Suomalaisten lukemistolehtien historiaa

Tämän pitäisi toimia johdantona mahdollisesti ensi vuonna ilmestyvään Suomi-pulpin antologiaan, johon olen koonnut erilaisia jännitys- ja seikkailunovelleja 1930-luvulta tähän päivään asti. Kirjan ilmestyminen on epävarmaa, mutta sainpa siihen kuitenkin apurahan, jolla eli pari kuukautta. Tässä johdantoa. En jaksa etsiä lehtien kansikuvia tai linkkejä, valitettavasti. Mutta tämä on kyllä ihan pirun pitkä.

Suomalaisten viihdelukemistojen historia

Suomalaisten kaunokirjallisten lukemistojen historia on pitkä. 1800-luvulla oli yleistä, että sanomalehdet julkaisivat kertomuksia ja runoja. Yksi ensimmäisiä kaunokirjallistakin tekstiä sisältänyt aikakauslehti oli Kaarlo Bergbomin Kirjallinen Kuukausilehti, joka alkoi ilmestyä vuonna 1865; siinä ilmestyi muun muassa Bergbomin omia novelleja. Samaan aikaan sanomalehdissä ilmestyi paljon kaunokirjallista materiaalia, mutta 1800-luvun loppupuolella uutiset alkoivat saada sanomalehdistä yhä suuremman osan ja kaunokirjallisuus väistyi omiin lehtiinsä. Lisäksi muun muassa Zachris Topeliuksen esimerkin innoittamana suomalaisen kirjallisuuden keskeiseksi julkaisumuodoksi vakioitui romaani, mikä osaltaan selittää sen, että novelleihin keskittyneet lehtikirjoittajat ovat olleet suomalaisen kirjallisuuden kannalta marginaalissa.
Toinen keskeinen julkaisumuoto on ollut näytelmä, ja onkin kiinnostava huomata, että monet 1900-luvun puolenvälin tienoilla toimineet novellikirjailijat tehtailivat myös kymmeniä yksi- tai kaksinäytöksisiä näytelmiä maaseudun ja pikkukaupunkien teatterien tarpeisiin. Yksi tällainen kirjailija oli muun muassa Ahti Einola, joka avusti Ilmarisen lehtiä ja kirjoitti eri salanimillä lyhyitä näytelmiä. Harvat näistä kirjailijoista julkaisivat romaaneja.
1900-luvun alussa monet suomenkielisen kirjallisuuden kustantamot perustivat lukemistolehtiä. Yksi ensimmäisiä oli ollut Nuori Suomi -niminen kirjamuotoinen vuotuinen antologia, joka ilmestyi vuosina 1905-1907. Asialla oli muun muassa Otava, jonka aikakauden lehtiä olivat Otavainen (1921-1925) ja Otava (1929-1938). WSOY kokeili Panu-nimistä kaunokirjallista lehteä, mutta lehti ilmestyi vain vuosina 1924-1926. Keskeinen lukemistolehtijulkaisija 1920-luvulla oli vuonna 1900 perustettu Karisto, jonka lehdistä esimerkiksi Maailma tarjosi vuosina 1918-1929 tärkeän julkaisukanavan myös monille jännärikirjoittajille, kuten Olli Karilalle ja Leo Anttilalle. Maailma oli kiinnostava ja laadukkaasti tehty lehti myös siinä mielessä, että siinä julkaistiin paljon taidekuvitusta ja laajoja matkailuartikkeleita ulkomailta. Maailman lakattua ilmestymästä Karisto kokeili vielä vuonna 1930 lehteä nimeltä Uusi Maailma, mutta se ei enää ottanut tulta. Syyksi on pidetty sitä, että Maailma oli yleissivistyksellinen ja kansallismielinen - toisaalta ainakin Olli Karilan novellit maailmaa sujuvasti kiertävistä suomalaisista liikemiehistä ja muista seikkailijoista olivat hyvin kaukana ajan raskaimmasta nationalismista. Maailman linjaa perustettiin tosin matkimaan Aitta, jonka esikuvia olivat kansainväliset "makasiinijulkaisut". Aitta jäi kuitenkin elitistiseksi ja sekin ilmestyi vain vuosina 1926-1930.
Jo tällöin huomattiin, että suoraan naisille ja perheenäideille suunnatut lehdet löysivät lukijoita paremmin. Kotiliesi (1922-) ja Eeva (1933-) ovat olleet alusta alkaen menestystarinoita. Otavan Oma Koti tosin jäi lyhytikäiseksi: se ilmestyi vain vuosina 1931-1934. 1930-luvulla perustetut lehdet ovat muutenkin osoittautuneet pitkäikäisemmiksi kuin aiemmalla vuosikymmenellä alkaneet julkaisut. Apu ja Seura, jotka ilmestyvät edelleenkin, ovat olleet keskeinen osa suomalaista aikakauslehdistöä. Apu perustettiin vuonna 1933 ja se ilmoitti itsekin olevansa "ajanvietelukemisto". Avussa ilmestyi paljon koti- ja ulkomaisia novelleja, ja vielä 1960-luvullakin se oli tärkeä julkaisukanava. Avun perustaja olikin Yrjö Lyytikäinen, joka oli aiemmin työskennellyt paljon amerikkalaista ja englantilaista viihdekirjallisuutta julkaisseen Minervan kustannusliikkeen konttoripäällikkönä; aiemmin hän oli julkaissut Revontuli-nimistä kirjallista viikkolukemistoa.
Seuran näytenumero ilmestyi joulukuussa 1934. Lehti perustettiin Yhtyneiden Kuvalehtien toimesta vastaamaan Avun asettamaan haasteeseen: lukijoita piti saada lehdille, jotka kuluttivat viihdekirjallisuutta ja -elokuvia. Seura oli aluksi Apua enemmän yleislehti, jossa julkaistiin aineistoa koko perheelle. Sen päätoimittajaksi pyydettiin Ensio Rislakki, joka pakinoi suositulla nimimerkillä Valentin.
Myöhemmin kustantajat eivät olleet kovin innostuneita lukemistoista, mutta ainakin Otava julkaisi pitkään Himmeli-lehteä, joka ilmestyi jouluisin vuosina 1938-1966. Siinä ilmestyi novellien lisäksi artikkeleita kirjallisuuden ja kulttuurin maailmasta. Novelleja julkaistiin kuitenkin paljon 1940-1960-luvuilla muissakin aikakauslehdissä kuin vain kirjallisissa - esimerkiksi Apu ja Seura olivat keskeisiä julkaisukanavia monille kotimaisille kirjailijoille. Taideproosa tosin keskittyi sodan jälkeen Parnassoon ja muihin selkeästi korkeakirjallisiin lehtiin.

Jännityslukemistot syntyvät

Aikaa ennen sotaa on pidetty suomalaisten lukemistolehtien kulta-aikana. Ainakin 1930-luvun aikana syntyivät ensimmäiset varsinaiset jännärilehdet. Aiemmin lehdet oli suunnattu yleiselle lukijakunnalle ja jännitysjuttujen rinnalla niissä saattoi olla myös romanttisia kertomuksia ja satuja lapsille. Ilmiö on nähtävissä myös ulkomailla, jossa erikoistuneet lukemistot - joista yleensä käytetään paperilaadun ja koon takia nimeä pulp-lehdet - syntyivät 1920-luvulla, kun aiemmin ne olivat julkaisseet sekalaisia novelleja.
Vuosikymmenen aikana syntyikin lukemattomia uusia lehtiä, joista usealla oli pitkä ja kunniakas ikä. Ilmarinen oli tällöin johtava kustantamo ja sen kustantaja päätoimittaja Yrjö Halme, entinen Otavan kustannustoimittaja ja tunnettu urheilutoimittaja, keskeinen hahmo alalla. Ilmarinen aloitti jo vuonna 1915 liikemieslehdellä Liiketaito, mutta suuntautui nopeasti viihdelukemistoihin. Ilmarisen lehtiperheen tunnetuin ja luetuin lehti oli varmasti Lukemista kaikille, joka nimensä mukaisesti tarjosi sekä jännäreitä perheen miehille, romansseja naisille että satuja ja seikkailujuttuja lapsille. Naisille oli suunnattu Viikonloppu, johon muun muassa yksi tunnetuimpia suomalaisia jännitys- ja seikkailukirjailijoita, Marton Taiga, kirjoitti salanimellä Margot Lagarto. Lehti oli pitkäikäinen ilmestyessään vuosina 1937-1971. Lukemista kaikille oli aloitettu aikaisemmin, vuonna 1926, ja se lakkasi vuonna 1960. Kummatkin lehdet ilmestyivät siis 34 vuoden ajan!
Miehille löytyivät Jännityslukemisto ja Seikkailukertomuksia, jotka ilmestyivät erillisinä lehtinä vuosina 1930-1950. Vuonna 1960 lehdet yhdistettiin hankalan otsikon alle: Jännityslukemisto-Seikkailukertomuksia. Näiden lisäksi Ilmarinen julkaisi vuosina 1937-1951 Yllätyslukemisto-nimistä tyylikästä pokkariasuista lehteä. Myös vuosina 1929-1937 ilmestynyt Kiki on syytä mainita, koska se oli Ilmarisen viihdelehdistä ensimmäinen. Siinä kokeiltiin aikakaudelle poikkeuksellista eroottisuutta; lisäksi siinä ilmestyi useita Marton Taigan legendaarisia komisario Kairala -tarinoita.
Ilmarisen lehdistä pitkäikäisimpiä olivat naisille tai koko perheelle suunnatut Viikonloppu ja Lukemista Kaikille. Kustantajan jännärilehtien historia oli lyhyempi ja monipolvisempi. Ilmiössä näkynee hyvin se, että miehet ovat Suomessa lukeneet aina naisia vähemmän, vaikka kirjallinen eliitti onkin useammin koostunut miehistä. Jännityslukemisto aloitti ilmestymisensä vuonna 1935 ja Seikkailukertomuksia vuotta myöhemmin. Vuonna 1958 lehdet yhdistettiin nimikkeen Jännityslukemisto - Seikkailukertomuksia, ja vuonna 1963 nimien järjestystä vaihdettiin eli lehdestä tuli Seikkailukertomuksia - Jännityslukemisto. Lopullisesti Jännäri hävisi maailmasta vuonna 1965. Jännityslukemisto ja Seikkailukertomuksia olivat ulkoasultaan karuja lehtiä, joissa tasoltaan ja alkuperältään vaihtelevat käännösjutut vaihtelivat kotimaisten juttujen kanssa. Marton Taiga ja pari muuta kirjoittajaa saivat pitää nimensä, mutta suuri osa kotimaisista jutuista ilmestyi nimettöminä. Politiikka lienee ollut, että huonoimmat jutut painettiin ilman nimeä.
Taigan lisäksi yksi tärkeimpiä Ilmarisen lehtien avustajia oli nuori Matti Hälli, joka oli aiemmin julkaissut runoja ja ajanvietenovelleja oululaisissa lehdissä. Kun hän muutti opiskelemaan Helsinkiin, hän tarjosi juttuja Ilmarisen lehtiin. Kustantaja ja päätoimittaja Yrjö Halme halusi, että Hälli alkaisi kirjoittaa jännitysnovelleja. Hälli tekikin niitä kaikkiin Ilmarisen jännityslehtiin, mutta ennen kaikkea Yllätyslukemistoon, jota monet ovat muistelleet aikansa hienoimpana kotimaisena lukemistona. Hälli muisteli myöhemmin, että Halme maksoi novelleista 100-150 markkaa, mikä oli tuohon aikaan paljon. Hälli sanoi, että Halme pyöritti "oikein amerikkalaismallista lehtitehtailua". Hällin mukaan Halmeen ohjeet teksteille kuuluivat: "äNiiden piti olla jännittäviä, hyvällä normaaliproosalla kirjoitettuja, edetä vauhdikkaasti ja loppua yllättävästi." Hällin novellit täyttivät Halmeen oletukset täydellisesti, mutta Hälli - joka myöhemmin kirjoitti kolme romaanimittaista dekkariakin - itse sanoi pitäneensä työtä vain rahanansaintana, ja kun hän sai mainetta realistisen romaanin taitajana, hän jätti lajityypin.
