23-vuotisjuhlia edelleen

Olin pitänyt taidenäyttelyn vessassani 23-vuotissynttäreilläni (installaatio kommentoi miehenä olemista maailmassa tai jotain sinnepäin) ja tein samanlaisen tempauksen 24-vuotispäivilläni. Pidin myös avajaispuheen, joka on alla. En valitettavasti enää muista, millainen oli uusi teos - jollain tavalla se viittasi Marcel Duchampiin.

WC:n taidenäyttelyn avajaispuhe
Juri Nummelin

Hyvät WC:n vuoden 1995 taidenäyttelyyn tulijat,
arvoisa yleisö,

kun viime vuonna asetin jonkinlaisen semanttisen laboratorion[1] pienen asuntoni saniteettitiloihin, kyse oli siitä, että halusin näyttää ihmisen kenties arkipäiväisimmässä ja intiimeimmässä tilanteessakin piilevät ideologiset oletukset. Halusin näyttää, että ihminen on ideologioiden vanki silloinkin, kun paskantaa. Baudelaire tavoitti tämän kauniisti sanomalla, että demokraatille paskallakäyminen on rukous.
Viesti oli selvä myös toisaalle: imitoin tarkoituksellisesti Marcel Duchampia, ranskalaista neron asemaan noussutta taiteilijaa, jota ei ole koskaan pystytty lokeroimaan sen kummemmin dadaismiin, surrealismiin kuin futurismiinkaan. Duchampin yksi kuuluisimmista ja arvoituksellisimmista teoksista on Suihkulähde vuodelta 1917. Tämä teos on nurinniskoin asetettu pisuaari miesten yleisestä käymälästä. Duchampin kuuluisa ajatus, jota taidehistorioitsijat ovat sittemmin märehtineet pian 80 vuotta, oli, että mikä tahansa esine saavuttaa taideteoksen statuksen tullessaan valituksi ja siirretyksi taidemuseon, toisin sanoen taideinstituution, tiloihin. Sittemmin Duchamp jopa sanoi, että ei ole esinettä, joka ei samalla olisi myös taidetta.
Mitä sitten oikein tapahtui, kun ilmiselvästi otin käyttööni ajatuksen pisuaarista - tai pytystä - taideteoksena? En ollut millään tavalla Duchampin veroinen taiteilija: unohdin tyystin Suihkulähteen suunnattoman ironian. Kun Duchamp siirsi pisuaarin newyorkilaiseen taidenäyttelyyn ja signeerasi sen (väärällä nimellä R. Mutt), hän kommentoi koko taideinstituutiota tavalla, joka olisi relevantti vielä vuonna 1995. Minä taas en kommentoinut taideinstituutiota, vaan tein taidetta siinä missä kuka tahansa tilataiteilijakin.
Ja koska näin on, ironia kohdistuu nyt minuun. Duchampin radikaalius oli se, että hän ei yrittänyt luoda uusia instituutioita, vaan hän hajoitti, kenties jopa dekonstruoi vanhan. Minä yritin päinvastaista: siirtämällä taide-elämystä haluavat ihmiset omaan WC:heni, tein pilkkaa ainoastaan heistä, kenties jopa ihmisinä enkä pelkästään katsojina.
En voi pyytää anteeksi. Voin vain uudella teoksellani[2] osoittaa, että olin väärinymmärretyn Duchampin vanki. Uusimman näyttelyni äärimmäinen minimalismi yrittää rajoittaa tulkintoja, jotka kuitenkin, kaikesta itsekriittisyydestäni huolimatta, päätyvät samaan ajatukseen: Eikö tässä tapahdu sama juttu kuin viime vuonnakin? Ja koska näin on, lupaan, että ensi vuonna en enää avaa uutta taidenäyttelyä, vaan teen vain sen, minkä kuka tahansa ihminen voi omassa privaatissaan tehdä: sisustan WC:ni.
[1]Kyseessä oli installaatio, jossa WC:n seinille asetettuja kulttuurisia symboleja (Kalle-lehti, poikakuvia, Bart Simpson -plakaatti, elokuvajuliste, punainen pahvista leikattu sydän jne.) kommentoitiin pienissä paperilapuissa olleilla viesteillä.

[2]Ks. viereinen sivu. Kyseinen teksti A3-kokoisella paperilla oli ainoa (irrallinen) objekti, jota WC:ssäni saattoi havainnoida. Pyyhkeen lisäksi tietysti.

Mikko Lehtosen 50-vuotissyntymäpäivän kunniaksi

Professori Mikko Lehtonen täyttää tänään torstaina 50 vuotta. Yksitoista vuotta sitten hän piti seuraavan parodisen juhlapuheen 23-vuotissyntymäpäivilläni. Julkaisin sen vuoden 1996 syntymäpäivien yhteydessä ilmestyneessä pienessä juhlakirjassa - ja nyt uudestaan:

Roland Barthes ja 'luettava' ja 'kirjoitettava' teksti
Mikko Lehtonen

Hyvät kuulijat!

Esitelmöimiseni jakautuu kolmeen osaan. Ensin esitelmöin Roland Barthesista. Sitten esitelmöin 'luettavasta' tekstistä. Lopuksi esitelmöin 'kirjoitettavasta' tekstistä.

I

Teoksessaan Sade, Fourier, Loyola Barthes kirjoitti:

Jos olisin kirjailija, ja kuollut, kuinka rakastaisinkaan sitä, jos elämäni pelkistyisi jonkin ystävällisen ja asialle omistautuneen elämäkerturin tuskien kautta muutamiksi detaljeiksi, pariksi preferenssiksi, muutamaksi oikuksi, niin: biografeemeiksi, joiden erot ja liikkuvuus olisivat kaiken kohtalon tuolla puolen ja koskettaisivat epikurolaisten atomien tavoin jotakin tulevaisuuden ruumista, jonka kohtalona on sama hajoaminen: merkitty elämä, toisin sanoen sellainen, jonka Proust onnistui kirjoittamaan teoksissaan.

Minun pitäisi kyetä esitelmöimään Barthesista sadassa sekunnissa. Jos esitelmäni näet kestää viisi minuuttia, sen kolmasosan pituus voi silloin olla korkeintaan tuon minuutin ja neljäkymmentä sekuntia. Päätin kuitenkin luopua tästä hankkeesta, koska sitaatin lopun viittaus Proustiin aktivoi minussa intertekstuaalisesti muiston Monty Pythonin lentävän sirkuksen Proust-tiivistelmäkilpailusta, jossa kilpailijoille oli 15 sekuntia aikaa esittää Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan sisältö sillä seurauksella, että kaikki hukkasivat aikansa. Niinpä siirrynkin esitelmäni toiseen osaan, kysymykseen 'luettavista' teksteistä.

II

Termi 'luettava', 'lisible', on peräisin Barthesin S/Z:sta - teoksesta, joka muuten sivumennen sanoen alkaa seuraavasti:

Sanotaan, että on tiettyjä buddhalaisia, jotka askeettisten harjoitustensa ansiosta kykenevät näkemään kokonaisen maiseman yhdessä pavussa.

Tässä valossa olisi ehkä sittenkin mahdollista esitelmöidä Barthesista yhdessä minuutissa neljässäkymmenessä sekunnissa, mutta nyt eksyn uhkaavasti aiheestani, joka oli siis 'luettava' eli 'lisible' teksti. Tätä Barthes puolestaan luonnehtii S/Z:ssa näin: luettavaa hallitsee ristiriidattomuuden periaate.
Näin 'luettava' teksti vertautuu siihen, mitä Barthes Teoksesta tekstiin -esseessään kutsuu 'teokseksi'. Hän kirjoittaa: Teosta pidetään kädessä. Barthes ei kuitenkaan lähemmin eksplikoi sitä, kuka tätä teosta pitää kädessä ja miksi. Lukeeko kädessä pitäjä kädessään pitämäänsä teosta vai aikooko hän ehkä kolauttaa sillä naapuriaan päähän? Termin 'teos' vertautuminen termiin 'lisible' viittaisi mahdollisuuksista edelliseen, mutta emme voi olla varmoja Barthesin intentiosta. Hänhän on, kuten tiedämme, kuollut. Siksi siirrynkin nyt esitelmäni kolmanteen osaan, termiin 'kirjoitettava', 'scriptible'.

III

'Scriptible' puolestaan samastuu Barthesilla tekstiin, josta hän kirjoittaa: teksti pysyy kielessä.
Äkkipäätä voisi kuvitella, että tekstiä olisi esimerkiksi kieleen nuoltaessa takertunut postimerkki, mutta tästä ei tietenkään, kuten valistuneet kuulijat hyvin tietävät, suinkaan ole kyse, kuten Barthes jatkaa: teksti on olemassa vain diskurssissa.
Nyt siis saamme johtolangan siitä, mistä lähteä tekstiä hakemaan. Mutta kuten valistuneet kuulijani tietävät, diskursseja on kaikkialla. Mihin niistä etsijän olisi sukellettava? Onneksi Barthes vihjaa heti perään myös siihen, kuinka tekstiä on etsittävä. Hän kirjoittaa:
Teksti koetaan vain työssä, tuotettaessa.
Tämän valossa on selvää, että tekstiä ei - toisin kuin teosta - voi pitää kädessä, koska teksti kädessä olisi hyvin vaikea tehdä työtä ja tuottaa. Mutta millaisesta työstä tässä mahtaisi olla kyse? Barthes antaa tästä osviittaa mainitessaan, että "tekstille [---] on ominaista merkittyjen loputon lykkääminen". Kryptisyydessään Barthes ei kuitenkaan kerro, keitä nämä 'merkityt' ovat, saati sitä millaisessa ajopelissä heitä lykitään. Siksipä joudumme mekin lykkäämään tämän meille jääneen arvoituksen ratkaisua, jossa olisi aineksia graduun ja miksei aina väitöskirjaankin, ja ehdottamaan omaa ratkaisuamme dilemmaan.
Ehdotankin, että tästedes 'luettava' ja 'kirjoitettava' käsitetään lyhyesti ottaen seuraavasti: 'Luettavaa' on kaikki sellainen teksti, josta lukija kuvittelee saavansa jotain selvää. 'Kirjoitettavaa' taas on sellainen teksti, josta ei ota tolkkua kirveelläkään. Tällaisena 'kirjoitettava' teksti vertautuu palimpsestiin, joka, kuten valistuneet kuulijani hyvin tietävät, merkitsee kirjallista teosta, jossa on useampi kerros, mutta myös kirjaimellisesti tekstiä, joka on kirjoitettu sellaiselle pinnalle, josta aiempi teksti on pyyhitty osittain tai kokonaan pois.
Kattava määritelmä esitelmäni otsikon viimeisestä osasta voisikin kuulua seuraavasti: Barthesilaista 'kirjoitettavaa' eli 'scriptible' tekstiä edustaa puhtaimmillaan epävarman, lähinnä arvausperiaatteella etenevän opiskelijan tenttivastaus, josta ei pirukaan ota selvää, kun kirjoittaja on koko ajan kummannut jo kirjoittamaansa ja väsännyt päälle uutta legendaa. Kun siis alkavassa huutokaupassa pidätte teoksia kädessänne niitä arvioiden, katsokaa, ettei kukaan ole kirjoittanut päälle.
Valitettavasti minun täytyy nyt kuitenkin lopettaa esitelmöimiseni, koska en saa enää selvää luntastani, koska joku on kirjoittanut muistiinpanojeni päälle jotain, mistä ei saa mitään selvää.
Kiitos!

Lisää 23-vuotisjuhlia

Lisää harmitonta narsismia omakustannekirjasesta 23 (1995):

