Asioin joskus epäonnisesti työkkärin kanssa ja kirjoitin siitä tällaisen yleisönosastokirjoituksen. En enää muista, lähetinkö sitä edes eteenpäin, missään tapauksessa sitä ei julkaistu. Työkkärin asiakas en ole ollut kohta vuoteen.
Ilmoitin viattomasti työvoimatoimiston virkailijalle väsänneeni paria kirjan käsikirjoitusta. En tiennyt, että minut voitaisiin sen takia luokitella yrittäjäksi enkä taatusti tiennyt, että minut voitaisiin saman tien potkaista pihalle kortistosta ja yrittämään elättää itseäni henkihieverissä – jo kuukausia tai peräti vuosia ennen kuin edes tiedän, saanko aikaiseksi julkaisukelpoista tekstiä. Perustelu: ”Kirjailijan ammatti on riskiammatti.”
Monenko aloittelevan tai edes sellaiseksi haluavan kirjailijan tai kääntäjän elämän työvoimatoimisto on pilannut? En ole taatusti ainoa, joka on joko tyhmyyttään ilmoittanut vähän kirjoitelleensa tai jonka työvoimatoimistojen vakoojat ovat vaikkapa jonkin pienilevikkisen, nollatulot tuottavan runokokoelman saaman sanomalehtikritiikin takia saaneet nalkkiin.
Töitä tekee kuulemma päivän jokaisena hetkenä, kun istuu koneella ja kirjoittaa. Julkaisusopimuksen kohdalla olisi jo valmis ilmoittamaan työvoimatoimistoon, että nyt olen onnistunut löytämään töitä. Sitä ennen on kenties vain kokeillut, saattaisiko jokin olla mahdollista.
Monille kirjoittaville (toivottavasti kaikille) kirjoittaminen on kutsumus. Sitä ei välttämättä pysty tekemään täyspainoisesti, jos tekee samalla jotain muuta työtä. Ensiksi hankit työn, sitten voit kirjoitella mitä haluat – näinkö työvoimatoimistoissa ajatellaan? Siivoamaan siitä, aamupäivisin ehdit kirjoittaa!
Jatko-opiskelujen kanssa on sama tilanne: ei saa opiskella. Työvoimatoimistoissa tunnutaan tietävän, että opiskelu työttömyyskorvauksen turvin olisi oikeudenmukaista, mutta samalla voidaan vedota lakeihin, jotka määrittelevät, ettei työttömyyskorvaus ole mikään apuraha.
Ei taatusti, mutta sellainen paradoksi pistää silmään, että yrityksen perustavaa yrittäjää ollaan valmiita tukemaan taloudellisesti aika pitkällekin, mutta aloittelevalle kirjailijalle sanotaan vain: ”Omapa on valintasi.” Ja samaan aikaan kirjailija – ja myös sellaiseksi nuoruuden vimmalla hinkuava – rinnastetaan nimenomaan siihen samaan yrittäjään. Pitäisikö kirjailijoiksi haluavien perustaa yrityksiä, joiden nimissä he sitten kirjoittaisivat teoksiaan? ”Uusi romaani Profatext Oyltä!”
Aloilla, joilla työllistyminen on vaikeaa, tällainen ajattelu tuntuisi vain passivoivan – kirosana, josta työvoimatoimistot ja työministeriö ovat viime vuosina kovasti koettaneet päästä eroon. Jos ei saa oman alansa töitä, ei saa tehdä mitään. Jos sanoo kirjoittavansa pöytälaatikkoon (tai kovalevylle) ja varsinkin jos vihjaisee, että olisi kiva, jos niitä tekeleitä joku muukin lukisi, on vaarallisen lähellä julkaisevaa kirjailijaa – pronto: yrittäjä!
Viranomainen ei suostu ymmärtämään luovan humanistisen työn erikoisluonnetta. Pitäisikö kaikki pitkistä opinnoista tullut henkinen pääoma hylätä samantien ja rynnätä työhön, joka ei vastaa mitään mistä on elämässään haaveillut tai ei ainakaan omia taitoja ja taipumuksia? Jos ei saa oman humanistisen alansa töitä, ainahan voi mennä kokoamaan puhelimia. Onneksi Suomeenkin kohta tulevat jenkkityyliset matalapalkkaiset palvelualat, jotta mekin pääsemme töihin. Juuri näinhän työvoimatoimistoissa haluttaisiin: tehkää mieluummin kunnon töitä älkääkä haihatelko.
Mistä johtuu, että työvoimatoimistoissa asioiminen on kuin kävisi vankilassa kuulemassa, että kohta sinne joutuu asukkaaksi? Ehkä se johtuu siitä kuristavan kyynisestä ilmapiiristä, jonka vallassa toimistojen työntekijät ja asiakkaat elävät ja joka syntyy vallitsevasta ideologiasta, jonka mukaan maailma on kylmä ja kaikki eivät pärjää. Idealisti astuu työvoimatoimistosta ulos pessimistinä, joka on vain parin askeleen päässä hirsiköydestä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti