Mainitsin edellisessä viestissä - vuodelta 1995, kun tein graduani - Robinson Crusoeta edeltävät kertomukset autiolle saarelle ajautuvista seikkailjoista. Muistin myöhemmin, että olin koonnut Yrjö Hirnin Valtameren saari -kirjan (1924, uusintapainos joskus 90-luvulla) perusteella listan Crusoen edeltäjistä. Tämä on englanninkielinen, koska tein sen eräälle sähköpostilistalle, jolla olen. Osa näistä tai niiden englanninkielisiä käännöksiä löytynee netistä - ainakin Krinke Kesmeksen teksti on saatavana.
Esi-robinsonadeja
Sofokles: Philoktetes, contains a tale of Philoktetes, who's taken on an island shore while he's sick; published in 1863 in Les vrais Robinsons. Naufrages. Solitudes. Voyages
also contained in the twelfth book of Télémaque by Fénelon; first one to show remorse over having to leave the island
Ibn Tophail (aka Abu Bacer, 1100-1185): Hai Ibn Yokdahn, from 12th century, became known in Europe in the early 18th century, received commentaries from Leibniz and Alexander Pope (in an article in The Guardian in 1713), tells about a baby who finds himself on an island where people are said to be born without parents from mud, however the island is deserted, Ibn Yokdahn lives with animals, makes clothes for himself from animal skins etc., also moral ponderings
Francis Godwin: The Man in the Moon, or Discourse of a Voyage Thither (1638); the hero gets shipwrecked on St. Helena before his voyage to the Moon; was a model for Der fliegende Wandersmann nach den Mond by Christoffel von Grimmelshausen (1659)
Baltasar Gracían: El Criticón (1651-1657); contains a lengthy episode of Critilo, who's shipwrecked and marooned, befriends a native called Andrenion (or that's what he calls him); Yrjö Hirn suspects that Gracían knew the story of Ibn Yokdahn
Grimmelshausen: Der abenteuerliche Simplicissimus (1669); Simplicissimus is marooned in the sixth part of the novel, in search for peaceful resignation in some remote part of the world; is not alone, the carpenter of the ship is with him, they also find a girl stranded on a beach, the carpenter dies later on
Wolfgang Helmhart von Hohberg: Der Hapsburgische Ottobert (1664), contains an episode of robinsonade
Marivaux: Les effets surprenants de la sympathie (1713): the hero Frédelinque is left alone on an island
Hendrik Smeeds (1708): Beschryvinge van het magtig Koningryk Krinke Kesmes
torstaina, toukokuuta 29, 2008
tiistaina, toukokuuta 27, 2008
27.11.1995
Nukuin yöllä 11 tuntia ja olin silti tai siitä huolimatta väsynyt. Nukuinko liikaa? Tämä päivä oli mennä tyystin harakoille. Onneksi sain sentään luettua aamupalan jälkeen, ennen kuin menin suihkuun, Ekelöfin Trilogian viimein loppuun. Samoin tein Sarjakuvastimen kolmannelle osalle. Ilkan sarjat olivat väkinäisiä, paitsi se, missä Pesämaa näkee unta assyrialaisista tai joistain ja kuningas Esmunasar sanoo: "Let's have a Baal." Nokkela, typerä ja hykerryttävä vitsi. Suomalaiset sarjakuvanpiirtäjät (tai pikemminkin -tekijät, koska vaikea jotain Tommi Hännistä on pelkkänä piirtäjänä pitää) ovat taitavia ja graafisesti loistavia. Suomella ei ole mitään häpeämistä. Jutut vain eivät ole kovin kiinnostavia. [Tämä oli normaali valitus vielä 90-luvun lopulla. Tilanne on onneksi nyt muuttunut: Ville Ranta, Mika Lietzen, Tiitu Takalo, Marko Turunen, Kaisa Leka... En laske Fingerporia enkä Kiroilevaa siiliä tähän. Olen kyllä nähnyt Fingerporin tekijän Pertti Jarlan muita, julkaisemattomia sarjakuvia - hän on erinomainen piirtäjä!]
Tulostin yliopistolla Blinkity Blankin uuden numeron. [Runolehteni.] Meni hiukan pilalle: kopiot tulivat tietty kaksipuolisina ja sitten otin joka toisesta sivusta uuden vedoksen ja sitten niiden kanssa sumpliminen olikin vähän tyhmää. Ja yksi runo - se, jonka on pakko olla mukana omistuksen vuoksi ("Kirjoitan kahdenkymmenen runon vuosivauhtia") - pitää ottaa uusiksi. Ja vielä: huomaan ärsyttävästi nyt, että kirjoitan runoja yhdellä kaavalla: ensimmäisen rivin jälkeen tulevat kaksoispisteet ja seuraava rivi alkaa selittää edellistä paradoksilla tai järjettömyydellä. Toistuessaan se lakkaa toimimasta.
Murnaun Auringonnousu elokuva-arkistossa: upea, yksinkertainen, kaunis, mahtava. En ihmettele, että impressionistinen elokuvakirjoittelu on niin voimissaan: millä muulla tavalla tuollaisestakin elokuvasta saisi otetta? Elokuvasta, joka on niin täynnä tunnetta - iloa, surua, pelkoa -, että tutkijakin unohtaa tutkivansa. Ihmettelen XXX:ä, jonka mielestä elokuva oli tylsä.
Sitä ennen katsottiin Lumièrea. En usko, että aikalaisia on niinkään ihmetyttänyt elävä kuva - se yleisö, jolla oli varaa ja ymmärrystä mennä katsomaan Lumièren keksintöä, oli taatusti jo nähnyt kaikki panoraamat ja muut keksinnöt, jotka edeltävät varsinaista elokuvaa. Sen sijaan pitäisi selvittää, millaiseen taiteelliseen kontekstiin Lumièren työt sopivat: miten niissä näkyy 1800-luvun lopun taiteellinen maailma ja elämä? Miksi yleisö tyytyi näennäisesti tarinattomiin (näennäisesti, koska esimerkiksi Laiva lähtee merelle pitää sisällään upean tarinan, jossa miehet jättävät naiset ja lapset laiturille uhmatakseen meren vaaroja - eri asia on, että he eivät näytä pääsevän mihinkään) elokuviin ja tyytyi katsomaan tuokiokuvia, maisemia, idyllejä perhe-elämästä, kortinpeluuta (oma suosikkini)? Voisiko selitys lähteä ajan ilmapiiristä, esimerkiksi senaikuisesta kuvataiteesta ja valokuvauksesta? Väitän siis, että Lumièren yleisö tiesi, mitä katseli.
Minä olen kiinnostunut niin monesta asiasta, että se ahdistaa minua.
Kirjoitan todellakin päiväkirjaani kuin sitä lukisi joku. Ehkä se joku on "vain" minä. Jos kirjoitan tästä vuodesta, tästä syksystä aina vuoteen 2052 asti, jolloin olen 70-vuotias, käsillä on dokumentti, jonka arvoa ei kukaan kiistä.
Lumi näyttää tulleen jäädäkseen. Elämä on jo paljon parempaa: lumi antaa valoa, joka on rauhoittavampaa kuin kesäinen, paahtava aurinko (joskaan ei yhtä lämmittävää), ja pahin masennus tuntuu menneen ohitse. Talvea ja pimeyttä on jäljellä vielä neljä kuukautta.
Englannin keskustelutunnilla katseltiin tänään To Kill a Mockingbird. Kohtuullinen; opin, mistä The Boo Radleys on saanut nimensä: Robert Duvallin (ensimmäinen rooli) hahmon nimi on Boo Radley.
Tunti myöhemmin: kirjoitin Jukka Petäjälle vastineen Eco-juttuun, jossa hän väitti, että Robinson Crusoe on ensimmäinen robinsonadi. Onko Marx kehittänyt termin, kuten Machereysta tuntuu käyvän ilmi? [En muista, että vastinetta olisi julkaistu. Totuushan on, että robinsonadit olivat käypä lajityyppi jo ennen Defoen romaania, ja esim. hollantilainen kirja Krinke Kesmeksen tarinoista ilmestyi kymmenisen vuotta ennen Robinson Crusoeta. Tästä lisää Yrjö Hirnin Valtameren saaressa.]
Tulostin yliopistolla Blinkity Blankin uuden numeron. [Runolehteni.] Meni hiukan pilalle: kopiot tulivat tietty kaksipuolisina ja sitten otin joka toisesta sivusta uuden vedoksen ja sitten niiden kanssa sumpliminen olikin vähän tyhmää. Ja yksi runo - se, jonka on pakko olla mukana omistuksen vuoksi ("Kirjoitan kahdenkymmenen runon vuosivauhtia") - pitää ottaa uusiksi. Ja vielä: huomaan ärsyttävästi nyt, että kirjoitan runoja yhdellä kaavalla: ensimmäisen rivin jälkeen tulevat kaksoispisteet ja seuraava rivi alkaa selittää edellistä paradoksilla tai järjettömyydellä. Toistuessaan se lakkaa toimimasta.
Murnaun Auringonnousu elokuva-arkistossa: upea, yksinkertainen, kaunis, mahtava. En ihmettele, että impressionistinen elokuvakirjoittelu on niin voimissaan: millä muulla tavalla tuollaisestakin elokuvasta saisi otetta? Elokuvasta, joka on niin täynnä tunnetta - iloa, surua, pelkoa -, että tutkijakin unohtaa tutkivansa. Ihmettelen XXX:ä, jonka mielestä elokuva oli tylsä.
Sitä ennen katsottiin Lumièrea. En usko, että aikalaisia on niinkään ihmetyttänyt elävä kuva - se yleisö, jolla oli varaa ja ymmärrystä mennä katsomaan Lumièren keksintöä, oli taatusti jo nähnyt kaikki panoraamat ja muut keksinnöt, jotka edeltävät varsinaista elokuvaa. Sen sijaan pitäisi selvittää, millaiseen taiteelliseen kontekstiin Lumièren työt sopivat: miten niissä näkyy 1800-luvun lopun taiteellinen maailma ja elämä? Miksi yleisö tyytyi näennäisesti tarinattomiin (näennäisesti, koska esimerkiksi Laiva lähtee merelle pitää sisällään upean tarinan, jossa miehet jättävät naiset ja lapset laiturille uhmatakseen meren vaaroja - eri asia on, että he eivät näytä pääsevän mihinkään) elokuviin ja tyytyi katsomaan tuokiokuvia, maisemia, idyllejä perhe-elämästä, kortinpeluuta (oma suosikkini)? Voisiko selitys lähteä ajan ilmapiiristä, esimerkiksi senaikuisesta kuvataiteesta ja valokuvauksesta? Väitän siis, että Lumièren yleisö tiesi, mitä katseli.
Minä olen kiinnostunut niin monesta asiasta, että se ahdistaa minua.
Kirjoitan todellakin päiväkirjaani kuin sitä lukisi joku. Ehkä se joku on "vain" minä. Jos kirjoitan tästä vuodesta, tästä syksystä aina vuoteen 2052 asti, jolloin olen 70-vuotias, käsillä on dokumentti, jonka arvoa ei kukaan kiistä.
Lumi näyttää tulleen jäädäkseen. Elämä on jo paljon parempaa: lumi antaa valoa, joka on rauhoittavampaa kuin kesäinen, paahtava aurinko (joskaan ei yhtä lämmittävää), ja pahin masennus tuntuu menneen ohitse. Talvea ja pimeyttä on jäljellä vielä neljä kuukautta.
Englannin keskustelutunnilla katseltiin tänään To Kill a Mockingbird. Kohtuullinen; opin, mistä The Boo Radleys on saanut nimensä: Robert Duvallin (ensimmäinen rooli) hahmon nimi on Boo Radley.
Tunti myöhemmin: kirjoitin Jukka Petäjälle vastineen Eco-juttuun, jossa hän väitti, että Robinson Crusoe on ensimmäinen robinsonadi. Onko Marx kehittänyt termin, kuten Machereysta tuntuu käyvän ilmi? [En muista, että vastinetta olisi julkaistu. Totuushan on, että robinsonadit olivat käypä lajityyppi jo ennen Defoen romaania, ja esim. hollantilainen kirja Krinke Kesmeksen tarinoista ilmestyi kymmenisen vuotta ennen Robinson Crusoeta. Tästä lisää Yrjö Hirnin Valtameren saaressa.]
tiistaina, toukokuuta 20, 2008
Elokuvateksti vaihteeksi
Johtamani elokuvakerho Monroe esitti joko -95 tai -96 neuvostoklassikko Uuden Babylonin. Kirjoitin siitä esittelytekstin, josta tehtyä paperia jaettiin elokuvateatteri Niagaran kassalla. Esitys meni pieleen, koska emme onnistuneet saamaan mistään levytettynä Dmitri Shostakovitshin musiikkia, jonka hän oli elokuvaan tehnyt (myöhemmin kuulin, että levytys on lyhennelmä), ja soitimme Erik Satieta mykän kopion päälle - melkein vaikkapa Jackson 5 olisi ollut parempi valinta!
Teksti, jonka levykkeeltä löysin, jää jostain syystä kesken.
Babylonian barbariaa vai innovaatioita?
Grigori Kozintsev & Leonid Trauberg: Uusi Babylon (Novyi Babylon). NL 1929. Käsikirjoitus: Kozintsev & Trauberg. Kuvaus: Andrei Moskvin & Jevgeni Mihailov. Pääosissa: Jelena Kuzmina, Pjotr Sobolevski, D. Gutman, Sophie Magarill jne.
Kozintsevin ja Traubergin Uusi Babylon on yhtaikaa sekä poikkeuksellinen että olennainen neuvostoelokuva. Se on linkki kahden periaatteessa hyvin erilaisen taidesuuntauksen ja -ideologian välillä: avantgarden ja sosialistisen realismin. Elokuva on huima hyppäys sosialistisen realismin (joka on lopultakin ehkä romanttista) naturalismista kohti kohteiden aktiivista muokkaamista, joka saa vaikutteensa ajan kokeellisista taidemuodoista. Näin muodoin lavasteissa, kuvauksessa ja eritoten näyttelijätyöskentelyssä näkyy futurismin, konstruktivismin ja kubismin vaikutuksia. Kozintsev ja Trauberg itse tapasivat kutsua tapaansa tehdä elokuvaa "eksentriseksi" - heidän elokuvapajansa olikin nimeltään FEKS, "eksentrisen näyttelemisen koulu".
Vuodesta 1929 eteenpäin Kozintsev ja Trauberg etenivät kohti sosialistista realismia mm. Maksim-trilogiallaan (1934-38), kunnes Kozintsev yksinään vastasi muutamista 1950- ja 60-lukujen upeimmista neuvostoelokuvista, joissa otettiin askel balladimaiseen ja jopa satumaiseen suuntaan (Don Quijote (1957), Hamlet (1964)).
Uusi Babylon on kokeellinen ennen kaikkea tekotapansa puolesta. Elokuva on tietoisesti koottu erilaisista kirjallisista lähteistä. Se on muodostettu kuvatun aikakauden - Pariisin kommuuni 1871 - omista lähteistä, ennen kaikkea Emile Zolan naturalistista romaaneista ja Karl Marxin asiaa käsittelevistä teksteistä. Yhtä merkittäviä prismoja olivat impressionistien maalaukset, joista koko aikakausi sittemmin on saanut elähdyttävän kuvallisen ilmauksensa. Tältä Pariisi on varmasti näyttänyt, ajattelee elokuvan katsoja, vaikka elokuvan visuaalinen asu perustuu kuvaukseen kuvauksista, impressionististen vaikutusten muotoilemiseen. Kozintsev ja Trauberg luettivat mainittuja tekstejä näyttelijöillään ja pääosanesittäjä Jelena Kuzmina kertoo, kuinka hänen roolinsa, tavaratalon nuori myyjä Louise, on koko aikakauden henkilöitymä. Kuzmina sanoo, että rooliaan varten hänen oli tiedettävä kaikki 1870-luvun Pariisista ja että tässä tehtävässä Zolan romaanit antoivat kaikkein eniten.
Elokuva, kuten monet muutkin kokeelliset elokuvat, herätti pahaa verta eräissä neuvostokollegoissa. Nyttemmin tyystin unohtunut ohjaaja Pavel Petrov-Bitov kirjoitti elokuvan ensi-illan jälkeen, että Neuvostoliitossa ei vielä ole olemassa neuvostoelokuvaa. Sen sijaan, että talonpojille tarjottaisiin "suoraviivaisia realistisia elokuvia, joissa on yksinkertainen tarina ja juoni" ja jotka "koskettavat niitä ajatuksia ja tunteita, jotka ovat tätä talonpoikaa lähellä
Edit: Taisi tulla jonkinlainen moka. Yllä oleva teksti lieneekin tarkoitettu pieneen lehtiseen, jota jaoimme näytöksessä (siinä oli myös Rytmi-lehdestä saksittu juttu 80-luvulta, jossa käsiteltiin elokuvan erikoisnäytöksiä, joissa tuota musiikkia soitettiin livenä). Esittelyteksti on tämmöinen:
monroe, sea ja pek esittävät tampereen kaupungin kulttuuritoimiston tuella
ja sara hildenin taidemuseon kanssa yhteistyössä:
uUsi BabYLon
neuvostoavantgarden klassikkoelokuva
vuodelta 1929
niagarassa su 27.10. klo 15
liput 0 mk
grigori kozintsevin ja leonid traubergin ohjaama uusi babylon on harvoja, ellei ainoa, elokuvia, jotka kuvaavat pariisin kommuunia vuonna 1870. uusi babylon on hyvin aatteellinen, jopa propagandistinen elokuva, mutta mielenkiintoisen ja katsomisen arvoisen siitä tekee tapa, jolla propaganda nivotaan yhteen futuristisen, suprematistisen ja kubistisen estetiikan kanssa. uusi babylon on selkeää jatkoa niille teatteri- ja agitproduktioille, joita nuoren neuvostovaltion kiivaasti kuhiseva taide-elämä tuotti ennen sosialistisen realismin nousua ja taiteen stalinisoimista (ja taiteilijoiden likvidointia). uudessa babylonissa näkyvät tatlinin, el lissitzkyn, naum gabon, aleksander rodtshenkon ja kasimir malevitsin - vain muutaman tunnetuimman luetellakseni - vaikutukset. kyseessä on taideteos, jota ilman sara hildenin taidemuseon näyttely jää vajavaiseksi kokemukseksi.
juri nummelin
elokuvakerho monroe
(Öh.. tuo Sara Hilden -viittaus voi jäädä epäselväksi. Heillä oli tuolloin upea neuvosto-avantgarden katselmus museossa ja saimme heiltä julisteeseen mainoksen, sikäli teimme yhteistyötä. Jälkeenpäin minua hiukan nolotti, kun eihän tuo elokuva tosiaan ole kovin kubistinen eikä suprematistinen, vaan enemmänkin impressionistinen ja ekspressionistinen.)
Teksti, jonka levykkeeltä löysin, jää jostain syystä kesken.
Babylonian barbariaa vai innovaatioita?
Grigori Kozintsev & Leonid Trauberg: Uusi Babylon (Novyi Babylon). NL 1929. Käsikirjoitus: Kozintsev & Trauberg. Kuvaus: Andrei Moskvin & Jevgeni Mihailov. Pääosissa: Jelena Kuzmina, Pjotr Sobolevski, D. Gutman, Sophie Magarill jne.
Kozintsevin ja Traubergin Uusi Babylon on yhtaikaa sekä poikkeuksellinen että olennainen neuvostoelokuva. Se on linkki kahden periaatteessa hyvin erilaisen taidesuuntauksen ja -ideologian välillä: avantgarden ja sosialistisen realismin. Elokuva on huima hyppäys sosialistisen realismin (joka on lopultakin ehkä romanttista) naturalismista kohti kohteiden aktiivista muokkaamista, joka saa vaikutteensa ajan kokeellisista taidemuodoista. Näin muodoin lavasteissa, kuvauksessa ja eritoten näyttelijätyöskentelyssä näkyy futurismin, konstruktivismin ja kubismin vaikutuksia. Kozintsev ja Trauberg itse tapasivat kutsua tapaansa tehdä elokuvaa "eksentriseksi" - heidän elokuvapajansa olikin nimeltään FEKS, "eksentrisen näyttelemisen koulu".
Vuodesta 1929 eteenpäin Kozintsev ja Trauberg etenivät kohti sosialistista realismia mm. Maksim-trilogiallaan (1934-38), kunnes Kozintsev yksinään vastasi muutamista 1950- ja 60-lukujen upeimmista neuvostoelokuvista, joissa otettiin askel balladimaiseen ja jopa satumaiseen suuntaan (Don Quijote (1957), Hamlet (1964)).
Uusi Babylon on kokeellinen ennen kaikkea tekotapansa puolesta. Elokuva on tietoisesti koottu erilaisista kirjallisista lähteistä. Se on muodostettu kuvatun aikakauden - Pariisin kommuuni 1871 - omista lähteistä, ennen kaikkea Emile Zolan naturalistista romaaneista ja Karl Marxin asiaa käsittelevistä teksteistä. Yhtä merkittäviä prismoja olivat impressionistien maalaukset, joista koko aikakausi sittemmin on saanut elähdyttävän kuvallisen ilmauksensa. Tältä Pariisi on varmasti näyttänyt, ajattelee elokuvan katsoja, vaikka elokuvan visuaalinen asu perustuu kuvaukseen kuvauksista, impressionististen vaikutusten muotoilemiseen. Kozintsev ja Trauberg luettivat mainittuja tekstejä näyttelijöillään ja pääosanesittäjä Jelena Kuzmina kertoo, kuinka hänen roolinsa, tavaratalon nuori myyjä Louise, on koko aikakauden henkilöitymä. Kuzmina sanoo, että rooliaan varten hänen oli tiedettävä kaikki 1870-luvun Pariisista ja että tässä tehtävässä Zolan romaanit antoivat kaikkein eniten.
Elokuva, kuten monet muutkin kokeelliset elokuvat, herätti pahaa verta eräissä neuvostokollegoissa. Nyttemmin tyystin unohtunut ohjaaja Pavel Petrov-Bitov kirjoitti elokuvan ensi-illan jälkeen, että Neuvostoliitossa ei vielä ole olemassa neuvostoelokuvaa. Sen sijaan, että talonpojille tarjottaisiin "suoraviivaisia realistisia elokuvia, joissa on yksinkertainen tarina ja juoni" ja jotka "koskettavat niitä ajatuksia ja tunteita, jotka ovat tätä talonpoikaa lähellä
Edit: Taisi tulla jonkinlainen moka. Yllä oleva teksti lieneekin tarkoitettu pieneen lehtiseen, jota jaoimme näytöksessä (siinä oli myös Rytmi-lehdestä saksittu juttu 80-luvulta, jossa käsiteltiin elokuvan erikoisnäytöksiä, joissa tuota musiikkia soitettiin livenä). Esittelyteksti on tämmöinen:
monroe, sea ja pek esittävät tampereen kaupungin kulttuuritoimiston tuella
ja sara hildenin taidemuseon kanssa yhteistyössä:
uUsi BabYLon
neuvostoavantgarden klassikkoelokuva
vuodelta 1929
niagarassa su 27.10. klo 15
liput 0 mk
grigori kozintsevin ja leonid traubergin ohjaama uusi babylon on harvoja, ellei ainoa, elokuvia, jotka kuvaavat pariisin kommuunia vuonna 1870. uusi babylon on hyvin aatteellinen, jopa propagandistinen elokuva, mutta mielenkiintoisen ja katsomisen arvoisen siitä tekee tapa, jolla propaganda nivotaan yhteen futuristisen, suprematistisen ja kubistisen estetiikan kanssa. uusi babylon on selkeää jatkoa niille teatteri- ja agitproduktioille, joita nuoren neuvostovaltion kiivaasti kuhiseva taide-elämä tuotti ennen sosialistisen realismin nousua ja taiteen stalinisoimista (ja taiteilijoiden likvidointia). uudessa babylonissa näkyvät tatlinin, el lissitzkyn, naum gabon, aleksander rodtshenkon ja kasimir malevitsin - vain muutaman tunnetuimman luetellakseni - vaikutukset. kyseessä on taideteos, jota ilman sara hildenin taidemuseon näyttely jää vajavaiseksi kokemukseksi.
juri nummelin
elokuvakerho monroe
(Öh.. tuo Sara Hilden -viittaus voi jäädä epäselväksi. Heillä oli tuolloin upea neuvosto-avantgarden katselmus museossa ja saimme heiltä julisteeseen mainoksen, sikäli teimme yhteistyötä. Jälkeenpäin minua hiukan nolotti, kun eihän tuo elokuva tosiaan ole kovin kubistinen eikä suprematistinen, vaan enemmänkin impressionistinen ja ekspressionistinen.)
maanantaina, toukokuuta 19, 2008
26.11.1995
Viikonloppu alkaa olla jo ohi. XXX on lähtenyt Turkuun, hän oli kipeä viikonlopun eikä päässyt kanssani elokuviin. Niitä olikin paljon: musiikkielokuvapäivät. Näin seuraavat: Abba The Movie, Rock'n'roll High School, Laulavat sadepisarat, A Hard Day's Night, This is Spinal Tap, Saturday Night Fever ja Diiva. Kaikki olivat hyviä, jopa Travolta, josta pitäisi kirjoittaa enemmänkin, ja eritoten Laulavat sadepisarat oli loistava: en yhtään ihmettele, että se niin usein kärkkyy maailman parhaan elokuvan paikkaa. (Se on usein neljäs.) Ainakin energisin se on. Vielä olisi mahdollista nähdä Russellin ja The Whon Tommy, mutta en jaksa lähteä. Olen nukkunut liian vähän viime aikoina: tämä on vanhuuden merkki. Vanhuuden? Ainakin sen, ettei enää ole nuori.
Niin, Travolta tai oikeammin Lauantai-illan huumaa. Travolta pitää eräässä kohtauksessa - voitettuaan tanssikisat mielestään epäoikeudenmukaisin perustein, koska toiseksi tulleet olivat hänestä parempia - omituisen monologin, jossa hän selittää vallasta. Etniset ryhmät pitävät valtaa toisiinsa, perheessä joku aina pitää valtaa ja ennenkaikkea: "Joskus naiminenkin on valtaa." Tämän jälkeen hän yrittää raiskata tanssipartnerinsa (jonka nimeä en enää valitettavasti muista).
Mitä tämä voi merkitä elokuvassa, jonka maine on diskoelokuvan maine (jota se ei muuten ole: ellei se olisi ilmiö, sitä pidettäisiin parempana elokuvana kuin nyt tehdään)? Travolta tanssii tyttöjen kanssa, mutta ei yritä iskeä näitä: se ei selvästikään kiinnosta häntä. Hän ei ota osaa kavereittensa autossanaimisrumbaan (eikä hän myöskään juo viinaa tai käytä huumeita). Tanssi ei siis ole hänelle mitään seksuaalista, vaikka tanssiessaan hän kyllä ilmaisee ja näyttää juuri omaa seksuaalisuuttaan. Tanssi on Travoltalle elokuvassa mahdollisuus päästä kaikkien valtasuhteitten yläpuolelle: hän on kuningas lauantai-iltaisin voidessaan tanssia esteettömästi diskossa eikä häntä voi mikään määräillä eikä määrittää. Vain hän itse ja hänen ruumiinsa (joka on siis ainoa asia, jota hän itse voi määräillä). Tila valtasuhteiden yläpuolella on aseksuaalinen, koska seksuaalisuus Travoltan omien sanojen mukaan on valtaa. (Minkä foucaultin hänessä menetämmekään!) Tämä ei kuitenkaan onnistu ympäristön paineen vuoksi: kun Travolta huomaa tanssikisan jälkeen, että palkinnossa ei ole kyse hänestä itsestään, vaan tavallisista, jokapäiväisistä valtasuhteista, hän yrittää tehdä paluun niihin. Ja ainoa keino, minkä jonka hän löytää, on raiskaus. Siksi se on niin surullinen kohtaus.
Elokuva muistuttaa paljon ensimmäistä Rockya. Travoltalla on sen juliste huoneensa seinällä. Millaisia valtasuhteitten analyyseja siitä löytyisikään!
Sen kanssa, mitä sanoin elokuvasta, on ristiriidassa elokuvan alkutekstijakso, jossa Travolta tuijottelee ohikulkevien tyttöjen takapuolia ja rintoja. Ehkä tämä on ristiriita elokuvassa eikä siinä, mitä sanon.
Pitäisi voida puolustaa tällaista kirjoittelua, jota harrastan: vaistonvaraista puolitieteellistä analyysia. Tärkeät asiat jäävät piiloon, kun artikkeliin tai tutkielmaan tai kirjaan uhrataan kuukausia tai vuosia eikä uskalleta ilmoittaa asioita julki ilman suunnatonta viiteapparaattia.
Tämä ei oikein sovi päiväkirjaan: kirjoitan kuin tekstilläni olisi lukija. Milloin päiväkirjojen historiassa syntyy tietoisuus siitä, että ne voidaan julkaista? Arthur Schnitzler otatti kirjeistään kopiot ja arkistoi ne: hän selvästi tiesi, että ne julkaistaan. Onko tuhlausta kirjoittaa kirjeisiin ja päiväkirjaan niin paljon tärkeitä huomioita kuin minä teen? Ne voivat joskus löytää tiensä joihinkin foorumeihin, jotka ovat kaikkien saatavilla. Olisiko mahdollista kirjoittaa päiväkirjaansa päivittäin internetiin? Ensimmäinen reaaliaikainen päiväkirja. Voisin kuvitella, että sellainen on jo olemassa. Ainakin sen bittimäärä kasvaisi hirveästi ja kuormittaisi neljän vuoden olemassaolon jälkeen aika tavalla verkkoa. [Mitä helvettiä? Olen ennakoinut blogeja ties kuinka monella vuodella! Mutta olen olettanut, että netin kapasiteetti ei kasvaisi... Tällaista en totisesti ollut muistanutkaan. Samalla pitää mainita, että tämä vanhojen päiväkirjojen postittaminen muistuttaa ensimmäisen sukupolven blogeja, joissa selitettiin niitä näitä omasta elämästä.]
Kuuntelen YUP-yhtyettä (Yhdistyneet Urbaanit Puoskarit). Omaperäistä, mutta ei sittenkään minun makuuni. Hienoa, että tällaista tehdään.
Paljonko sinä vuonna, jolloin päiväkirjani julkaistaan, ollaan kiinnostuneita 90-luvun suomalaisesta rokista? [No, krhm, YUP:han on yksi arvostetuimpia bändejä Suomessa. {Yliarvostetuimpia, jos minulta kysytään, enkä välitä Jarkko Martikaisen sanoituksistakaan, varsinkaan äskettäin ilmestyneestä runokokoelmasta.} Mutta ehkä tarkoitin alun perin vuotta 2040.]
Niin, Travolta tai oikeammin Lauantai-illan huumaa. Travolta pitää eräässä kohtauksessa - voitettuaan tanssikisat mielestään epäoikeudenmukaisin perustein, koska toiseksi tulleet olivat hänestä parempia - omituisen monologin, jossa hän selittää vallasta. Etniset ryhmät pitävät valtaa toisiinsa, perheessä joku aina pitää valtaa ja ennenkaikkea: "Joskus naiminenkin on valtaa." Tämän jälkeen hän yrittää raiskata tanssipartnerinsa (jonka nimeä en enää valitettavasti muista).
Mitä tämä voi merkitä elokuvassa, jonka maine on diskoelokuvan maine (jota se ei muuten ole: ellei se olisi ilmiö, sitä pidettäisiin parempana elokuvana kuin nyt tehdään)? Travolta tanssii tyttöjen kanssa, mutta ei yritä iskeä näitä: se ei selvästikään kiinnosta häntä. Hän ei ota osaa kavereittensa autossanaimisrumbaan (eikä hän myöskään juo viinaa tai käytä huumeita). Tanssi ei siis ole hänelle mitään seksuaalista, vaikka tanssiessaan hän kyllä ilmaisee ja näyttää juuri omaa seksuaalisuuttaan. Tanssi on Travoltalle elokuvassa mahdollisuus päästä kaikkien valtasuhteitten yläpuolelle: hän on kuningas lauantai-iltaisin voidessaan tanssia esteettömästi diskossa eikä häntä voi mikään määräillä eikä määrittää. Vain hän itse ja hänen ruumiinsa (joka on siis ainoa asia, jota hän itse voi määräillä). Tila valtasuhteiden yläpuolella on aseksuaalinen, koska seksuaalisuus Travoltan omien sanojen mukaan on valtaa. (Minkä foucaultin hänessä menetämmekään!) Tämä ei kuitenkaan onnistu ympäristön paineen vuoksi: kun Travolta huomaa tanssikisan jälkeen, että palkinnossa ei ole kyse hänestä itsestään, vaan tavallisista, jokapäiväisistä valtasuhteista, hän yrittää tehdä paluun niihin. Ja ainoa keino, minkä jonka hän löytää, on raiskaus. Siksi se on niin surullinen kohtaus.
Elokuva muistuttaa paljon ensimmäistä Rockya. Travoltalla on sen juliste huoneensa seinällä. Millaisia valtasuhteitten analyyseja siitä löytyisikään!
Sen kanssa, mitä sanoin elokuvasta, on ristiriidassa elokuvan alkutekstijakso, jossa Travolta tuijottelee ohikulkevien tyttöjen takapuolia ja rintoja. Ehkä tämä on ristiriita elokuvassa eikä siinä, mitä sanon.
Pitäisi voida puolustaa tällaista kirjoittelua, jota harrastan: vaistonvaraista puolitieteellistä analyysia. Tärkeät asiat jäävät piiloon, kun artikkeliin tai tutkielmaan tai kirjaan uhrataan kuukausia tai vuosia eikä uskalleta ilmoittaa asioita julki ilman suunnatonta viiteapparaattia.
Tämä ei oikein sovi päiväkirjaan: kirjoitan kuin tekstilläni olisi lukija. Milloin päiväkirjojen historiassa syntyy tietoisuus siitä, että ne voidaan julkaista? Arthur Schnitzler otatti kirjeistään kopiot ja arkistoi ne: hän selvästi tiesi, että ne julkaistaan. Onko tuhlausta kirjoittaa kirjeisiin ja päiväkirjaan niin paljon tärkeitä huomioita kuin minä teen? Ne voivat joskus löytää tiensä joihinkin foorumeihin, jotka ovat kaikkien saatavilla. Olisiko mahdollista kirjoittaa päiväkirjaansa päivittäin internetiin? Ensimmäinen reaaliaikainen päiväkirja. Voisin kuvitella, että sellainen on jo olemassa. Ainakin sen bittimäärä kasvaisi hirveästi ja kuormittaisi neljän vuoden olemassaolon jälkeen aika tavalla verkkoa. [Mitä helvettiä? Olen ennakoinut blogeja ties kuinka monella vuodella! Mutta olen olettanut, että netin kapasiteetti ei kasvaisi... Tällaista en totisesti ollut muistanutkaan. Samalla pitää mainita, että tämä vanhojen päiväkirjojen postittaminen muistuttaa ensimmäisen sukupolven blogeja, joissa selitettiin niitä näitä omasta elämästä.]
Kuuntelen YUP-yhtyettä (Yhdistyneet Urbaanit Puoskarit). Omaperäistä, mutta ei sittenkään minun makuuni. Hienoa, että tällaista tehdään.
Paljonko sinä vuonna, jolloin päiväkirjani julkaistaan, ollaan kiinnostuneita 90-luvun suomalaisesta rokista? [No, krhm, YUP:han on yksi arvostetuimpia bändejä Suomessa. {Yliarvostetuimpia, jos minulta kysytään, enkä välitä Jarkko Martikaisen sanoituksistakaan, varsinkaan äskettäin ilmestyneestä runokokoelmasta.} Mutta ehkä tarkoitin alun perin vuotta 2040.]
tiistaina, toukokuuta 06, 2008
23.11.1995
Olen siis todellakin kirjoittanut päivät väärin. En korjaa mitään, joten elän tämän päivän kahdesti tässä päiväkirjassa. 21. päivää en ole koskaan elänytkään.
Tämä päivä oli kauhea. Ei valoa, pelkkää sokeutta, tuulta, vihmaa. Väsymystä, uupumusta, epäonnistumista, jahkailua. Olin saada pakokauhukohtauksen linja-autossa tullessani väsyneenä kotiin: en kestänyt pimeyttä, joka ympäröi minua joka puolelta ja joka ei hellittäisi enää koskaan. Puristin kahvaa vieressäni ja purin hammasta. Kun XXX sattumalta soitti (aioin soittaa hänelle ja tarkistaa, oliko hän päässyt elokuva-arkistoon), olin ruveta itkemään. (Miksen ruvennut? Olisin saanut lohdutusta ikävääni.)
Mikä auttaa? Kahvimuffinsi ja hyvä tee ja sen jälkeen Sherlock Holmesin seikkailuja ("Viisi appelsiininsiementä") ja sitten vielä päiväunet. En mene elokuviin - en yksinkertaisesti jaksa. Jään kotiin ja puuhailen jotain. Pesen pyykkiä, silitän vanhaa, ehkä imuroin, teen blinkity blankia. [Vuosina 1988-1997 julkaisemani pienlehti, jossa oli lähinnä runojani.] Nyt maistelen Calvadosia, joka sekin auttaa kestämään. (Kuulostaa pahasti alkoholismilta.) Kuuntelen levyä, josta olisin pitänyt 15-vuotiaana: French Frith Kaiser Thompsonin Invisible Means. Omituisesti rytmitettyä, etäännyttävää rokkia. Taitavasti tehtyä, mutta ei sytytä lukuunottamatta joitain kauniita kitarariffejä.
Kirjoitin Eero Lyyvuosta puolen sivun esseen. Minä olen pikakriitikko.
Kirjoitin isälleni eilen kirjeen. Toivoisin saavani isääni kirjallisen yhteyden, nopeiden, sattumanvaraisten tapaamisten oheen. Asia koski Monroeta: kysyin, saammeko käyttää hänen kirjoitustaan [Larisa] Shepitkon elokuvasta [Nousu]. Uskooko isäni, että minä tosissani suuntaudun tällaisiin asioihin? Mitä hän sanoisi, jos todella alkaisin toimittaa hänen kirjoitustensa kokoelmaa, kuten joskus haaveilen? Olisiko hän sitä mieltä, että se on turhaa? Kirjaa ei kukaan kylläkään ostaisi, se on selvä. Miten siitä saisi mielenkiintoisen? Elokuva-arkisto saisi ryhtyä julkaisemaan pienin kustannuksin suomalaisten elokuvakriitikoiden sarjaa. Miksi meillä on vain Donner ja Eriksson, kun pitäisi olla saatavilla Nummelin, Lumirae, Maskula ja niin edelleen? (Hourinko?) [Olen isän elokuvakritiikeistä sittemmin tehnyt pitkän jutun ja postittanut sen jonnekin tänne blogiin. Tapani Maskulaa en ole toistuvista yrityksistä huolimatta saanut innostumaan siitä, että hänen vanhoja tekstejään koottaisiin kirjaksi.]
Nyt lopetan: talven sokeus alkaa hellittää.
Illalla myöhään
Pelästyin. Yritin avata WordArtia muokatakseni pientä tekstiä jotenkin ja kone ilmoitti sovellusvirheestä. Sydän hypähti kurkkuun ja jäi sinne. Nyt se onkin kipeä. Minä en pidä tietokoneista, vaikka myönnänkin niiden hyödyllisyyden. Ne ovat liian haavoittuvia. [Muistaako kukaan ohjelmaa nimeltä WordArt? Sillä sai väänneltyä tekstejä hassuiksi.]
Pohdiskelen klo 23:16, että vieläkö imuroisin.
Tämä päivä oli kauhea. Ei valoa, pelkkää sokeutta, tuulta, vihmaa. Väsymystä, uupumusta, epäonnistumista, jahkailua. Olin saada pakokauhukohtauksen linja-autossa tullessani väsyneenä kotiin: en kestänyt pimeyttä, joka ympäröi minua joka puolelta ja joka ei hellittäisi enää koskaan. Puristin kahvaa vieressäni ja purin hammasta. Kun XXX sattumalta soitti (aioin soittaa hänelle ja tarkistaa, oliko hän päässyt elokuva-arkistoon), olin ruveta itkemään. (Miksen ruvennut? Olisin saanut lohdutusta ikävääni.)
Mikä auttaa? Kahvimuffinsi ja hyvä tee ja sen jälkeen Sherlock Holmesin seikkailuja ("Viisi appelsiininsiementä") ja sitten vielä päiväunet. En mene elokuviin - en yksinkertaisesti jaksa. Jään kotiin ja puuhailen jotain. Pesen pyykkiä, silitän vanhaa, ehkä imuroin, teen blinkity blankia. [Vuosina 1988-1997 julkaisemani pienlehti, jossa oli lähinnä runojani.] Nyt maistelen Calvadosia, joka sekin auttaa kestämään. (Kuulostaa pahasti alkoholismilta.) Kuuntelen levyä, josta olisin pitänyt 15-vuotiaana: French Frith Kaiser Thompsonin Invisible Means. Omituisesti rytmitettyä, etäännyttävää rokkia. Taitavasti tehtyä, mutta ei sytytä lukuunottamatta joitain kauniita kitarariffejä.
Kirjoitin Eero Lyyvuosta puolen sivun esseen. Minä olen pikakriitikko.
Kirjoitin isälleni eilen kirjeen. Toivoisin saavani isääni kirjallisen yhteyden, nopeiden, sattumanvaraisten tapaamisten oheen. Asia koski Monroeta: kysyin, saammeko käyttää hänen kirjoitustaan [Larisa] Shepitkon elokuvasta [Nousu]. Uskooko isäni, että minä tosissani suuntaudun tällaisiin asioihin? Mitä hän sanoisi, jos todella alkaisin toimittaa hänen kirjoitustensa kokoelmaa, kuten joskus haaveilen? Olisiko hän sitä mieltä, että se on turhaa? Kirjaa ei kukaan kylläkään ostaisi, se on selvä. Miten siitä saisi mielenkiintoisen? Elokuva-arkisto saisi ryhtyä julkaisemaan pienin kustannuksin suomalaisten elokuvakriitikoiden sarjaa. Miksi meillä on vain Donner ja Eriksson, kun pitäisi olla saatavilla Nummelin, Lumirae, Maskula ja niin edelleen? (Hourinko?) [Olen isän elokuvakritiikeistä sittemmin tehnyt pitkän jutun ja postittanut sen jonnekin tänne blogiin. Tapani Maskulaa en ole toistuvista yrityksistä huolimatta saanut innostumaan siitä, että hänen vanhoja tekstejään koottaisiin kirjaksi.]
Nyt lopetan: talven sokeus alkaa hellittää.
Illalla myöhään
Pelästyin. Yritin avata WordArtia muokatakseni pientä tekstiä jotenkin ja kone ilmoitti sovellusvirheestä. Sydän hypähti kurkkuun ja jäi sinne. Nyt se onkin kipeä. Minä en pidä tietokoneista, vaikka myönnänkin niiden hyödyllisyyden. Ne ovat liian haavoittuvia. [Muistaako kukaan ohjelmaa nimeltä WordArt? Sillä sai väänneltyä tekstejä hassuiksi.]
Pohdiskelen klo 23:16, että vieläkö imuroisin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)