Tervetuliaispuhe

Ystävät, toverit,

tervetuloa juhlistamaan kanssani kevään tulemista, sen loppumista ja kesän alkamista. Työt loppuvat ja aloittavat uudet. Minäkin siirryn tämän kesän myötä ensimmäistä kertaa todellisen palkkatyön piiriin. [Valtionhallinnon harjoittelijana. - toim. huom.] Tämä juhla toivoakseni voisi toimia tämän siirtymän riittinä.
Tällä viikolla on juhlistettu paljon toisen maailmansodan päättymistä, eilen Moskovassa juhlistettiin Suuren Isänmaallisen Sodan päättymistä. Perjantaina koko Suomen maa viettää Snellmanin päivää. Tähän väliin on hyvä saada mahtumaan meidän juhlamme, koska se toisaalta on rauhanjuhla - sillä kuka voisi vihata toista näinkin suurten ruokamäärien äärellä? - ja toisaalta se on kulttuurin ja kansallisuuden juhla. Ja kun tänään vietämme syntymäpäivääni, on hyvä muistaa, että tässä kiertyy eräänlainen ympyrä umpeen: päivänä, jona synnyin, ilmestyi Aku Ankka -lehti, ja tänä päivänä, jona ikäänkuin synnyn uudestaan, ilmestyy jälleen Aku Ankka. Tässä on tarpeeksi poeettista oikeutusta tälle juhlalle.
Mainitsin tuossa, että synnyn uudestaan. Mitä minä oikein tarkoitin? Vaikka toki tiedämme, että puhuja ei aina suinkaan ole tietoinen kaikista puheaktinsa merkityksistä, voin väittää, että puhun täydestä sydämestä ja koko tiedollani. Aivan lopuksi haluan sanoa jotain siitä, miten synnyn tänä päivänä uudestaan.
Täytän - joidenkin mielestä varmastikin naurettavat - 23 vuotta. En ole vielä mitenkään vanha, mutta joidenkin mielestä en varmasti nuorikaan. Olen jonkinlaisessa välitilassa, jossa minulla on mahdollisuus määrittää itse itseni: olenko vanha, nuori vai mahdollisesti jotain muuta. Luku '23' on alkuluku: se ei ole jaollinen muulla kuin itsellään ja numerolla yksi. Sen osien yhteenlaskettu summa on viisi, joka sekin on alkuluku. Kun tänään siis täytän nuo - naurettavat - 23 vuotta, olen itsekin alkuluvun kaltainen: minua eivät muut luvut voi määrittää. Tapahtuu joko niin, että minä määritän itseni tai jokin ykseys määrittää minut. En usko ykseyksiin, siispä minun olisi määriteltävä itseni.
Mutta eikö ole niin, että vapaus määrittää itsensä sisältää myös mahdollisuuden määrittää itsensä kaikkien määritelmien ulkopuolella? Ei kuulosta tänä postmodernina aikana mukavalta sanoa, että voi määrittää itsensä. Monien tutkijoiden tuloksista tiedämme, että tämä on vallankäyttöä, koska kaikilla ihmisillä ei ole samanlaista oikeutta. Niinpä otan oikeuden käsiini ja määritän itseni määrittelemättömäksi. Minä määrityn enää vain siitä käsin, miten minä määrityn muiden kautta: minuun voi kirjoittaa mitä tahansa ja minä olen juuri sellainen. Mitä tahansa representaatioita minusta onkin, ne ovat kaikki paikkansa pitäviä. Tämän illan ajan olen julkinen ruumis - tätä varmasti tarkoittaa sana 'juhlakalu' - ja mikä minuun eli näihin juhliin liittyy, on vapaasti kaikkien käytettävissä. Olkaa hyvä ja nauttikaa pöydän antimista.

Ensimmäinen juhlakirjani

Vietin 24-vuotissynttäreitäni vuonna 1996 ja julkaisin silloin pienenä juhlissa jaettavana kirjana tekstejä, joita oli kuultu edellisen vuoden pippaloissa, huomattavimpana professori Mikko Lehtosen hauska puhe. Lisäilin kirjaan muitakin tekstejä, mm. Markku Soikkelin kirjoittaman runon ja Erkki Raution tekstin numeron 23 mystisestä merkityksestä. Kirjanen nimeltään 23 - Duchamp, Baudelaire, Barthes on todellinen keräilyharvinaisuus, sitä julkaistiin ehkä 30 kappaletta, josta olemassa lienee vain muutama. (Ensimmäinen juhlakirjani se on, koska Elina toimitti sittemmin yhdessä Tero Kartastenpään minulle 30-vuotisjuhlakirjan, joskin omasta vaatimattomasta ehdotuksestani.)

Tässä kirjasen esipuhe, lievästi editoituna:

Lukijalle

Tämä vihkonen esittelee sen kaiken, mikä intellektuaalisessa ympäristössä liikkui 23-vuotissyntymäpäivieni aikaan ja tienoilla 10.5.1995. Mukana ovat niin alkuperäiset kutsutekstit (ilman ohjelman aikataulua), dosentti Mikko Lehtosen esitelmä kirjahuutokauppaa varten, huutokaupatut kirjat ja niiden myyntihinnat (sikäli kuin olen ne muistanut oikein), Markku Soikkelin onnitteluteksti sekä itse pitämäni kaksi puhetta, joista toinen on tervetuliais- ja toinen WC:n taidenäyttelyn avajaispuhe. Tekstit ovat muuttamattomia, paitsi kirjoitusvirheiden osalta.
Kuten tarkkaavainen lukija huomaa, vihkosen nimi on muuttunut siitä, mitä kutsu ilmoitti sen olevan. 23 - Duchamp, Baudelaire, Barthes on saanut jatkeekseen sanat (ja Wilson). Tämä, koska Erkki Rautio on ystävällisesti tehnyt yhteenvetoa siitä, mitä Robert Anton Wilson Illuminati-trilogiassaan ajaa takaa tehdessään luvusta '23' niin tärkeän.
Olen myös aivan ilman selvää syytä lisännyt mukaan karkean, mutta toivottavasti riittävän kuvan antavan suomennokseni amerikkalaisen e.e. cummingsin runosta 23, joka löytyy cummingsin viimeiseksi jääneestä kokoelmasta 73 poems (1962): arvata jo saattaa, että runot on vain numeroitu eivätkä runojen "nimet" siis tarkoita mitään. Yhteyksiä minuun ja juhliini sopii silti hakea.
Tämän vuoden syntymäpäivistä ei saisi samanlaista "antologiaa" aikaan, yksinkertaisesti siitä syystä, että en ole tilannut vastaavanlaisia juhlaesitelmiä enkä valmistellut uutta taidenäyttelyä - hädin tuskin pidän itsekään puhetta -, mutta tämä lienee aiheellista viime vuosina kovaksi äityneen, joskin harmittomana pysyneen narsismin hillitsemiseksi.
Minun on kuitenkin pyydettävä lukijaa suhtautumaan tällaiseen touhuiluun ymmärtäväisesti. Resurssit ovat pienet (edes taitto-ohjelmaa ei ole ollut käytössä), mutta jonkinlaista pienkustantamisen kyistä peltoa tässäkin kynnetään. Ehkä - kuka ties - tämäkin vihkonen on vielä tulevien hurmoshenkisten syntymäpäiväsankareiden huutokauppalistojen halutuimpia nimikkeitä.
Valoisaa ja kirkasta kevätpäivää!

Juri Nummelin

Hipsuvarvas autiolla saarella

Minun piti omistaa graduni yksinäisyyden historiasta kirjalle Hipsuvarvas autiolla saarella, mutta jostain syystä unohdin sen. Kirjoitin aiheesta kuitenkin pienen tekstin, jota monistin pikkukirjaseksi ystäville ja kollegoille. Tässä se on.

1. Muisto

Opin lukemaan neljävuotiaana seuraamalla itseäni kaksi ja puoli vuotta vanhemman isoveljeni opettelua. Osasin heti lukea suoraan, mikä aiheutti koulussa tavattomia vaikeuksia, kun en ollut oppia tavaamaan. Erään kerran joku toverini ihmetteli, kun näytin jotain, mitä olin lukenut - hän ei osannut, koska hän oli opetellut vasta isot kirjaimet eikä pieniä painokirjaimia, jotka eivät tuottaneet minulle mitään vaikeuksia.
Ensimmäinen kirja, jonka luin itse, oli Hipsuvarvas autiolla saarella. Kirjoitin siitä myöhemmin lukioaikana kouluaineessa jotenkin näin: "Jonkun höpsähtäneen ja lapsenmielisen kirjoittama naiivi kirja." Hipsuvarpaan on kirjoittanut merkittävä suomentaja ja nuorten- ja lastenkirjailija Helmi Krohn: ei siis varmasti puhettakaan mistään höpsähtäneestä ja lapsenmielisestä (Krohn oli kuitenkin kiinnostunut salatieteistä ja suomensi monia mystiikkaan liittyviä kirjoja, esim. katolisen pappi Johannes Gerberin Kosketuksissa henkimaailman kanssa). Tämän olen kuitenkin tiennyt vasta vain muutaman vuoden ajan ja Hipsuvarvas autiolla saarella on ollut muistoissani tekijätön kirja ja siksi varmasti niin läheinen, koska olen voinut omia sen itselleni.
Minua kiusattiin lukemisesta. Hipsuvarvas autiolla saarella -nimessä oli "tovereitteni" mielestä varmasti jotain typerää ja siksi se oli niin ihanteellinen kiusaamisen syy. Minut piiritettiin ja minulta kysyttiin - ilmeisesti monikaan joukosta ei vielä ollut oppinut kunnolla lukemaan ja oli kade -, kuinka kauan minulta meni aikaa kirjan lukemiseen. Vastasin: "Puoli tuntia." (Nyt siihen menee noin viisi minuuttia: kirjassa on pieniä sivuja 49, joista kuvasivuja on 12.) En usko, että yksikään minua kuulustelleista (selvää poliisimentaliteettia) tyypeistä on sittemminkään lukenut Hipsuvarpaan seikkailuja. Itse luin kirjan varmaan kaksikymmentä kertaa.
En tiedä, mistä kirja meille oli kulkeentunut. Ehkä isäni, joka jo 1970-luvun puolessavälissä oli aloittanut kirjojen hamstraamisen porilaisista Anttivaarista ja Tiimarista, oli sen ostanut. En tiedä, missä kirja on nyt - toivoakseni se on annettu jonnekin sukulaislapselle, joka näin oppii lukemisen riemut.
On outo analogia, että minua kiusattiin sellaisen kirjan lukemisesta, jonka päähenkilö joutuu autiolle saarelle, ts. yksinäisyyteen. Yksinäisyyden kokemusten lukeminen sysäsi minut yksinäisyyteen, josta poispääseminen kestikin sitten melkein koko peruskoulun ajan. Villikissan uhkaama Hipsuvarvas on kuitenkin urhea: hän pääsee takaisin kotiin tehtyään Villikissan vaarattomaksi (tosin mystisen Kääpiökuninkaan avulla). Hipsuvarpaan robinsonadi päättyy, kun Hipsuvarvas toteaa: "Koti lapsen paras on." Tämä on perinteinen Bildungsromanin päätös, mikä osoittaa vain sitä, kuinka sitkeitä tietyt muodot ja ideologiat ovat. Koti, jota kohti olen yksinäisyydestäni kamppaillut, on ollut yhteisö, ihmisten paljous ympärilläni.

Olen tehnyt pro gradu -tutkielmani yksinäisyydestä (Kolmensadan vuoden yksinäisyys. Yksinäisyyden representaatioita 1500-1700-lukujen eurooppalaisessa kirjallisuudessa). Se ei ole ollut ainakaan näkyvästi terapeuttinen työ, koska en ole opiskeluaikanani juuri tuntenut yksinäisyyttä. Jokin tiedostamaton tässä on kuitenkin varmasti toiminut - olenko purkanut Hipsuvarvas autiolla saarella -kirjan lukemisen aiheuttaman yksinäisyyden tunteen suunnattomaksi tekstimassaksi (183 s.) ja näin lopullisesti tehnyt pesäeron uhkaavaan menneeseen? Jokin tiedostamaton varmasti vaikutti siinä, että unohdin omistaa tutkielmani Hipsuvarpaalle, kuten olin suunnitellut.

2. Epätarkahko analyysi muiston kohteesta

Helmi Krohnin kirjoittama Hipsuvarvas-sarja ilmestyi v. 1942, ja sarjan kirjoja on painettu yli 500 000 kpl. Kirjojen pienessä koossa ja hellyttävässä kuvituksessa (jonka tekijää ei mainita) on jotain välittömästi nostalgiaa synnyttävää. Kirjat ovat usein kirjallisuuden klassikkojen muokkauksia - Hipsuvarvas autiolla saarella viittaa tietysti Daniel Defoen Robinson Crusoehun, Pupujussi Gulliverin intertekstistä ei liene epäilystä. Robinsonadi on myös Huppuhännän seikkailut, joissa hiukan hölmön oloiset pupu Huppuhäntä ja ankanpoikanen Keltatukka joutuvat autiolle saarelle, jolta heidät pelastaa Kääpiökuninkaan lailla mystinen Mestari Varis. Kaikki kertomukset noudattelevat kehitysromaanin mallia: seikkailun jälkeen yksinkertaiset päähenkilöt ovat oppineet rauhallisen elämän ilot ja nautinnot.
Termi 'robinsonadi' on alunperin Karl Marxin, joka loi sen kirjoittaessaan klassisen taloustieteen - Adam Smith, David Ricardo, vain muutamia mainitakseni - erheistä. Marxin mukaan 1700- ja 1800-luvun taloustieteilijät olettivat, että ihminen on jo yksinäisyydessä, luonnon armoilla, taloudellinen tuottaja samassa mielessä kuin hän on teollistuneessa yhteiskunnassa.
Marxkin tarkoitti robinsonadeilla lähinnä Defoen romaania (1719), mutta tosiasiassa kertomuksia autiolle saarelle joutumisesta oli kirjoitettu jo antiikin aikana (Sofokles: Philoktetes). Kertomus yksinäisyydestä villitsi eurooppalaisia varsinkin 1600-luvun alusta alkaen - aikana, jolloin alkoivat syntyä yksilöllisyyden ja subjektiuden ajatukset.
Pieni hiiri Hipsuvarvas lähtee kotoa ja jättää taakseen rauhallisen ja onnellisen elämän: "Heillä oli käristettyä läskiä aamiaiseksi, paahdettua juustoa päivälliseksi ja kaikenlaista hyvää illalliseksi." (s. 5) Hipsuvarvas on suoraan verrannollinen Robinson Crusoelle, koska tämäkin jättää kohtalonomaisessa kiihkossaan turvallisen elämän keskitilan taakseen. Hipsuvarpaaseen tultaessa on jo tapahtunut niin suuri diskursiivinen muutos, että riittää, kun mainitaan, ettei Hipsuvarvas muun perheen lailla ole onnellinen.
Franco Moretti kirjoittaa teoksessaan The Way of the World kahdesta piirteestä, jotka Bildungsromanin sankarin pitää torjua, jotta hänestä tulee kelvollinen subjekti. Nämä ovat kiihkeys ja levottomuus. Kiihkeys estää sankaria kiinnittymästä yhteen merkitykseen ja levottomuus saa sankarin vaeltamaan. Hipsuvarvas on juuri tällainen levoton ja kiihkeä sankari. Vaaditaan seikkailu Villikissan kanssa, että hän voisi hylätä onnettomat luonteenpiirteensä.
Villikissa korvaa Defoen romaanin ihmissyöjät, ja Villikissan kohdatessaan Hipsuvarvas joutuu testeihin, joissa hän muun muassa joutuu vastustamaan juuston houkutusta (s. 32). Hipsuvarpaan pelastaa Naapurisaaren Kääpiökuningas, joka saapuu purjeveneellä saarelle. "Kääpiökuningas oli huomannut [Hipsuvarpaan rannalle asettaman] merkin jo pari päivää sitten, mutta hänellä oli silloin kova hammassärky, ja sitä paitsi Naapurisaaressa kaikki työt käyvät hyvin hitaasti." (s. 35) Kääpiökuningas ajaa Villikissan tiehensä, ja Hipsuvarvas keksii, miten tämä tehdään vaarattomaksi: laittamalla tiuku sen kaulaan. "[K]ello kilisi niin äänekkäästi aivan hänen [kissan] korvansa juuressa, että hän säikähti." (s. 44) Tämän jälkeen Kääpiökuningas vie Hipsuvarpaan kotiin, jonne hän saapuu "pörröisenä ja ruskettuneena" ja huutaa: "Voi, kuinka hauskaa on olla taas kotona! Antakaa minulle paljon, paljon, oikein paljon ruokaa!"
Pierre Macherey huomauttaa, että Robinson Crusoen yksi luonteenomaisia piirteitä on puute. Saari eli luonto kuvataan puutteena eikä loppumattomasti ammennettavana paratiisina. Hipsuvarvas haluaa kertomuksen lopussa korvata saman puutteen syömällä paljon ruokaa (muistamme, että hän saa läskiä ja juustoa ja "kaikenlaista hyvää"). Saarella hän oli saanut pelkkää kostunutta juustoa ja keksejä - löytämäänsä juustonpalaa hän ei pääse hyödyntämään. Muut hiiret pitävät Hipsuvarvasta sankarina, mutta hän itse toteaa: "[K]ovalle ottaa, kun täytyy olla sankarina autiolla saarella, missä ei ole mitään syötävää. Koti lapsen paras on[.]"
Yksinäisyys on Robinson Crusoessa se elementti, jonka avulla Crusoe paranee kiihkeydestään ja levottomuudestaan. Yksinäisyys, joka aluksi on Crusoelle vankila ja rangaistus, muuttuukin kerronnan myötä kodiksi ja jopa vapahdukseksi. Näin ei ole Hipsuvarpaassa, vaan parantava elementti on oikeastaan Villikissa ja sen takaa-ajojen aiheuttama kurjuus. Jos Villikissa on Crusoen ihmissyöjien vastine, voidaan kysyä, onko Hipsuvarvas autiolla saarella rasistisempi kuin Defoen romaani, jossa Crusoe sentään ottaa yhden ihmissyöjistä luokseen ja - niin hän ainakin ajattelee - parantaa tämän pahoista tavoistaan. Villikissaa ei paranneta vastaavalla tavalla, vaan se ainoastaan tehdään vaarattomaksi.
Kääpiökuninkaan hahmo on omituinen. Hän on kääpiö tietysti siksi, että hän olisi samankokoinen kuin Hipsuvarvaskin, mutta hänessä on jotain mystistä (varsinkin, kun tietää Helmi Krohnin salatiedeharrastukset). On houkutteleva selittää hänet - ja Hipsuvarpaan koettelemukset salaiseksi rituaaliksi - jonkinlaiseksi guruksi, joka johdattaa Hipsuvarpaan takaisin kotiin (kenties henkisempänä?). Kääpiökuninkaalla on "punaiset jalat", mikä viitannee saappaisiin, mutta koska saappaista ei puhuta mitään, voi myös kysyä, onko Kääpiökuninkaan hahmossa jotain ei-maailmallista. Hän tulee Naapurisaarelta, jossa "työt käyvät hyvin hitaasti": se on maa, jossa työ on eliminoitu. Samanlaiseen olotilaanhan Hipsuvarvas palaa: onnelaan, jossa voi syödä paistettua läskiä ja paahdettua juustoa "paljon, paljon, oikein paljon". Paratiisi ei olekaan saaren yksinäisyydessä, vaan paikassa, jossa yhteisö takaa ruoan paljouden.

Nekala, 23.5.1997

Viite:

Helmi Krohn: Hipsuvarvas autiolla saarella. Kuvitettu tarina Hipsuvarpaan seikkailuista autiolla saarella, jossa hän eli kuin Robinson Crusoe. 7. p. WSOY: Helsinki 1984. (Alunperin ilm. 1942.)

Sikareista lyhyesti

Taannoin blogin alkuaikoina julkaisin Aviisissa vajaa kymmenen vuotta sitten julkaistun tekstini tupakoinnin uudesta mytologiasta. Siihen olen joskus tehnyt - en enää muista mihin tarkoitukseen - jälkikirjoituksenkin:

Post scriptum 30.11.1998:

Sikarin polttaminen on muuttanut tupakoinnin mytologiaa jälleen kerran. Jos tupakointi ehti tupakkalain myötä jo muuttua naurettavaksi värjöttelyksi, sikarointi on palauttanut tupakan aseman näkymisen, näyttämisen ja ulkonaisten ominaisuuksien korostamisen keinona. Sikarille on varattu erikoisasema, jota korostaa tuotteiden käsityöläisluonne ja jota korostetaan myöntämällä kotimaisille sikareille suuria tuotantoYtukia. Sikari hyväksytään yleisesti, koska se kertoo enemmän kuin mikään muu ulkoinen asia, että taloudellinen laskukausi on voitettu. Laman todellinen kuva olikin juuri säälittävien tupakoitsijoiden rivi työpaikan ulko-oven vieressä.