Turun elokuvakerhojen ja elokuva-arkiston Turun sarjan yhteisestä lehdestä Zoomista tänä keväänä pois jäänyt juttu, jonka kirjoitin, kun olin unohtanut, että olin jo tilannut arkiston sarjan hoitajan ominaisuudessa jutun eräältä toiselta kirjoittajalta.
Salaperäinen periodidraama
Huviretki hirttopaikalle (Picnic at the Hanging Rock, Australia 1975). O: Peter Weir. T: Hal ja Jim McElroy. K: Russell Boyd. KK: Cliff Green, Joan Lindsayn romaanista. PO: Rachel Roberts, Vivean Gray, Helen Morse. 115 min.
Australialaisen elokuvan nousukausi 1970- ja 1980-luvun vaihteessa alkoi omaperäisillä elokuvilla, kuten viime kaudella nähty Peter Weirin Cars - kun autot ottivat vallan (1974) todistaa. Peter von Bagh kirjoittaa Elokuvan historiassaan, että australialaisen elokuvan ominta alaa olivat "omaperäiset välilajit", joiden elokuvat eivät mahtuneet mihinkään yleiseen lajityyppimääritelmään.
Tällainen on Peter Weirin varsinainen läpimurto-ohjaus Huviretki hirttopaikalle. Se mahtuu juuri ja juuri kauhuelokuvan historioihin, kuten Antti ja Asko Alasen Mustaan peiliin (1985), mutta mitään varsinaista kauhuainesta siinä ei ole. Se kuuluu osaltaan Australiassa 70-luvulla suosittuun lajityyppiin, historiallisiin periodielokuviin. Näistä tunnetuimpia ovat Gilliam Armstrongin Loistava urani (1979) ja Donald Cromwellin Caddie (1976), mutta eroaa niistä tyylitellyn ja symbolistisen otteensa ansiosta.
Hirttopaikka on suomenkielisessä nimessä turhan raju sana - Hanging Rock on elokuvassa suunnaton kivimuodostelma, jolla on aikoinaan hirtetty rikollisia. Tyttökoulun oppilaat järjestävät sinne huviretken ja katoavat. Tyttöjen opettaja tekee itsemurhan, koulun opettajatar löydetään kuolleena.
Weir jättää paljon auki ja selittäjät ovat saaneet tyytyä toistelemaan, että Weir näyttää australialaisen luonnon, kesyttämättömän erämaan, yhtenä mahdollisena syyllisenä. Yhtä lailla syyllinen voi olla myös viktoriaanisen ajan asennemaailma, jossa nuorten tyttöjen seksuaalisuutta kahlehditaan. Weir käyttää puhkeamattomaksi jäävän seksuaalisuuden symbolina muun muassa joutsenta, mikä sopiikin ajan kuvataiteesta ammentavan elokuvan ilmaisuun.
Weirin ura jatkui tämän jälkeen muutamalla tv-työllä, joista samanlaisia selittämättömiä elementtejä löytyy muun muassa Suomessakin televisiossa esitetyssä Viimeisessä aallossa (1977), jonka loppukohtauksessa sataa heinäsirkkoja aboriginaalitutkijan kotitalon portaille, sekä Suomessa vain videolla julkaistussa Plumberissa (1979), jossa aboriginaalitaustainen putkimies sekoittaa kultivoituneen ja estyneen tutkijapariskunnan elämän. Kummassakin ohjauksessaan Weir jättää auki nimenomaan sosiaaliset taustat, jolloin katsojan on pakko aktiivisesti täyttää aukot. Ratkaisu on onnistunut keskeneräisiltäkin tuntuvissa elokuvissa.
1980-luvun aikana australialaisen elokuvan rahoitusmalli muuttui radikaalisti ja elokuvilta ruvettiin vaatimaan isompia menestyksiä. Tämän seurauksena elokuvien piti tavoitella laajaa kansainvälistä suosiota - sellaiset elokuvat kuin Asfalttisoturi (1981) ja Crocodile Dundee (1986) tulivat outojen, määritelmiä kaihtavien töiden tilalle. Osaltaan muutosta kuvasi myös Weirin suurisuuntainen sotaeepos Gallipoli (1981), jonka pääosassa nähtiin nuori Mel Gibson. Gibson nähtiin myös Weirin viimeiseksi kotimaassaan tekemäksi jääneessä elokuvassa Rakkaus veitsenterällä (1982).
Juri Nummelin
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti