Turun Sanomiin sovittu, mutta julkaisematta jäänyt juttu muutaman vuoden takaisesta dekkariantologiasta:
Sekava kokoelma kioskidekkareita
Pulp eli kioskikirjallisuus on muotia. Se on ollut Yhdysvalloissa ja Englannissa muotia jo pitkään, mutta näyttää siltä, että buumi on pikku hiljaa rantautumassa Suomeenkin. Englantilaisen Peter Hainingin pulp-dekkareita esittelevä antologia Pulp Frictions ilmestyi alun perin jo 1996, mutta suomeksi se saadaan vasta nyt. Book Studion julkaisemana se on saanut omituisen nimen Kovaksi keitetyt – nimi viittaa lajityypin tyyli-ihanteisiin, mutta yleensä sanapari kirjoitetaan kyllä yhteen.
Pulp Frictions (jonka saa mm. Turun kaupunginkirjastosta) on iso kirja, mutta Book Studio on jostain syystä päättänyt julkaista kirjan kahdessa osassa. Tämä tekee kirjalle hallaa, koska Hainingin pitkät kirjailijaesittelyt viittaavat nyt sellaisiin novelleihin, joita tässä teoksessa ei vielä ole!
Haining on tunnettu, mutta ei aina kovin luotettavana pidetty kokoomateosten toimittaja ja viihdekirjallisuuden populaarihistorioitsija, ja Pulp Frictions on yhden lajityypin esittely aina 1920-luvulta näihin päiviin. Haining on poiminut tarinoita ns. pulp-lehdistä ja muista lehdistä, joita hän ja muut keräilijät ovat löytäneet.
Ajallinen skaala on kirjassa turhan laaja eivätkä tarinat nivoudu toisiinsa mielekkäällä tavalla – vaikuttaa siltä, että Haining on vain iskenyt yhteen tarinoita, joita hän on lehdistä löytänyt. Stephen Kingin miestenlehtinovelli "Viides viipale" vuodelta 1972 on selvästi mukana kirjassa vain myynnin takaamiseksi – tarina on vähän tavanomainen juttu rikollisten välisistä selvittelyistä.
Sama pätee Quentin Tarantinoon, jonka kirjoittama sinänsä hauska monologi "Kello" on peräisin Pulp Fiction –elokuvasta. Se ei kiinnosta proosana.
Klassikot ovat
maineensa arvoisia
Kovaksi keitetyissä parasta antia ovat klassikot. Dashiell Hammettin ensimmäinen rikosnovelli, alun perin Peter Collinsonin nimellä julkaistu "Tuhopoltto lisukkein" (1923), yllättää nasevalla tyylillään ja iskevällä kerronnallaan. Monikaan Hammettin jälkeläisistä ei pystynyt vastaavaan, vaikka juoni ei olekaan kovin kiinnostava. James M. Cainin "Maalaisidyllissä" (1945) on karmiva tarina, vaikka Postimies soittaa aina kahdesti –romaanista tuttu Cain onkin valinnut tyylilajiksi tylsähkön murrejutustelun. Jim Thompson, 50-luvun legendaarinen kioski-dostojevski, aloittaa novellinsa "Mutkia matkassa" (1957) tehokkaasti, mutta lopetukseen tultaessa tyylilaji vaihtuu huonoksi huumoriksi.
Muut novellit ovat vähän mitä sattuu. Yliarvostetun Cornell Woolrichin "Pystyyn kuollut" (1935) vakuuttaa kuvauksena pula-ajan maratontansseista, mutta siitä paljastuu, että Woolrich ei osannut humoristista kerrontaa eikä luoda kiinnostavaa mysteeriä. Mickey Spillane ei ole koskaan ollut hyvä, minkä todistaa staattinen "Hellät heilutukset" (1953).
Englantia kirjassa edustava Peter Cheyney oli Spillaneakin huonompi eikä tekoamerikkalaista dialogia pursuava "Siisti juttu" (1936) asiaa muuksi muuta. Muuten Cheyney on kyllä kiinnostava hahmo, joka välitti amerikkalaiset ihanteet pahasti vääristyneinä eurooppalaiselle lukijakunnalle ja oli suomalaisenkin lukijakunnan ensimmäisiä kosketuksia kovaksikeitettyyn dekkariin. Hainingin esittelystä on suomennoksessa jätetty pois viittaus Cheyneyn jälkeläisiin, sellaisiin kuten 50-luvun Ben Sarto ja sittemmin kansainvälisille vakoilumarkkinoille siirtynyt Hank Jason.
Kirjallisuushistoriallisesti kiinnostava on Carroll John Dalyn "Egyptin hurma" (1928), koska Daly yhdessä Hammettin kanssa aikoinaan aloitti koko lajityypin Race Williams –tarinoillaan. Tämä onkin ensimmäinen virallisesti suomennettu Williams-novelli – aiemmin niitä on ollut vain Seikkailujen Maailma –nimisessä lehdessä 30- ja 40-luvuilla eli aivan tuoreeltaan.
Kovaksi keitettyjen toisessa osassa esitellyiksi tulevat sellaiset kiinnostavat nimet kuin ohjaajana paremmin tunnettu Samuel Fuller*, sekopäinen Robert Leslie Bellem ja Asfalttiviidakosta muistettu W.R. Burnett, jonka novelli "Travelling Light" on alkuperäisen teoksen helmiä.
Muuten sapiskat Book Studiolle huonosta antologiavalinnasta – maailmalla olisi ollut parempaakin tarjolla. Matti Rosvall kääntää hyvin, kun kyse on hyvästä jutusta – huonot eivät ole häntäkään selvästi innostaneet.
Peter Haining (toim.): Kovaksi keitetyt. Pulpin parhaat. Suom. Matti Rosvall. Book Studio 2000.
* Samuel Fullerin novelli, joka kirjassa on (ja joka on siis ilmestynyt suomeksi kirjan toisessa osassa, jota en ole suomeksi lukenut), on hiukan hämärä tapaus. Se ei välttämättä ole edes Fullerin novelli. Sitä ei nimittäin löydy hänen nimellään pulp-lehtien bibliografioista eikä Hainingin ilmoittaman lehden numeroa ole edes ilmestynyt. Sen sijaan ko. novelli ("The Deadly Circle" tai jotain sinnepäin) löytyy paria vuotta aiemmin ja toisen kirjailijan nimellä ilmestyneenä! Haining oli tosin Fullerin kustantaja 70-luvulla, kun rahapulasta kärsinyt ohjaaja senttasi jonkin pokkarin New English Librarylle, eli on mahdollista, että Haining tiesi jotain, mitä muut eivät (ts. että novelli oli salanimellä tehty), mutta siinä tapauksessa hänen olisi tullut kertoa se novellin esittelyssä! (Tästä lisää enemmän Pulp-lehdessä lähitulevaisuudessa, kun teen jutun Fullerin kirjallisesta urasta.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti