lauantaina, tammikuuta 07, 2006

Joulujuhlista

Tämä on jo vähän vanhan kaivelua, kun loppiainenkin meni jo.. Vihreään Lankaan tarjottu kolumni, joka ei mennyt läpi, kun tein sen liian lähellä joulua. Otsikkokin jäi uupumaan.

Tyttären eskarin joulujuhlassa iskee pahoja viboja. Kuin olisin koulussa jälleen. Mahasta kouraisee, kun kaikki muut nousevat ja minä jään itsepäisesti istumaan. Rukouksen ajaksi pitää erikseen laittaa kädet jalkojen päälle, ettei joku vain erehtyisi luulemaan, että minäkin rukoilen.

Olimme juuri muutama viikko aiemmin käyneet tyttären äidin kanssa keskustelun tyttären osallistumisesta eskarin uskonnollisiin tilaisuuksiin.
Tytärtä ei ole kastettu ja hän kuuluu väestörekisteriin, niin kuin minäkin, mutta äiti kuuluu kirkkoon. Vaikkakin hän on muistaakseni täysin uskonnoton, hän on sitä mieltä, että uskonnonopetukseen ja uskonnollisiin tilaisuuksiin osallistuminen on enemmän kuin hyvästä, koska ilman niitä hän kokee jäävänsä ulkopuolelle.
Muuten lapsesta tulee kuulemma helluntailainen. Tämän ovat tutkimukset todistaneet.

Mikähän minut sitten jätti pois hörhöporukoista?
Koulussa aiheutti ylimääräistä tuskaa, kun jäin istumaan muiden noustessa laulamaan uskonnollisia lauluja. Minulle on sanottu, että on yksinkertaisesti kohteliasta nousta seisomaan. Pitää kunnioittaa toisten mielipiteitä.
Kunnioittaako joku minun mielipidettäni, kun istumaan jäämistä paheksutaan?
Koulussa ei 80-luvulla pahemmin kunnioitettu sitä, että olin uskonnoton. Seitsemännelle luokalle asti minun piti istua uskontotunneilla ja ahdistua ajatuksesta, että on sittenkin olemassa jumala, joka tarkkailee minua ja minun uskonnottomuuttani. Muistan rukoilleeni illalla: ”Jos sittenkin olet olemassa, älä anna minun joutua helvettiin.”
Kahdeksannella joku havahtui ja minulle annettiin uskontotuntien ajan elämänkatsomustiedon opetusta. Uusi maailma avautui: itsepohdiskelun, maailman pohtimisen, ihmisestä itsestään kumpuavan toisten kunnioituksen maailma.
Lukio olikin sitten jo ihan toista maata. Sain jopa luvan olla osallistumatta aamunavauksiin. Elämänkatsomustiedon ryhmää veti freelancer-pohjalta upea nainen, joka rohkaisi ajattelemaan ja kyseenalaisti luutumia.
Sitä ennen oli ollut pelkkää ahdistusta.

Uskonnonopetus ei kouluissa kuulemma ole enää tunnustuksellista. Luojan kiitos!
Mutta miksi joulujuhlat sitten ovat? Miksi lapset opetetaan laulamaan enkeleistä? Miksi pappi antaa ymmärtää, että vain uskonnossa on oikea pohja moraalille?
Jos minua ahdistaa joulujuhlassa, mitä jatkuva höpötys Jeesuksesta ja enkeleistä tekee muslimiperheiden lapsille? Ei kai mikään perinne voi olla niin tärkeä, että sen vuoksi uhrataan ihmisten oikeus omaan mielipiteeseensä.

Ihailen Ranskaa ja sen sekulaariutta. Uskonnolliset tapahtumat on kielletty kouluista eikä yksikään uskonnollinen ryhmittymä pääse toisen yläpuolelle.
Joku voisi huomauttaa, että tämä aiheuttaa yhteiskunnallisia ongelmia, jopa väkivaltaa, kun maahanmuuttajat eivät koe olevansa osa yhteiskuntaa.
Pariisin syksyiset mellakat johtuivat kyllä jostain ihan muusta kuin siitä, että joulujuhlissa ei puhuttu Jeesuksesta.

Ei kommentteja: