Leonard Cline: Jumalan pää: esipuhe

Clinen romaanin ensipainos vuodelta 1925

Minusta on näköjään tullut myös suomentaja kaiken muun lisäksi. Olen suomentanut jo kuusi romaania (tai oikeastaan seitsemän, mutta seitsemäs ei ole vielä ilmestynyt) sekä yhden pitkän esseen (Lovecraftin Yliluonnollinen kauhu kirjallisuudessa). Yksi näistä romaanisuomennoksista on amerikkalaisen Leonard Clinen Jumalan pää eli God Head. Se ilmestyi alun perin 1920-luvulla, ja vaikka siinä kerrotaan suomalaisista siirtolaisista ja kirja arvosteltiin tuoreeltaan Helsingin Sanomissa, sitä ei ole koskaan aiemmin käännetty eikä sitä käytännössä ole täällä lainkaan tunnettu tai luettu, tuota Hesarin vanhaa arviota lukuun ottamatta. Suomensin teosta apurahalla tai oikeastaan apurahan jämillä, koska pääsin aloittamaan työn vasta, kun apuraha oli käytännössä käytetty muihin hankkeisiin. (Kirjoitan tästä joskus lisää.) Koska en pidä keskeneräisistä hankkeista, jatkoin työtä, vaikka se oli myös kiusallisen vaikeaa. Nyt kun katson kirjaa, huomaan, että se olisi pitänyt oikolukea vielä kerran, mutta sellaiseen ei nyt valitettavasti ollut aikaa. 

Tein kirjaan myös esipuheen, julkaisen sen alla hiukan editoituna. Pidempi versio on kirjassani Lisää kovaa kyytiä ja kaunokaisia, jonka saa esim. täältä. Cline on kiehtova hahmo ja Jumalan pää kiehtova kirja, joten suosittelen tutustumaan. Esipuheessa mainittu Douglas A. Anderson pitää Clineen keskittyvää blogia täällä; sain häneltä paljon tärkeää tietoa aivan viime vaiheissa (oletan, että häneltä sain alun perin kuulla koko kirjasta sähköpostilistalla kauan sitten). Tähän olen lisännyt pariin kohtaan Andersonin huomautuksen. 

Jumalan pää saatavilla verkkokaupoista mm. täällä. Kustantajan sivu täällä; sivulla sanotaan, että romaani olisi kauhuhenkinen, mutta minusta se ei ole oikein sitäkään, vaikka Clinen maine lepääkin kauhuromaani The Dark Chamberin hartioilla. Paulus Kempfin sekoilu Michiganin erämaissa on toki ajoittain pelottavaa ja ahdistavaa. 

Leonard Cline ja Jumalan pää

Leonard Clinen nimi ei sano juuri kenellekään suomalaiselle mitään, vaikka hänen romaanissaan Jumalan pää Kalevala näyttelee merkittävää temaattista roolia ja sen suppeasta henkilökaartista valtaosa on suomalaisia siirtolaisia. Onko Kalevala niin pyhä asia suomalaisille, ettemme halua tietää muiden kirjoittamista Kalevala-aiheisista kirjoista? 

Kauhean hyvässä valossa Cline ei naiiveja suomalaissiirtolaisiaan näytä, mutta ei hän tee niin Jumalan pään päähenkilöllekään, opportunistiselle valehtelijalle ja narsistille Paulus Kempfille. Kempf on yksi 1900-luvun kirjallisuuden varhaisia epäluotettavia kertojia, jonka jutut niin lukijalle kuin kirjan muille henkilöillekin ovat täynnä mielettömiä paisutteluja ja suoranaisia vedätyksiä. Hän valehtelee myös itselleen, vaikka on kirjan myötä tekevinään suurta parannusta. 

Leonard Clinea ei ehkä muistettaisi lainkaan, jos kauhukirjallisuuden moderni klassikko H. P. Lovecraft ei mainitsisi häntä esseessään Yliluonnollinen kauhu kirjallisuudessa (1927/1945). Tekstissä Lovecraft ylistää Clinen romaania The Dark Chamber (1927), jossa mies pyrkii muistojaan tallentamalla ja aistejaan kiihottamalla päästä käsiksi rotumuistoihin ja muuttuu epäinhimilliseksi olennoksi. Samanlainen matka pimeyden sydämeen on myös Jumalan pää.

Leonard Lanson Cline, Jr. syntyi vuonna 1893 Michiganissa mainostoimittajaisän ja kirjallisia harrastuksia omanneen äidin lapsena. Cline työskenteli vuodesta 1916 alkaen toimittajan hommissa. Hän oli uutisreportteri, mutta kirjoitti myös musiikki-, näytelmä-, kirja- ja taidearvosteluja. Cline kynäili runoja eri lehtiin jo nuorena miehenä, ja vuonna 1914 hän julkaisi esikoiskokoelmansa Poems. 

Vuonna 1922 Cline siirtyi Baltimore Suniin, johon hänet oli houkutellut aikansa tunnetuimpiin intellektuelleihin kuulunut H. L. Mencken. Menckenin kautta Cline sai tekstejä läpi myös aikansa tärkeimpiin aikakauslehtiin, kuten The Smart Setiin, The American Mercuryyn ja The New Republiciin.

Vuonna 1925 ilmestyi Clinen esikoisromaani God Head – Cline todellakin kirjoittaa teoksen nimen näin, vaikka jumaluutta tarkoittava "godhead" kirjoitetaan yhteen. Kirjan julkaisi vasta perustettu Viking Press, josta tuli aikaa myötä merkittävä laatukustantamo. Meriseikkailu Listen, Moon! ilmestyi vuonna 1926. Seuraavana vuonna ilmestyi Clinen kolmas romaani, jo mainittu kauhuteos The Dark Chamber. Kummatkin teokset olivat Viking Pressin julkaisemia.

Cline oli tässä vaiheessa osa aikansa yhdysvaltalaista kirjallista eliittiä, pienimuotoista julkista suosiota nauttinut intellektuelli, jonka elämä katkesi äkillisesti tragedian jälkeen. Cline, jolle alkoholi maistui, oli nimittäin ampunut ystäväänsä kesken viinankatkuisen tappelun. Clinen ystävä  kuoli vammoihinsa sairaalassa, mutta ehti sitä ennen antaa lausunnon, jonka mukaan Cline oli syytön. Tämä ei estänyt tuomaria määräämästä Clinea vankilaan vuodeksi. Tänä aikana Cline kirjoitti salanimellä Alan Forsyth jatkokertomuksia pulp-lehtiin. Tapaus oli laajalti julkisuudessa, mikä aiheutti sen, että Clinen vaimo jätti hänet. Tapausta uutisoitiin myös Suomessa, jossa tunnuttiin ilakoivan, että sairaalloisen ja suomalaisia panettelevan kirjan kirjoittajaa syytetään murhasta.

Cline vapautui vankilasta kahta kuukautta aiemmin hyvän käytöksen ansiosta.  Hän pääsi töihin Time-lehteen, mutta tätä vaihetta ei kauan kestänyt, kun hän kuoli tammikuussa 1929 sydänkohtaukseen. Hän oli paria päivää aiemmin järjestämillään juhlilla valittanut rintakivuista. Clinelta julkaistiin vielä postuumi runokokoelma After-Walker (1930). 

Tästä alkoi Clinen unohdus. The Dark Chamber on toki julkaistu kolmeen kertaan uudelleen, mutta uusintapainoksista yksi on pienkustantamon kirja 2000-luvulta. God Head julkaistiin ensimmäisen kerran uudestaan vasta vuonna 2012. Listen, Moon! -kirjaa tai Clinen runoja ei ole koskaan julkaistu uudestaan. Tolkien-tutkijana tunnettu Douglas A. Anderson oli ensimmäinen, joka kiinnitti huomiota Clineen. Hän toimitti Clinen pulp-novelleista uusintajulkaisun The Lady of Frozen Death and Other Weird Tales (1992) ja kirjoitti esipuheen The Dark Chamberin uudelleenjulkaisuun vuonna 2005. Myöhemmin hän on oman pienkustantamonsa kautta julkaissut uudestaan Clinen jatkokertomuksen The Cult Murders; siitä on tullut toinenkin, näyttävämpi uusintapainos Steeger Booksin kautta.

Miksi Cline sitten pitäisi muistaa? Suomessa Jumalan pää resonoi, koska se kuvaa suomalaisia siirtolaisia Michiganin erämaissa ja siirtolaisuuden tutkiminen on ollut merkittävä osa suomalaista identiteettiä pitkään. Lisäksi Jumalan pää on omaperäinen lisä Kalevalasta innoittuneisiin proosateoksiin – joita ei Suomessakaan ole liialti julkaistu. Kirjassa on joitain virheitä, kuten puhe vuoden 1870 kapinasta, mutta laaja kuva suomalaisista on osuva. Idean romaaniin Cline sai raportoituaan Michiganin kaivoslakoista vuonna 1917 ja tavattuaan juttuja tehdessään suomalaistaustaisen mystillisen agitaattorin Strangin. (Huom! Cline-tuntija Douglas Anderson on sitä mieltä, että Strang ei ollut suomalainen, vaan ehkä ruotsalainen.)

Tarinaan Cline liittää myös nietzscheläiset yli-ihmisuskomukset, joihin hänen päähenkilönsä, entinen taiteilija, entinen lääkäri ja entinen lakkokiihottaja Paulus Kempf lankeaa. Kempf testaa ajatuksiaan pienen kylän suomalaisiin, jotka naiivisti ja taikauskoisesti alkavat pelätä Kempfiä, vaikka tällä on oikeasti vain yksi asia mielessään: päästä isäntänsä Karl Bergbomin nuoren Aino-vaimon pöksyihin. Lopussa Kempf väläyttelee mielettömiä kosmisia visioita ihmisen ikuisesta elämästä jossain avaruuden kaukaisessa kolkassa. Samalla Kempf on kuitenkin kylmäverinen murhaaja. Hän on epäluotettava, mutta myös epämiellyttävä kertoja. Lukija tuntee hulluuden hiipivän häneenkin Jumalan päätä lukiessaan. 

Leonard Cline oli kirjoittanut arvostelun Sibeliuksen toisesta sinfoniasta Detroit Newsiin 1910-luvun lopulla. Kiinnostus suomalaisiin kansanlauluihin ja -runoihin musiikin takana heräsi ja Cline luki Kalevalan. Lisäksi hän oli asunut suomalaisen perheen naapurina ja kuunnellut perheen laulamia kaipuun täyttämiä balladeja. Laulut ja tarinat ovatkin tärkeä osa Jumalan pään kudosta – ilman Kalevalan kertomuksia Kempf ei alkaisi uskoa olevansa yli-ihminen. 

New York Worldissa kesällä 1924 ilmestyneessä kolumnissaan "Kullervo and Others" Cline kertoi suomenkielen opiskelustaan ja Kalevalan lukemisesta. Häntä harmitti, että suomalaiset muistetaan vain urheilusaavutuksistaan, kuten maratoonari Albin Stenroosista. Näiden sijaan suomalaiset tulisi muistaa arkkitehdeistä, kuten Eliel Saarisesta, joka oli tuolloin jo muuttanut Yhdysvaltoihin, tai säveltäjistä ja muusikoista, kuten Selim Palmgrenista, joka oli käynyt konserttimatkalla Yhdysvalloissa. Lisäksi suomalaisia pitäisi kunnioittaa siitä, että he puhuvat suomea joka päivä. Clinen mukaan suomi on yksi Euroopan kauneimmista kielistä. Hän tarjoilee esimerkkejä, kuten yö ("lausutaan kuten ranskan u ja eu peräkkäin") ja korpikuusen kyyneleitä. Jälkimmäinen kuuluu Clinen englanninnoksena: "tears of the pine tree that weeps in the swampy wilderness". Kolumni huomattiin suomalaisissa lehdissä tuoreeltaan ja sitä siteerattiin moneen kertaan. 

Kalevalan lisäksi Clinella oli toinenkin lähde suomalaiseen sielunmaisemaan. Hän kertoo kolumnissaan ostaneensa harlemilaisesta kaupasta kirjan suomalaisia kansanlauluja. Kirjan nimeä hän ei sano, mutta siinä oli noin 500 laulua, osa edusti vanhinta kalevalaista kerrostumaa, osa oli uudempia. Jumalan päähän näistä lauluista on nuotteina päätynyt kaksi, J. H. Erkon kirjoittama "Olet maamme, armahin Suomenmaa" ja kansanlaulu "Tuonne taakse metsämaan". 

Clinen tiedetään lukeneen myös Johannes Linnankosken Laulun tulipunaisesta kukasta, jonka päähenkilö Olavi onkin samanlainen naistensankari kuin Paulus Kempf. Heidän kohtalonsa on kuitenkin kirjojen lopussa aivan erilainen. (Huom! Douglas Anderson totesi, että mikään ei osoita, että Cline olisi lukenut Linnankosken kirjaa ennen kuin kirjoitti Jumalan pään.)

Helsingin Sanomien toimittaja Yrjö Niiniluoto (josta tuli myöhemmin lehden pitkäaikainen päätoimittaja) arvosteli God Headin melko tuoreeltaan. 18.1.1926 päivätyssä pitkässä ja paneutuneessa arviossaan Niiniluoto kiittelee romaania osuvasta suomalaisten kuvauksesta, mutta moittii sitä joistain virheistä. Kirjoittajan mukaan Cline sortuu Paulus Kempfin kuvauksessa "filosofiseen spekulatsioniin ja halpahintaistettuun faustismiin" ja vertaa teosta Sinclair Lewisin Tohtori Arrowsmithiin (1925), jota pitää parempana. Niiniluodon mukaan Cline sai innoituksen Kempfin hahmoon tavattuaan "mystillisen" agitaattori Strangin Michiganissa. Näinkin kiittävän arvion jälkeen on outoa, että romaania ei ole aiemmin suomeksi julkaistu. 

Suomalaisen kauhukirjallisuuden historiasta ja sen tekemisestä

En ole kirjoittanut tänne blogiin kunnolla mitään pitkään aikaan. Se johtuu suurelta osalta siitä, ettei ole aikaa eikä jaksamista. Lähes kaikki työpäivät kuluvat työn tekemiseen - apurahalla loisijoiden kuuluisia vapaapäiviä ei juuri ole. Kun työpäivä on ohi, alan olla niin poikki, etten todellakaan jaksa mitään ylimääräisiä kirjoitteluja. Illalla katson mieluummin vähän aikaa elokuvaa tai sarjaa ennen kuin menen lukemaan kirjaa sänkyyn. 

Näin kirjailijanurani ehkä merkittävimpiin kuuluva teos meni täysin ohi tässä blogissa. Tarkoitan tietenkin maaliskuussa ilmestynyttä teosta Kuoleman usvaa ja pimeyttä, joka on suomalaisen kauhukirjallisuuden historia. Tein kirjaa lähes kaksi vuotta, ja sen julkaisi Tuomas Kilven vetämä Oppian, sen jälkeen kun muutamat muut kustantajat olivat ideani hylänneet. Se ei ollut rohkaiseva kokemus enkä voi kuin ihmetellä suomalaisten kustantajien yleistä kulttuuritahtoa tai sen puutetta, mutta onneksi Tuomas - jonka kanssa olen tehnyt ennenkin yhteistyötä niin BTJ:ssä kuin Finn Lecturassakin - otti kirjan kustannettavakseen. Ja onneksi kirja on saanut myös ihan hyvin näkyvyyttä, vaikka se isoin jäi ilmeisesti saamatta - tarkoitan Helsingin Sanomia (jossa Juho Typpö tosin nosti teoksen "Tätä odotamme" -palstalle, mutta arvostelua ei koskaan tullut). 

Kuoleman usvaa ja pimeyttä on jatkoa 2016 ilmestyneelle kirjalleni Wild West Finland, jossa nostin esille suomalaisen lännenkirjallisuuden. Kauhukirjallisuus on aina ollut sydäntäni lähellä, vaikka en ole harrastanut sitä niin paljon kuin haluaisin, ja olen tehnyt useita teoksia kauhun alalla: olen toimittanut sekä novelliantologioita että hakuteoksen Ulkomaisia kauhukirjailijoista yhdessä Jukka Halmeen kanssa. Myös Lovecraftin esseen "Yliluonnollinen kauhu kirjallisuudessa" suomentaminen kuuluu tähän. Ajattelin myös, että suomalainen kauhukirjallisuus on niin pieni alue, että pystyn käsittelemään sen yksin. 

No, vähänpä tiesin. Kirjasta tuli yllättävän laaja, 350 sivua todella pienellä fontilla. Kirja olisi helposti ollut 500-sivuinen, jos se olisi taitettu lukijaystävällisemmin. (Jotkut arvostelijat ovat valittaneet, että kirja on huolimattomasti taitettu, mutta itse en ole juuri mokia havainnut - en ole tosin lukenut kirjaa kuin sieltä täältä.) Ymmärrän pienen kustantajan ratkaisun, tosin sisällysluettelosta puuttuvat sivunumerot harmittavat.  

Kirjan laajuus aiheutti myös sen, että sen tekeminen oli todella stressaavaa. Viime syksynä oli hetkiä, jolloin tuntui, että kaikki luhistuu - tai että en ainakaan ehdi tekemään kirjaa niin että se ilmestyy sovittuna ajankohtana. Kustantajan antamasta deadlinesta myöhästyin kuukauden ja yhden viikon, ja silti tuntui, että kaikenlaista jäi käsittelemättä. Missään nimessä en olisi voinut enempää kirjaa myöhästyttää, koska siihen tarkoitetut apurahat olivat loppuneet jo aiemmin keväällä. Elin viime syksyn mikrokustantamoni Helmivyön rahoilla, joita ei niitäkään kovin paljon ollut. (Mietin jossain vaiheessa, olisiko minun pitänyt odottaa seuraavaa apurahaa, mutta sellaistahan ei olisi välttämättä koskaan tullut, ja joka tapauksessa kustantaja oli jo ilmoittanut kirjan ilmestyväksi vuoden 2020 keväällä.) 

Joitain melko tärkeitä asioita kirjoitin käsikirjoitukseen vielä viimeisenä päivänä, jolloin kirjan lähetin. Se olikin jännä päivä: olin sopinut parin ystävän kanssa, että nähdään baarissa kahdelta iltapäivällä, sitten ilmoitin että meneekin myöhemmäksi, sitten ilmoitin, että ehkä kahdeksalta voisin ehtiä. Kun käsikirjoitus lopulta lähti Tuomakselle, laitoin koneen saman tien kiinni, kävin suihkussa (olin hikoillut paitani pilalle kirjaa työstäessäni), tilasin taksin ja odottaessani join drinkin. Käsikirjoituksen lähettämisestä kesti viisitoista minuuttia, kun olin jo baaritiskillä shampanjalasi kädessäni. En tiedä, mitä muut tekevät tällaisessa kohtaa, tuossa kohtaa minusta ainakin oli juuri oikea ratkaisu lähteä baariin ja juoda pää täyteen. 

Varmasti tämä stressi ja kiirehtiminen näkyvät teoksessa, varsinkin lähdeluettelossa, josta unohdin melkein kaikki omat teokseni, vaikka osaan viittaan esipuheessa. Jonkin verran tekstissä on lyönti- ja kirjoitusvirheitä, ja ylimääräisistä sidesanoista on joissain kritiikeissä huomautettu.   

Mitä sitten on suomalainen kauhukirjallisuus? Käsittelen sitä teoksessa mahdollisimman laajasti, sillä olen ottanut mukaan kansansatuja (ja totean, että ne eivät ole oikeaa kauhukirjallisuutta, mutta niissä on kuitenkin kauhussa myöhemmin laajasti käytettyjä aineksia), taidesatuja (esim. Laura Soinne), kansa- tai uskontotieteellistä kauhua (Lauri Simonsuuri: Myytillisiä tarinoita), postmodernia proosaa (Annika Idström) ja niin edelleen. 

Mukana on myös laaja katsaus 1920-1950-luvuilla rehottaneisiin lukemistolehtiin eli viikottain tai kuukausittain ilmestyneisiin halpoihin kioskeissa myytyihin lehtiin. Sanoin Wild West Finlandin ilmestyttyä, että se on ensimmäinen suomalaisen kirjallisuuden historiaa käsittelevä teos, jossa ovat mukana myös lukemistolehdet - Kuoleman usvaa ja pimeyttä täydentää kuvaa omalta osaltaan (kirjat ovat tosin paikoin päällekkäisiä, mutta olen myös tarkentanut aiheen kuvaa uudessa kirjassa). Uskon, että tämä, joidenkin mielestä ilmeisesti liian laaja osuus tulee olemaan historiallisesti arvokas - ja koko teos paljon arvokkaampi näin, "liian" laajana kuin tiiviimpänä laitoksena, jollaista jotkut kriitikot ovat kaivanneet. Itse ainakin olen ollut aina pettynyt joihinkin historiateoksiin, joista on jätetty alueen aluskasvillisuus kokonaan pois ja keskitytty vain huippuihin. (Sanonkin esipuheessa, että kirja on tehty periaatteella "on parempi tarjota liikaa tietoa kuin liian vähän". Joka tapauksessa tätä ei ole ehkä järkeä lukea kertaistumalta, vaan poimia tietoa sieltä täältä. Toisaalta teosta on myös kehuttu sujuvasanaisuudesta - mene ja tiedä.)

Mukana on tietysti myös ns. oikeaa kauhukirjallisuutta, jota on sitäkin Suomessa tehty yllättävän paljon, vaikka yleinen sanonta on, että ennen Kari Nenosta meillä ei ollut mitään. Väärinkäsitys johtuu tietysti siitä, että suomalaiset kirjailijat eivät ole rakentaneet edeltävän tradition päälle, vaan aloittaneet aina alusta. Näin suomalainen kauhukirjallisuus ei ole samalla tavalla kehittynyt kuin vaikkapa Yhdysvalloissa tai Englannissa, joissa on ollut perinnetietoisia kirjoittajia ja myös niitä, jotka ovat lähteneet kirjoittamaan perinnettä vastaan. Usein kauhua ei ole täällä kauhuksi tunnistettu eikä teoksia ole markkinoitu kauhuna - eikä niin tehdä aina vieläkään. Osa kauhusta, kuten mainitut lukemistolehdet, ovat yksinkertaisesti vain kadonneet historian hämäriin - tässäkään tuskin tulin käsitelleeksi kaikkea halpojen lukemistojen kauhua.

Suomalaisen kauhukirjallisuuden kultakausia ovat lyhyesti sanoen olleet ainakin seuraavat: 

- 1800-luvun puoliväli, jolloin ilmestyi ruotsiksi useita goottilaiseen perinteeseen sitoutuneita kauhuromaaneja

- 1800- ja 1900-luvun vaihde, jolloin tehtiin joitain folkloreen pohjautuvia tarinoita sekä harvinaisia dekadentteja kauhujuttuja

- 1920-luku, jolloin sisällissodan traumat ja yleisesti kiinnostanut esoteerinen ajattelu synnyttivät yhdessä kiinnostavaa kauhukirjallisuutta niin proosan kuin runojenkin muodossa (käsittelen paljon tulenkantajien runoutta)

- 1940-luku, jolloin lukemistolehdissä nähtiin paljon lähinnä amerikkalaisesta pulp-viihteestä vaikutteita ottanutta, usein sekavaa, toisinaan mieletöntä kauhukirjallisuutta (Harry Etelä on tämän kultakauden tärkein nimi)

- 1980- ja 1990-luvut, jolloin nähtiin ensiksi kioskikauhua Kari Nenosen teoksissa sekä joitain naiskirjailijoita, kuten Sirpa Tabet ja Tiina Kaila, sitten fanzineiden novelleja, joista on noussut esille joitain myöhemminkin kiinnostavia nimiä

- 2000-luku, jolloin on nähty Marko Hautalan ja Tiina Raevaaran kaltaisten kirjallisesti laadukkaiden ja temaattisesti rikkaiden tekijöiden teoksia sekä pienkustantamoiden usein pastissimaista, vanhaan perinteeseen pohjautuvaa kauhua. 

Lista on kärjistetty, mutta nämä kehityskulut ovat kuitenkin selkeitä. Sellaisia aikoja, jolloin kauhua ei ole kirjoitettu juuri lainkaan, on yllättävän vähän, lähinnä 1960- ja 1970-luku, joilta löytyy kuitenkin joitain esimerkkejä, kuten Yrjö Aunolan Elämä-lehteen kirjoittamat mystiset novellit. 1930-lukukin, varsinkin sen jälkipuoli, olisi tyystin tyhjä, jos lukemistolehtiä ei olisi ollut.  

Mitkä sitten olisivat parhaat suomalaiset kauhukirjat? Kirjassani ei tällaista listaa ole, koska monella kirjailijalla kauhutekstit ovat vain yksittäisiä novelleja tai runoja siellä täällä. Esimerkiksi Uuno Kailas oli merkittävä kauhukirjailija, mutta häneltä ei ole julkaistu yksittäistä selkeää kauhuteosta ennen kuin toimitin ja julkaisin Helmivyön kautta valikoiman nimeltä Hauta meren alla (Kailas suunnitteli kauhunovellikokoelmaa ja ilmeisesti siihen kuuluneet novellit ovat mukana toimitteessani). Aleksis Kiven Seitsemässä veljeksessä on kauhutarinoita Aapon kertomana (ks. tämä), mutta kokonaisuutena Seitsemän veljestä ei tietenkään ole kauhukirja. 

Mutta kokonaisista kirjoista valikoisin ehkä tällaisen (järjestys on kronologinen): 

Zachris Topelius: Morsian ja muita kertomuksia (2000-luvulla julkaistu ensimmäinen suomennosvalikoima Topeliuksen kauhutarinoita; myös Linnaisten vihreä kamari kestää edelleen lukemista)

H. Ahtela: Dégénéré (kuvataiteilijana paremmin tunnetun Einar Reuterin harvinainen omakustanne, psykologista kauhua mielisairaiden maailmasta)

Laura Soinne: Mustat helmet

Mika Waltari (nimellä Kristian Korppi): Kuolleen silmät

Aino Kallas: Sudenmorsian

Kosti Koskinen: Ihmeellinen kuherruskuukausi (nimestään huolimatta täysiverinen ja vieläpä aivan omaperäinen kauhunovellikokoelma)

Samuli Paulaharju: Tunturien yöpuolta

Harry Etelä: Kauhujen salakammio (vuonna 2007 toimittamani valikoima Etelän kauhutarinoita)

Lauri Simonsuuri: Myytillisiä tarinoita

Paavo Fossi: Kertomuksia (useita kansantaruista vaikutteita saaneita kauhunovelleja sisältävä kirja)

Kari Nenonen: Se ken tulee viimeiseksi on kuolema

Sirpa Tabet: Punainen metsä 

Boris Hurtta: Lumen tuloa ei voi estää; joku Hurtan novellikokoelmista

S. Albert Kivinen: Merkilliset kirjoitukset

Päivi Alasalmi: Vainola; Riivatut

Harri Kumpulainen (salanimellä István Komoly Csalás): KLANG (hämmentävä satiirinen huijaus, kertomus unkarilaisista kansanvampyyreista)

Marko Hautala: Kuokkamummo (melkein mikä tahansa Hautalan kirja voisi olla tässä listassa)

Terhi Tarkiainen: Pure mua (kepeän chick lit -ulkoasunsa alla hauska ja samaan aikaan vakava vampyyrikirja)

Tuomas Saloranta: Mahtavat ammoiset

Kaj Korkea-aho: Paha kirja

Artemis Kelosaari: Omenatarha (vaikka olen teoksen kustantajana ehkä jäävi sitä nostamaan listaan)

En nostanut listaan antologioita, mutta ehkä erikseen pitäisi mainita Stepanin koodeksi, vekkulin postmodernistinen hanke keksiä kokonaan uusi kauhumytologia. Siihen liittyvät novellikokoelmat ovat antologioille tyypillisesti epätasaisia, mutta joukossa on helmiä. Jos haluaa tutustua helposti alan historiaan, voi lukaista toimittamani antologiat Hallusinatsioneja ja Kehrääjä; Matti Järvinen on oman Nysalor-kustantamonsa kautta julkaissut useita vanhaa suomalaista kauhua sisällään pitäviä kirjoja. (Lisäksi Matti julkaisee selvästi kiihtyvällä tahdilla uusia suomalaisia kauhuteoksia niin että oma kirjani kohta vanhenee!)

Kuoleman usvaa ja pimeyttä on saatavilla verkkokaupoissa (tässä esim. Booky.fi) ja varmasti kirjakaupoista tilaamalla. Olin aika pettynyt, kun huomasin, että Akateeminen ei näin merkittävää teosta ottanut hyllyihin, mutta ei ole ensimmäinen kerta, kun näin käy, enkä puhu edes omakohtaisista kokemuksista. 

Ai niin, kirjan nimi. Se on jostain novellista, jonka luin teosta tehdessäni. En pannut ylös, mistä novellista oli kyse, ja kun yritin sitä jälkeenpäin selvittää, se ei onnistunut. Sen muistan, että se oli alun perin muodossa "Kuoleman usvia ja pimeyttä", mutta kustantajan mielestä nimi olisi parempi yksikössä. Jos joku törmää tähän fraasiin jossain muinaisessa kauhutarinassa, kertokoon sen kommenteissa! (Pahoittelut, ettei tässä postauksessa ole enempää kuvia. Bloggerin päivitetty versio ei selvästikään ole tarkoitettu kuville enkä jaksa tapella niiden kanssa.)

Epidemiat suomalaisessa kirjallisuudessa, lähinnä kauhu-

Käsittelen epidemioita koskevaa kirjallisuutta jonkin verran tuoreessa teoksessani Kuoleman usvaa ja pimeyttä, joka kertoo suomalaisen kauhukirjallisuuden historian. Epidemiakirjallisuus on Suomessa vähäistä (jos on joitain enemmän valtavirtakirjallisuuden piiriin kuuluvia esimerkkejä, kuulen niistä mielelläni vaikka kommentissa), mutta joitain esimerkkejä löytyy – valitettavasti kaikki eivät ole kirjallisesti kovin kohottavia.

Usein kauhukirjallisuus ja epidemiat kohtaavat zombifiktiossa. Zombiapokalypsi, tilanne jossa ihmiskunnasta valtaosa on muuttunut lihaa ja aivoja jahtaaviksi eläviksi kuolleiksi, on tuttu esimerkiksi George Romeron elokuvista ja The Walking Dead -sarjasta, mutta suomalaisessa kirjallisuudessa sitä on kuvattu vain vähän. Keksin kolme esimerkkiä, joista yksi ei varsinaisesti ole zombiaiheinen, mutta muistuttaa sellaista jonkin verran.

Ensimmäinen on tietenkin kymmenisen vuotta sitten toimittamani pieni antologia Tuhansien zombien maa, jonka Turbator julkaisi pienikokoisena pokkarina. Siinä on kymmenisen tarinaa, joissa tavataan eläviä kuolleita, muistettavimmin ehkä Tuomas Salorannan "Äidin talo" -tarinassa ja Miina Supisen lyhyessä armeijakuvauksessa "Miten se ihmisen tappaa". Myös Petri Salinin hirtehinen "Elävien kuolleiden aamupäivä" sijoittuu armeijaympäristöön ja on itse asiassa hyvinkin ajankohtainen, kun Uusimaa on suljettu. Tulee itse asiassa tätä kirjoittaessani tätä mieleen, että kirjasta voisi tehdä jopa uusintapainoksen... En ole aivan varma, koska en ole kirjaa lukenut hetkeen, mutta todennäköisesti kaikissa tarinoissa zombiapokalypsin takana ei ole epidemia.

Ainoa suomalainen zombiromaani – valitettavasti – on tamperelaisen Jukka Niemisen Zombivyöhyke (2012). Nieminen on välillä ilmoittanut olevansa parasta, mitä suomalaiselle kauhulle on tapahtunut, mutta aivan tästä ei ole Zombivyöhykkeessä kuitenkaan kyse. Nolostuttavan huonosti kirjoitetussa kirjassa on samantyyppisiä ajatuksia kuin Walking Deadissa: joukko eloonjääneitä yrittää selviytyä zombien valtaamassa Suomessa ja päättää lähteä Tampereen takaa Teiskosta Poriin päästäkseen veneellä Ruotsiin. Ote Niemisen proosasta: "Voi olla että joudumme juoksemaan välillä henkemme edestä, joka on jopa todennäköistä, joten pystymmekö juoksemaan zombeja pakoon rinkat selässä. Tahdomme tai emme, meidän on kuljettava kevyesti joka tarkoittaa ruoan hankkimista matkalla. Tämä taas tarkoittaa retkiä taajamiin, olkoonkin että siinä on riskinsä."

Zombiromaania lähestyy Harri Hietikon Pandemian jälkeen (2018), jonka julkaisi kouvolalainen Reuna. Siinä  ei nähdä varsinaisia zombeja, mutta sen kuva maailmasta muistuttaa nimenomaan zombiapokalypsia. Hietikon romaanissa influenssan kaltainen virus on tuhonnut 90 prosenttia maapallon väestöstä ja lopusta osalla on shamaanimaisia kykyjä. Hietikko keskittyy toiminnalliseen kuvaukseen eri heimojen välisistä sodista.

Epidemiaa kuvaa myös Tuomo Jäntin toinen romaani Verso (2017), jossa ihmiset alkavat kasvaa heinää ja lehtiä. Vaikka mainitsen kirjan teoksessani, en sitä kuitenkaan ehtinyt lukemaan, joten en kommentoi sitä tämän enempää. Jäntin esikoisteos Talven hallava hevonen (2015) oli tosin pettymys kiehtovasta alustaan huolimatta.

Ystäväni ja kollegani naureskeli, että usealla suomalaisessa kirjailijalla on jo "Koronapäiväkirjat" tekeillä, joillain parikin. Ehkä joku jo valmistelee keskeistä suomalaista zombiromaania. Mene ja tiedä, mutta olisi korkea aika tuoda Suomi sivistysmaiden keskuuteen!

Pari Conan Doyle -väärennöstä

Hiukan luettavaa koronaviruksen saartamille: pikku juttu, joka ilmestyi Ruumiin kulttuurissa kymmenisen vuotta sitten. Sittemminhän Reijo Valta on oman mikrokustantamonsa kautta julkaissut uusintoina joitain saksalaisia Holmes-tarinoita. Sen sijaan verenimijäkirjaan en ole saanut minkäänlaista selkoa; olen näemmä aiheesta kirjoittanut aiemminkin täällä, toisessa blogissa. EDIT: kommentissa Tommi Uschanow kertoo lähes varmasti selvittäneensä tapauksen: kyse on ranskalaisen Xavier de Montépinin romaanista La reine de la nuit ("Yön kuningatar"). 

Saksalainen Holmes ja väärennetty Conan Doyle

Suomenkielisen rikoskirjallisuuden bibliografisteja on pitkään hämännyt kaksi kirjaa, jotka ovat täällä ilmestyneet Arthur Conan Doylen nimellä, mutta joille ei löydy vastinetta salapoliisikirjallisuuden mestarin tuotannosta.
Porilaisen Otto Andersinin kustannusliikkeen vuonna 1918 julkaisema Aatelinen varas on 68-sivuinen vihkonen, joka tuntuu oudolta jo heti kättelyssä. Sherlock Holmes saa kaksi kirjettä, jotka on kirjoitettu eri käsialoilla. Toisessa lähetetään terveisiä metsästysjuhlista Kettrenbow-nimisessä paikassa ja toisessa lukee vain ”Auttakaa minua!” Holmes ei olisi Holmes, jos hän ei välittömästi tunnistaisi, että kirjeet on eri käsialoista riippumatta kirjoittanut yksi ja sama ihminen. Selitys: englantilaisen yläluokan ihmiset osaavat kirjoittaa yhtä hyvin kummallakin kädellä.
Tämän jälkeen Holmesin luokse tulee eräs Charley Friller, joka sanoo keräilevänsä timantteja. Hänen ongelmansa on, että hän on viime aikoina löytänyt timantteja paikoista, joihin hän ei niitä ole laittanut.
Aatelinen varas on absurdi tarina, jonka tunnistaa nopeasti väärennetyksi. Holmesin päättelykyky on pahassa ruosteessa tai hän on ottanut normaalia suuremman annoksen kokaiinia.
Selvin syy, jonka takia tarina ei voi olla aito ja alkuperäinen, on se, että Watsonin tilalla on tyyppi nimeltä Harry Taxon (Watsonia ei tarinassa nähdä lainkaan). Taxon on Holmesin oppilas ja haluaa tulla yhtä suureksi etsiväksi kuin tämäkin. Taxon on tietysti fiksumpi kuin Watson ja auttaa Holmesia Aatelisessa varkaassa ratkaisemaan rikoksen.
Holmeskin on erilainen. Hänellä on Conan Doylen sankarista poiketen erilaisia teknisiä keksintöjä – hän esimerkiksi näkee peililaitteestaan, kuka on ovella.
Aatelisen varkaan ovat todennäköisesti kirjoittaneet saksalaiset herrat nimeltä Kurt Matull ja Theo Blankensee. Tarinat ilmestyivät alun perin Detektiv Sherlock Holmes -lehdessä vuosina 1907—1911. Harry Taxon sai lopulta oman lehtensäkin, nimeltä Harry Taxon und sein Meister, joka ilmestyi vuosina 1908—1909.
Taxon–tarinat olivat suosittuja muuallakin Euroopassa ja niistä ilmestyi kirjan mittainen kokoelma Memorias Intimas del Rey de los Detectives Espanjassa. Tästä kirjasta Anthony Boucher valitsi ja käänsi tarinan ”Jack El Destripator”. Ellery Queen’s Mystery Magazinessa ilmestyneessä tarinassa Holmes ja Taxon ottavat kiinni Viiltäjä-Jackin, joka on ehtinyt jo 37 uhriin asti. Tarina ilmestyi uudestaan vuonna 1953 Allan Barnardin toimittamassa Viiltäjä-Jack -kokoelmassa The Harlot Killer.
Matullin ja Blankenseen toinen suosittu sankari oli Lord Lister, joka tunnettiin myös nimellä Raffles. Kirjoittajakaksikko oli siis nyysinyt tämänkin hahmon toiselta kirjoittajalta (brittiläiseltä E. W. Hornungilta), mutta Lord Lister vaihtoi nopeasti nimensä ja hänestä tuli John W. Sinclair.
Aatelisen varkaan alkuperä sentään nettiaikana löytyy helposti, mutta vaikeampi, ellei suorastaan mahdoton tapaus on Verenimijän uhri. Kirja ilmestyi suomenkielisenä Michiganissa kahdessa osassa vuosina 1906—1907 ja on Suomessa äärimmäisen harvinainen. Kannessa ja nimiösivulla lukee selvästi Arthur Conan Doyle.
Conan Doylen keräilijät voivat kuitenkin huokaista helpotuksesta, koska suurella varmuudella se ei ole Conan Doylen kirjoittama.
Kirjan päähenkilö on paroni Luc de Kerjean, joka järjestelee salaliittoa kuningas Ludvig XV:tä vastaan. Tapahtuma-aika on 1770-luku, ja tarinan ”verenimijällä” tarkoitetaan salaperäistä Punaisen talon keisarinnaa. Historiallisen salaliittoseikkailun lajityyppiä Conan Doyle ei missään vaiheessa kokeillut ja romaani muistuttaakin enemmän Alexandre Dumasin tai tämän jäljittelijöiden, vaikkapa Ponson du Terrailin, teoksia.
On tietysti mahdollista, että Verenimijän uhri on kirja, jota Conan Doyle ei saanut myydyksi kuin amerikansuomalaiselle kustantamolle, mutta aika epätodennäköiseltä sekin kuulostaa.

Aatelinen varas: Sherlock Holmes'in salapoliisiseikkailuja. Otto Andersin: Pori 1918.
Verenimijän uhri. Osa 1. Kaleva: Michigan 1906. Osa 2. Kaleva: Michigan 1907.

Eino Ruutsalo lyhytelokuvien tekijänä

Eino Ruutsalo

Jotain sisältöä tännekin pitkästä aikaa! Suomalaisen elokuvan festivaali, jonka taiteellinen johtaja olen, järjestetään Turussa 29:nnen kerran tulevan huhtikuun alussa, ja yksi festivaalin teemoista on Eino Ruutsalon tuotanto. Ruutsalo on itseäni kiehtonut jo pitkään, hänen kokeellisia, osin abstrakteja elokuviaan voisin katsoa loputtomiin. Ruutsalon syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi 99 vuotta, ja ajattelimme olla hyvissä ajoin liikkeellä, koska vuoden päästä hänen elokuvansa tulevat televisiosta ja niistä julkaistaan vaikka dvd-boksi - mistäs sitä ikinä tietää? Festivaalin aikaan julkaisen myös Helmivyön kautta uudestaan Ruutsalon ainoan romaanin Toropainen tyrmätään (1946).

Tässä juttu, jonka aloitukseen en ole tyytyväinen, mutta jonka loppupuolen kyllä allekirjoitan. En ole varma, missä tämä on julkaistu, kyse voi olla esimerkiksi Turun elokuvakerhojen yhteislehdestä Zoomista, sillä elokuva-arkiston Turun sarjassa näytettiin kooste Ruutsalon lyhytelokuvia parisenkymmentä vuotta sitten. 

Tässä Suomalaisen elokuvan festivaalin ohjelmisto. Pitäkää peukkuja, ettei koronavirus vielä estä festivaalin järjestämistä! EDIT: esti sittenkin, festivaali järjestetään myöhemmin loppukesällä tai syksyllä. 

Eino Ruutsalo, suomalaisen kokeellisen elokuvan tärkein tekijä

Eino Ruutsalo (1921-2001) ohjasi neljä pitkää elokuvaa, jotka eivät ole jääneet elämään kuin yksinä merkkeinä eurooppalaisen uuden aallon haparoivasta tulosta suomalaiseen elokuvaan. Arvostetuin Ruutsalon pitkistä elokuvista on Tuulinen päivä (1962), mutta tunnetumpi lienee kuitenkin Ranskassa tehty, ulkokohtaiseksi uuden aallon matkimiseksi tuomittu Viheltäjät/Les Siffleurs (1964), jonka pääosaan Ruutsalo oli saanut Jean-Claude Brialyn.
Kiinnostavampi Ruutsalo on ollut kokeellisten lyhytelokuvien tekijänä. Hän teki joitain näytelmällisiä lyhytelokuvia, mutta nämä (esimerkiksi Don Quijote, 1961) tuntuvat jo vanhentuneilta ja löysiltä. Abstraktin elokuvan alueella Ruutsalon työt eivät ole kuitenkaan vanhentuneet tippaakaan, ja häntä on pidetty jopa suomalaisen rock-videon edelläkävijänä.
Ruutsalo teki 1960- ja 70-luvuilla abstrakteja ekspressionistisia elokuvia, joissa hän pyrki hajoittamaan kuvakomposition ja kerronnan lait. Ruutsalo oli näissä töissään varmasti suomalaisen elokuvan 60-luvun radikaalein tekijä ja yksi harvoja kotimaisia ohjaajia, joka omistautui näinkin pitkään kokeelliselle elokuvalle. Ruutsalo oli opiskellut 1950-luvulla Yhdysvalloissa ja varmasti tutustunut siellä vahvaan kokeellisen elokuvan ilmapiiriin.
Ruutsaloa voi verrata ulkomaisiin kokeellisen elokuvan ja animaation klassikoihin. Häntä yhdistää esimerkiksi kanadalaiseen Norman McLareniin se, että kummatkin tekivät elokuvia ilman kameraa. Sekä Ruutsalo että McLaren raaputtivat ja maalasivat raakafilmiä, joka valotettiin jälkeenpäin. Tekniikka periytyy uusiseelantilaissyntyiseltä Len Lyeltä, mutta aiemmin esimerkiksi Man Ray oli tehnyt joitain pätkiä elokuviinsa ilman kameraa. Lisäksi italialaiset futuristit olivat kokeilleet tekniikkaa jo 1910-luvun lopulla.
Ruutsalo eroaa McLarenista siinä, että hänen kanadalainen kollegansa ei juurikaan käyttänyt valmista filmimateriaalia — Ruutsaloa voi pitää suomalaisena scratch-elokuvan edelläkävijänä siinä, että hän raaputtaa ja kierrättää usein samoja filminpätkiä elokuvasta toiseen. Tämä tosin syö elokuvien tehoa, jos niitä katsoo monta peräkkäin.
Ruutsaloa voi verrata myös amerikkalaiseen Stan Brakhageen, jonka elokuvista osa on tehty ilman kameraa. Brakhagen elokuva Mothlight (1963) on tehty liimaamalla koinsiipiä raakafilmiin, ja Ruutsalon työskentelytavat kuulostavat hyvin samantyyppisiltä: ”Vahasin mehiläisvahalla filmikalvon ja kirjoitin sille kirjoituskoneella. Panin myös mustavalkoista filmimateriaalia erilaisiin kemikaaleihin saadakseni niihin erisävyisiä pintoja.”
Ruutsalo teki siis mustavalkofilmillä värillisiä elokuvia! Brakhagen ja Ruutsalon erottaa kuitenkin nähdäkseni se, että Ruutsalolla ei ollut amerikkalaisen ohjaajan kaltaista teoreettista pyrkimystä. Brakhagehan pyrki hajottamaan perinteisen länsimaisen tavan katsoa ja tulkita katsetta ja hänen elokuviaan voi pitää poliittisina hyökkäyksinä perinteisiä näkemisen tapoja vastaan. Ruutsalon elokuvissa poliittista tendenssiä on vaikea nähdä.

Ruutsalo: Kineettisiä kuvia

Sekä Brakhagelle että Ruutsalolle oli kuitenkin tärkeätä, että leikkauksen avulla muodostettiin assosiaatioita katsojan mielessä. Ruutsalo olisi varmasti voinut allekirjoittaa Brakhagen näkemyksen siitä, että elokuvat ovat omaksuneet teatterin ja kirjallisuuden keinot, sen sijaan että pyrkisivät niistä eroon. Ruutsalo sanoi myöhemmin, että hän halusi elokuvissaan pyrkiä eroon ”filmin teoreettisesta tuntemisesta” ja ”saada siihen suoran, kouriintuntuvan kontaktin”. Ruutsalolle kokeelliset elokuvat olivat vain yksi osa visuaalisen maailman ja merkkien tutkimusta: elokuville luontevaa jatkoa ovat useat kuvarunot, kirjainkuvat, valotaideteokset ja useat muut kirjallisuuden, kuvataiteen ja elävän kuvan rajoilla liikkuvat taiteenmuodot. Tai toisinpäin: näille luontevaa jatketta olivat elokuvat. Teoreettisimmillaan Ruutsalo olikin joissain semioottisissa elokuvissaan, kuten ABC 123 (1967), jossa hän käsitteli kirjaimia ja numeroita graafisina kuvina.
Ei ole ihme, että näytelmäelokuvissaan Ruutsalo ei saanut aikaiseksi samanlaista vimmaa kuin lyhytelokuvissaan, koska niissä ei voi samalla tavalla tutkia merkkien maailmaa konkreettisesti.
Ruutsalon parhaat kokeelliset työt ovat kuitenkin hänen abstraktit elokuvansa, kuten Kineettisiä kuvia (1962), jossa filmiä on rei’itetty, raaputettu ja syövytetty. Kaksi kanaa (1963), Ruutsalon varmasti esitetyin lyhytelokuva, on samanlainen visuaalisten ärsykkeiden hyökkäys, jossa Ruutsalo käsitteli olemassaolevaa kuvamateriaalia muun muassa jostakusta naismallista muun muassa maalaamalla sen päälle. Samaa filminpätkää Ruutsalo on käyttänyt muissakin teoksissaan, kuten vedoksessa ”Toistettu liike” (1967).
Näissä elokuvissa Ruutsalo käytti Otto Donnerin varta vasten sävellettyä musiikkia. Yhteisvaikutelma on tiukka ja toisiaan tukeva ja varsinkin hauska — kokeellista elokuvaa ei tule lähestyä pelkästään vakavana taiteena, vaan irrottelun ja iloittelun ilmapiirissä.
Elokuvassa + Plus – Miinus (1967) Ruutsalo käyttää erilaisia silhuettikuvia ihmisistä eri tilanteissa — yksi vahvimmista on kuva sotilaasta, jonka päälle Ruutsalo on raaputtanut tähtäimen ristikkokuvion. Vuonna 1965 valmistuneessa Hypyssä Ruutsalo on raaputtanut ihmisten päitä erilaisista kuvapätkistä.
Foodissa (1967) on sama idea — joku voisi pitää päitä ja niiden poisraaputtamista jopa pakkomielteenä Ruutsalon elokuvissa. Ehkä kyse on hyökkäyksestä perinteisiä, hegemonisia aisteja — näkö, kuulo — tai ehkä jopa järkeä vastaan. Sikäli Ruutsalo on varmasti Stan Brakhagen sukulaissielu.