Sadan vuoden unet ja miten se syntyi

Keskustelu kirjallisuudesta tai oikeastaan kirjoittamisesta ja kirjojen tekemisestä on minusta usein vaikuttanut oudon mystifioivalta, vaikka vuosikymmeniin kukaan ei ole uskonut palturipuhetta runoilijan saamasta jumalallisesta inspiraatiosta. Kirjoittaminen sujuu, joskus taas ei, mutta siihen ovat usein muut syyt kuin se, onko jumalien suosiossa.

Tiedän, että sanotaan, että lukijakaan ei halua lukea kirjan tekemisen vaikeudesta, kun ainoastaan lopputulos ratkaisee. Sekin on yksi osa mystifioivaa puhetta kirjallisuudesta, koska, kuten jokainen kirjan tehnyt tietää, ulkopuoliset olosuhteet vaikuttavat lopputulokseen paljon. Apurahat - jos niitä sattuu saamaan - tietysti voivat vähentää ulkopuolisten olosuhteiden vaikutusta, mutta apurahat toisaalta muokkaavat sitä, mistä ylipäätään kirjoja tehdään, koska tekijä voi ajatella, että tähän hankkeeseen ainakin saa apurahaa, mutta tähän toiseen ei. En itsekään olisi tehnyt kaikkia kirjojani, jos en olisi tiennyt, että niihin saa apurahaa.

Tästä huolimatta tai ehkä juuri siksi olen usein kirjoittanut kirjojen tekemisen prosessista, siitä miten ideasta tulee vuosien kuluttua valmis teos. Joskus kyse on tietysti hyvin nopeastakin aikataulusta, kuten esimerkiksi jälleen ajankohtaisen On Suurten muinaisten aika -kirjasta, joka valmistui baarissa saadusta ideasta valmiiksi kirjaksi noin kuukaudessa. (Ilman joulunpyhiä se olisi valmistunut nopeammin.)  Uskon, että tällainen prosessien kuvaus on opettavaista ja mahdollisesti rohkaisevaa muille kirjailijoille tai antologian kokoajille, mutta samalla se voi lisätä ymmärrystä siitä, millaisia duuneja kaltaiseni freelancer joutuu tekemään ja millaisia tekovaiheita yhdessä kirjassa voi olla, vaikka se näyttäisi kansiin pantuna kuinka valmiilta.

En ole tässä blogissa vielä juuri mitään kirjoittanut kesällä, juuri ennen WorldConia ilmestyneestä antologiasta Sadan vuoden unet (Jalava), johon keräsin kolmetoista aikuislukijoille tarkoitettua satua. Kirja on saanut enemmän blogiarvioita kuin ehkä mikään aiemmin julkaisemani teos, mikä on oikein mainiota, koska niillä tuntuu nykyään olevan enemmän virkaa kuin sanomalehtiarvosteluilla.

Sadan vuoden unia tehtiin yli neljä vuotta, sillä olen lähettänyt ensimmäisen asiaa koskevan Facebook-viestini joukolle kirjoittajia 27.2.2013. Olin saanut päähäni idean, että voisi koota ja toimittaa novellikokoelman, jonka tarinat olisivat vanhanaikaisia seikkailusatuja, sellaisia joissa kerjäläispojat (tai -tytöt!) taistelevat ihmissyöjäjättiläisiä ja merihirviöitä vastaan ja voittavat itselleen prinsessan (tai prinssin! tai prinsessan!) ja puoli valtakuntaa. Tällaisia ovat Suomessa kirjoittaneet Aili Somersalo, Laura Soinne ja Mika Waltari (ainakin Dshinnistanin prinssin aloitustarina on tällainen ja se on omasta mielestäni Waltarin parhaita lyhyitä kertomuksia). Usein seikkailusaduissa on kauhu- ja fantasia-aineksia, mikä itseäni olisi ideassa kiinnostanut ja minkä takia arvelin löytäväni kirjailijoita tekstejä tekemään. Paljastui, että samanlaista ideaa oli jo pohdittu kirjailijoiden omissa porukoissa. "Great minds think alike", sanoi Johanna Sinisalo viestiketjussamme.

Olin ilmeisesti tässä vaiheessa jo kysynyt Savukeitaan Ville Hytöseltä, kiinnostaisiko Savukeidasta tällainen kirja (olin aiemmin toimittanut pienen kirjan Vuoripeikot, jossa on suomalaisten ei-satukirjailijoiden satuja, mikä varmaan jollain tavalla sysäsi tämänkin idean käyntiin), ja Hytönen oli näyttänyt vihreää valoa. Mutta parikin kirjailijaa sanoi, että kirjaa kannattaisi tarjota isommillekin kustantajille, varsinkin kun sadut olivat jo nousseet jollain tavalla pinnalle muuallakin kirjallisella kentällä. Lisäksi ehdotettiin, että toimittamiseen voisi hakea rahaa WSOY:n säätiöltä, jonka hakuaika oli juuri tuolloin keväällä 2013 umpeutumassa.

Kahden kuukauden sisällä tulikin viesti, että kirjan tekemiseen oli myönnetty apuraha - vieläpä aika iso! Perustimme salaisen ryhmän kirjan tekemiselle ja aloimme sumplia keskenämme, mitä kukakin kirjoittaisi. Täytyi pitää huolta siitä, että kirjaan ei tulisi liian samanlaisia satuja tai muunnelmia samoista saduista.

Kustantajia kirja ei tuntunut kuitenkaan kiinnostavan. Monet sanoivat, että kirjoittajalista oli vaikuttava, mutta kaikilla oli olevinaan tieto siitä, että novellit, varsinkaan usean kirjoittajan novelliantologiat, eivät myy. (Tiedän tämän itsekin, mutta en ole koskaan kuullut mitään kunnollista selitystä.) Olimme sopineet kirjoittajien kanssa, että satuja ei kirjoiteta, jos kustantajaa ei löydy. Osalla kirjoittajista oli tosin jo satu valmiina, joitain oli julkaistu esimerkiksi Usvazinen satunumerossa muutamia vuosia aiemmin. Se, että olin saanut apurahaa WSOY:n säätiöltä, ei tarkoittanut mitään WSOY:n suhteen, sillä he antavat apurahoja myös muille kuin "omille" tekijöilleen.

Apuraha oli tietysti loppunut jo aikaa sitten - en usko, että ikinä käytin sitä millään tavalla kirjan varsinaiseen tekemiseen. Keväällä 2016 juttelin kirjaideasta Jalavan/Art Housen kustannuspäällikkö Urpu Strellmanin kanssa, osittain vapaamuotoisesti (baarissa muistaakseni; enkä voi olla toteamatta tähän, että minua on aina ärsyttänyt, kun joku kertoo saaneensa kustannussopimuksen baarissa), ja hän näytti alustavasti vihreää valoa. Jalavallehan olen muutenkin tehnyt novelliantologioita: ihmissusikirjan Kuun pimeä puoli ja Cthulhu-kirjan Kirotun kirjan vartija. Ihmissusikirja oli kai myynyt sen verran, että aivan toivottomalta ei näyttäisi hyvien tekijöiden satukirjakaan (Kirotun kirjan vartija oli vasta ilmestymässä).

Laitoin Urpulle selventäviä sähköposteja toukokuun lopussa. Tässä vaiheessa kirjoittajia oli aikamoinen lista, peräti kaksikymmentä! Osa oli suunnitellut vanhan sadun muunnelmaa, osa halusi kirjoittaa uuden, mutta aikuislukijoille kirjoitetun sadun. Urpu oli kuitenkin sitä mieltä, että kirjaa olisi helpompi myydä ja siitä tulisi kompaktimpi, jos siinä olisi vain tunnettuihin satuihin perustuvia uusia novelleja. Tässä vaiheessa olin valmis tarttumaan mihin tahansa oljenkorteen, joten suostuin ideaan, vaikka jouduinkin tässä vaiheessa poistamaan useita novelleja kirjasta (sillä seurauksella, että yksi kirjoittajista tulistui minulle - hänellä oli jo valmis novellikin - eikä ole kai vieläkään antanut kokonaan anteeksi).

Deadlineksi määrättiin vuoden 2017 kevät, kirjan sovittiin ilmestyvän niin että se olisi myynnissä vuoden 2017 suuressa spefi-tapahtumassa WorldConissa. Kirjoittajalista eli melkein loppuun asti: Markus Leikola oli jo kieltäytynyt hommasta, vaikka oli ollut alusta alkaen mukana, mutta kustannustoimittajan soitto sai hänet perumaan puheensa ja kirjoittamaan nopeasti yllättävänkin hauskan ja toimivan novellin - se tuli mukaan aivan viime vaiheissa enkä sitä enää toimittanut millään tavalla, vaan luovutin sen homman Jalavan omalle kustannustoimittajalle. Salla Simukka oli jättäytynyt pois jo aiemmin, mutta antanut luvan käyttää ideaansa siitä, että Grimmin veljesten "Maleena-neidosta" voisi tehdä postapokalyptisen tarinan. Pyysin nousevaa kirjailijaa Artemis Kelosaarta tekemään novellin Simukan idean pohjalta, ja Artemis suostui.

Lisäksi olin sekoillut ja unohtanut yhden kirjailijan lopullisesta listasta pois, mutta onneksi hän kuuli hankkeen etenemisestä muualta ja laittoi viestiä, ja hänen novellinsa tuli vielä mukaan. Ylimääräistä stressiä aiheutti myös se, että unohdin jatkuvasti lukea yhden kirjoittajan novellin, jonka hän oli lähettänyt jo hankkeen alkuvaiheissa.

Kirjoitin itse lyhyen esipuheen, jossa yritin kuvailla satujen ja niiden aikuisille tehtyjen versioiden samaan aikaan yhteistä ja erillistä historiaa. Alkukeväästä 2017 totesin kuitenkin, että minulla on liikaa muita töitä (50 suomalaista kirjaa ja elokuvaa, jonka tekeminen ei tuntunut loppuvan koskaan), ja kysyin Jalavasta, voisiko joku heidän kustannustoimittajansa saatella hankkeen päätökseen. Tämä kävi heille, ja pääsin tekemään varsinaista omaa kirjaani. Olen kokenut tästä lievästi huonoa omatuntoa, mutta en toisaalta olisi pystynyt enää keskittymään kirjan (tai kirjojen) tekemiseen kunnolla.

Sadan vuoden unet sai nimensä runoilijana tunnetun Johanna Venhon hienosta Prinsessa Ruusus -muunnelmasta, joka kosketti minua suuresti - paatunutkin antologioitsija voi kokea syviä tunteita työnsä äärellä! Kustantajalla panostettiin kirjaan: siihen ostettiin hieno Charlie Bowaterin kansikuva ja sen taitto tehtiin erityisen huolella. Kirjaa selaa mielellään, ja varmaan sen onnistunut ulkoasu onkin yksi syy sen blogisuosioon. En haluaisi tyypitellä, mutta kirja on selvästi vedonnut naislukijoihin (miespuolisen kaverini kommentti on ehkä kuvaava: "onko ne jotain seksijuttuja?"), missä ei tietenkään ole mitään vikaa. Osa novelleista lähentelee tosin kauhua, ja osassa on paljon väkivaltaa (varsinkin Heikki Nevalan novellissa), mikä ei perinteisesti ole naislukijoihiin vedonnut, mutta ehkä näin voidaan murtaa sukupuolisia stereotypioita.

Olen pohtinut, että Sadan vuoden unet saattaa jäädä viimeiseksi korkean profiilin antologiaksi, jonka toimitan - ainakaan en ole keksinyt sellaista antologiaideaa, jonka voisi myydä isommalle kustantajalle ja saada siihen vielä mukaan niin nimekkäitä kirjoittajia kuin tässä. (Täältä voi tietty valita, osa kirjoista on tosin jo ilmestynyt.) Olen kyllä tällä hetkellä kokoamassa paria kirjaa, joista toinen tulee Helmivyöltä, toinen Aavetaajuudelta, joten isoista projekteista ei voi puhua. Sen verran täsmennän, että tarkoitin siis uusien novellien antologiaa, tammikuussa ilmestyvä Sisällissodan ääniä on sekin antologia, mutta kaikki materiaali siinä on noin sata vuotta sitten julkaistua.

Tietenkään en haluaisi lopettaa antologioiden tekemistä. Hyviä ideoita? Nukkekauhuantologia? Lintukauhuantologia? Uusi zombiantologia? (Turbatorin vuonna 2009 julkaisema Tuhansien zombien maa on pieni ja nopeasti tehty, ja varmasti Suomeen mahtuisi toinenkin.)

Olen muuten sitä mieltä, että edelleen voisi koota alkuperäisen seikkailusatuja sisältävän antologian. Kuka lähtee mukaan?

50 suomalaista kirjaa ja elokuvaa: Me Rosvolat

Kirjoitin aiemmassa päivityksessä uudesta kirjastani 50 suomalaista kirjaa ja elokuvaa, jonka Avain julkaisi lokakuun alussa, ja postasin perään kirjassa käyttämättä jäänyttä tekstiä Pia Pesosen Urho Kekkonen Strassesta sekä siihen perustuvasta elokuvasta Kekkonen tulee. Facebookissa tuli pari kommenttia, joissa elokuvaa kehuttiin ylitsevuotavasti - ilmeisesti sillä on kaikki mahdollisuudet myöhemmin nousta väärinymmärryksestä kulttiklassikoksi. En pitäisi tätä täysin mahdottomana, sillä elokuva oli minustakin parempi kuin sen kriitikot yleensä antoivat ymmärtää.

Tässä vielä toinen käyttämättä jäänyt teksti, josta totesin viime vaiheessa, että en saa siinä riittävästi irti teoksista, en kirjasta enkä elokuvista, vaikka kummatkin sinänsä ovat positiivisia tapauksia. Siri Kolun kirjassa pidin eritoten tavasta, jolla kerronnasta ei voinut päätellä päähenkilön sukupuolta, elokuvassa tämä oli jollain tavalla hukattu.

Kuten edellisellä kerralla sanoin, käyttämättä jäi myös teksti Simo Penttilän T. J. A. Heikkilä -kirjasta Sierranuevan sulotar ja siihen perustuvasta elokuvasta Herra ja ylhäisyys, mutta teksti oli suurelta osin poimittu teoksestani Wild West Finland, joten mietin vielä, laitanko sen tänne. Toisaalta kirjassa en juurikaan kuvaile nimenomaan tämän romaanin juonta.

Siri Kolu: Me Rosvolat (2010)

Siri Kolu (s. 1972) on uuden polven tärkeimpiä lasten- ja nuortenkirjailijoita, jonka teoksissa on tuoretta ääntä ja ärhäkkää otetta. Kolu on myös tuonut Suomessa anglosaksisen YA-kirjallisuuden vaikutteita kotimaiseen kirjallisuuteen, varsinkin dystopiaromaaneissaan Pelko ihmisessä (2013) ja Ihmisen puolella (2014).
Kolun tuotannosta on hyvänä esimerkkinä hänen toinen romaaninsa Me Rosvolat. Se oli kirjoitettu Otavan ja Kinoproductionin vuonna 2009 järjestämään elokuvakirjoituskilpailuun, jonka Kolu voitti. Romaani onkin hyvin elokuvallinen, tapahtumat ovat nopeita ja kerronta etenee vauhdikkaasti. Me Rosvoloissa on kaikki vanhemman kotimaisen lastenkirjallisuuden opettavaisuuden vaatimukset karistettu tehokkaasti. Aiheesta huolimatta – syrjäytymisestähän kirja kertoo – Me Rosvoloissa ei ole yhteiskunnallista saarnaamista.
Jo alku on tyrmäävä: "Minut varastettiin kesäkuun toisella viikolla. Hyvä että varastettiin." Kertoja on kymmenvuotias Vilja Vainisto, joka kokee elämänsä tavisperheessään niin tylsäksi, että toivottaa minkä tahansa poikkeaman tervetulleeksi. Lisäksi isä tuntuu olevan enemmän kiinnostunut vanhojen rahojen kokoelmastaan kuin muiden perheenjäsenten hyvinvoinnista.
Viljan kaappaa vauhdikkaassa operaatiossa mukaansa Hurja-Kaarlo Rosvolan johtama rosvojoukko, joka ajelee Suomen maantietä tuunatulla pakettiautollaan. Rosvolat ovat kuin suomalaisen lastenkirjallisuuden vastine Mad Maxin ja vastaavien apokalyptisten elokuvien hurjille näyille kaahaavista asfalttipedoista. Lukijan on vain hyväksyttävä idea ja luovuttava uskottavuuden vaatimuksesta, varsinkin puolivälissä, jossa päästään rosvojen vuotuisille kesäjuhlille. Rosvolat eivät kuitenkaan ole mitään kylmäverisiä rikollisia, vaan eniten heitä kiinnostaa ruoka, eritoten karkit. Niitä he ryöstävät enemmän kuin mitään muuta.
Rosvoloiden spontaaniuden ja rähjäisen elämänilon vastapainona Vilja on älykäs ja analyyttinen lapsi, joka tekee mielellään luetteloita. Ne osaltaan toistavat jo tapahtunutta, mutta myös jäsentävät kerrontaa. Samalla ne tuovat esille Viljan sarkastista huumoria:

1) Minua ei ole yritetty saada takaisin. Se on noloa ja raivostuttavaa.
2) Äiti ja isä saavat maksaa siitä, että minut on kaapattu. Vain sitä kautta he käsittävät, että minut on oikeasti viety.
3) Maksun pitää olla makeisina tai ruokana, muuten siitä ei ole Rosvoloille hyötyä.

Viljan luettelot auttavat myös, kun Rosvoloiden kesken syntyy jännitteitä muiden perheenjäsenten halutessa maalata auto uudestaan: "1) Isä Rosvola ei voi komentaa pinkkiä rosvoautoa. 2) Isä Rosvola ei halua, että [perheen tytär] Hele komentaa rosvoautoa, sillä Hele on lapsi, Hurja-Kaarlo taas on aikuinen ja oikea päällikkö." Villeimmässäkään perhemallissa ei olla immuuneja valtasuhteille, tuntuu Kolun romaani sanovan, samalla kun kuka tahansa lukija huomaa, että Viljan ikäinen Hele on kypsempi tekemään päätöksiä kuin sekopäinen Hurja-Kaarlo. Perhemallien kommentti on myös se, että Viljan sukupuolesta ei tehdä kirjassa minkäänlaista numeroa, hän on samanlainen toimija kuin kaikki muutkin eikä hänen sukupuoltaan osaa edes minäkerronnasta hakea.
Me Rosvoloiden lopussa Vilja alkaa ikävöidä kotiin ja palaa kouluun. Romaania on sanottu anarkistiseksi, mutta eikö anarkistisessa loppuratkaisussa Viljan kuuluisi jäädä Rosvoloiden kyytiin ja unohtaa koulunkäynti kokonaan? Ehkä Hurja-Kaarlo Rosvola voisi pitää Viljalle kotikoulua?
Me Rosvolat voitti Finlandia Junior -palkinnon ja sai ensimmäisen jatko-osansa Me Rosvolat ja konnakaraoke jo vuonna 2011. Tämän jälkeen teoksia on ilmestynyt vuoden välein: Me Rosvolat ja Iso-Hemmin arkku ilmestyi 2012, Me Rosvolat ja vaakunaväijy 2013 ja Me Rosvolat ja ryöväriliitto 2014. Karkkikumous! ilmestyi vuonna 2016. Aikuisia kumartamaton meininki on kirjoissa jatkunut, Konnakaraokessa esimerkiksi Vilja käydään pelastamassa ankealta viululeiriltä.


Marjut Komulainen: Me Rosvolat (2015)

Siri Kolun Me Rosvolat oli suunniteltu elokuvaksi alun perinkin, sillä kirjailija oli voittanut käsikirjoituksella Otavan ja Kinoproductionin yhteisen kilpailun, jossa haettiin elokuvaksi kelpaavia lastenromaaneja. Romaani onkin monella tapaa elokuvallinen, leikkaukset ovat nopeita, dialogia on paljon.
Me Rosvolat ohjasi Marjut Komulainen ja sen käsikirjoitti television komediasarjoja tehnyt Melli Maikkula. Komulainen on työskennellyt alalla jo 1970-luvulta saakka ja erikoistunut lapsille ja nuorille tarkoitettuihin elokuviin ja televisionäytelmiin, joissa näkyy yhteiskunnallinen ja lempeä ote lasten ja nuorten kuvaamisessa. Me Rosvolat on kuitenkin Komulaisen ensimmäinen teatterilevityksen saanut ohjaustyö.
Ammattitaito näkyy elokuvassa, joka kulkee suurimman osan aikaa sujuvasti eteenpäin. Rosvojen kesäjuhlakohtauksissa elokuva tuntuu jäävän paikoilleen, mutta samaa vikaa on myös alkuperäisessä romaanissa. Mikään jäntevä juonielokuva Me Rosvolat ei ole, se muistuttaa alkuperäisteoksensa tavoin enemmänkin pikareskiromaania, jossa juoni ei ole niinkään tärkeä kuin yksittäiset kohtaukset.
Elokuvassa ristiriita sen suhteen, ovatko rosvot oikeasti pelottavia tai eivät, tuntuu jäävän ratkaisematta, Rosvoloiden periviholliset Pärnäset käyttäytyvät välillä uhkaavasti ja riistävät yhdessä kohtauksessa Viljan ja Helen ja lukitsevat heidät vanhaan aittaan. Rosvojen kesäjuhlakohtauksessa korostetaan valoja ja varjoja, rosvojen vaatteiden nahkaa ja niittejä. Vaikutelma on eksoottinen, eleet ovat uhkailevia. Samalla kuvasto yhdistää rosvot sirkukseen ja punk-alakulttuuriin.
Toisaalta monimielisia ja uhkaavia hahmoja on monissakin klassisissa nuortenkirjoissa. Yhdessä kohtauksessa Rosvoloiden esiteini-ikäinen tytär Hele heittelee veistä ja osuu Robert Louis Stevensonin Aarresaaren kanteen – klassikkoromaanin yksi päähenkilöistä, merirosvo Long John Silver on samaan aikaan pelottava ja huolehtivainen, toisin sanoen samanlainen kuin Rosvoloiden perheenpäät Hurja-Kaarlo ja Hilda. Elokuvaa rasittaa aikuisnäyttelijöiden ylinäytteleminen, aivan kuin sellaisen ajateltaisiin olevan lapsikatsojista hauskaa. Varsinkin Kari Väänänen Rosvoloiden epäpätevänä pomona on rasittava. Jussi Vatanen Kulta-Petenä tuntuu kanavoivan Esko Salmisen palkkatappajaa Spede Pasasen ja kumppanien hiekkakuoppalänkkäristä Speedy Gonzales (1970).
Me Rosvolat on uskollinen tulkinta Siri Kolun romaanista, mutta se poikkeaa siitä kuitenkin monin tavoin. Elokuvassa Viljan hahmo on arempi kuin romaanissa, vaikka hän elokuvassakin kasvaa rosvon rooliinsa uskottavasti. Samalla hänen sukupuolensa nousee vahvemmin esille, koska osaan on valittu perinteisellä tavalla tytön näköinen näyttelijä (Sirkku Ullgren). Romaanissahan kertojanäänestä ei voi päätellä henkilön sukupuolta. Veistä heittelevään ja aluksi aggressiivisesti käyttäytyvän Hele Rosvolan roolia esittävä Ilona Huhta taas on selvemmin androgyyninen – aiemmin häntä olisi sanottu poikatytöksi.

50 suomalaista kirjaa ja elokuvaa: Kekkonen tulee

Tässäpä onkin vierähtänyt tovi edellisestä postauksesta, melkein puoli vuotta! Silloinkin kirjoitin lähinnä koosteen siitä, mitä olin kevään aikana tehnyt - ja siinä olikin kaikenlaista, kunnallispolitiikkaa ja kolmen kirjan tekemistä.

Mainitsemistani kolmesta kirjasta kaksi on nyt ilmestynyt: ensiksi ilmestyi kesällä aikuisten satujen kokoelma Sadan vuoden unet (kirjoitain siitä ehkä myöhemmin) ja syksyn alussa, Turun kirjamessuilla yksin kirjoittamani tietoteos 50 suomalaista kirjaa ja elokuvaa (Avain). Se jatkaa kaksi vuotta sitten ilmestyneen 50 kirjaa - 50 elokuvaa linjoilla, toisin sanoen esittelen siinä 50 proosateosta (tai oikeastaan 49 proosateosta ja yhden näytelmän, mukana on nimittäin Minna Canthin Sylvi) ja niistä tehdyt elokuvat. Mukana on myös 50 muun kirja/elokuva-parin bonuslista sekä lyhyet tekstit suomalaisen kirjallisuuden ja elokuvan historiasta. Ihan kelpo paketti, jos minulta kysytään, ja huomattavasti fokusoidumpi kuin varmaankin aika hajanaiseksi jäänyt aiempi 50 kirjaa - 50 elokuvaa, johon piti valita jotenkin edustavia näytteitä usean kymmenen tuhannen taideteoksen joukosta!

En ole koskaan ollut suuri suomalaisen elokuvan tuntija tai edes ystävä. Olen jo sitä sukupolvea, joka on kokenut vanhan suomalaisen elokuvan vieraaksi. Samoin olen usein kokenut uudemman elokuvan huonosti tehdyksi tai sisällöltään epäjohdonmukaiseksi. Kirjan tekeminen avarsi näkymiäni huomattavasti, ja saman se teki kirjallisuuden kohdallakin. En ole aina kokenut suomalaisia klassikoita kauhean kiinnostaviksi (teosluetteloani selailemalla huomaa nopeasti, että minulle marginaali on aina ollut kiehtovampaa), mutta nyt ymmärrän niitäkin paremmin. Mietin kirjaa tehdessäni, että olisin voinut ryhtyä kuvainraastajaksi ja haukkua esimerkiksi F. E. Sillanpäätä (josta toden sanoakseni en ole ollut kauhean innostunut, vaikka hienoja elokuvia hänen romaaneistaan onkin syntynyt). Siteeraan teoksessa paljon Markku Eskelisen viime vuonna ilmestynyttä suomalaisen kirjallisuuden (osittain) vaihtoehtoista historiaa Raukoilla rajoilla, mutta Eskelinen olisi itse varmasti pettynyt siihen, miten kirjoitan vaikka juuri Sillanpäästä tai jostain Juhani Ahosta.

Toisaalta nostin tähänkin kirjaan unohdettuja tai marginaalisia tekijöitä, kuten Kolmiokirjalle naisten viihdettä kirjoittaneen Tuulikki Kallion tai suomenruotsalaisen moralistin Jarl Hemmerin, jonka sisällissodan jälkeisten vankileirien tilannetta kuvaava Mies ja hänen omatuntonsa on kiinnostava teos ja ansaitsisi uuden tulemisen (suomeksi, ruotsiksi kirjasta on ilmeisesti ollut 2000-luvun puolella uusi laitos). Vanhaa viihdettä edustavat myös Outsider (jota tosin pidän melkein lukukelvottomana, ainakin pidemmissä mitoissa) ja Jussi Kukkonen, jonka romaanista tehty Ratavartijan kaunis Inkeri osoittaa, että huonosta kirjasta voi taiteenlajin omilla keinoilla syntyä hyvä elokuva. (Ei se nyt mitään suurta taidetta ole, mutta toimiva ja kirjaa synkempi melodraama kuitenkin.)

Kirjan teko oli lopulta aikamoista kaaosta, toivottavasti se ei siinä valmiina näy. Jossain vaiheessa pelkäsin, että tekstejä ei tule riittävästi ja tein hädissäni niitä pari liikaa. Jätimme kustannustoimittajan kanssa lopulta kolme valmista tekstiä pois, ja julkaisen ne nyt blogissa, ensiksi yhden, myöhemmin toisen (kolmas oli suurelta osin Wild West Finlandista kopsattua tekstiä Simo Penttilän T. J. A. Heikkilä -kirjoista ja näistä valmistetusta Herra ja ylhäisyys -elokuvasta, ja on vain hyvä, että se jäi pois). Valitettavasti valinta kahdessa tapauksessa kävi naisten tekemille kirjoille ja elokuville, vaikka yritin pitää huolen siitä, että kirjassa on hyvä otos naisten tekemiä teoksia. Koin itse, että juuri näistä kahdesta en osannut sanoa mitään kauhean kiinnostavaa, mutta uskon, että ne toimivat blogissa julkaistuna. Ensimmäisenä Pia Pesosen toisiinsa linkittyvien novellien kokoelma Urho Kekkonen Straße ja siitä tehty, rouhealla kädellä dramatisoitu elokuva, seuraavana Siri Kolun Me Rosvolat ja siitä tehty suosituksi osoittautunut nuortenelokuva.

Pia Pesonen: Urho Kekkonen Straße (2011)

Suomen pitkäaikainen presidentti Urho Kaleva Kekkonen hallitsee suomalaisten mielikuvia edelleen, vaikka hänen vallasta väistymisestään ja kuolemastaan on kulunut melkein puoli vuosisataa. Suomalaisten on ollut vaikeata myöntää, että Kekkonen oli yksi 1900-luvulle tyypillisistä vallasta kaikin tavoin kiinni pitävistä yksinvaltaisista hallitsijoista. Nekin, jotka tämän myöntävät, toteavat sivulauseena, että Kekkosen kaltainen hallitsija oli Suomelle välttämätön kylmän sodan aikana.
Kekkosen vaikutus oli niin suurta, että sen ympärille voi punoa kokonaisen novellikokoelman tai toisiaan risteävien tarinoiden muodostaman pienoisromaanin. Tällainen on Pia Pesosen (s. 1963) Urho Kekkonen Straße (2011), joka oli elokuva-alan roolittajana työskentelevän Pesosen esikoisteos. Se on kokoelma vinksahtaneita tarinoita, jotka sijoittuvat pieneen lappilaiseen kylään. Kylä on henkilöiden tapaan fiktiivinen, mutta Oulussa syntyneen ja Rovaniemellä kasvaneen Pesosen kuvaamana täysin autenttinen. Kriitikko Kaisu Mikkola nimesi Parnassoon kirjoittamassaan arvostelussa Urho Kekkonen Straßen "Kekkoslovakian Amarcordiksi", millä hän viittasi Federico Fellinin yhtä lailla vinksahtaneeseen ja absurdien henkilöiden täyttämään elokuvaan.
Pesosen teoksessa Kekkonen on monen tarinan taustapiru, lähtökohta tai syy. Kirjan avaa vihainen kirje Kekkoselle, jossa kirjoittaja valittaa, että presidentti on ollut hänen elämässään niin vahva johtohahmo, että hän on alkanut väittää vastaantulijoille olevansa Kekkosen avioton poika. Yksi tarinoissa taajaan esiintyvistä henkilöistä on Kekkosen pitkäaikaisen vaimon mukaan nimetty Sylvi Salome, viulun soittoa harjoitteleva (ja sitä syvästi vihaava) teini. Sylvi pakottaa poikaystävänsä leikkaamaan hänen sormensa poikki, jottei hänen tarvitsisi esiintyä maakuntamatkalle tulevalle Kekkoselle.
Toinen monessa tarinassa esiintyvä henkilö on Kaarin-Anne, vinksahtanut vanhahko nainen, joka hokee erilaisia luetteloita. Yksi niistä kuvailee maan presidentin toimintaa: "Kekkonen kuleksii, Kekkonen kuseksii, Kekkonen saunoksii, Kekkonen kapuaa, Kekkonen laskeutuu ja Kekkonen naia naksauttaa." Himo ajaakin Pesosen henkilöitä hyvin vahvasti, Kekkosen syliin haluaisi laskeutua useampikin kirjan henkilöistä. Himo Kekkoseen on samalla halua nousta yhteiskunnallisessa asteikossa, monet Urho Kekkonen Straßen ihmisistä kokevat nimenomaan olevansa yhteiskunnan alinta kastia.
Novellissa "Itsenäisyyspäivä" kuullaan perheenäidin monologi, jonka hän sanelee nauhalle ennen kuin yrittää tehdä itsemurhaa. Perhe on jo tottunut äidin ammuskeluihin, katossa on useita reikiä. Nainen on ensiksi katsonut itsenäisyyspäivän vastaanottoa ja kommentoinut itsekseen sapekkaasti Sylvi Kekkosen ulkonäköä: "Kekkonen olisi voinut saada edustavammankin vaimon. Oli valitettavaa, että valtakunnan ensimmäinen nainen oli aina väsynyt. Nuttura vinossa ja olemus ihan lysyssä."
"Maaretin muumiossa" taas Lapista kotoisin oleva Maaret toimii Kremlissä oppaana suomalaisille, jotka tulevat katsomaan balsamoitua Leniniä. Maaret on syvästi rakastunut Leniniin ja hän on vihainen Kekkoselle, joka valtiovierailulla suutelee Leninin läpinäkyvää ruumisarkkua - ja tekee sen vieläpä puolivillaisesti, ilman aitoa tunnetta! Novelli päättyy groteskeissa tunnelmissa, kun nainen päättää kokeilla Leninin elintä ja avaa muumion vetoketjun. Niminovellissa kuvataan kolmen suomalaisen elämää – yksi heistä on aikuistuva Sylvi Salome – DDR:n Rostockissa, jonne ollaan juuri avaamassa Urho Kekkosen mukaan nimettyä katua. Tarinassa sävy on enemmänkin absurdin mietteliäs kuin vinksahtanut.
Osa kirjan henkilöistä taas vihaa Kekkosta syvästi. Tarinassa "Hoomo ei ole vielä kuollut" pienessä saaressa asuva erakko mieluummin linnottautuu aittaansa kuin lähtee tekojärven tieltä pois, vaikka Kekkonen on luvannut, että vedenpinta ei nouse. "Maalaisliittoon ei pidä luottaa" kuuluukin yksi kirjan repliikeistä. Novellin nimen Hoomo on miehen kesy pöllö.
Kekkonen näyttäytyy novellikokoelmassa siirtomaaherrana, joka hallitsee Lappia kaukaa ja käy siellä nauttimassa parhaat palat. Lappi on vain kaupankäynnin väline, kuten todistaa "Joulumaan paikka". Siinä ainoastaan jouluaiheisen huvipuiston perustaminen estää Kekkosta vaihtamasta Karjalaa Neuvostoliiton kanssa Lappiin. Kuva maan hallitsijasta on kaiken aikaa kriittinen. Osuvassa lopetuksessa taiteilija tekee Kekkosesta muotokuvaa ja miettii, olisiko noin pieni mies oikeasti pärjännyt muualla maailmassa.
Pesonen on kirjoittanut myös romaanin Maatuska (2015). Sekin liittyy Suomen lähihistoriaan, sillä siinä neuvostoliittolaisen loikkarin tytär selvittelee äitinsä perintöä nyky-Suomessa.

Marja Pyykkö: Kekkonen tulee (2013)

Marja Pyykön esikoiselokuva oli omaan käsikirjoitukseen perustunut Sisko tahtoisin jäädä (2010), joka kuvasi kahden nuoren naisen rajua ystävyyttä. Samalla tavalla naisiin keskittyy myös Pyykön toinen ohjaus Kekkonen tulee! (2013), joka perustuu Pia Pesosen novellikokoelmaan Urho Kekkonen Straße. Elokuvassa miehet jäävät usein sivuosaan, estradi on omituisten, turhautuneiden ja jopa väkivaltaisten naisten. Naisten usein epärealistiset haaveet karussa ympäristössä synnyttävät painajaisia. Pyykölläkin haaveet ja niiden ristiriidat saavat kuitenkin ymmärtävän käsittelyn, mistään seksistisestä naureskelusta ei ole kyse.
Kekkonen tulee! on dramatisoitu niin, että se on ollut helppo tehdä yksittäisten sketsien sarjaksi. Tapahtumia kommentoi sarkastiseen sävyyn nuori Sylvi, joka nähdään usein istumassa maantien poskessa liftaamassa, mutta kukaan ei koskaan aja ohi. Välillä Sylvi nähdään riitelemässä äitinsä kanssa siitä, soittaako Sylvi viululla "Finlandiaa" Kekkosen tullessa vierailulle kylään, välillä hän ei ole tapahtumien todistaja millään lailla. Dramaturgia poikkeaa alkuperäisestä teoksesta vahvasti, sillä siinä ei ole samanlaista tarinoita toisiaan kiinni liimaavaa kertojaa, vaikka Sylvi parissa tarinassa esiintyykin. Samoin monia novellikokoelman henkilöitä on yhdistelty, kuten itsemurhaa suunnitteleva perheenäiti ja Joulumaata suunnitteleva kaupunginjohtaja, jotka on elokuvassa tehty aviopariksi.
Kaikkea Pesosen Urho Kekkonen Straßesta ei tietenkään ole voitu elokuvaan ottaa.  Kirjan röyhkeimmät jutut puuttuvat, kuten Maaret Mokon hahmo, joka haaveilee romanssista Leninin kanssa ja suunnittelee Kekkosen likvidoimista, ovat luonnollisista syistä poissa, koska he eivät kirjassakaan oleile Lapissa, vaan aivan muualla. Myöskin Rostockiin myöhempiin aikoihin sijoittuva niminovelli on poissa, samoin outo tarina "Igor", jossa Kekkosen lahjaksi tarkoitettu jogurtin juuri pilaantuu jääkaapissa. Merkittävin ero lienee siinä, että kirjassa Kekkonen saapuu paikkakunnalle (vaikka häntä ei henkilönä juuri tavatakaan), mutta elokuvassa häntä vain odotellaan kuin Beckettin näytelmän Godotia.
Monet arvostelijat kiinnittivät ensi-illan aikaan huomiota siihen, että ollakseen komedia Kekkonen tulee! naurattaa yllättävän vähän. Huumori jää teoreettiseksi, vaikka tavoitteena lienee ollut fellinimäisen hersyvä outouksien katalogi. Ongelma lienee siinä, että lyhyeen elokuvaan – tunti 22 minuuttia – on tungettu niin paljon tapahtumia ja henkilöitä, että elokuvassa ei ole tilaa henkilöiden kehittelylle. Kukaan hahmoista, ehkä Sylviä lukuun ottamatta, ei tule riittävän tutuksi, että heistä kiinnostuisi. Esimerkiksi kaupunginjohtajan vaimon tempoilut Kekkosen ja alkavan romanssin odotuksessa tuntuvat keinotekoisilta ja epäuskottavilta, ja sama koskee monia muitakin hahmoja.
Kekkonen tulee! tuomittiin ensi-illan aikaan puskafarssimaiseksi rillumarei-perinteen jatkajaksi. Sen voi nähdä jatkavan perinnettä myös hyvällä tavalla: kun alkuperäisissä rillumarei-elokuvissa nostettiin etualalle syrjityt lentojätkät ja muut hampuusit, Kekkonen tulee! -elokuvassa esille nousevat miesten syrjimät vahvat naiset, jotka ilman omaa syytään ovat jääneet elämässä sivuraiteelle. Samalla elokuva uskaltaa kuitenkin nauraa näille samoille naisille.

Mitä olen tehnyt viimeisen kuukauden?

Vaalit ovat olleet ohi jo jonkin aikaa, ja omalla kohdallani vaalitulos oli parempi kuin alun perin olisin uskonut: minut valittiin varavaltuutetuksi 104 äänellä! Olen tosin vasta yhdeksäs varavaltuutettu, joten en välttämättä ikinä joudu valtuuston kokoukseen. Lautakuntapaikoista ei ole vielä päätetty, mutta toki esitin toiveita lautakunnista, joissa voisin työskennellä. Olen ollut vaalien jälkeen vähän uupuneen oloinen, minkä olen valtuustoryhmälle sanonut, mutta itsekseni olen ajatellut, etten voi väistää vastuutani, kun kuitenkin yli sata ihmistä minua äänesti.

Omaa vaalitulosta tärkeämpää on tietysti se, että Vasemmistoliitto sai Turussa kolme lisäpaikkaa valtuustoon, minkä johdosta puolue on pystynyt vaikuttamaan siihen, että kolmen suuren puolueen sopimuspolitiikka Turussa on loppunut (ainakin nimellisesti, selvästi kulissien takana on käyty edelleen kähmintöjä SDP:n ja Kokoomuksen välillä). Toivottavasti tämä linja jatkuu.

Kirjoitan ehkä vaaleista ja vaalikokemuksestani myöhemmin enemmän, nyt riittää lyhyt katsaus siihen, mitä muuta olen vaalien jälkeen tehnyt ja olen tekemässä. Tämä on joillekin kirjoille käytännössä ensimmäinen julkistus.

1) Sadan vuoden unet: novelliantologia, joka koostuu tunnettujen satujen aikuisille tarkoitetuista versioista. Jätin kirjan lähes valmiin käsikirjoituksen käsistäni jo reilu kuukausi sitten ja olin sopinut, että kustannustoimittaja huolehtii sen loppuun. Kirja ilmestyy tulevana syksynä. Hieno kansi on Charlie Bowaterin käsialaa. (Jalava.)

2) 50 suomalaista kirjaa - 50 suomalaista elokuvaa: ensi syksyksi suunniteltu kirja, joka jatkaa toissa vuonna ilmestyneen teokseni linjalla. Aiemmassa kirjassa esiteltiin ulkomaisia elokuvia (sekä kaksi suomalaista), tämä keskittyy kotimaisiin esimerkkeihin. Kirja on ehkä muutenkin paremmin jäsennelty: Minna Canthin Sylviä ja vuoden 1913 elokuvaa lukuun ottamatta siinä ei ole mukana näytelmäfilmatisointeja. Kirja on ollut yllättävän isotöinen, joudun paiskimaan sen kanssa hommia koko kesän. (Kustantaja Avain.)

3) Sisällissodan ääniä:  alun perin melkein läpällä kustantajalle heitetty idea, josta otettiin koppi. Kirja on kooste autenttisia dokumentteja - uutisia, päiväkirjamerkintöjä, kirjeitä, puheita - ja fiktiivistä materiaalia, joka liittyy sisällissotaan. Suurin osa materiaalista on sisällissodan ajalta tai muutama vuosi sen jälkeen tehtyä, mutta siinä on mahdollisesti myöhempääkin kirjallisuutta (mielessäni on ainakin yksi Paavo Fossin 50-luvun novelli, jossa kuvataan elegisesti punaisten teloitusta). Ilmestyy ensi keväänä. (Art House.)

4) Tapani Maskulan valitut elokuvakritiikit: tätä on veivattu ja suunniteltu ja nyt lopulta tehtykin jo monta vuotta. Nimi kertoo, mistä kirjassa on kyse. Konsepti on vielä vähän epäselvä, mutta luulisin, että kirjassa on 100-200 valittua kritiikkiä vuosien varrelta, toivoakseni jo aivan 60-luvun alusta saakka, jolloin turkulaisen elokuvakirjoittelun klassikko Maskula uransa jo aloitti. Koetan tehdä kirjan niin, että siinä on monenlaista genre- ja klassikkoelokuvaa, unohdettuja ja klassikoita. Tässä mennee ensi kevääseen. (Sammakko.)

Omalta kustantamoltani Helmivyöltä ilmestyi juuri kaksi kirjaa, oma pieni opukseni Roskakirjallisuuden lyhyt historia sekä Kaarlo Bergbomin kootut novellit nimellä Aarnihauta ja muita kertomuksia. Jälkimmäinen on minusta kulttuuriteko, sillä Bergbomin novelleja - joita viimeksi nosti esille Markku Eskelinen kiinnostavassa Raukoilla rajoilla -kirjassaan - ei ole sataan vuoteen julkaistu uudestaan. Kirjoitan kirjasta myöhemmin tarkemmin. Helmivyön sivut/blogi täällä.

Toinen vetämäni kustantamo, Osuuskunta Kirjasimen alla toimiva Tarke, julkaisi myös uuden kirjan, Anton Montin Mustat vuodet, joka on huippukiinnostava tutkimus italialaisesta sodanjälkeisestä fasismista. Kirjassa on muun muassa ehkä paras suomenkielinen johdatus Julius Evolan toimintaan ja ajatteluun - Evolahan vaikuttaa esimerkiksi Sarastus-lehden kirjoittelussa ja Timo Hännikäisen teksteissä.

No niin, onhan tässä tätä. Lisäksi on perhe-elämää, KAVI:n maakuntasarjan hoitoa, Suomalaisen elokuvan festivaali, mökkeilyä... Helmivyö julkaisee muitakin kirjoja, kuten Juha Mäntylän ja Arttu Tuomisen toimittaman novelliantologian Koivulehto. Divarin perustamistakin tässä on suunniteltu. Olen huomannut, että en enää jaksa niin hyvin kuin ennen. 10.5. täytin 45 vuotta, ja vaikka pidän bileet parin viikon kuluttua, olen todennut, että kaiken mieluiten olen kotona ja nukun hyvät yöunet ja jatkan aamulla virkeänä töitä. Lehtien luontaistuotemainokset ovat alkaneet houkutella... Ensi syksynä pidän ainakin viikon verran lomaa, jahka olen saanut osan mainituista kirjoista valmiiksi. Välillä on väsyttänyt, mutta ei ihan niin paljon kuin Tiina Raevaaraa hänen rehellisen ja koskettavan kirjoituksensa perusteella vaikuttaa väsyttäneen.

Vaalilehden karikatyyri

Ajat ovat muuttuneet, mutta vasemmistolaisuuden perusperiaatteet eivät muutu: "Jokainen kykyjensä mukaan, jokaiselle tarpeidensa mukaan." Tämän sanoi utopistisosialisti Louis Blanc jo 1850-luvulla.

Turkulaisen Tekrin vaalilehteeni piirtämä karikatyyri. 

Vaalisarjakuva: Kuka on Juri Nummelin

Julkaisin ystäväni Vesa Kataiston avustuksella vaalisarjakuvalehden, jossa on Aapo Kukon piirtämä sarjakuva. Se perustuu kirjoittamaani tekstiin, josta Vesa teki kuvakäsikirjoituksen. Sarjakuvan tarkoitus on esitellä minua ja poliittista ajatteluani niin että mukana näkyvät edelliset ja tulevatkin sukupolvet, suomalaisen vasemmiston historia ja lasten tarvitsema hoiva, joka on minulle erityisen läheinen aihe, koska, kuten sarjakuvassa todetaan, yksi lapsistani on ns. erityislapsi. Toivon, että sarjakuva avaa henkilöhistoriani kautta myös sitä, miksi jotkut teemat ovat minulle tärkeitä.

Julkaisen blogissa muutkin sarjakuvalehden jutut yksitellen.

Varhaiskasvatuksen yksityistämisen ongelmia

 Turussa on noussut keskustelua Varissuolla sijaitsevan Touhula-päiväkodin toiminnasta, jossa hoidettavia lapsia on liikaa muutenkin ahtaissa tiloissa, henkilökuntaa on liian vähän ja henkilökunta on joutunut tekemään siivoojan töitä sillä seurauksella, että esimerkiksi vessaa ei ole siivottu viikkoon. Netin keskustelupalstoilla Touhulan ongelmat on tiedetty jo pitkän aikaa, ja monet ovat keskusteluissa ilmoittaneet, etteivät laita omia lapsiaan Touhulaan eivätkä suosittele sitä kenellekään.
Vasemmistoliiton valtuutettu Johannes Yrttiaho on tehnyt selvityspyynnön, joka koskee nimenomaan Touhulan toimintaa sekä sitä, miten on mahdollista, että Turun kaupunki on myöntänyt palveluseteleitä ylipaikoille.
Touhula ei ole mikään mitätön toimija eikä yksittäinen tapaus, sillä se on yksi suurimpia päiväkotiketjuja Suomessa. Sillä on Suomessa yli 130 päiväkotia, joissa on yli 8 000 lasta. Turussa sillä on neljä päiväkotia ja viidettä ollaan perustamassa.
Tämä on linjassa Turun kaupungin muun toiminnan kanssa. Kunnallisia päiväkoteja on lakkautettu tai yksityistetty, varsinkin itäisessä Turussa, jossa sosiaalisia ongelmia on usein enemmän kuin lähempänä keskustaa sijaitsevilla alueilla. Turku tähtää siihen, että 30 prosenttia varhaiskasvatuksesta hoidetaan yksityisten päiväkotien voimin.
Tämä asettaa lapsia eriarvoiseen asemaan, sillä yksityiset päiväkodit ovat voittoa tavoittelevia yrityksiä (ja ne ovat usein ulkomaisessa omistuksessa, kuten Touhula, jonka pääomistaja on pohjoismainen pääomasijoitusyhtiö EQT) ja ne voivat valita asiakkaansa.
Yksityisten päiväkotien voitontavoittelu johtaa esimerkiksi siihen, etteivät ne hanki avustajia lapsille, jotka niitä tarvitsisivat. Myös muut tukitoimet kuten niin sanottu kahdenpaikkalaisuus ovat vaikeasti saatavilla.
Vaikka yksityisen päiväkodin valinneen perheen lapsi olisi kunnan ostopalvelupaikalla, perhe ei ole oikeutettu saamaan tarvitsemiaan palveluita juuri tässä päiväkodissa. Jos lapsen kehityksen haasteet huomataan vasta päiväkodin alettua, edessä on hoitopaikan vaihto, joka aiheuttaa sekä lapselle että koko perheelle suurta stressiä. Pahimmillaan voi käydä niin, että hoitopaikan pakkovaihto pudotetaan pommina perheen eteen juuri kesäloman kynnyksellä.
Päivähoitopaikkaa hakevalle perheelle yksityisen ja julkisen päiväkodin eroista ei puhuta, tai puhutaan vain liikunta- tai taidepainotuksista ja muusta ekstrasta.
Jos varhaiskasvatuksen yksityistäminen jatkuu eikä yksityiselle hoidolle aseteta samoja velvoitteita kuin kunnalliselle, ongelmatapaukset siivotaan jatkossakin yksityisistä päiväkodeista kunnalliseen päivähoitoon, jonka resursseja samaan aikaan vähennetään. Kehä vain pahenee, kun kunnalliset päiväkodit aletaan tuntea siitä, että niissä on ongelmatapauksia.
Tässä piilee yksi varhaiskasvatuksen yksityistämisen suurista ongelmista. Siksi on pidettävä huoli siitä, että yksityistämisvimma ei enää jatku. Kunnallisen varhaiskasvatuksen resursseista on pidettävä entistä parempaa huolta!

PS. Lisää luettavaa Elina Sandelinin blogista!

Turun tärkeät paikat

Kirjoitin Turun Vasemmiston Uusi Päivä -lehteen jutun itselleni tärkeistä paikoista Turussa. Koko lehti löytyy Issuusta täältä. 

Turun tärkeät paikat

Kaltaiselleni kulttuurin sekakäyttäjälle Turussa on tärkeitä paikkoja, tässä niistä muutamia.

Logomo
Olen vuosien ajan vetänyt Suomen elokuva-arkiston eli nykyään Kansallisen audiovisuaalisen instituutin Turun sarjaa. Näytöksiä on ollut Dianassa (nykyään Monk), Juliassa (osa hotellia), Dominossa (kaupunginteatterin käytössä) ja Puutarhakadun auditoriossa (kaupungin omana konferenssitilana).
Nykyään näytökset ovat Logomossa radan toisella puolella. Kävelen sinne keväisin ja syksyisin joka maanantai-ilta lippuja myymään. Logomossa on muitakin näytöksiä, joissa käyn: Kinokopla ja Turun elokuvakerho, Suomalaisen elokuvan festivaali, pari viikkoa sitten Elina Hirvosen Kiehumispiste...
Vaikka matka meiltä Logomoon on lyhyt, silti huomaan joka kerta toivovani, että olisipa elokuvasali keskustassa. Tai olisipa siellä edes aulakahvila, josta saisi iltaisinkin juotavaa ja purtavaa, niin kuin Tampereen Niagarassa.
Helsingissä ovat korttelikinot nousseet uuteen arvoon, ja niitä on profiloitu elämyksellisiksi, esimerkiksi Rivierassa voi syödä samaan aikaan kun elokuva pyörii.
Mistä Turussa löytyisi tila ja porukka, joka alkaisi pyörittää samanlaista toimintaa? Uusia ja vanhoja leffoja, opiskelijoiden lopputöitä, animaatioita, kevyttä tarjoilua elokuvien oheen? Ja ennen kaikkea: miten kaupunki voisi tukea tällaista toimintaa?

Dynamo
Ikä alkaa jo painaa, mutta vielä tykkään bailata. On mahtava tunne jorata ystävien kanssa nousuhumalassa täydellä tanssilattialla.
Turussa ei siihen ole parempaa paikkaa kuin Dynamo, alun perin jo vuonna 1830 rakennettu, useaan kertaan muutettu rakennus. Talo ja sen DJ-miehistö pitäisi jo suojella.
Dynamon kanssa samalla tontilla on joukko liikehuoneistoja puutaloissa, jotka on päästetty huonoon kuntoon. Tilat ovat silti koko ajan käytössä. Talot piti purkaa vuosia sitten oudossa toriparkkikytköksessä, mutta onneksi näin ei käynyt.
Nyt pittoreskin puutalon tilalle suunnitellaan hotellia, ihan kuin Turussa ei hotelleja riittäisi. Hotellin sijasta pitäisi tutkia mahdollisuutta säästää ja korjata kohta 200 vuotta vanhat puutalot. Samalla talojen takana olevan parkkitilan käyttöä on harkittava – on kyse yhdestä Turun keskeisistä kohdista, mielikuvitukseton hotelli ei ole oikea ratkaisu.

Kirjastot
Käytän kirjailijantyössäni paljon kaupunginkirjastoa. Rakastan kaupunginkirjaston vanhaa puolta, jossa voi kuvitella eksyvänsä oudon ja väärän tiedon lähteille.
Joskus kelpaisi vähempikin. Kun asuimme Koulukadulla, kävimme paljon pienen poikamme kanssa Mikaelin lähikirjastossa. Nyt sitä ei enää ole.
Lähikirjasto on matalan kynnyksen kirjasto, sinne ei tarvitse erikseen lähteä, voisi vain poiketa nopealla iltakävelyllä hakemaan lapselle luettavaa. Siellä voisi hypistellä kirjoja ja lehtiä, jotka eivät isossa pääkirjastossa osu niin helposti silmiin. Kirjastovirkailijat tunnistaisivat ja tervehtisivät. Lähikirjaston uninen rauha olisi vaihtelua pääkirjaston kuhinaan.
Turussa on edelleen hyvä lähikirjastoverkko. Osa kirjastoista on muutettu omatoimisiksi, ja niiden käyttömäärät ovat nousseet. Tämä on tietysti hyvä asia, mutta enempää kirjastoverkkoa ei saa supistaa.

Elävän kuvan museo Turkuun

Tänään sunnuntaina julkaistiin mielipidekirjoitukseni Turun Sanomissa. Kuulin sittemmin, että asiasta on puhuttu kulissien takana jo aiemmin, mutta toivottavasti tällainen kirjoitus antaa hankkeeseen puhtia. Halusin tehdä tällaisen avauksen nimenomaan kuntavaaliehdokkaana osoittaakseni, että vasemmistossa ei pelkästään jarruteta kaupungin kehittämistä, vaikka niin usein näkee väitettävän. Lisäksi vasemmistossa ajatellaan myös kaupunkien vetovoimaisuutta.

Blogia varten korjasin hiukan kohtaa, jossa puhun elokuvakomissiosta ja Elokuvapäivästä, lisäksi lisäsin maininnan Varsinais-Suomen elokuvakeskuksesta. Ulkopuolisen mielestä ne tekevät varmasti samaa duunia. 

Turussa on virinnyt keskustelu historiallisen museon perustamisesta kaupunkiin. Hanke on kannatettava, sillä Turku ei saa jäädä syrjään maailmalla villitsevästä museobuumista. Suuri ja vetovoimainen museo olisi tärkeä hanke Turun kaltaiselle kaupungille, joka elää vahvasti myös turismista. 

Turkuun olisi kuitenkin mahdollista saada vetovoimainen museo pienemmälläkin mittakaavalla ja panostuksella. Ehdotankin, että Turussa perustetaan hanke, jonka tarkoituksena on saada kaupunkiin Elävän kuvan museo. Sellainen Suomessa periaatteessa jo on, sillä KAVI eli Kansallinen audiovisuaalinen instituutti (entinen Suomen elokuva-arkisto) hallinnoi yli 16 000 esineen kokoelmaa, johon kuuluu elokuvien tekemisessä ja esittämisessä käytettyjä laitteita, puvustuksia, lavastuksia ja muuta rekvisiittaa sekä elokuvateattereiden kalustuksia.

Kokoelma ei vain ole missään kootusti esillä. Viimeksi Elävän kuvan museo on ollut auki vuonna 2015 Helsingin Kalasatamassa, minkä jälkeen museon kokoelmista on ollut osia esillä Helsingissä KAVI:n tiloissa Sörnäisissä. Turkuun avautuu huhtikuun alussa Tähtien tekijät -näyttely, jossa on esillä näytteitä Elävän kuvan museon kokoelmista. 

Näyttely on Logomossa, joka toimisi muutenkin erinomaisesti uuden museon kotipaikkana. Elävän kuvan museo olisi piristysruiske Logomolle, varsinkin jos sen ohessa olisi myös viihtyisä museokahvila. Logomossa järjestettävät elokuvaesitykset toimisivat hyvänä taustana elokuva-aiheiselle museolle.

Turku olisi erinomainen kaupunki elävän kuvan museolle, sillä täällä tehtiin esimerkiksi ensimmäinen suomalainen äänielokuva (Sano se suomeksi, 1931). Turun yliopistossa on tutkittu ja opetettu elokuvaa, televisiota ja muuta mediaa 1980-luvulta lähtien, ja Taideakatemiasta on valmistunut monta hyvää elokuvantekijää. Turussa on myös järjestetty yli 20 vuoden ajan Suomalaisen elokuvan festivaalia, jossa näytetään vanhaa ja uutta elokuvaa. Festivaalin takana on Varsinais-Suomen elokuvakeskus.

Turku on profiloitunut elokuvakaupungiksi tuotantopuolellakin, mistä on pitänyt huolen Länsi-Suomen elokuvakomissio. Turussa toimivassa Scene-yhdistyksessä on kehitetty myös jatkuvasti laajeneva Elokuvapäivä-konsepti.

Elävän kuvan museo toisi kaivattua piristystä niin Logomoon kuin Turkuunkin yleisemmin. Museon perustaminen toisi varmasti siihen laitetut investoinnit nopeasti takaisin. 

Juri Nummelin
kirjailija, Vasemmistoliiton kuntavaaliehdokas Turussa

Isäksi kolmella vuosikymmenellä

Kirjoitin KaksPlus-lehteen viime vuoden syksyllä jutun teemalla "isäksi kolmella vuosikymmenellä". Olin tajunnut, että kaikki lapseni ovat tosiaan syntyneet eri vuosikymmenellä (ensimmäinen tosin vuosikymmenen - ja vuosituhannen - viimeisenä vuotena), ja ajatellut, että siinä olisi aihetta omakohtaiseen tekstiin. Lehden ilmestymisestä on sen verran aikaa, että julkaisen jutun nyt blogissa. Valitettavasti en voi käyttää juttuun otettuja mainioita kuvia minusta ja nuorimmasta lapsestani, mutta ehkä kotialbumikuvatkin käyvät.

Minä ja kaksi ensimmäistä lastani, todennäköisesti vuonna 2007.

Silloin tunsin itseni vanhaksi.
"Lapseni ovat kaikki syntyneet eri vuosikymmenillä."
En enää muista, kenelle sanoin lauseen ensimmäistä kertaa, mutta olen sittemmin nauranut sille useita kertoja. Samalla ajatus on vähän ahdistanutkin. Olenko minä oikeasti jo noin vanha?

Ensimmäinen lapsistani syntyi reilu puoli vuotta ennen millennium-juhlintaa, päivä ennen vappuaattoa vuonna 1999. Avovaimo oli menettänyt synnytyksessä paljon verta, ja kun hänet vietiin leikkaukseen, minut jätettiin tiukasti kapaloidun vauvan kanssa kahdestaan synnytyssaliin. Lauloin Tuu-tuu-tupakkirullaa puoli tuntia putkeen, sitten aloin kertoa vauvalle, keitä sen sukuun kuuluu. Sitten alkoivat jutut loppua, ja onneksi kohta tuli kätilö sisään. "Mites teidät on tänne kahdestaan jätetty?"
Kun kätilö vei vauvan äidilleen toiseen huoneeseen, käperryin synnytyspöydälle ja nukahdin.
Ihan yhtä pitkään en joutunut odottelemaan, kun kuopus syntyi viime vuoden tammikuussa. Synnytys kesti 25 tunnin sijaan alle puoli tuntia ja vähältä piti, etten kokonaan myöhästynyt — olin tullut paikalle perässä, kun oli ensiksi pitänyt aamukuudelta hoitaa keskimmäiselle lapselle hoitaja. Taksikuski vei minut ensiksi sairaalassa väärälle ovelle, mutta pinkomalla ehdin vielä nähdä, kun tyttö tuli maailmaan.
Silloinkin vähän itketti, mutta aiemmat synnytykset olivat kestäneet niin pitkään, että lapsen lopulta syntyessä olin itkenyt jo silkasta helpotuksesta: viimeinkin tämä on ohi! Kun saa valmiin lapsen syliinsä, sitä on jo sen verran tottunut ajatukseen, että mielessä on vain rauhaa ja tyyneyttä.

Olin vastustellut aika pitkään vielä yhden lapsen tekemistä. Vuonna 2004 syntyneen keskimmäisen kanssa oli välillä ollut rankkaa eikä uusi lapsi houkuttanut.
Jälkeenpäin kaduttaa: kuopus on tuonut elämään uutta raikkautta ja lämpöä. On ihanaa, kun kotona on pieni lapsi. On ihanaa, kun tuntemattomat hymyilevät puunlehti kädessään kävelevälle taaperolle ja tämä hymyilee takaisin.
Toisaalta jos olisi tehnyt lapsen aiemmin, se olisi ollut erilainen, ehkä se olisi ollut kiukkuinen ja huutanut yöt läpeensä. Tai hiljainen ja sulkeutunut. Sitäkin olisi silti rakastanut ehdoitta ja katsonut sitä lämmöllä ja hellyydellä.
Esikoisen polttareissa hiukan liikaa juonut ystäväni kysyi, miksi olen halunnut tehdä lapsen. Sanoin: "Koska sillä tavalla rakkaus lisääntyy maailmassa."

Kolmella vuosikymmenellä ovat monet asiat tulleet tutuiksi ja muuttuneet rutiineiksi. Monet asiat ovat myös muuttuneet. Esikoinen nukkui vaunuissa parvekkeella, keskimmäinen lapsi taas kerrostalon pihalla – onneksi asuimme ensimmäisessä kerroksessa. Kävimme silti vartin välein katsomassa, että lapsi nukkuu eikä ole esimerkiksi oravan raatelema.
Sen verran mukavuudenhaluisiksi olemme tulleet, että kuopus on nukkunut melkein kaikki päiväunensa sisällä. Arvo Ylpön ohjeesta nukuttaa lapset päiväunille ulkona on kuljettu pitkä matka.
Onneksi Ylpön toista ohjetta, neljän tunnin syöttöväliä, ei ole aikoihin tuputettu neuvoloissa. Neuvolasta tulee muutenkin nykyään aika vähän neuvoja. Joskus neuvolakäynnit tuntuvatkin turhilta, kun ajattelee tietävänsä kaiken muutenkin. "Jos pyllyyn tulee ihottumaa, kannattaa pitää ilmakylpyä ja laittaa vähän kosteusvoidetta."
Vanhemmat ovat useinkin voineet olla instituutiota edellä. Muistan nuoren mieslääkärin, joka neuvolakäynnillä ilmeisesti ensimmäistä kertaa törmäsi kestovaippaan, koska kysyi poikaamme tutkiessaan: "Ööö... minkälainen vaippa tämä oikein on?"
Vanhat asenteet eivät koskaan poistu kokonaan. Kun vaimo odotti kuopusta ja kävimme ultrassa, hoitaja puhutteli minua isännäksi. Tuntui kuin olisin astunut aikakoneeseen ja astunut ulos agraari-Suomessa.

Minä ja toiseksi vanhin lapseni
takapihalla, ehkä 2008 tai 2009.

Neuvolat ovat toki muuttuneet muun yhteiskunnan mukana. Olin esikoisen kanssa hoitovapaalla puoli vuotta ja kerran vein hänet yksin neuvolaan, ehkä kahdeksankuukautistarkastukseen. Neuvolan täti yski aikansa, kun äiti ei ollutkaan mukana, mutta suostui sitten vastahakoisesti myöntämään, että ehkä tiesin lapsen asioista yhtä hyvin kuin äitikin. Nykyään isät ovat normaali näky neuvoloiden auloissa – tosin, pakko myöntää, usein äidin kanssa. Itsekään en ole kuopuksen kanssa käynyt kertaakaan neuvolassa yksin.
Nykyään puhutaan paljon metatyöstä, siitä näkymättömästä ajattelu- ja järjestelytyöstä, jota naiset perheasioissa joutuvat tekemään. Edelleenkin soitetaan oletuksena äidille, niin neuvolasta, lääkäristä kuin koulustakin. Jotta metatyö jakaantuisi tasaisemmin, pitäisi määrätä, että soitetaan joka toinen kerta isälle.
Toisaalta itse ainakin olen sen verran hajamielinen, että saattaisin unohtaa, mitä toisessa päässä sanottiin.
Kerran meistä kumpikin oli hajamielinen ja keskimmäinen lapsi unohtui hakea tarhasta. Vaimo tuli kotiin viittä vaille viisi ja säikähti, kun en ollut hakenut lasta. "Luulin että on sinun vuorosi", sanoin, mielestäni totuudenmukaisesti. Ei voinut kuin ottaa taksi ja rientää tarhaan.
Lasta myöhästely ei haitannut. Ylitöihin jääneelle tarhantädille vietiin myöhemmin kiitokseksi suklaarasia.

Kaksi ensimmäistä lastani ovat olleet huonoja nukkumaan. Esikoisen nukahtamista piti odotella vieressä istuen, joskus yli puolikin tuntia. Saatoin itsekin nukahtaa pimeässä makuuhuoneessa nojatuoliin. Joskus laskin viettäneeni kuukauden elämästäni lapsia nukuttaen. Sittemmin olen lakannut laskemasta.
Ainoastaan melatoniini ratkaisi keskimmäisen nukahtamisongelmat, jotka olivat pahimmillaan äityneet fyysisiksi tappeluiksi. Voisin kirjoittaa rakkauskirjeen lääkärille, joka reseptin tuolloin määräsi.
Sittemmin pojalla diagnosoitiin ADHD. Siihenhän liittyy usein nukahtamisvaikeuksia.

Uniasiat nousivat esille silloinkin, kun minusta tuli etäisä. Rakastuin nykyiseen vaimooni ja erosin esikoisen äidistä. Vietimme esikoisen kaksivuotispäiviä uudessa asunnossani, surkeassa kaksiossa, joka oli onnistuttu rakentamaan Turussa Aurajoenrantaan niin ettei asunnosta nähnyt joelle.
Nukuimme tyttären kanssa pienessä makuuhuoneen räppänässä kahdestaan ja nukuin lähes järjestään huonosti. Eräänä sunnuntaiaamuna tytär herätti minut puoli kuudelta eikä saanut nukahdettua uudestaan, itse olin kierinyt sängyssäni koko yön. Koska minulla ei ollut telkkaria, jonka eteen olisin voinut lapsen parkkeerata, piti herätä ja alkaa leikkiä kaksivuotiaan tytön kanssa.
Sunnuntai-iltana yhteisen viikonlopun jälkeen pyöräilin tytön äitinsä luokse toiselle puolelle kaupunkia, ja kun tulin takaisin kotiin, nukahdin nojatuoliin puoleksi tunniksi. Silti rojahdin illalla sänkyyn puoli kymmeneltä.

Sittemmin olen nukkunut paljon patjalla lattialla. Kun keskimmäinen oli pieni, hän saattoi valvoa keskellä yötä tunnin, joskus parikin, ja huutaa kovaa ennen kuin nukahti uudestaan. Otin tavaksi mennä olohuoneeseen patjalle nukkumaan.
Toisinpäin järjestely toimi, kun keskimmäinen vieroitettiin yösyömisestä. Minä valvoin makuuhuoneessa, vaimo nukkui patjalla olohuoneessa.
Samalla patjalla nukun edelleen, nyt työhuoneen lattialla, kirjakasojen ja hyllyjen keskellä. Kuopusta odottaessaan vaimo alkoi kuorsata sen verran pahasti, etten saanut nukuttua. Ja kun tyttö viimein syntyi, hän piti nukkuessaan outoa krohisevaa ääntä, joka piti minua hereillä. Siirryin pysyvästi nukkumaan patjalle.
Olen nukkunut patjalla nyt kohta kaksi vuotta, vaikka vauvan krohinat ovat jääneet taakse (vaimon kuorsausta joskus kuuntelen vessassa käydessäni). Välillä nukkumaan mennessäni tunnen oloni yksinäiseksi, välillä taas olen ollut onnellinen, että saan nukkua rauhassa läpi yön. Pysyvästi kalustoon jääneen näköinen patja on tietysti ruma sisustusesine, mutta se on osaltaan taannut myös avio-onnen, kun työhuoneen oven voi sulkea.
Unta yli 40-vuotiaana tosiaan kaipaa. Ihmettelen kaihoten niitä kertoja, kun keskimmäinen oli herättänyt minut huutamalla viideltä aamulla ja olin vain mennyt keittämään aamuteet ja ruvennut töihin vaimon tainnutettua lapsen tissillä. Tämä oli varmin tapa taata se, että vaimokin vielä nukahtaisi uudestaan, joinain aamuina saattoivat yhdessä nukkua vielä puoli kymmeneen.

Nuorimmainen yksivuotiskuvassaan;
kuva Lauri Hannus

Nukkumista on tietenkin koetettu kaikin tavoin auttaa ja helpottaa. Kaikille kolmelle lapselle on laulettu "Sinistä unta". Vieläkin liikutun kohdassa, jossa lauletaan "Ja sinne on sininen, uninen tie".
Lapsille on tietysti luettu myös iltasatuja, Teemu- ja Jason-kirjoista Eduard Uspenskin Krokotiili Genaan ja Tove Janssonin muumeihin. Kohta täysi-ikäiselle esikoiselle ei enää tarvitse lukea, mutta keskimmäiselle luetaan toista kertaa Tolkienin Tarua Sormusten herrasta. Poika on jo 12, mutta on kuulemma mukavampi nukahtaa, kun joku lukee ääneen tuttua tarinaa.
Kuopuksen kirjat ovat toistaiseksi vielä vähän lyhyempiä, tyyliä Taaperon lelut. Kirpputorien ilmaislaareista löytää välillä opuksia, joista voi tulla pitkäaikaisia suosikkeja.
Aina ei ole mennyt putkeen. Edellisille lapsille olen haalinut kirppareilta ja divareista hyllyt täyteen upeasti kuvitettuja menneiden vuosikymmenten teoksia, kuten neuvostoliittolaisen Kornei Tšukovskin Tohtori Kivuttoman, jossa on Maija Karman ihana kuvitus. Aika moni klassikoista on jäänyt lukematta, ja viimeksi piti raivata pari hyllymetriä keskimmäisen lapsen Aku Ankoille.
Ehkä kuopus vielä yllättää ja pääsen lukemaan Ihmemaa Ozia ja Narniaa ääneen.

Elokuva on yksi suuria rakkauksiani, ja kirjojen rinnalla olen koettanut pitää yllä elokuvakasvatusta. Mieluummin katson kotona elokuvaa kuin kykin marraskuisena aamuna hiekkalaatikolla enkä ole juuri koskaan valittanut, että lapset katsovat liikaa telkkaria. Kerran tosin muistan, kun esikoinen makasi sohvalla väärinpäin, pää kohti lattiaa, tuijotettuaan kolme tuntia Väiski Vemmelsäärtä ja muita vanhoja animaatioita. Silloin taisin sanoa, että nyt ylös, ulos ja lenkille.
Saman esikoisen kanssa on sittemmin katsottu niin 2001: avaruusseikkailu kuin Cluelesskin. Viime kesänä katsoimme Twin Peaksin kaikki kaudet läpi. Keskimmäinen lapsi taas on löytänyt oman audiovisuaalisen viihteensä netin peli- ja tietovideoista, mutta pystyy innostumaan uudesta Star Warsistakin.
Kuopus on Myyrää lukuun ottamatta vielä kirjoittamaton luku. Mahtavatko häntä kiinnostaa isoveljelleen hamstratut vhs-kasetit, joissa seikkailevat He-Manit ja Conan Barbaarit? Tai uudemmat Pokémonit ja Digimonit?
Tai Maa aikojen alussa, yli kymmenosainen elokuvasarja söpöistä dinosauruksista? Se oli keksimmäisen lapsen suurin suosikki. Jos pitäisi sanoa, minkä elokuvan on nähnyt useimmiten, valinta voisi hyvin olla sarjan kolmas osa, Ihmeiden aika.

Olen 60, kun kuopus täyttää 18. Olen sanonut vaimolle, että tyttö on parasta elämässä tällä hetkellä. Ehkä vielä 15 vuodenkin kuluttua.
Joskus huomaan miettiväni, että lapsiahan olisi mukava tehdä vielä lisääkin. Saisi pidempään seurata pienen lapsen kehitystä, sitä kun kirjoittamaton luku alkaa kirjoittaa itseään. Onhan näitä, viisikymppisiä isiä.
Sitten tajuan, että saatan tulla isoisäksi vielä kun kuopus asuu kotona.
Haittaisiko se sitten? Elämäähän se vain on ja sitä tässä on opeteltu, kohta kaksikymmentä vuotta.

Juri Nummelin puolustaa kirjastoja ja vanhoja rakennuksia

Itä-Turun Vasemmisto, joka on oma jäsenjärjestöni Vasemmistoliitossa, on julkaissut nettisivuillaan vaaliehdokkaiden blogikirjoituksia, jotka on hiukan leikkimielisesti tehty lehtijutun muotoon. Tässä omani - olen sen siis itse kirjoittanut, mikä ei läpäisisi journalistisen etiikan vaatimuksia, mutta riittänee, kun sanon sen itse. 

Turun keskustassa jo vuosia asunut Juri Nummelin on lähtenyt ehdolle kuntavaaleihin, koska haluaa antaa kortensa kekoon taistelussa eriarvoistumista ja kovenevia arvoja vastaan. Vasemmistolaisessa perheessä kasvaneelle Nummelinille solidaarisuus ja tasa-arvo ovat äidinmaidossa omaksuttuja arvoja.
Nummelin tunnetaan yhtenä Suomen tuotteliaimmista kirjailijoista - hän on julkaissut yli sata kirjaa erilaisista aiheista. "Ideointi ja ideoiden heittely on minusta mahtavaa", hän sanoo. "Toivottavasti saan samanlaista draivia myös politiikantekoon."

Kirja- ja filmihullulle Nummelinille kulttuuri on luonteva politiikan tekemisen konteksti. Turussa on hänelle muutama muita tärkeämpi asia.
"Turussa on hieno kaupunginkirjasto, mutta sen rakennuttaminen merkitsi samalla Martin ja Mikaelin sivukirjastojen lakkauttamista. Itsekään en aina jaksaisi lähteä raahautumaan keskustan toiselle puolelle, vaan mieluummin kävisin vaikka Mikaelin sivukirjastossa. Olisi mukava nauttia pienen sivukirjaston uneliaasta rauhasta", Nummelin fiilistelee.
Asia on vakava: "Kirjastolaitosta ei saa heikentää, vaalikoneiden heitot kirjastojen maksullisuudesta ovat vastuuttomia. Samalla ei saisi luoda mielikuvaa, että kirjastoista lainataan nykyään vain sähköporia, kuten yksi vaalikoneen väite antoi ymmärtää."
Myös elokuvakulttuuri on Turussa heikossa jamassa. "Länsi-Suomen elokuvakomissio tekee varmasti hienoa työtä, mutta Turussa ei ole vuosiin ollut säännöllistä ohjelmaa esittävää art house -teatteria, jossa näkisi uutta ja vanhaa taide-elokuvaa tai harvinaisia kulttiklassikoita. Logomo ei sijainnistaan johtuen täytä tällaista paikkaa."
Yökerhon Dynamon kanta-asiakkaisiin vuosia kuulunut Nummelin on huolissaan myös vanhan rakennuskannan kohtalosta. Turussa on viime vuosina purettu paljon vanhoja taloja ja yhtä paljon on annettu purkulupia. Keskustan laita-alueilta on kadonnut tai katoamassa paljon viimeisiä puutaloja, vaikka tonteille ei oltaisi vielä rakentamassakaan mitään, kuten on käynyt Itäisellä Rantakadulla. Purkutahti on kohta sama kuin 1960- ja 1970-luvuilla.
Kohta 20 vuotta täyttävä Dynamo taas on herkällä Österbladin tontilla, jonka taloista vanhimmat ovat melkein 150 vuotta vanhoja. Vuosien ajan purku-uhan alla olleiden talojen tilalle on alettu suunnitella hotellirakennusta.
"Hotellejako Turku vielä tarvitsee? Österbladin tontin talojen käyttöaste taitaa olla sata prosenttia tällä hetkellä, ja viereinen, uusrenessanssityylinen Dynamo on viikonloppuisin aina täynnä", Nummelin ihmettelee.
Talojen takana on valtava parkkialue. "Jos tontille haaveilee hotellia, parkkialueen voisi varmasti hyödyntää. Puutalot pitäisi mahdollisuuksien mukaan kunnostaa ja säilyttää basaari- ja ravintolakäytössä. Se pitäisi Turun ydinkeskustaa inhimillisenä ja kiinnostavana paremmin kuin kalsea hotelli, jonka alakerrassa olisi ketjuravintola."

Mikä yhdistää kirjailijaa ja metsuria?

Kuva: Emma Syrjä / Pimiö Lounge

Olin reilu 15 vuotta sitten elämäni ainoan ansiosidonnaisen jälkeen epätietoinen siitä, miten elämäni järjestäisin. Menin työvoimatoimistoon, jossa paljastin virkailijalle, että olen kirjoitellut yhtä kirjaa. Tässä vaiheessa olin julkaissut yhden toimitetun teoksen eikä minulla ollut minkäänlaista statusta kirjailijana.
Virkailija tulkitsi kuitenkin, että olen kirjailija enkä yrittäjänä ole oikeutettu työttömyyskorvaukseen.
Yritin kysyä, miten kirjan kirjoittaminen ilman mitään tietoa kustantajasta tai edes siitä, valmistuuko kirja koskaan, voi tehdä minusta kirjailijan, puhumattakaan siitä, miten kummassa kirjailijan voi tulkita yrittäjäksi.
Vähänpä tiesin, sillä näinhän tämä asia menee.

Olen myöhemmin tehnyt uraa tuotteliaana kirjailijana pitkään ja jollain tavalla elättänyt itseni ja perhettäni, mutta ei ole tullut mieleenkään, että voisin saada apurahakausien välissä työttömyyskorvausta.
Olen itse ollut niin tuottelias, että kuivia kausia ei ole kymmeneen vuoteen ollut, mutta monilla kollegoilla työtä on huomattavasti vähemmän. Varsinkin kääntäjillä kyse on keikoista: kustantaja ehdottaa käännettäväksi kirjaa, kääntäjä hakee apurahaa ja alkaa töihin sen saadessaan. Joku runoilija taas saattaa pitää viidenkin vuoden tauon teosten välillä.
Runoilijan voi tietysti sanoa tekevän työtä koko ajan: pohtivan lauseita, poimivan sattuvia sanontoja, kiinnostavia ilmaisuja, luonnon ilmiöitä päivästä toiseen, melkein tahtomattaan. Työvoimavirkailijoiden mielestä se varmasti riittää tekemään runoilijasta yrittäjän.

Muitakin ajetaan yrittäjiksi pakolla. Vasemmistoliiton puheenjohtaja Li Andersson kirjoitti Facebookissa tammikuussa Metsähallituksen tavoitteesta päästä eroon työsuhteisista metsureista. Kaikki työt ulkoistetaan yrityksille.
Sen lisäksi, että tämä merkitsisi metsurien pakkoyrittäjyyttä ja itsensätyöllistämistä, se tarkoittaa ulkomaisten firmojen ryntäystä alalle. "Pakkoyrittäjyyden yleistyminen ja työelämän epävarmistuminen on ilmiö, joka yhdistää Etelä-Suomen media-alan murroksessa sinnitteleviä freelancereita ja pitkän työuran Lapin metsissä tehneitä metsureita", Andersson kirjoitti.

Olen juuri kuvatunlainen Etelä-Suomen media-alan murroksessa sinnittelevä freelancer. Kirjoitan lehtijuttuja, kirjoitan tai toimitan kirjoja, suomennankin jos on suomennettavaa. Perustin viime vuoden puolella pienen kustantamon. Järjestän välillä elokuvaesityksiä. Osan työstäni teen ilmaiseksi tai olematonta korvausta vastaan. Minulla ei ole neuvotteluasemaa tai jos on, se on huono. Vastassa voivat olla isot mediatalot – joskus kylläkin myös pienet persaukiset toimijat. Se on paikallista sopimista irvokkaimmillaan, vaikka sopijaosapuolet ovatkin samalla viivalla.
Siksi Vasemmistoliiton ehdotukset työelämän parantamiseksi ovat tervetulleita, kun niihin sisältyy myös ajatus kollektiivisesta neuvotteluoikeudesta.
Vasemmistoliitto vaatii myös perustuloa. Se sopisi itselleni paremmin kuin hyvin, mutta se ei saa olla mikään laastari siinä tapauksessa, että nykyisen patamustan porvarihallituksen kaavailut työelämän heikentämiseksi menevät läpi.

Ai niin, kirja, josta työvoimavirkailijalle puhuin, oli romaani, josta ei koskaan valmistunut edes ensimmäistä versiota.

Turun Vasemmiston Uusi Päivä -lehdessä tammikuussa 2017 ilmestynyt kolumni. Samalla julkistan täällä kunnnallisvaali - anteeksi, kuntavaaliehdokkuuteni Turussa tänä keväänä. Olen, kuten tuosta voi päätellä, Vasemmistoliiton ehdokkaana. Käytän tätä blogia poliittisten tekstien julkaisuun, ne löytää aihetunnisteilla "politiikka" ja "kuntavaalit". (Vai "kunnallisvaalit"?) Postauksissa ovat myös mukana virallinen vaalikuvani ja puolueen tunnus.

Musiikki ja minä

Annoin viime vuoden puolella pienen haastattelun Turun kaupunginkirjaston musiikkiosaston nettisarjaan, jossa turkulaiset kirjalliset vaikuttajat kertoivat omista musiikkimieltymyksistään ja musiikinkuuntelustaan. Ei pitäisi kytätä tällaisia asioita, mutta huomasin, että omaa haastistani oli suositeltu Facebookissa enemmän kuin Tommi Kinnusen vastaavaa!

Tajusin kuitenkin, etten tuossa Musasto-blogin jutussa kerro kauheasti mitään siitä, mitä oikeasti kuuntelen. Haastattelun pohjalta tehtiin musiikkiosastolle pieni näyttelykin - siellä oli pelkästään Suicidea ja jazzia. Oikeasti en kauhean paljon kuuntele jazzia, vaikka sillä nykyään onkin paikka sydämessäni, aiemmin saatoin sitä jopa inhota. Lupasin myös Facebookissa parille tutulleni, että jossain vaiheessa kirjoittaisin aiheesta enemmän blogiin, ja samalla kun tässä keskiviikkoiltana kuuntelen Spotifysta omaa, jutussa mainittua yli 1600 biisin soittolistaani, ajattelin pistää jotain irtokommentteja ylös.

1) En ole koskaan pitänyt valtavirran musiikista (poikkeuksia toki on). Meillä oli tänään pieni kustantamoaiheinen palaveri, jossa keskustelu rönsyili lopulta musiikin puolelle, sanoin etten välittänyt 90-luvulla mainstream-musiikista. Sitten jatkoin, etten välittänyt siitä 80-luvulla enkä 2000- tai 2010-luvullakaan. Toki jotkut hittibiisit alkavat vanhemmiten kuulostaa hyviltä ja olen oppinut pitämään joistain 80-luvun syntikkajutuista, mutta esimerkiksi juhlittu Pet Shop Boys jättää minut melko kylmäksi, joitain iskevimpiä hittejä lukuun ottamatta. Edelleen inhoan 80-luvun tukkametallia tai 90-luvun voimaballadeja enkä usko, että löydän niistä ikinä mitään kuuntelemisen arvoista. Monet omissa piireissäni rakastetut bändit, kuten U2, ovat minusta pelkästään tylsiä.

2) Eniten kuuntelen kovaäänistä rokkia, mutta en ihan mitä tahansa. Suoraviivainen ränttäys jonkin AC/DC:n tyyliin saa minut kolmannen biisin kohdalla vaihtamaan bändiä, vaikka yksittäisinä annoksina ränttätänttä menee. Kovaäänisellä rokilla tarkoitan 50-luvun raaemman linjan rockabillyä, 60-luvun garagea, 70-80-luvun punkia ja varsinkin jenkkipunkia (Dead Kennedys on koska tahansa parempi kuin Sex Pistols), 90-luvun alun grungea (joskin en enää kovin paljon) ja 2000-luvun garage- ja blues-retroilua. Siinä sivussa suomalaiset hardcoresta siinneet bändit, kuten Radiopuhelimet, ovat olleet tärkeitä. Erityinen paikka sydämessäni on joillekin bändeille, jotka rikkovat kaikki genrerajat, kuten The Cramps, Blurt, NoMeansNo tai The Pop Group. (Sen verran pitää sanoa, että nuo kategorisoinnit ovat aika karkeita, esimerkiksi ensimmäinen merkittävä garage-revival oli jo 80-luvulla, jolloin olin vaikutuksille altis nuori poika, ja joitain tuon ajan bändejä kuuntelen edelleen mielelläni, kuten Lime Spidersia tai Stomachmouthsia.)

3) Olen kiinnittänyt viime aikoina huomiota siihen, että musiikilliset mieltymykset voivat hyvinkin olla myötäsyntyisiä. Olen päätellyt - ilman minkäänlaista tieteellistä tai tutkimuksellista aineistoa - että tietynlaiset asiat musiikissa aiheuttavat eri ihmisissä erilaisia vaikutuksia. Itse olen tajunnut pitäväni - suorastaan nauttivani - alenevista bassolinjoista, jotka ovat perusta mustan musiikin rytmille. (Ks. yllä oleva Chicin video, kertosäkeen pianokuvio on nerokas.) Siksi minuun puree myös tavanomaisempi disko, jostain funkista tai 80-90-luvun vaihteen rapista puhumattakaan (Eric B. & Rakimin Follow the Leader saattaisi hyvinkin olla omalla kaikkien aikojen parhaiden levyjen listallani; tässä nimibiisi). Kaipaan musiikkiini rytmiä, backbeatia. Voin kuunnella biisejä, joissa toistetaan samaa kuviota loputtomiin, ja esimerkiksi suuresti rakastamani Suicide kuuluu tähän ryhmään (ks. alla; biisi jonka urkuriffin haluaisin oppia soittamaan), samoin amerikkalaiset no wave -tanssibändit, kuten ESG. Saatan jopa saada todellista mielihyvää kuunnellessani biisiä, jossa vain toistetaan samaa bassokuviota.

Olen huomannut, että melodiat eivät minua kovin helposti puhuttele, vaikka on toki melodioita, jotka saavat minut hyrisemään mielihyvästä (kuten vaikkapa tämä australialainen 60-luvun biisi tai tämä 20 vuotta uudempi uusiseelantilainen kappale). Oudompi ja vaikeammin selitettävä mieltymys on se, että pidän useammin amerikkalaisista bändeistä ja biiseistä kuin englantilaisista - sama kyllä pätee myös kirjoihin ja elokuviinkin. Ehkä amerikkalainen suoruus ja melodramaattisuus ovat kuitenkin sydäntäni lähempänä kuin brittiläinen pidättyväisyys ja ironia. Samalla olen huomannut, että jokin tietty täsmällisyys tai napakkuus, jopa kulmikkuus on minusta viehättävää - en tiedä, ovatko ne oikeita sanoja, mutta esimerkiksi Bob Dylanin musiikin olen aina kokenut pelkästään vellovana.
4) Olen myös miettinyt, että jos tietyistä sointukuvioista pitäminen on myötäsyntyistä ja liittyy aivokemiaan, niin jostain tietystä musiikista pitäminen ei voi olla mitään harkittua erikoisuudentavoittelua, mistä aina välillä kuulee syytettävän, kun ei syty millekään kaikkien tuntemalle tai rakastamalle. Tätä en tietenkään pysty todistamaan, mutta on vaikea kuvitella ihmistä, joka pakottaisi itsensä kuuntelemaan musiikkia, josta ei oikeasti pidä. Tosin olen myös pohtinut, että kaikkia ihmisiä vääränlainen musiikki ei häiritse (ainakin niin kauan kuin se ei ole liian vääränlaista, esimerkiksi free jazzia kaikkine hälyäänineen), mutta itselleni esimerkiksi altistus voimaballadeille voi olla todella tuskallista, ja väitän etten keksi tai liioittele reaktiotani. Työtä tehdessäni kuuntelen musiikkia lähes koko ajan, mutta pelkkää radiota en pysty pitämään päällä. Spotify on erinomainen väline juuri minulle, koska se takaa lähes tauottoman musiikkivirran. (Erityinen kiitos tässä kohtaa vaimolle, joka meillä Spotifyn maksaa!) Edellä olevan tajutessani olen tietysti joutunut myöntämään, että en voi kovin sanoin arvostella oikein mitään musiikkia, koska melkein mikä tahansa musiikki voi jonkun mielestä olla hyvää eli tuottaa oikeanlaisia aivokemiallisia reaktioita.

5) Kuuntelimme joulun aikana Spotifysta automaattisesti generoitua listaa omista suosikkibiiseistäni. En ymmärtänyt kaikkien biisien olemassaoloa listalla (siinä oli esimerkiksi Clashia, josta en ole ikinä saanut minkäänlaista otetta), mutta paljon hienoa musiikkia siinä oli, josta tunnistin pitäneeni vuoden aikana paljon (tässä yksi esimerkki ja tässä toinen). 17-vuotias tytär oli seurassamme ja sanoi jossain vaiheessa, että kaikissa listan biiseissä on jotain samaa. Hän ei kuitenkaan osannut sanoa, mitä se oli, mutta oli jännää, että hän sen huomasi, koska samalla se kertoi siitä, että olen kuunnellut vuoden aikana suhteellisen johdonmukaisesti itseni näköistä musiikkia. Se tuntuu olennaiselta asialta.

Tässä vielä lopuksi sitä raaempaa rockabillyä (tämäkin biisi oli vuoden 2016 suosikkien listallani):

Pääteokseni ja sen unohtuneet jälkisanat sekä lähdeluettelo

Kun on oma kustantajansa, niin ei aina tule ajatelleeksi kaikkea, mitä kaupallisten kustantajien kustannustoimittajat miettivät. Tajusin nimittäin, kun selasin uutta kirjaani, Helmivyön kautta julkaisemaani artikkelikokoelmaa Kovaa kyytiä ja kaunokaisia, että siinä olisi pitänyt olla mukana jonkinlaiset jälkisanat sekä lähdeluettelo. Kirjasta tulee vähän orpo olo, kun viimeinen tekstisivu on samalla kirjan viimeinen sivu (kirjassa on siis täsmälleen neljällä jaollinen määrä sivuja); tajusin, miksi Avaimen kustannustoimittaja aikoinaan ehdotti minulle, että aiemmin ilmestyneeseen teokseeni Sotaa, sutinaa ja seikkailuja voisi tehdä jälkisanat, vaikka pidin ajatusta vähän keinotekoisena ja turhana.

Mitään en voinut asialle oikein tehdä, koska Kovaa kyytiä ja kaunokaisia oli jo ilmestynyt - hiukan nihkeästi suhtaudun ajatukseen, että tekisin kirjasta uuden version ja lataisin sen BoD:n palvelimelle, koska jokainen latauskerta maksaa. Mutta sitten ajattelin, että voin kirjoittaa jälkisanat blogiin ja kasata lähdeluettelon tänne.

Tässä siis toisin sanoen Kovaa kyytiä ja kaunokaisia -teoksen jälkisanat sekä lähdeluettelo:

Lopuksi 

Olen määritellyt kirjani alaotsikoksi "kirjoituksia lajityyppikirjallisuudesta". Mietin pitkään, olisiko se voinut olla "kirjoituksia kioskikirjallisuudesta", koska sitä suurin osa kirjoituksista kuitenkin käsittelee: nopeasti luettavaa ja pois heitettävää kertakäyttökirjallisuutta. Kyse on kuitenkin samoista lajityypeistä kuin muussakin, ehkä arvokkaammin (lue: kovissa kansissa) julkaistussa viihdekirjallisuudessa, ja samoja lajityyppejä ovat käyttäneet myös monet tunnustetut arvokirjailijat. Oman artikkelinsa tai artikkelikokoelmansa paikka olisi tutkia kaikkia niitä yhtymäkohtia, joissa korkeakirjallinen kulttuuri on koskettanut kioskikirjallisuutta tai toisinpäin - esimerkiksi Paul Austerin New York -trilogiassa tai 1960-luvun kokeellisessa pornografiassa, jota kirjoittivat vuoden 2016 viimeisenä päivänä kuolleen David Meltzerin kaltaiset vastakulttuuriset hahmot.
Kovaa kyytiä ja kaunokaisia on myös jonkinlainen vastaus niille, joille kioskikirjallisuus merkitsee lähtökohtaisesti jotain huonoa ja kelvotonta, jota voi lukea vain ironisesti. Teosta viimeistellessäni eräs kollega lähetti minulle viestin ja kysyi, tiesinkö sen-ja-sen tuotteliaan omakustannekirjailijan, jonka teokset vilisevät kirjoitus- ja kielioppivirheitä. Kollegani oli ajatellut, että pulp-kirjallisuuden tuntijana olisin kiinnostunut. Toivottavasti Kovaa kyytiä ja kaunokaisia kuitenkin osoittaa, että niin sanottu pulp-kirjallisuus on ammattitaitoisten ja usein näkemyksellistenkin kirjailijoiden tekemää kirjallisuutta, joka on vaikuttanut muun kirjallisuuden historiaan suuresti. Esimerkiksi kovaksikeitettyä dekkaria monine elokuvista tuttuine kliseineen ei olisi ilman pulp-lehtiä.
Tarkoitukseni ei ole suhtautua kioskikirjallisuuteen nostalgisesti (vaikka varmasti kyse on siitäkin, katseesta maailmaan, jossa kirjoittamalla eläminen oli erilaista kuin nykyään ja jossa mitä tahansa kirjaa saatettiin myydä kymmeniä tai satoja tuhansia kappaleita). Kioskikirjallisuus sellaisena kuin se kirjan sivuilla esiintyy on suurin piirtein kadonnut kokonaan ja osittain muuttunut pastissiksi, mutta sen perään ei kannata haikailla. Maailma on peruuttamattomasti muuttunut, mutta menneen maailman jäljet näkyvät meidän maailmassamme - elokuvissa, peleissä, muodissa, kuvituksessa, mainoksissa, uusissa kirjoissa -, joten niistä on syytä olla tietoinen.
Kyse ei ole myöskään käänteisestä elitismistä, jossa kioski- tai ylipäätään viihdekirjallisuus olisi lähtökohtaisesti parempaa kuin korkeakirjallisuus, vaikka joissain kohdissa kirjallisuudenhistoriaa kioskeissa myyty halpistuote on voinut olla kapinallisempaa tai kriittisempää kuin kaanoneihin hyväksytty kaunokirjallisuus. Toivottavasti tällaiset kohdat näkyvät tässä teoksessa, vaikka ne eivät olekaan sen pääpointti.

***

Kovaa kyytiä ja kaunokaisia on eräällä tavalla pääteokseni, koska siihen on vuodattunut lähes kaikki, mitä olen erilaisesta genrekirjallisuudesta ja kioskikirjallisuudesta vuosien varrella kirjoittanut. Montakaan genreä ei jää käsittelemättä - isoin puute on tietenkin naisille tarkoitettu romantiikka, mutta siitä ei ole maailmanlaajuisestikaan monta tutkimusta olemassa. Akateemista kiinnostusta naisten romantiikkaan on ollut olemassa aina Janice Radwayn kirjasta Reading the Romance (1984) alkaen, mutta akateeminen tutkimus ei ole koskaan ollut kauhean hyvä kertomaan jonkin kirjallisuuden alalajin historiasta (eikä se usein ole ollut sen tarkoituskaan). Lisäksi akateemikot mielellään viihdettä tutkiessaan käsittelevät jotain omaa suosikkiaan eivätkä työnnä käsiään mutaan, jolloin naisten romantiikaksi riittäisi vaikka Helen Fielding ja sadat ja tuhannet Harlequin-kirjat jäisivät vaille paneutunutta tutkijaansa.
Kirjassa ei ole myöskään suomalaista aineistoa. Sitä käsittelen teoksessani Sotaa, sutinaa ja seikkailuja, joka ilmestyi vuonna 2014 Avaimen julkaisemana. Siinä on myös pari artikkelia romanttisesta kirjallisuudesta esimerkiksi Lea Lyytikäisen tuotannossa. Kovaksikeitettyä dekkaria - lempilajityyppiäni - olen käsitellyt niin ikään Helmivyön julkaisemassa teoksessa Epämiellyttäviä päähenkilöitä, joka näin on toinen sisarteos käsillä olevalle kokoelmalle.
Ehkä näitä kaikkia tulen vielä käsittelemään erinäisissä teoksissa. Suomalaisen populaari- tai kioskikirjallisuuden historia on edelleen kirjoittamatta muutamista suppeammista yrityksistä huolimatta, mutta esimerkiksi Tapani Bagge on tehnyt hyvää työtä esitellessään unohdettuja dekkaristeja Ruumiin kulttuuri -lehdessä (kirjoituksista osa on koottu teokseen Vaaran viehätys).

Turussa 4.1.2017
Juri Nummelin

Lähdeluettelo (ei ole täydellinen, osa kirjassa olevista tiedoista on niin hyvin imeytynyt selkärankaani, etten enää tiedä, mistä ne ovat alun perin lähtöisin)

Mike Ashley: The Time Machines. The Story of the Science-Fiction Pulp Magazine from the beginning to 1950. Liverpool University Press 2000.
Mike Ashley: Transformations. The Story of the Science-Fiction magazines from 1950 to 1970. The History of the Science-Fiction Magazine, Volume II. Liverpool University Press 2005.
The BFI Companion to Crime. Ed. by Phil Hardy. Cassell 1997.
The BFI Companion to the Western. Ed. by Edward Buscombe and Christopher Brookeman. Andre Deutsch & BFI 1993.
The Big Book of Noir. Ed. by Ed Gorman, Lee Server & Martin H. Greenberg. Carroll & Graf 1998.
Thomas L. Bonn: UnderCover. An Illustrated History of American Mass Market Paperbacks. Penguin 1982.
John G. Cawelti: Adventure, Mystery, and Romance. Formula Stories as Art and Popular Culture. University of Chicago Press 1976.
John G. Cawelti & Bruce A. Rosenberg: The Spy Story. The University of Chicago Press 1987.
Raymond Chandler: Se murhaa joka osaa, teoksessa Chandler: Helmistä on vain harmia. Kolme rikoskertomusta sekä essee. Suom. Eero Huhtala. WSOY 1971.
John Conquest: Trouble Is Their Business. Private Eyes in Fiction, Film and Television 1927-1988. Garland Publishing 1990.
Michael L. Cook: Mystery, Detective, and Espionage Magazines. Greenwood Press 1983.
William L. DeAndrea: Encyclopedia Mysteriosa. A Comprehensive Guide to the Art of Detection in Print, Film, Radio, and Television. Prentice Hall 1994.
John Dinan: The Pulp Western. A Popular History of the Western Fiction Magazine in America. Borgo Press 1981.
John Dinan: Sports in the Pulp Magazines. McFarland 2009.
The Encyclopedia of Science Fiction. Ed. by John Clute & Peter Nicholls. Orbit 1993. (löytyy nykyään myös netistä)
Film Noir. Ed. by Alain Silver & Elizabeth Ward. Secker & Warburg 1979. (useita uusia painoksia)
Ron Goulart: The Dime Detectives. Mysterious Press 1988.
The Hardboiled Dicks. An Anthology and Study of Pulp Detective Fiction. Ed. by Ron Goulart. Pocket Books 1965.
Philip Harbottle - Steve Holland: Vultures of the Void. Borgo Books 1992.
Foster Hirsch: The Dark Side of the Screen: Film Noir. Da Capo 1981.
Steve Holland: The Mushroom Jungle. A History of Postwar Paperback Publishing. Zeon Books 1993.
Allen J. Hubin: Crime Fiction 1749-1980. Garland 1984 (ja myöhempiä painoksia).
Robert Lesser: Pulp Art. Gramercy 1997.
Murder Off the Rack. Critical Studies of Ten Paperback Masters. Ed. by Jon L. Breen & Martin H. Greenberg. Scarecrow Press 1989.
James Naremore: More Than Night. Film Noir in its Contexts. University of California Press 1998.
William F. Nolan: The Black Mask Boys. Masters in the Hard-Boiled School of Detective Fiction. William Morrow 1985.
Jess Nevins: The Pulps: A Yearly Guide. CreateSpace 2016.
Juri Nummelin: Kuudestilaukeavat. Amerikkalaisia länkkäripokkareita suomeksi. BTJ 2004.
Juri Nummelin: Pulpografia. Amerikkalaisia kioskidekkareita suomeksi 1936-89. Suomen dekkariseura 2000.
Juri Nummelin: Pulpografia Britannica. Brittiläisiä kioskidekkareita suomeksi 1944-1992. Turbator 2014.
Juri Nummelin: Viidestilaukeavat. Länkkärinovelleja lukemistolehdistä. Suomen länkkäriseura 2005.
Geoffrey O'Brien: Hardboiled America. The Lurid Years of Paperbacks. Van Norstrand Reinhold 1981.
Adam Parfrey: It's a Man's World. Men's Adventure Magazines, the Postwar Pulps. Feral House 2003.
The Penguin Encyclopedia of Horror and the Supernatural. Ed. by Jack Sullivan. Viking 1986.
Pohjoisamerikkalaisia lännenkirjailijoita. Toim. Juri Nummelin. BTJ 2005.
Bill Pronzini: Gun in Cheek. A Study of "Alternative" Crime Fiction. Mysterious Press 1982.
Bill Pronzini: Son of Gun in Cheek. Mysterious Press 1987.
Pulp Friction. Ed. by Michael Bronski. St. Martin's 2003.
The Pulps. Fifty Years of American Pop Culture. Ed. by Tony Goodstone. Chelsea House 1970.
Matti Salo: Seinä vastassa. Johdatus Hollywoodin mustan elokuvan, film noirin, lähteille. Suomen elokuva-arkisto 1982.
Piet Schreuders: The Book of Paperbacks. A Visual History of the Paperback. Virgin 1981.
Science Fiction. Toim. Juhani Hinkkanen, Kai Ekholm ja Esko Lius. Kirjastopalvelu 1990.
Lee Server: Danger Is My Business. An Illustrated History of the Fabulous Pulp Magazines, 1896-1953. Chronicle Books 1993.
Lee Server: Over My Dead Body. The Sensational Age of the American Paperback: 1945-1955. Chronicle Books 1994.
Lee Server: The Encyclopedia of Pulp Fiction Writers. Checkmark Books 2002.
Sin-A-Rama. Sleaze Sex Paperbacks of the Sixties. Ed. by Adam Parfrey, Earl Kemp et al. Feral House 2005.
St. James Guide to Crime and Mystery Writers. Ed. by Jay P. Pedersen. St. James 1996.
Susan Stryker: Queer Pulp. Perverted Passions from the Golden Era of Paperback. Chronicle Books 2001.
Twentieth Century Science Fiction Writers. Ed. by Curtis C. Smith. St. James 1986.
Twentieth Century Western Writers. Ed. by James Vinson. Macmillan 1982.
Weasels Ripped My Flesh! Two-Fisted Stories From Men's Adventure Magazines. Ed. by Bob Deis & Wyatt Doyle. New Texture 2013.