Romantiikan aikana, joka Thoreaun kirjoittaessa oli juuri päättynyt, matka oli ollut subjektiutta eheyttävä kokemus. Mikko Lehtonen (1990, 13) kirjoittaa romantiikan matkailijasta:
[---] narsistille tarkkailijalle pätee: Jos haluat laajentaa subjektiviteettiasi, lähde matkaan! Kaksoisvallankumouksen paineissa hänelle alkaa päteä myös: Jos haluat suojella omaa ja muiden subjektiviteettia, lähde samaten matkaan, sillä jos[s]ain on vielä koskematonta maisemaa ja koskematonta historiaa, jossa me pirstoutuneet ja vieraantuneet subjektit voimme jälleen löytää eheytemme!
Mutta mikä oli esimerkiksi jollekulle Coleridgelle tai Byronille ollut eheyttävä kokemus, on Thoreaulle enää subjektia pirstova. Matka on Thoreaulle massojen kokemus[1], jolla ei enää ole mitään tekemistä henkisen kokemuksen kanssa. Matka on sivilisaation ja sen kiireen ja ahneuden kylkiäinen, joka on rautateiden koneellisessa hälyssä ja asemien kiireessä menettänyt romantiikan aikana saamansa eheyttävän merkityksen.[2]
Toisaalla Thoreau puhuukin kommunikaation rappiosta, joka edellisen perusteella tuntuisi liittyvän yhteiskunnan teollistumiseen ja liian helpon matkustamisen mukanaan tuomaan ajatustenvaihdon pinnallisuuteen. Thoreau kirjoittaa:
Vierashuoneissamme puhuttu kielikin näyttää kadottavan kaiken voimansa ja turmeltuvan pelkäksi lörpöttelyksi, sillä sen käyttämillä ilmaisuilla ei ole mitään tekemistä elämämme kanssa, vaan se ottaa kielikuvansa ja vertauksensa ehdottomasti niin kaukaa että ne ovat kuin tarjottimilla tai tarjoilupöydillä tuotuja. (Thoreau 1854/1974, 229)
Näin Waldenissa asetetaan vastakkain ihmisen koskemattomuuden tarve ja sivilisaation hyörinä, joka vie kieleltä sen voiman. Sivilisaatio tarjoaa kielen valmiina, kuin tarjottimella, eikä sillä enää ole mitään tekemistä ihmisten elämän kanssa. Thoreau jatkaa: "Niin kuin vain villi-ihmiset eläisivät kyllin lähellä luontoa ja totuutta voidakseen käyttää niitä vertauksissaan." (sama)
Thoreau onkin toisaalla esittänyt, että intiaanien kielessä sanat esittävät suoraan luontoa: "Mille heillä on sana, sille heillä on myös asia" (sit. Fleck 1985, 17). Tällöin kieli on Thoreaun mielestä luonnollista. "On etu, jos sanat on johdettu suoraan luonnosta." (sit. sama)
Ralph Waldo Emersonin, Thoreaun henkisen esikuvan, mukaan ihmisellä on kyky "lukea" luontoa: "[---] kaikkia henkisiä tosiasioita kuvaavat luonnon symbolit, [jotka] synnyttävät kaikkien kielten alkuperäiselementit" (sit. Peck 1990, 53). Emersonin mukaan luonnon symbolisuuden näkeminen on paluuta "ensimmäiseen kieleen"; se on myös kytkeytymistä ihmisen sisäiseen elämään (sama).
Peckin mukaan Emersonin ja Thoreaun ero on siinä, kuinka Thoreau on valmis odottamaan pitkänkin ajan, jotta jokin "henkinen tosiasia" paljastuisi (sama). Thoreau kirjoittaa päiväkirjassaan: "Jos katselemalla koko päivän & koko yön - pystyn paljastamaan jonkin jäljen Lausumattomasta - niin eikö katsominen olekin jonkin arvoista?" (sit. sama) Peckin mukaan tämä liittyy Thoreaun puritaaniseen taustaan: hän, samoin kuin puritaanitkin, kammoksui liian helppoa näkyä (revelation). Thoreaun mukaan luonnon voimia ei voinut pakottaa (sama). Thoreau kirjoitti päiväkirjassaan: "mitä enemmän katsoo, sitä vähemmän näkee" ja neuvoo itseään: "Älä mene kohteen luokse, vaan anna sen tulla luoksesi. [---] Minun ei tarvitse edes katsoa - tarvitsen vain silmän todellista vetelehtimistä [sauntering]" (sit. sama).
Thoreaun oleilua Waldenilla tuskin voi kuvata paremmalla sanalla kuin 'vetelehtiminen', vaikka hän tekeekin välillä maissipeltonsa kanssa kovaa työtä. Hän tarkkailee lammen ympäristön luontoa kahden vuoden ajan - hän antaa kohteiden tulla luokseen. Tämä on (yksi) syy siihen, miksi Thoreau päättää vetäytyä mökkiin lammen rannalle: hän menee vetelehtimään, ja antamalla kohteiden tulla luokseen hän pyrkii kohti Emersonin "ensimmäistä kieltä", joka tuskin on mitään muuta kuin Thoreaun ihailemien intiaanien ja villi-ihmisten läpinäkyvää kieltä. Ensimmäinen kieli paljastaa kohteet sellaisenaan eikä henkisiä tosiasioita tarvitse enää hakea niiden takaa.
Peckin mukaan (sama, 118-9) Walden-lampi edustaa Thoreaulle kosmosta. Muistutan, mitä sanoin johdantoluvussa siitä, että vetäytyjälle maailma näyttäytyy pelkiksi objekteiksi, koska kaikki on ulkomaailmaa. Sen valossa, mitä Peck sanoo, tämä on erityisen totta Waldenin kohdalla. Peck nimittäin kirjoittaa: "Walden [lampi - JN] on se keskikohta, josta käsin, vain katsomalla ja odottamalla, voi ihmetellä [behold] luonnon ilmiöiden täyttä kaleidoskooppia." Kun Peck analysoi Thoreaun päiväkirjaansa kirjoittamaa kuvausta sateenkaaresta, hän päätyy ajatukseen, että Thoreaulle asioiden merkitykset ovat niissä itsessään (sama, 51-2). Sateenkaari on täydellistä luonnonkieltä ja siksi Thoreaulle niin merkittävä. Peckin mielestä kuitenkin maailma - siis myös luonto - muodostuu Thoreaulle luovan minän (self) ja maailman kohtaamisesta. Kohteet itse eivät pysty muodostamaan maailmaa. (sama, 122-3) Tarvitaan aktiivisesti maailmaa tulkitseva subjekti, joka kanssakäymisessä objektien kanssa muodostaa tämän maailman.
Näin sisäänsulkeutuminen merkitsee Waldenissa maailman aktiivista muokkaamista ja alkuperäisen kielen löytämistä. Kun Thoreau muurautuu sisään elämään metsässä, hän tulee mielestään riittävän lähelle villi-ihmisen kokemusta ja löytää uudelleen (ensimmäisen) kielen periaatteet.
[1]Thoreauhun suuresti vaikuttanut Ralph Waldo Emerson onkin sanonut: "Travelling's a fool's paradise."
[2]Samoihin aikoihin kuin Thoreau valittaa sitä, kuinka rautatiet hajottavat minuuden, William Wordsworth aloittaa omalla tavallaan luonnonsuojelun kirjoituksessaan rautatiestä, jonka on tarkoitus halkaista sejase luonnonnäkymä. (hae se kirja ja nootita [tässä vaiheessa ei ole enää oikein käsitystä siitä, mistä kirjasta oli kyse - jn])
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti