Kaurismäkigate

Minulla on aina ollut hiukan ambivalentti suhde Aki Kaurismäen elokuviin. Olen toisaalta aina pitänyt niistä - tai ainakin suurimmasta osasta - ne nähdessäni, mutta en ole kovinkaan usein aktiivisesti hakeutunut katsomaan niitä uudestaan. En ole koskaan osannut selittää itselleni, mistä tämä johtuu. (Kaurismäen sekoilukomediat, kuten Calamari Union, Hamlet liikemaailmassa ja Leningrad Cowboys, eivät ainakaan tunnu kestävän kahta katselua, useammasta puhumattakaan, joistain kiehtovista ideoista huolimatta.) Viimeksi koin syvästi Le Havrea katsoessani, vaikka sitä on myös kritisoitu liiasta satumaisuudesta, jossa ollaan täysin irti ihmisten reaalimaailmasta. Kaurismäki tapaakin kuvata ihmisensä usein liian hyvinä - se on Kaurismäen omaa romantiikkaa, joka on taiteellisesti vaikuttavaa, mutta ei ehkä kovin vakuuttava julkilausumana, jonka voi purkaa osiinsa ja analysoida.

Kaurismäen haastattelu Guardian-lehdessä, jossa hän ehdotti, että terrorismi ratkaisee maailman ongelmat, varsinkin jos tapetaan maailman väestön rikkain prosentti, on nyt kuitenkin tulkittu Kaurismäen todelliseksi julkilausumaksi, jossa hän sanoo lopultakin, mitä mieltä hän oikeasti on yhteiskunnan asioista. Pahaksi onneksi Guardianin toimittaja haastatteli Kaurismäkeä sellaisena päivänä, kun Kaurismäki oli juonut valkoviiniä useita lasillisia (tai pullollisia) jo aamusta alkaen.

Olen haastatellut Kaurismäkeä itsekin kerran. Hän oli samalla tavalla humalassa, sellaisissa promillemäärissä, joista moni meistä joutuisi tiputukseen. Silti Kaurismäen järki juoksi aivan kirkkaasti. Häneltä tuli jatkuvalla syötöllä valmiita aforismeja ja sutkauksia, jotka tarkkaan ottaen olivat usein toistensa kanssa ristiriidassa. (Juttu, liian pitkäksi venähtänyt, löytyy täältä.) En usko, että Guardianin haastattelussa on kyse arvostelukyvyn pettämisestä tai kännisen haksahduksesta. (Tai sitten alkoholi on tehnyt tuhoisaa työtään siinä määrin, että asiaintila on muuttunut. Omasta haastattelustani on kuitenkin kymmenisen vuotta aikaa.) Pitäisi siis olettaa, että Kaurismäki oli tosissaan.

Sitä en ihan usko. Kaurismäki halusi tahallaan puhua paskaa, provosoida (ja ehkä samalla parodioida omia viitekehyksiään, osittain linkolalaisen vasemmistolaisen puheita). Haastattelulausuntoa ei tule nähdäkseni tulkita aitona kannanottona maailmaan. Se on minusta suoraa jatketta Kaurismäen elokuville. Kaurismäen ensimmäisessä ohjaustyössä Rikos ja rangaistus Rahikainen tappaa ilman kunnollista syytä arvostetun liikemiehen. Rahikainen sanoo elokuvassa: "Halusin tappaa periaatteen, en ihmistä." Samalla tavalla Kaurismäki haluaisi tappaa periaatteen, ei ihmistä. Se, että joku edes periaatteessa voi rohmuta valtavan omaisuuden, jolla ei tee mitään ja jonka eteen tehty työ tuhoaa lukuisia muita ihmiselämiä, on hänelle käsittämätöntä.

Kaurismäen haastattelun nostattamassa pienoisessa kohussa - jota olen seurannut muun muassa Facebookissa - on näkynyt jollain tavalla se, että viime aikoina fiktion ja faktan ero on haalistunut. (Raja on tietysti ongelmallinen monella tapaa muutenkin, mutta en nyt käy sitä problematisoimaan tämän enempää.) Perussuomalaiset ja äärioikeistolaiset kirjoittelevat "läpällä" käsittämättömiä poliittisia kommentteja, ehdottelevat esimerkiksi hihamerkkejä eri kansallisuuksille, ja sitten vetoavat siihen, että heidän sarkasmiaan ei ymmärretty (ymmärrettäisiin paremmin, jos ei tajuttaisi, että ovat loppujen lopuksi tosissaan). Kalevan pääkirjoitustoimittaja taas oli sitä mieltä, että kaikki, mitä taiteilija sanoo, on vakavasti otettavaa julkilausumaa eikä taiteilijan puhetta omasta taiteellisesta lähtökohdastaan. Samalla kirjoittaja vaati, että Kaurismäeltä otetaan pois hänen akateemikon arvonimensä, ja vertasi Kaurismäkeä esimerkiksi Ilkka Kanervaan ja Suvi Lindéniin, jotka oli valittu asemaansa kansan äänillä, päinvastoin kuin Kaurismäki, joka on vain halunnut olla elokuvantekijä.

Tässä tekee mieli tehdä pieni aasinsilta niin sanottuun esseegateen, joka nousi kun Maaria Pääjärvi innostui kirjoittamaan Timo Hännikäisen ja Tommi Melenderin tulevasta kirjasta Liberalismin petos. Pääjärvi oli - karkeasti kuvaten - sitä mieltä, että suomalaiset nykyesseistit eivät pysty erottamaan omia sanojaan niiden todellisista vaikutuksista ja siksi esimerkiksi Hännikäinen pystyy avoimesti flirttailemaan fasismin kanssa. Samaa voisi sanoa vaikkapa Pentti Linkolasta, joka on ollut sitä mieltä, että maailma pelastuu vain sillä, että järjestetään tänne pahemmat oltavat kuin oli punaisten khmerien vankileiri-Kambodzhassa. Pääjärvi oli sitä mieltä, että nykyesseistit erottavat esseeminänsä todellisesta minästään voidakseen puhua asioita, joiden kannattaminen on monen mielestä epäilyttävää. (Näin karkeasti kuvaten. En ole seurannut tätä esseevyyhtiä kauhean tarkkaan, olen pahoillani, jos siteeraan väärin. Joka tapauksessa siteeraan muistinvaraisesti.) Jälleen karkeasti kuvaten: fiktion ja faktan ero on sekoittunut, hälventynyt. Puhutuilla sanoilla on tarkoitusperänsä ja seurauksensa todellisessa maailmassa, mutta sitä eivät kaikki kirjoittajat tunnu ottavan huomioon. (Minusta olisi hienoa, jos Linkola olisi faninsa Pekka-Eric Auvisen surmatyön jälkeen sanonut, ettei kirjoita enää sanaakaan - tai ainakin olisi muuttanut näkemyksiään.)

Ilmeisesti Kaurismäkikään ei enää osaa kunnolla erottaa faktaa ja fiktiota (näin eivät ainakaan tehneet Guardiania siteeranneet suomalaiset toimittajat ja haastattelua kauhistelleet suomalaiset). Ehkä Kaurismäeltäkin on tämä ero mennyt sekaisin, ehkä hän tosiaan näkee itsensä yhtenä elokuviensa henkilöistä.  (Tosin sanoisin vielä, että Kaurismäki ja hänen elokuvansa muodostavat jonkinlaisen Gesammtkunstwerkin, jossa häntä itseään on vaikea erottaa itse elokuvista.) Varmaan on, että kukaan ei olisi reagoinut juuri lainkaan, jos Kaurismäki olisi laittanut jonkun henkilönsä sanomaan nuo samat asiat rikkaimman prosentin tappamisesta jossain elokuvassaan.

Tai niinhän hän laittoikin, Rahikaisen.

PS. Tässä Antti Nylénin bloggaus aiheesta. En nyt jaksa kaivaa linkkejä Pääjärven, Melenderin ja Hännikäisen omiin blogiteksteihin, löydätte ne helposti guuglaamalla. Ajatuksesta faktan ja fiktion eron hälvenemisestä olen kiitollinen Paavo J. Heinoselle. 

Edit: tässä Kaurismäen vastaus Helsingin Sanomille, jonka Guardian-nosto teki lausunnosta (tai "lausunnosta") uutisen.