tuntuisi vahvistavan edelläsanottua: tavallisesta tupakan polttamisesta on hävinnyt kaikki tyylikkyys. Kompensaatiota: nyt tupakointi todella näkyy. Kaikki näkyy selvemmin: vuosituhannen lopun nousukausi ilmoittaa itsestään rehentelyllä. Tavallinen tupakka on sikaria vaatimattomampi ja kuva lipan alla värjöttävistä tupakoitsijoista on oikein kuva Suomen lamasta.

Työkkäristä

Asioin joskus epäonnisesti työkkärin kanssa ja kirjoitin siitä tällaisen yleisönosastokirjoituksen. En enää muista, lähetinkö sitä edes eteenpäin, missään tapauksessa sitä ei julkaistu. Työkkärin asiakas en ole ollut kohta vuoteen.

Ilmoitin viattomasti työvoimatoimiston virkailijalle väsänneeni paria kirjan käsikirjoitusta. En tiennyt, että minut voitaisiin sen takia luokitella yrittäjäksi enkä taatusti tiennyt, että minut voitaisiin saman tien potkaista pihalle kortistosta ja yrittämään elättää itseäni henkihieverissä – jo kuukausia tai peräti vuosia ennen kuin edes tiedän, saanko aikaiseksi julkaisukelpoista tekstiä. Perustelu: ”Kirjailijan ammatti on riskiammatti.”
Monenko aloittelevan tai edes sellaiseksi haluavan kirjailijan tai kääntäjän elämän työvoimatoimisto on pilannut? En ole taatusti ainoa, joka on joko tyhmyyttään ilmoittanut vähän kirjoitelleensa tai jonka työvoimatoimistojen vakoojat ovat vaikkapa jonkin pienilevikkisen, nollatulot tuottavan runokokoelman saaman sanomalehtikritiikin takia saaneet nalkkiin.
Töitä tekee kuulemma päivän jokaisena hetkenä, kun istuu koneella ja kirjoittaa. Julkaisusopimuksen kohdalla olisi jo valmis ilmoittamaan työvoimatoimistoon, että nyt olen onnistunut löytämään töitä. Sitä ennen on kenties vain kokeillut, saattaisiko jokin olla mahdollista.
Monille kirjoittaville (toivottavasti kaikille) kirjoittaminen on kutsumus. Sitä ei välttämättä pysty tekemään täyspainoisesti, jos tekee samalla jotain muuta työtä. Ensiksi hankit työn, sitten voit kirjoitella mitä haluat – näinkö työvoimatoimistoissa ajatellaan? Siivoamaan siitä, aamupäivisin ehdit kirjoittaa!
Jatko-opiskelujen kanssa on sama tilanne: ei saa opiskella. Työvoimatoimistoissa tunnutaan tietävän, että opiskelu työttömyyskorvauksen turvin olisi oikeudenmukaista, mutta samalla voidaan vedota lakeihin, jotka määrittelevät, ettei työttömyyskorvaus ole mikään apuraha.
Ei taatusti, mutta sellainen paradoksi pistää silmään, että yrityksen perustavaa yrittäjää ollaan valmiita tukemaan taloudellisesti aika pitkällekin, mutta aloittelevalle kirjailijalle sanotaan vain: ”Omapa on valintasi.” Ja samaan aikaan kirjailija – ja myös sellaiseksi nuoruuden vimmalla hinkuava – rinnastetaan nimenomaan siihen samaan yrittäjään. Pitäisikö kirjailijoiksi haluavien perustaa yrityksiä, joiden nimissä he sitten kirjoittaisivat teoksiaan? ”Uusi romaani Profatext Oyltä!”
Aloilla, joilla työllistyminen on vaikeaa, tällainen ajattelu tuntuisi vain passivoivan – kirosana, josta työvoimatoimistot ja työministeriö ovat viime vuosina kovasti koettaneet päästä eroon. Jos ei saa oman alansa töitä, ei saa tehdä mitään. Jos sanoo kirjoittavansa pöytälaatikkoon (tai kovalevylle) ja varsinkin jos vihjaisee, että olisi kiva, jos niitä tekeleitä joku muukin lukisi, on vaarallisen lähellä julkaisevaa kirjailijaa – pronto: yrittäjä!
Viranomainen ei suostu ymmärtämään luovan humanistisen työn erikoisluonnetta. Pitäisikö kaikki pitkistä opinnoista tullut henkinen pääoma hylätä samantien ja rynnätä työhön, joka ei vastaa mitään mistä on elämässään haaveillut tai ei ainakaan omia taitoja ja taipumuksia? Jos ei saa oman humanistisen alansa töitä, ainahan voi mennä kokoamaan puhelimia. Onneksi Suomeenkin kohta tulevat jenkkityyliset matalapalkkaiset palvelualat, jotta mekin pääsemme töihin. Juuri näinhän työvoimatoimistoissa haluttaisiin: tehkää mieluummin kunnon töitä älkääkä haihatelko.
Mistä johtuu, että työvoimatoimistoissa asioiminen on kuin kävisi vankilassa kuulemassa, että kohta sinne joutuu asukkaaksi? Ehkä se johtuu siitä kuristavan kyynisestä ilmapiiristä, jonka vallassa toimistojen työntekijät ja asiakkaat elävät ja joka syntyy vallitsevasta ideologiasta, jonka mukaan maailma on kylmä ja kaikki eivät pärjää. Idealisti astuu työvoimatoimistosta ulos pessimistinä, joka on vain parin askeleen päässä hirsiköydestä.

Uusi blogi

Tämän blogin tarkoitus on toimia julkaisemattomien tai obskuureissa lähteissä julkaistujen tekstieni julkaisupaikkana. Osa teksteistä on vanhoja, osa uusia, osa on julkaistu kauan sitten. Skaala tullee olemaan laaja, elokuva-arvosteluista runoihin ja yleisönosastokirjoituksiin, ehkä myös proosaan.