Suomalaisittain kiinnostusta lehden kansikuviin lisää se, että nuori Olavi Hurmerinta teki 1950-luvun alussa lukuisia kansia Ilmarisen jännityslehtiin. Hurmerinnan lisäksi myös Lauri Kaksonen teki lehden kuvituksia.
Hällin lisäksi monet muutkin tulevat kirjailijat kokeilivat Ilmarisen lehdissä. Jännityslukemistossa - tai Jännärissä, kuten lehteä kutsuttiin - ja Seikkailukertomuksissa uraansa aloitteli muuan Seppo Tuisku, joka nopeasti rekrytoitiin kirjoittamaan Pekka Lipposia Outsiderin nimellä. Tuisku toimi sittemmin suomalaisen kioskiviihteen harmaana eminenssinä: hän toimitti pitkään Jerry Cottonia ja vuonna 1976 aloitettua länkkärilehti FinnWestiä ja koulutti kokonaisen kirjoittajasukupolven, johon kuuluvat muun muassa Tapani Bagge ja Juha Ruusuvuori.
Jo mainitun Tuiskun lisäksi lehdillä oli monia vakioavustajia, jotka 50-luvun puolivälistä alkaen kirjoittivat lehtiin juttuja viikoittain. Yksi tällainen oli nuori Veikko Ennala, joka sittemmin nousi legendaariseen maineeseen Hymyn reportterina ja sekopäisten pokkarien kirjoittajana (Kyttyrä, Veljeni herrassa). Tuiskun henkilökohtainen ystävä oli Leo Mäenpää, josta sittemmin tuli tärkeä henkilö tytöille ja nuorille naisille suunnatun, vuonna 1959 perustetun Reginan pitkäaikaisena päätoimittajana. Mäenpään novellibibliografia on pitkä, mutta itse hän sanoo siirtyneensä toimittajaksi, koska hän ei ollut tyytyväinen omiin novelleihinsa. Muutoin tuntemattomat kirjoittajat Aarne Meri ja Asser Harkima olivat hekin aktiivisia lehden avustajia ja varsinkin Harkima erikoistui amerikkalaistyyppisiin kovaksikeitettyihin juttuihin.

Ilmarisen kilpailijoita

Kolmekymmentäluvulla nähtiin Ilmarisen lisäksi muitakin erilaisia yrityksiä lukemistolehdiksi. Ilmarisen lehtien rinnalla monikaan ei kuitenkaan ollut pitkäikäinen. Salapoliisi-nimisiä lehtiä ilmestyi peräti kaksi, ensiksi vuosina 1934-1935 kustannusosakeyhtiö Fenno-Skandian toimesta, sitten vuosina 1938-1939 Suomen kustannusyhtiön julkaisemana. Jälkimmäinen lehti muutti nimensä Viikkolehdeksi vuosien 1939-1940 ajaksi. Tosikertomuksia rikoksen maailmasta julkaisi Salapoliisikertomuksia, jota Orion julkaisi vuonna 1932. Aika ei Suomessa ollut sopiva tosikertomuksille, sillä mikään menestyskertomus ei ollut myöskään Tosikertomuksia. Se oli Otavan julkaisema lehti, joka vuosina 1930-1934 hankki Ruotsin kautta materiaalia amerikkalaisesta pulp-kokoisesta True Stories -lehdestä. Tosikertomuksia-lehden päätoimittaja oli Ensio Rislakki (tuolloin tosin vielä nimellä Svanberg), mutta lehti ei missään vaiheessa tullut kovin kannattavaksi. Kustantaja yritti vuonna 1933 tehdä lehdestä monipuolisemman - aiemmin se oli julkaissut lähinnä naisille suunnattuja avioliittokertomuksia - ja vaihtoi sen nimeksi Kertomuksia. Lehden lakattua Rislakki siirtyi Seuran johtoon; aiemmin hän oli toimittanut samannimistä viihdelukemistoa vuosina 1926-1929.
Ilmarisen kanssa yhtä pitkäikäisen lehden onnistui Suomessa tekemään kuitenkin vain lahtelainen Kanervan kirjapaino. Sen menestystarina oli Seikkailujen Maailma. August Kanerva oli perustanut vuonna 1935 Isku-nimisen lehden, johon hän oli onnistunut jostain haalimaan ulkomaisia novelleja. Nämä ilmestyivät lehdessä ilman nimeä, ilmeisesti peittääkseen sen tosiseikan, että novellien käännösoikeuksista ei maksettu. Huhu kertoo, että Seikkailujen Maailman käännösoikeuksista ei ikinä maksettu mitään, ja lehteä onkin kutsuttu maailman pitkäikäisimmäksi piraattijulkaisuksi.
Iskun perään Kanerva perusti Seikkailujen Maailman vuonna 1937. Sen esikuvana toimivat jo aivan selvästi amerikkalaiset pulp-lehdet. Ilmeisesti Kanerva - tai hänen poikansa Olavi - oli saanut käsiinsä joitain amerikkalaisia lehtiä ja innostui formaatista ja juttujen tyylistä heti. Sama toimi Suomessakin, sillä Seikkailujen Maailma oli alusta alkaen suosittu. Jo ensimmäinen numero oli koostettu amerikkalaisten kirjoittajien jutuista - mukana olivat niin H. Bedford-Jones, George Surdez ja Paul Ernst ja monet muut. Myöhemmin vakionimiksi tulivat sellaiset keskeiset amerikkalaiset kirjoittajat kuin Carroll John Daly, Frederick Nebel ja Theodore Roscoe. Lehdessä ilmestyi myös ensimmäinen Raymond Chandler -suomennos vuonna 1950. Kanervan ja Ilmarisen lehtien välillä oli selvästi kilpailua. Seikkailujen Maailma oli suosittu lehti, mutta silti Ilmarinen mainosti Jännityslukemistoa Suomen ainoana oikeana jännityslukemistona, vaikka Seikkailujen Maailma oli laajempi ja näyttävämpi lehti. Se tosin ilmestyi vain kuukausittain, kun Ilmarisen jännärilukemistot taas tulivat kerran viikossa.
Kotimaisia kirjoittajia Seikkailujen Maailma houkutteli jostain syystä vähän. Ilmeisesti tekijänpalkkiot olivat pieniä. Jatkosodan aikaan tosin lehti järjesti kirjoituskilpailuja rintamamiehille ja sai lukuisia sotajuttuja, joiden lisäksi lehdessä nähtiin paljon fiktiivisiä sotakertomuksia, kuten tuntemattomaksi jääneen Veli Kajavan lentojuttuja. Aivan sodan loppuvuosina Seikkailujen Maailma oli Kanervan sinnikkyyden ansiosta harvoja maassa ilmestyviä lukemistolehtiä ja vuosi 1944 oli kiinnostava, koska silloin lehteen kirjoittivat muun muassa Lempi Jääskeläinen ("Viipurilainen isänmaanystävä", 4/1944), Toivo Pekkanen ("Nuotiolla", 6/1944) ja Martti Merenmaa ("Elle-Maaret - outo tunturin tyttö", 6/1944). Ehkä Seikkailujen Maailma oli tässä vaiheessa ainoa lehti, joka osti novelleja. Toinen mahdollisuus on, että jutut oli hylätty muissa lehdissä ja kirjoittajat kierrättivät ne vielä Seikkailujen Maailmalle.
Myöhemmin kotimaisia kirjoittajia tuli. Dekkareistaan tunnettu Totti Karpela aloitti uransa kirjoittajana 50-luvun lopulla Seikkailujen Maailmassa: hän kirjoitti salanimellä T. Teller lehteen kolme länkkäriä. 60-luvun alussa, lehden aloittaessa jo kuolinkamppailuaan, lehti sai kolme kiihkeää avustajaa, joista tärkein oli varmasti Harri Kuusa. Yli kymmenen novellia Seikkailujen Maailmaan nopeassa tahdissa tehnyt Kuusa teki Kanervan kirjapainolle myös pokkarin. Salanimellä Wesley Nicol ilmestyneen Nikkeliä ihmislihaan -teoksen piti aloittaa Kanervan Sinetti-sarja, mutta se jäi ainoaksi teokseksi, ja Seikkailujen Maailma lakkasikin ilmestymästä heti kun kirja saatiin ulos. Kuusan romaani on täysin käsittämätön Amerikkaan (tai mahdollisesti Kanadaan) sijoittuva yksityisetsiväfantasia, jossa toden ja sadun rajat ovat harvinaisen häilyvät. Englannin kielellä ilmestyneenä se olisi haluttu kulttiteos, mutta Suomessa sitä ei juuri tunneta, mikä johtunee osittain sen harvinaisuudesta.
Ilmarisen ja Kanervan lehtien rinnalla menestystarinana voi pitää ainoastaan oululaista Kolmiokirjaa. Sen tunnetuimmat lehdet, Nyyrikki ja Perjantai, ovat vanhimpia Suomessa ilmestyneitä lukemistolehtiä ja Nyyrikki on pitkäikäisin, koska se alkoi ilmestyä jo vuonna 1905. Perjantai aloitettiin 20 vuotta myöhemmin, ja vuonna 1998 lehdet yhdistettiin Nyyrikin nimen alle. Lehdet alkoivat enemmän kaunokirjallisina kuin viihteellisinä lukemistoina ja esimerkiksi tuleva presidentti Kekkonen kirjoitti Nyyrikkiin novelleja ja jopa yhden tieteistarinan! 1920-luvulla, muun kirjallisen kulttuurinkin viihteellistyessä, Nyyrikkikin alkoi saada muotoaan enemmän nykyisenlaisena naisten ajanvietelukemistona. Nyyrikissä uraansa ovat aloitelleet muun muassa Kalle Päätalo ja Timo K. Mukka.
Jännitys- ja seikkailulukemistoja Kolmiokirja ei tosin juuri julkaissut, lukuun ottamatta Jännikettä. Se ilmestyi vuosina 1936-1939 ja siinä esiintyi muun muassa Outsiderin vakiohahmo Kalle Lipponen eli ympärimaailmaa seikkaillut Kalle Lipway, joka pääsi sittemmin kirjankansiinkin kirjan Sejase täytenovellina. Muita Jännikkeen vakiokirjoittajia olivat nuorena kuollut Olli Karila ja ---. Nyyrikin ja varsinkin Perjantain suosio innoittivat muita kustantamoita ja kirjapainoja kokeilemaan erilaisia lukemistolehtiä. Näitä ilmestyi ympäri maata
Oululainen lehti oli myös Sirpale, joka ilmestyi vuosina 1927-1976 - perin pitkäikäinen lehti sekin! Sirpaleeseen kirjoittivat ensimmäisiä tarinoitaan muun muassa Seppo Tuisku ja sittemmin FinnWestin ja Pekka Lipponen juniorin kirjoittajana tunnettu Juhani Salomaa. Sirpaleessa kirjoitti myös Jorma Kurvinen, josta sittemmin tuli Kolmiokirjan kustannusjohtaja ja yksi tuotteliaimpia kotimaisia kirjailijoita. Hänen esikoisteoksensa oli vuonna 1958 Sirpaleen romaanisarjassa ilmestynyt Anna - kartanon opettajatar (1958), joka julkaistiin salanimellä K. Kuru. Aiemmin Kurvinen oli työskennellyt Outsiderin lehden päätoimittajana vuosina 1950-1956, jona aikana lehden osti lahtelaiselta Hämeen kirjalta oululainen Liitto. Se taas oli kytköksissä juuri Kolmiokirjaan.

Sodan aiheuttamat muutokset

Toinen maailmansota aiheutti muutoksia lehtirintamalla. Sotajutut lisääntyivät, mikä näkyi esimerkiksi Seikkailujen Maailmassa, joka järjesti sota-aiheisten tosikertomusten kilpailuja lukijoille, ja perustettiin varsinaisia sotalehtiäkin, kuten Paukku, joka ilmestyi vuosina 1940-1941 alaotsikolla "Ikäväntorjuntaa kaikille". Aatteellisen kuuloinen Pohjolan Sankarit ilmestyi vuosina 1940-1943. Pilalehdet olivat erittäin suosittuja rintamamiesten keskuudessa; tällaisia olivat muun muassa Vitsi-Motti (Kustannus Säilä, 1942-1948) ja Poppoo (Sotainvaliidien veljesliiton tiedotusjaosto, 1943-1948). Kuten näkyy, lehdet jatkoivat ilmestymistään vielä sodan päätyttyäkin, mikä kertoo niiden suosiosta. Korsulehtiä olivat myös Korsulukemisto ja Ystäväni, joista myöhemmin. Muutkin lehdet olivat tarpeellista luettavaa kovimpaan aikaan: Nyyrikin levikki oli suurimmillaan juuri sotavuosina, jolloin se nousi yli sataantuhanteen. Sama ilmiö näkyi myös vauraammissa länsimaissa, kuten Yhdysvalloissa, ja on sanottu, että pulp-lehtien todellinen kultakausi olisivat olleet juuri sotavuodet, jos paperia ei olisi säännöstelty ja lehtien kokoa ja painosmäärää jouduttiin pienentämään. Tilaajia oli, mutta sodan jälkeen uudet viihdekulttuurin muodot, kuten sarjakuvalehdet, televisio ja halvat pokkarit, tulivat lukemistolehtien tilalle.
Sodan jälkeen lehdet joutuivat ankaramman kohtelun kohteeksi: paperipula iski maahan pahimmin vuonna 1946 ja viihteelliset lehdet saivat pienemmän osan paperikiintiöstä. Tosin kustantajat olivat kekseliäitä - Seikkailujen Maailma lakkasi ilmestymästä lehtenä ja sen sijaan Kanervan kirjapaino pani ulos erinimisiä novellikokoelmia, kuten Seikkailujen sankareita ja Seikkailujen urhoja, ja sai paperia entisen verran.
Paradoksaalisesti uusia lehtiä ilmestyi kuitenkin paljon juuri sodanjälkeisinä vuosina. Uusia kustantamoita ja lehtiä perustettiin lukuisia. Tämä liittyy tietysti siihen, että sodan kourissa kärsinyt kansa halusi helppoa viihdettä.
Toinen maailmansota ja sen jälkeinen pula-aika osui pahasti lukemistolehtiin. Jo vuonna 1945 kevyet viihdelehdet asetettiin ankarammalle verolle, mikä lakkautti monia lehtiä. Lisäksi paperia piti säännöstellä. Syksyllä 1945 kansainhuoltoministeriö määräsi, että mainos- ja propagandalehtien, kuten Elannon, Pirkan ja Yhteishyvän, pitää vähentää paperin käyttö puoleen. Ajanvietelehdiltä kierrettiin paperi kokonaan. Saman vuoden joulukuussa julkistettiin lista lehdistä, joita kielto koski. Joukossa olivat muun muassa Oulun Nyyrikki ja Perjantai ja Ilmarisen Viikonloppu. Oulussa muut V.H. Marjamaan perustamat lehdet, kuten Miesten Lehti ja Viikon Palat, kuolivat pois. Vuonna 1948 Perjantaita julkaistiin tapettirullille painettuna. Paperinsäännöstely lopetettiin vuonna 1949, jolloin perustettiinkin taas uusia lehtiä toisena aaltona.
Neljäs tärkeä lukemistolehtijulkaisija oli Lehtiyhtymä, jonka oli vuonna 1945 perustanut sodan aikana vaurastunut liikemies Kaleva Salminen. Salminen huomasi, että aikakauslehtialalla oli mahdollisuus menestyä lisää ja hän perusti lukuisia lehtiä, joista naistenlehti Viuhka on varmasti jäänyt tunnetuimmaksi. Myös lastenlehdet Kimmo ja Taiteen Maailma olivat Lehtiyhtymän lehtiä. Firman jännityslehtiä taas olivat Musta Kuu ja Salainen Salkku. Edellinen oli aluksi Taigan toimittama, jälkimmäinen Outsiderin. Musta Kuu ilmestyi vuosina 1945-1949, Salainen Salkku taas 1944-1949. Lehdillä vaikuttaa olleen outo hierarkia: kumpaakin mainostettiin päätoimittajiensa nimillä, mutta Mustalle Kuulle oli selvästi annettu vähemmän resursseja kuin Salaiselle Salkulle. Lehti oli ohuempi ja kansikuvat karkeampia, kun taas Salaisen Salkun kansikuvat teki järjestään yksi parhaista kotimaisista kuvittajista, Ami Hauhio. Mustan Kuun novellitkin olivat kevyempiä kuin Salaisen Salkun. (Taiga lähti lehden päätoimittajan paikalta jo ennen ensimmäisen vuoden loppua - ehkä hän kyllästyi kustantajan huonoon panostukseen.)
Mustassa Kuussa ja Salaisessa Salkussa näkyy ajan lehtien kehitys. Sodan aikaan ilmestyneissä lehdissä oli vielä paljon juutalais- ja venäläisvastaisia juttuja, mutta maininnat katosivat tyystin Suomen hävittyä sodan. Kiinnostavaa on myös se, että näissä lehdissä ei ollut juurikaan enää eksotiikkaa. Vielä 1930-luvun loppupuolella oli aivan normaalia, että suomalaiset seikkailivat pitkin maailmaa - Outsiderin Kalle Lipponen esimerkiksi vietti aikaansa enemmän Kaukoidässä kuin kotomaassa. 1940-luvulla tämä trendi hävisi melkein tyystin ja Lehtiyhtymän lehtien tarinat sijoittuvat usein tukevasti Suomeen.
Lehdissä näkyy hyvin myös se, miten Taigan M. Levä -nimellä ilmestyneet jutut komisario Kairalasta olivat purreet kotimaisiin lukijoihin ja tekijöihin. Salaisessa Salkussa ilmestyi nuortenkirjailijana parhaiten tunnetun Joni Raution sarja komisario Leinosta, joka on elämästä nautiskeleva, hieman äreä ja hajamielinen, yksinasuva poliisi. Samantyyppisiä hahmoja oli muissakin lukemistolehdissä paljon, kuten Turo Ahvan Tammisto, joka tosin oli matematiikan professori, ja Pertti Paakkasen komisario Talasmaa, jotka kummatkin esiintyivät Salaisessa Salkussa. Salaiseen Salkkuun kirjoitti myös sittemmin kirjallisuuskriitikkona ja oikeistolaisena pamfletistina tunnettu Kauko Kare, jonka ensimmäisiä fiktiivisiä tekstejä novellit ilmeisesti olivat. Kareen tekstit Salaisessa Salkussa ovat kuitenkin nyt luettuna väljähtäneitä; jännityskirjallisuuteen hän palasi tosin vielä kahdessa Antti Kaleva Keinosen nimellä kirjoittamassaan satiirisessa dekkarissa, Vihreä murha (1972) ja Musta murha (1973), joissa hän suomi muun muassa ajan vasemmistolaisuutta.
Lehtiyhtymän lehtiin vaikutti vuosien 1948-1949 inflaatio voimakkaasti ja Musta Kuu ja Salainen Salkku kaatuivat sen seurauksena. Muitakin lehtiä ja kustantamoita meni konkurssiin, varsinkin kun graafisen alan palkat nousivat samaan aikaan.
Jo mainittujen kustantamojen lisäksi asialle ehti myös Mantere, jonka liikemies Kaarlo Mantere oli perustanut heti sodan jälkeen. Mantere julkaisi sekä lehtiä että romaaneja. Perustamisvuonnaan kustantamolta ilmestyivät muun muassa M. Levän eli Marton Taigan komisario Kairala-kokoelma Kuolema soittaa kaislikossa, Outsiderin Kuolema erehtyy ja Antero Virkin kaksiosainen seikkailuromaani Kätketty valtakirja. Mantere oli muutaman vuoden ajan Ilmarisen ohella toinen keskeinen viihde- ja jännityskirjallisuuden kustantaja, jolle kirjoittivat Taiga ja Outsider ja muutamat muut ajan viihdekirjoittajat. Mantereella oli useita lehtiä, joista varsinaisia jännärilehtiä ei tosin ollut yksikään. Sekä Lehtiyhtymä että Mantere julkaisivat lehtikirjoittajiensa tekstejä kokonaisina kirjoina - näin esimerkiksi Turo Ahvan (lehdessä toisinaan myös nimellä Turo Arto) Tammisto-tarinat ilmestyivät omana niteenään (Aavekärppä, 1945).
Lehtiyhtymä ja Mantere sulautuivat yhteen jo vuonna 1947, jolloin uuden kustantamon - jonka nimeksi tuli Kustannus Oy Mantere - lehtivalikoima kasvoi ja laajeni ja käsitti lopulta myös Suomen Urheilulehden ja kulttuurilehti Valvojan. Kaarlo Mantere perusti uuden yhtiön Mantereen Kirja Oy:n ja julkaisi lukuisia romaaneja. Myös sittemmin huomattavaksi romaanikirjailijaksi noussut Jussi Talvi teki kustantamolle joitain viihdekirjoja uransa alkuvaiheessa. Kaarlo Mantereen uusi firma perusti uusia lehtiä, joista osa on edelleen - tosin muuttuneessa muodossa ja eri kustantajalla - olemassa. Me Naiset alkoi vuonna 1952 ja sitä varten luotiin oma kustannusyhtiö, joka myöhemmin myytiin Helsingin Sanomia julkaisevalle Sanoma Oy:lle. Mantereen menestystarina oli miestenlehti Kalle, joka perustettiin vuonna 1950. Senkin takana oli sittemmin oma kustannusyhtiö.
Kustannus Fennia oli vielä yksi tulokas, joka aloitti toimintansa sodan aikaan Korsu-lukemistolla vuonna 1942. Sen lehdet olivat tosin suunnattu enemmän yleisyleisölle ja ainoastaan pienikokoinen Ässä (1948-1950) oli selkeä jännärilehti. Siinä novelleja kiinnostavampia olivat kuitenkin kansikuvat, joista osa oli Alexander Lindebergin, osa Henrik Tikkasen käsialaa. Sama koskee toista korsulukemistona aloitettua Ystäväni-lehteä. Jonkin verran jännitysnovelleja oli Fennian Viihdytyslukemistossa, joka ilmestyi tosin vain vuonna 1945, mutta jo muiden lehtien nimet kertovat muusta: Kotikissa (1945-1949), Kuvastin (1949-1951), Lue (1951), joka oli suunnattu koko perheelle, ja Viihde (1948-1949). Listasta huomaa, miten 1940-1950-lukujen vaihde on ollut vaikea monille kustantamoille ja lehdille. Paremmin pärjäsivät lehdet, jotka perustettiin vasta hiukan myöhemmin.
Kustannus Alibi kalasteli samoilla vesillä yllättävän pitkään. Salapoliisi, jonka päätoimittajana oli Raumalla ilmestyvän Länsi-Suomen entinen toimituspäällikkö Walter Jokinen, ilmestyi vuosina 1945-1951, mutta se oli paikoitellen valitettavan sekava ja heikkotasoinen lehti, jossa novellit ja artikkelivat vaihtelivat epämääräisesti ja sattumanvaraisen tuntuisesti. Salapoliisia avustivat monet muihinkin ajan lehtiin kirjoittaneet tekijät, kuten Väinö Pelkonen ja Heikki Seppälä.
Salapoliisi käytti myös enemmän käännösnovelleja kuin muut ajan lehdet. Kiinnostavaa onkin huomata, että samalla kun lehdistä hävisi eksoottisuus ja ulkomailla seikkailu, myös käännösnovellit vähenivät tai jopa hävisivät. Esimerkiksi Salaisessa Salkussa julkaistiin vetoomus, että lukijat auttaisivat pitämään lehden täysin kotimaisena kirjoittamalla lehteen novelleja. Melkein täysin käännösnovelleilla toimi kuitenkin Kanervan Seikkailujen Maailma, mutta kuten aiemmin jo huomattiin, Ilmarinen mainosti Jännityslukemistoaan "Suomen ainoana jännärinä" - viittaus onkin ilmeisesti liittynyt juuri siihen, että Seikkailujen Maailmassa kotimainen aineisto oli vähäistä. Ilmarisenkin lehdissä kyllä nähtiin käännettyä materiaalia, esimerkiksi saksalaista muka-amerikkalaista lännenkirjallisuutta. Lisäksi lehdissä nähtiin paljon englantilaista sanomalehtien viikonloppuliitteiden kirjallisuutta. Linja oli epäjohdonmukainen, ja siinä mielessä Seikkailujen Maailma toimi järkevämmin pitäytyessään melkein sataprosenttisesti amerikkalaisiin pulp-lehtiin ja niiden jälkeläisiin. Novelleja ja jatkokertomuksia ei kuitenkaan ostettu johdonmukaisesti tietyistä lehdistä, vaan näyttää siltä, että kustantajat ostivat joltain aineiston toimittajalta tai mahdollisesti jopa tilasivat suoraan ulkomailta satunnaisia lehtien numeroita ja käyttivät näistä novellit tipotellen. Näin esimerkiksi Seikkailujen Maailmassa on saattanut olla yhden ulkomaisen lehden kaikki novellit julkaistuna neljässä tai viidessä eri lehdessä. Samoin Ilmarisen Seikkailukertomuksissa nähtiin yllättäen suuri määrä amerikkalaisen klassikon asemaan nousseen kauhulehden Weird Talesin novelleja 50-luvun lopulla.
Lukemistolehdet alkoivat kuihtua jo 1950-luvulla, minkä huomaa esimerkiksi siitä, että monet varsinaiset novellilehdet lakkautettiin vuosikymmenen aikana. Suurimmat, kuten Ilmarisen lehdet, joko sulautuivat toisiinsa tai jatkoivat ilmestymistä pienempikokoisina, kuten Viikonloppu. Novellipainotteiset lukemistot alkoivat korvautua tosirikoslehdillä, kuten amerikkalaisperäisellä Rikospoliisin mukana -lehdellä. Samanlaista aineistoa oli myös Miehessä, jonka oli perustanut myöhäinen tulokas lukemistolehtipiireihin eli Terre. Vuonna 1957 laski liikkeelle peräti kolme lehteä, mainitun Miehen lisäksi myös Salapoliisilukemiston ja El Zorron. Näistä ainoastaan viimeksimainittu oli kotimaista tekoa ja sisälsi lavastaja Tapio Vilpposen tarinoita, muut olivat pääsääntöisesti käännösmateriaalia. Vuonna 1958 Terre julkaisi myös novellilehti Alibia ja Villin Lännen tosijuttuja sisältävää Jesse Jamesta, mutta kokeilut eivät olleet pitkäikäisiä.
Yksi menestystarina alkoi kuitenkin vuonna 1956, kun Kustannus Ajanviete alkoi julkaista Outsiderin Pekka Lipposen seikkailuja alle satasivuisina vihkoina. Vuonna 1958 Lippos-vihkot saivat jatkoa toisella sarjalla, Kalle-Kustaa Korkin seikkailuilla. Ensimmäisen tarinan nimi oli Suezin sulttaani ja jo se kertoi, mistä oli kyse. Kiinnostavasti Outsider eli Aarne Haapakoski palasi Pekka Lipposen seikkailuissa toista maailmansotaa edeltäneeseen aikaan, jossa suomalaiset seikkailevat sujuvasti ympäri maailmaa mikä eksoottisimmissa paikoissa. Haapakoski itse kirjoitti seikkailuista vain ensimmäiset parikymmentä (ja muutaman satunnaisen tämän jälkeenkin), kunnes vuonna 1959 hänen haamukirjoittajakseen tuli Ilmarisen lehdistä ja Sirpaleesta napattu Seppo Tuisku. Tuisku kirjoitti Lippos- ja Korkki-tarinoita vielä vuonna 1964, jolloin ilmestyi Lippos-sarjan 96. osa Satelliitin salaisuus ja Korkki-sarjan osa 73 eli Gangsterivaltio. Outsiderin tarinoita julkaistiin uusintoina vielä Horna-sarja -nimisessä lehdessä vuosina 1960-1961. Vuonna 1965 ilmestyi vielä kaksitoista numeroa lehteä nimeltä Pekka Lipponen & Kalle-Kustaa Korkki, jonka kaikki tarinat olivat Tuiskun kirjoittamia.

Markkinat häviävät

Keskeisiksi novellilukemistoiksi vuosikymmenellä tulivat isot aikakauslehdet Apu ja Seura. Kummatkin olivat julkaisseet kaiken aikaa novelleja ja jatkokertomuksia ja 50-luvulla painotekniikan halvetessa pystyivät panostamaan väripainatukseen, näin varsinkin Seura, joka tuli tunnetuksi vuosikymmenen aikana upeista värikansistaan. Apu käytti mustavalkoisia valokuvia kansikuvituksena vielä 50-luvullakin. Lehdet käyttivät paljon käännöksiä, mutta tilasivat novelleja ja jatkokertomuksia myös kotimaisilta tekijöiltä. 60-luvun mittaan proosan määrä väheni lehdissä, mutta tarjosivat vielä 70-luvullakin tärkeän foorumin kirjailijoille. Muutkin ajan aikakauslehdet julkaisivat paljon proosaa, kuten Koti-Posti, jonka toimitussihteerinä oli myöhemmin rikoskirjailijanakin debytoinut Risto Karlsson, joka myös kirjoitti lehden pakinoita salanimellä Risto Kari. Koti-Posti kokeili myös Suomessa harvinaisilla lajityypeillä, kuten science fictionilla ja kauhulla. Kumpaakin harjoitti turkulainen monitoimimies Harri Kumpulainen, lähinnä salanimellä Harri Erkki.
Seitsemänkymmentäluvulla julkaisufoorumina toimivat myös miestenlehdet, jotka elivät vuosikymmenen aikana kukoistuskauttaan. Ratto ja Jallu tulivat tunnetuiksi rajuista reportaaseistaan, joissa raportoitiin muun muassa Jorma Vullin sekopäisistä tempauksista. Tämän väitetään esimerkiksi naineen madetta ja sen jälkeen syöneen tämän. Lehdet julkaisivat myös paljon novelleja ja lukijan kirjeitä, joista osan tekivät ammattikirjailijat nopean rahan toivossa. Jutut ilmestyivät usein nimettä tai salanimellä, mutta omalla nimellään miestenlehdissä esiintyivät ainakin Mauri Sariola, Jorma Ojaharju, Hans Selo ja elokuvaohjaaja Aarne Tarkas. Myös Toivo Talvisalo -niminen kirjailija kertoi seksilehdissä omista seksuaalisista seikkailuistaan - myöhemmin hän teki Nykylehdet-kustantamolle pari seksipokkariakin. Turussa julkaistu Cocktail-lehti julkaisi sekin kotimaisten kirjoittajien tarinoita salanimillä.
Kahdeksankymmentäluvulla lukemistolehdet alkoivat pikkuhiljaa kuolla kokonaan pois. Aikakauslehdistä siivottiin loputkin novellit pois. Jerry Cotton -tarinoiden uudelleenjulkaisuun keskittyneessä sivulehdessä Cottonsarjassa nähtiin pari satunnaista novellia. Kari Lindgrenin toimittamissa ja julkaisemissa Hitchcockin nimeä kantavissa lukemistoissa oli niissäkin vain pari kotimaisten tekijöiden novelleja - Pirkko Arhippa ja Mauri Sariola olivat tosin tunnetuimmasta päästä. Kolmiokirjan muissa lehdissä täytetarinoita oli vain länkkärilehti Kostajassa, jossa nimettömänä ilmestyi kolme Joni Skiftesvikin novellia. Vuosikymmenen lopulla Kolmiokirja tosin panosti upeasti kotimaiseen lyhytdekkariin Seppo Tuiskun ja Joni Skiftesvikin yhteisellä hankkeella, RikosPalat-lehdellä. Lehti ehti ilmestyä vain kahden vuoden ajan, mutta hyvin valittujen käännösten lisäksi siinä tarjottiin harvinaislaatuinen mahdollisuus julkaista kotimaisia rikosnovelleja. Tähän kirjaan RikosPaloista onkin valittu kolme novellia, Tapani Baggelta, Matti Kid Hytöseltä ja Pentti Kirstilältä. Muutoin 1980-luvulta eteenpäin kotimaisten kirjoittajien tekstejä on voinut löytää vain scifi-harrastajalehdistä, joista etenkin Portti on panostanut tuntuvasti uusien lahjakkuuksien löytämiseen. Enimmäkseen lehdet tosin toimivat harrastaja- ja vapaaehtoisvoimin.
Yhdeksänkymmentäluvulla Jerry Cottonin alkuperäinen kustantaja Kolmiokirja luopui lehdestä ja sen otti hoteisiinsa Musiikki & Mainos Juntunen ja lehden pääasialliseksi kirjoittajaksi tuli Timo Surkka, joka oli viimeisiä päätoimittajana toimineen Tapani Baggen löydöistä. Surkalta Musiikki & Mainos Juntunen tilasi myös uuden sankarin, entisen Supon agentin Asko Kukkosen, joka seikkaili muutamassa huonosti markkinoidussa lehdessä vuosina 2002-2004 - tässä kirjassa on yksi näyte Kukkosen seikkailuista 2000-luvun alusta. Surkka on varmasti viimeinen suomalainen pulp-kirjailija.
Viimeisin yritys on ollut Isku-lehden harrastajapohjalta tapahtunut elvyttäminen. Ilman palkkioitakin lehti on pystynyt julkaisemaan uusia kotimaisia kirjoittajia, joista tähän kirjaan on valittu Petri Hirvosen rajusti iskevä "Kuolleen jumalan yö". Se tuo suomalaisten lukemistolehtien eksotiikan uudenlaisen hyperväkivallan aikakauteen. Hirvonen on linkki lukemistolehtien parempaan aikaan: hän kirjoitti toiseksi viimeisen FinnWestin (sekä julkaisematta jääneen, mutta julkaistavaksi valitun tarinan, joka on hautautunut Kolmiokirjan arkistoihin) ja sen jälkeen Jerry Cottoneita sekä Kolmiokirjalle että Musiikki & Mainos Juntuselle, jälkimmäiselle salanimellä Pedro Peseta.