Näytetään tekstit, joissa on tunniste kirja-arvostelu. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kirja-arvostelu. Näytä kaikki tekstit

torstaina, joulukuuta 14, 2023

Martin Edwards: The Life of Crime (2022)


Kirjoitin Turun Sanomiin keväällä arvion englantilaisen Martin Edwardsin erinomaisesta kirjasta The Life of Crime, joka on jättimäinen, mutta erittäin sujuvasti luettava rikoskirjallisuuden historia. On häpeä, että tällaista kirjaa ei ole suomeksi jo julkaistu, vaikka suomalaisten sanotaan olevan rikoskirjallisuuden suurlukijoita. Koska Turun Sanomissa on maksumuuri, julkaisen jutun myös täällä. Kirja oli niin rikas, että harmitti änkeä sitä käsittelevä juttu 3 000 merkkiin, mutta minkäs teet. Olen palauttanut joitain poistoja tekstiin.


Kumpi on parempaa, vanha mukava arvoitusdekkari vai kovaksikeitetty toiminta? 


Martin Edwards on kirjoittanut rikoskirjallisuuden uuden perushistorian ja antaa siitä aiempaa täydemmän kuvan. Edwardsin mukaan dekkarin ystävä voi pitää sekä vanhoista palapelidekkareista että armottomista kovaksikeitetyistä jännäreistä. 


Dekkareita julkaistaan nykyään varmasti enemmän kuin koskaan. Kirjakaupat ja kirjastot täyttyvät uusista rikoskirjoista, ja lukuvinkkejä uusista teoksista jaetaan sosiaalisessa mediassa innokkaasti. 

Mutta pitääkö kukaan enää huolta lajityypin historiasta? Tuntuu että paria poikkeusta lukuun ottamatta vain uudet kirjat ja kirjailijat kiinnostavat nykyisiä dekkarinlukijoita ja -kuuntelijoita. 

Kokonaan tuntuu myös kadonneen ihmistyyppi, jollaisia suurissa ikäluokissa ja jonkin verran nuoremmissakin oli paljon: rikoskirjallisuuteen älyllisesti ja kriittisesti suuntautunut lukija ja kirjoittaja, joka näkee dekkarin mahdollisuutena tutkia ihmisyyttä ja yhteiskuntaa syvällisesti ja rehellisesti, usein rehellisemmin kuin niin sanottu korkeakirjallisuus. Suomen Dekkariseuraa ja sen Ruumiin kulttuuri -lehteä ei välttämättä enää 2020-luvulla perustettaisi. 

Onneksi historiatietoisia lukijoita löytyy ainakin Englannista. Itsekin useita rikosromaaneja kirjoittanut Martin Edwards on viime aikoina kunnostautunut myös tietokirjailijana, ja hänen teoksensa The Golden Age of Murder (2015) oli perusteellinen perinteisen palapelidekkarin historia. Viime vuoden lopulla ilmestynyt, mammuttimainen mutta sujuvasti luettava The Life of Crime on rikoskirjallisuuden tasapainoinen historia, joka tarjoaa niin uusia näkemyksiä kuin hyviä knoppitietojakin. 

Ylipäätään 2000-luvulla on nähty vahva perinteisten palapelidekkarien arvonnousu. 1920- ja 1930-luvuilla Amerikassa kehittyneen urbaanin kovaksikeitetyn dekkarin fanit olivat pitkään sitä mieltä, että yläluokan kartanoissa tapahtuvien murhamysteerien aika on ohi. Näin ei kuitenkaan näytä käyneen, kuten todistavat Kenneth Branaghin ohjaamat uudet Agatha Christie -filmatisoinnit tai kanadalaisen Louise Pennyn teosten mieletön suosio. Pennyä ja Christietä yhdistääkin yksi seikka: kummatkin kirjoittavat myös yhteiskunnallisista asioista ja tekevät kuvaamistaan ihmisistä tarkkoja huomioita eivätkä vain tarjoile hengetöntä mysteerin ratkomista.

Martin Edwards ei selvästikään välitä tällaisista kuppikuntakiistoista. Palapelidekkareita puolustetaan usein sanomalla, että rikoskirjallisuuden kuuluu olla leppoisaa viihdettä, kun taas kovaksikeitettyjä dekkareita pidetään yhteiskunnallisesti kriittisinä ja realistisina.  

Edwardsin mukaan arvoitusdekkaritkin voivat kuvata yhteiskuntaa kriittisesti, varsinkin Christien ja Dorothy Sayersin tapauksessa, kun taas kovaksikeitetyissä dekkareissa on helposti romanttisia piirteitä. Esimerkiksi jälkimmäisestä hän mainitsee yksityisetsivä Philip Marlowen, joka on luojansa Raymond Chandlerin fantisoitu omakuva ja kaukana mistään todellisesta ihmishahmosta. Samalla kovaksikeitetty dekkari on helposti ollut naisvihamielistä, varsinkin niissä tarinoissa, joissa pahiksena on femme fatale.

Edwards kuitenkin pitää Chandleriakin ilmiömäisenä tyyliniekkana, joka oli lopulta myös huolellinen juonenrakentaja. Tämän huomaa viimeistään Pitkistä jäähyväisistä, kirjailijan toiseksi viimeisestä romaanista. Siinä ei ole lainkaan Syvän unen ja Näkemiin, kaunokaiseni -kirjan holtitonta tapahtumien vyörytystä. 

The Life of Crimessa korostuu myös yksi dekkarin laji, joka on oikeastaan vasta viime vuosina noussut yhdeksi valtavirraksi: kotipiirin jännärit (englanniksi domestic suspense). Gillian Flynnin Kiltin tytön jalanjäljissä on viime vuosina kirjoitettu sadoittain rikosromaaneja, joiden pääosassa on tavallisten keskiluokkaisten naisten kotielämä, eivät yksityisetsivien tai huippuvakoojien vaaralliset seikkailut. 

Edwards on poiminut kirjaansa kymmenittäin kiinnostavia esimerkkejä vastaavista kotipiirin jännäreistä jo 1900-luvun alkupuolelta. Suomeksi kirjastojen varastoista ja divareista löytyy esimerkiksi Celia Fremlinin ja Margaret Millarin dekkareita, mutta paljon on suomentamattakin, kuten lajityypin äidin Maria Belloc Lowndesin The Lodger (1913), josta Alfred Hitchcock teki läpimurtoelokuvansa Vuokralainen. 

Edwardsin innostava ja tietoa täynnä oleva kirja olisi syytä sekin suomentaa. 


Faktalaatikko: 

Martin Edwards (s. 1955) on englantilainen rikoskirjailija, joka on julkaissut yli 20 romaania ja useita kymmeniä antologioita vuodesta 1991 alkaen. Ei suomennoksia. 

The Life of Crime on ehdolla Yhdysvaltain rikoskirjailijoiden yhdistyksen Edgar-palkinnon saajaksi vuonna 2023. (Huom! Kirja myös voitti palkinnon.)

Edwards nostaa The Life of Crimessa esille mm. ranskalaisia, italialaisia, eteläafrikkalaisia ja skandinaavisia dekkareita, mutta Suomi ei saa yhtään mainintaa. 


PS. Julkaisin Facebookissa jutusta poistamiani kohtia, ja lisäsin tällaisen kommentin, joka mielestäni on syytä toistaa tässäkin: 

Korostettakoon, että tuo "oli paljon" oli yksi syy siihen, miksi jätin kohdan pois, kun ei näitä tyyppejä ollut silloinkaan paljon, he vain olivat näkyviä (ja usein miehiä). Kohdassa tarkoitin siis Risto Hannulan ja Kyösti Salovaaran kaltaisia kovan luokan intellektuelleja, jollaisia eivät rikosromaanit enää tunnu kauheasti kiinnostavan. Tai nykyinen dekkari ei tarjoa heille samanlaista mahdollisuutta reflektioon kuin aiempina vuosikymmeninä. Varmasti tässä asiassa on monta puolta. Muualla maailmassa vastaavia ovat Englannissa Martin Edwards ja Yhdysvalloissa Sarah Weinman, jonka tekemisiä seuraan mielenkiinnolla. 

lauantaina, maaliskuuta 17, 2018

Kestävintä suomalaista modernismia: Elmer Diktonius, Henry Parland

Kirjoitin Tampereen ylioppilaslehti Aviisiin paljon kirja- ja elokuvajuttuja 1990-luvulla, joitain olen todennäköisesti julkaissut tässä blogissa jo aiemminkin. Tässä kirja-arvostelu, joka edelleen kestää lukemista - aloitus on kyllä vähän jähmeä. Lopetuksessa on jotain samaa kuin Juha Hurmeen "opetelkaa ruotsia, juntit" -lausahduksessa, mutta häpeäkseni on todettava, etten itse osaa ruotsia kummoisestikaan. 

Suomenruotsalainen kirjallisuus ei nykykulttuurin julkisuudessa näy vielä 1990-luvulla paljoakaan, vaikka se on jo 1910-luvulta (ja Euterpe-ryhmän toiminnan asiosta ehkä kauemminkin) asti ollut suomalaisen modernin kirjallisuuden kärkeä. Sellaiset kirjailijat kuin Edith Södergran ja Gunnar Björling ovat nykymittapuidenkin mukaan rohkeampia kuin suomeksi kirjoittavat kollegansa. Pakkoruotsia vihaavassa maassa asiat voisivat olla paremmin, jos tiedostettaisiin ne merkittävät saavutukset, joita täällä on vihatulla kielellä tehty.
Elmer Diktoniuksella (1896-1961) oli selkeä käsitys kieliriidoista: turhaa kiistelyä turhanaikaisista asioista. Diktonius, merkittävä runoilija ja prosaisti, kirjoitti sujuvasti, toisinaan häkellyttävästi, molemmilla kotimaisilla kielillä. Tästä on todistuksena viime vuoden lopulla julkaistu kokoomateos Kirjeitä ja katkelmia, johon on koottu Diktoniuksen suoraan suomeksi kirjoittamia kirjeitä ja joitain poliittisia (Diktonius oli vakaumuksellinen sosialidemokraatti) ja taidetta käsitteleviä kirjoituksia. Jälkimmäiset ovat mielenkiintoisia - varsinkin silloin, kun Diktonius panee romanttisia Tulenkantajia halvalla -, mutta vasta kirjeissä Diktoniuksen kynänjälki pääsee oikeuksiinsa.
Esimerkki kirjeestä F.E. Sillanpäälle vuodelta 1935: "Täällä Herran kukkarossa - tai liekö sillä; joskus tuntuu koko maailmanmööpeli niin juupelin nitistetyltä - jo toista kuukautta jessussentään luonnonhelmassa jumalauta Kymin varrella, ja ihmisiä noin riittämiin ja kaukana kavala kapakka. Linnut pitävät eri mökää, mikä rakkaudeksi kutsuttakoon, ja porsaita salvetaan ja tänään tuodaan viaton lehmykäinen julman veturikokoisen sonnin luo että hirvittää ja on Luonnon Laki." Merkittävintä Diktoniuksen kirjeenvaihdossa on juuri tyyli, koska se paremmin kuin ohjelmanjulistukset paljastaa sen, miten Diktonius maailmaan suhtautuu. Tyylissään Diktonius astuu lähelle sellaisia modernismin klassikoita kuin James Joyce ja Volter Kilpi eikä ole ihme, että Aviisinkin sivuilta tuttu pilapiirtäjä Ilkka Pesämaa on armoitettu Diktonius-fani.

Henry Parland (1908-1930) oli taiteilijana toista luokkaa kuin sosialisti Diktonius. Parland on maailmaan urbaanin sivustakatselijan tavoin kyynisesti ja huvittuneesti suhtautuva teoreetikko. Hänet tunnetaan ironisten runojensa lisäksi myös neuvostoelokuvan varhaisia saavutuksia esitelleenä kirjoittajana. Hänen ainut proosakokeilunsa, osittain keskenjäänyt romaani Rikki (Sönder), on rakkausromaani 1920-luvun Helsingistä. Rikki paljastaa heti kättelyssä, että Parland on saanut kestävämmän otteen metropolien kiihkeänväsyneestä elämästä kuin joku Waltari samanaikaisessa Suuressa Illusionissaan. Romaanissa on samaa sävyä kuin Parlandin runoissa: juhlahumun alta paljastuvat karmeina ne hetket, jolloin ei tapahdu mitään. Kirjan kaltaisia romaaneja kirjoitettiin suomeksi vasta 1950-luvulla eikä aina yhtä kestävin tuloksin.
Diktoniukseen ja Parlandiin tutustuminen kannattaa ehkä kuitenkin aloittaa jo aiemmista suomennoksista. Diktoniuksen itsensä suomentamat runot valikoimassa Kirjaimia ja kirjavia (1956) ja Arvo Turtiaisen suomentama esikoiskokoelma Runoni (1921) ovat erinomaisia. Vielä erinomaisempia ovat Diktoniuksen suomennetut proosateokset, juuri näköispainoksena ilmestynyt romaani Janne Kuutio (1932, Diktoniuksen itsensä suomeksi tulkitsemana 1946) ja novellikokoelma Suomen tasavallan kansalaisia (1935/40, suomeksi 1972). Parlandin tärkein runotuotanto on saatavilla kokoelmassa Hamlet sanoi sen kauniimmin. Kirjastoon siitä! Ja kipin kapin ruotsinkurssille: Enckellin, Björlingin ja monen muun suomentamaton ja jo klassinen kirjallisuus odottaa lukijoitaan!


Elmer Diktonius: Kirjeitä ja katkelmia. Toim. Jörn Donner ja Marit Lindqvist. Otava 1995.
Henry Parland: Rikki. Suom. Hannu Nieminen. Tamara Press 1996.

keskiviikkona, elokuuta 10, 2016

Turun puretut talot, osa 4

Kannessa kuuluisa Nobelin talo,
jonka surullisen kohtalon olisi voinut
jutussakin esitellä.
En tiedä, onko tämä juttu julkaistu, mutta julkaistunakin se olisi kadonnut tyystin, sillä juttu on tehty Rakennusanomat-lehteen, jota kyllä jaetaan ilmaiseksi, mutta jota tuskin moni lukee. On tarkoitus palata täyspäiväisemmin bloggaamisen pariin, kun lomat loppuvat, mutta sitä odotellessa oikea julkaisematon juttu! (Ainakin siis käsittääkseni julkaisematon.)

Itä-Turun kadonnut kauneus

Rauno Lahtisen upea kirjasarja Turun puretuista taloista on ehtinyt neljänteen osaan. Viides ja mahdollisesti kuudeskin osa on suunnitteilla, joten on vaikea uskoa, että sarja ei täydellisesti korvaisi Harri Kalvan vanhaa ja suttuisilla kuvilla painettua sarjaa Muuttuva kaupunki I–IV. 
Yksi valtti Kalvan kirjoilla kuitenkin on: niissä on kuvat uusistakin rakennuksista, jotka ovat tulleet vanhojen tilalle. Vaikka uusien talojen katselu voikin kirvottaa kyyneleitä, kuvat auttaisivat sijoittamaan puretut talot paremmin kartalle.
Rauno Lahtisen uusi kirja toimii toki näinkin. Turun puretut talot kertoo Turun rakennus- ja teollisuushistoriasta ja tallentaa hienosti tietoa jälkipolville, ja samalla kirjat ehkä toimivat varoituksena siitä, että menneeseen rakennusperintöön ei pitäisi kritiikittömästi kajota. Varoitus on juuri nyt ajankohtainen, kun ympäri maata puretaan 1950- ja 1960-luvun taloja melko surutta.
Pari esimerkkiä nousee esiin Lahtisenkin kirjasta: makkaratehtailijan talo Kaivokadulta sekä aptekkaarin talo TYKS:n kulmalta, kummatkin tyylikästä 50-lukua harjakattoineen ja harvinaisuuksia Turun katukuvassa isoina moderneina kaupunkitaloina, joista jälkimmäisen olin itsekin ehtinyt jo unohtaa. Vuonna 1999 puretun talon seinässä ollut Armas Lehtisen maalaus pelastettiin onneksi TYKS:n kappeliin.
Turun puretut talot 4 keskittyykin nimenomaan itäiseen Turkuun, yliopiston läheisyyteen, Uudenmaankadulle ja Kaskentielle sekä Kupittaalle, jonka teollisuushistoria on lähes kokonaan pyyhkäisty pois – ellei tunnistamattomaksi maskeerattua ElectroCityä lasketa, se kun on rakennettu Silon trikootehtaiden hallien päälle. Teollisuushistoriaa hävitettiin myös, kun lähes koko LSO:n rakennuskanta purettiin mitäänsanomattomien ja massiivisuudessaan ahdistavien IT-hallien tieltä.
Itäisen Pitkäkadun ja Kupittaankadun alueet ovat nykyään aika anonyymiä kerrostalo- tai toimistotalorakentamista, mutta Lahtisen kuvista huomaa, että sielläkin oli aiemmin kodikasta pikkukaupunkitunnelmaa pienine kauppoineen ja pajoineen. Yksityinen yritteliäisyys näkyi katukuvassa aivan eri tavalla kuin nykyään, kun kadut on tehty vain läpikulkua varten. Melkein itku pääsee, kun katselee kuvaa Kirkkotiestä.
Toisaalta nostalgian vallassa helposti unohtaa, että puutaloasuminen oli vielä 1970-luvullakin paikoin ankeaa. Portsa antaa laajennettuine asuntoineen liian hyvän kuvan puutaloasumisesta menneinä vuosikymmeninä. Hyvä muistutus tästä on kortteli Kerttulinkadulla, jonka asunnoissa ei ollut helloja vielä 1930-luvullakaan. Silti jotkut olivat asuneet siinä jo yli 60 vuotta!
Rauno Lahtinen ansaitsisi tietokirjapalkinnon Turun puretut talot -sarjastaan. Se on todennäköisesti ainutlaatuinen maailmankin mittakaavassa ja vielä hyvin tehty, Lahtinen tuntee arkistot ja kuvamateriaali on upeaa. Nelososan viimeistely on tosin selvästi jäänyt puolitiehen, tekstissä on lyöntivirheitä ja joissain kohdissa ajatus on ilmaistu epäselvästi. Siitä huolimatta suositeltava hankinta kaikille Turusta ja ylipäätään rakennushistoriasta kiinnostuneille.
Rauno Lahtinen: Turun puretut talot 4. 256 s. Sammakko 2016. 

PS. Tässä aiempia Lahtisen kirjasarjan arvioita: osa yksi, osa kaksi, ja tässä osa kolme.

torstaina, joulukuuta 19, 2013

Rauno Lahtinen: Turun puretut talot 3


Rauno Lahtisen hieno kirjasarja Turun puretuista taloista eteni tänä syksynä kolmanteen osaansa ja tuttuun tapaan arvioin sen kustantajani Harri Kumpulaisen (siis mies Turbatorin takana) julkaisemaan Rakennussanomat-lehteen. Lehti on laajassa ilmaisjakelussa, silti luulen ettei moni niitä juttuja lue, joten julkaisen arvioni täälläkin. Samalla käytän tilaisuuden korjatakseni painettuun juttuun valitettavasti pesiytyneen virheen: Sairashuoneenkatu 6:n tuplatalon on suunnitellut Abel Sandelin, ei Veijo Kahra, kuten Rakennussanomissa väitän. Sinänsä se, mitä sanon talosta ja sen suunnittelijasta, pätee. 

Tässä muuten arvioni kirjasarjan ekasta osasta, tässä tokasta. Samoja juttuja kaikissa pyöritellään.

Rauno Lahtisen hieno kirjasarja jatkuu
Esoteerisen purkutieteen kronikka

Kaikki tietävät Phoenix-hotellin, vanhan postitalon ja Börsin. Kaikki osaavat valittaa, kuinka hienoja ja upeita taloja purettiin 1960- ja 1970-luvuilla rumien uusien talojen tieltä.
Upeiden kivitalojen purkaminen viime vuosikymmeninä ei ole kuitenkaan koko totuus. Ympäri Turkua on lähes kaikkina aikoina purettu vanhoja taloja pois uudempien tieltä ja suurin osa hävinneistä taloista on tyystin unohdettuja.
Rauno Lahtisen kirjasarja Turun puretuista taloista on edennyt kolmanteen osaansa; kustantajaksi on vaihtunut Sammakko, mutta formaatti on pysynyt samana. Sarjan ensimmäinen osa keskittyi ydinkeskustan tunnetuimpiin tapauksiin, toinen osa jo levitti katsauksen laajemmalle ja paljasti esimerkiksi linja-autoaseman kadonneen inhimillisen ympäristön, jonka tilalla on nyt bussien ankeita parkkipaikkoja.
Kolmas osa on vielä kiinnostavampi. Se on melkein esoteerinen esitellessään satama-alueen kadonneita taloja, jokirannan hotelleja (kai tiesitte, että klassistisen Boren alta on purettu talo 1920-luvulla?) ja kaavasta kadonneita katuja (Räävelinkatu). Jännittäviä yksityiskohtia ovat esimerkiksi Välikadun puutalot tai jokirannasta Linnankatuun ulottuneen sairaalan puutarha, jota Käsityöläismuseon johtaja Irja Sahlberg yritti turhaan pelastaa 1950-luvulla.
Kiinnostavia ovat myös Rautatieläisten talo ja Turun munan tehdas Koulukatu 22:sta, jotka purettiin vuonna 1976. Erityisen surumielinen on kuva vuonna 1971 puretun Beetlehem-kirkon kirkontornista yksinään ja murjottuna.
Juseliuksen paitatehdas Rauhankadun varrelta on vähintään erikoinen – se olisi nyt taatusti himoittu asuinpaikka, jos olisi saanut olla paikallaan. Pekka Pitkäsen Meritalokin (1966) Käsityöläiskadulla näyttäisi paremmalta, jos sen vieressä ollut jugendtalo (Adrian Thomander, 1913) olisi saanut jäädä paikalleen. Olisiko Sininen talo saanut jäädä, jos sen edestä ei olisi purettu kahta puutaloa?
Lista on loputon. Lahtisen kirja on niin kiehtovaa kuin surullistakin luettavaa.
Jostain syystä 1950-luvulla tehdyistä purkamisista ei ole niin vihainen kuin myöhemmistä. Mitä lähempänä purkamiset ovat omaa aikaa, sitä typerämmiltä ne tuntuvat ja sitä enemmän ne synnyttävät raivoa. Yksi esimerkki – ja vähän tunnettu sellainen – on Wiklundin kouluna tunnettu jykevä, päätykolmiolla varustettu uusrenessanssitalo, joka purettiin vuonna 1981. Sen tilalla on nyt poliisilaitoksen mälsä keltatiilinen mitättömyys.
Johtuuko tunne siitä, että 1950-luvulla ja vielä 1960-luvun alussa rakennettiin miellyttävää arkkitehtuuria? Jopa Sairashuoneenkatu 6:ssa oleva vuonna 1955 rakennettu seitsen- ja yksitoistakerroksisista rakennuksista koostuva talopari ei tunnu ollenkaan niin pahalta kuin monet 80–90-lukujen nolot rykäisyt. Sairashuoneenkadun talon arkkitehti Abel Sandelin olikin yksi Erik Bryggmanin perillisiä Turussa, kodikkaiden kerrostalojen suunnittelija.
Toinen piirre, jonka tajuaa Lahtisen kirjaa selaillessa, on se, että jugendtyylisiä puutaloja on Turussa säilynyt oikeastaan aika paljon. Niitä enemmän kirjassa herättävätkin kiinnostusta ja ihailua monet 1800-luvun puolivälissä rakennetut empiretyyliset puutalot. Niitä on Turun keskustassa enää hyvin vähän ja osa niistä on edelleen ollut vaarassa tulla puretuksi, kuten Kaskenkatu 15:ssä. Jugendin levottomuuden ja orgaanisuuden jälkeen empiren rauhallinen tasapainoisuus tuntuu Lahtisen kirjan upeissa kuvissa yhtäkkiä jännittävän raikkaalta.
Rauno Lahtinen: Turun puretut talot 3. 240 s. Sammakko 2013.

lauantaina, joulukuuta 07, 2013

Itsenäisyyspäivän kunniaksi Kekkonen

Olen ollut huono bloggaaja viime aikoina. Minulla on ollut jonkin aikaa kesken kritiikin kriisiä käsittelevä kirjoitus (eikö kuulostakin kuumalta?), mutta sitä kirjoittaessa alkoi tuntua, etten oikein tiedä, mikä on pointtini. Sitä on tietysti tapahtunut ennenkin näitä blogitekstejä tehdessä eikä se ole koskaan estänyt juttua julkaisemasta. Näin käynee siis jälleen ensi viikolla. 

Olen viimeistellyt kirjaprojektia, jossa olen koonnut yhteen erinäisiä vanhoja suomalaista lukemisto- ja kioskiviihdettä käsitteleviä kirjoituksiani. Kirjan nimeksi tulee Ruutia, räminää, rakkautta ja se ilmestyy alkuvuodesta Avaimelta (eli entiseltä BTJ:ltä). Muistin jokin aika sitten kirjoittaneeni presidentti Kekkosen lehtikirjoituksista ja kaivoin jutun esiin tarkistaakseni, voisiko juttua käyttää kirjassa. Ei oikein - se on Minä olin diktaattori -teoksen arvostelu, jota pitäisi laajentaa huomattavasti. Lisäksi minun pitäisi lukea Ari Uinon Nuori Urho -kirjaan sisältyviä juttuja ja novelleja eikä siihen ole aikaa, kun lupasin jättää käsikirjoituksen ensi viikolla. Tässä juttu kuitenkin. Se ilmestyi alun perin nyttemmin lakkautetussa KirjaIN-lehdessä. 

Unohdettu senttari UKK

Urho Kekkonen: Minä olin diktaattori ja muita kirjoituksia. Toim. Pekka Tuomikoski. 239 s. Minerva.

Urho Kaleva Kekkonen ei jätä suomalaisia rauhaan. Liki 30 vuotta hallinnut presidentti on niin lujasti kiinni suomalaisten alitajunnassa, että hänestä on tehty yli kaksisataa kirjaa.
Eikä Kekkos-huuma laannu. Uusiin Kekkos-kírjoihin kuuluuu Pekka Tuomikosken toimittama kirja Minä olin diktaattori, johon on koottu Kekkosen vähän luettuja tilapäätekstejä: puheita, artikkeleita, pakinoita. Kirja päättyy Kekkosen irtisanoutumisilmoitukseen 26.10.1981.
Teoksen kiinnostavinta antia ovat kuitenkin aiemmin julkaisematta jääneet tekstit, joista suuri osa on novelleja ja näytelmiä. Niitä naputeltiin puhtaaksi Kekkosen muistelmia varten, mutta Paavo Haavikon haamukirjoittama Vuosisatani-teos (1981) jäi yhteen osaan. Näin nuoren Kekkosen kirjoitelmat jäivät käyttämättä ja arkistojen kätköihin.
Ari Uino on vastaavia tekstejä aiemminkin koonnut teokseen Nuori Urho (1999) eikä kuva Kekkosesta novelleja ja pakinoita senttailevana lehtikirjoittajana ole enää mikään yllätys. Kekkosen medioita olivat muun muassa Kajaanin Lehti ja Nyyrikki, joka vielä 1900-luvun alkupuolella oli kirjallinen, ei viihteellinen lukemisto. Kekkonen julkaisi salanimillä: Esa Isi, Känä, Urho Sorsimo.
Nuori Kekkonen ei ollut kovin hyvä kirjailija. Harva on alle 16-vuotiaana. Lisäksi pitää ottaa huomioon, että 1910- ja 1920-luvuilla kirjoitettu suomalainen kirjallisuus vaikuttaa helposti jaarittelevalta. Siltikään ei ole mikään ihme, että eräät nyt luettavissa olevat Kekkosen tekstit ovat alun perin jääneet julkaisematta.
Vai mitä pitäisi ajatella seuraavanlaisesta dialogista:

Aili: Päivää. No kuuluukos Matille mitään?
Tasku-Matti: Mitäpä sitä Matille. Rauha vain. Mitä taloon?
Mankis-Olli: Eipä kuulu isoja Ollillekaan. Mitä vain taloon.
Aili: Ei kuulu taloonkaan ihmeempää. Istukaa!
Tasku-Matti: Kylläpähän tässä kerkiää, mutta istutaan kun käsketään.
Mankis-Olli: Ainahan sitä kerkiää, mutta tietysti istutaan.

Toisaalta sanailu on kuin jostain Speden sketsistä, jossa vitsin loputon jatkuminen on sen ainoa pointti.
Näytelmä on nimeltään "Raittiuslupaus", ja Kekkonen oli tarjonnut sitä Karistolle kustantamon pitkäikäiseen Seuranäytelmiä-sarjaan vuonna 1916. Muita Minä olen diktaattori -kirjasta löytyviä aiemmin julkaisemattomia helmiä ovat esimerkiksi 14-vuotiaana kirjoitettu seikkailukertomus "Isonvihan muistoja" ja humoristinen näytelmä "Juipit" vuodelta 1916. Jälkimmäisessä Tuomikoski näkee profetian Kekkosen tulevasta työstä Etsivän Keskuspoliisin palveluksessa.
Kiinnostava on myös nimetön ja kesken jäävä raittiusaiheinen näytelmä - tai ainakin sellaiseksi epäiltävä. Nuori Kekkonen tuskin olisi uskaltanut ryyppäämistä kuvata antaumuksella, jos näytelmän toisessa näytöksessä ei olisi nähty kääntymystä.
Herkullisimpiin teksteihin kuuluu "Matka Marsiin" (1916), joka olisi todellinen löytö, jos se ei sisältyisi jo Ari Uinon Nuori Urho -kirjaan. "Matka Marsiin" on nimittäin science fiction -novelli, jossa Kekkonen kirjoittaa maailmasta vuonna 2111. Marsiin lennetään tuon tuostakin huvimatkoille - hauskin yksityiskohta kertoo, että lennoilla käytetyn ihmeaineen, hemmoiitin, keksi Hemmo-niminen nuorukainen, jonka marsilaiset panivat näytteille eläintarhaan.
Mistään varsinaisesta novellista ei kuitenkaan ole kyse. Jutussa ei ole juonta ja se loppuu tieteiskirjallisuuden väsyneimpään kliseeseen, jossa päähenkilö herää ja kertoo nähneensä unta.
Tuomikosken teoksessa on toinenkin tieteisnovelli. Kuuluisa, Ylioppilaslehden vuonna 1968 uudestaan julkaisema teksti "Minä olin diktaattori" (1928) on selvästi kuvaus tulevaisuudesta, jossa nuori Kekkonen on hoitanut asiat niin kuin on parhaaksi nähnyt.
Ylioppilaslehden kuvainraastajat olivat sitä mieltä, että Kekkonen oli ennustanut kaiken aivan oikein, mutta toisaalta häneltä kesti kauemmin päästä valtaan kuin hän itse ennusti eikä hän saanut lähelleen niitä kohortteja, joita oli 1920-luvulla kaipaillut.
Lisäksi ilkeämielinen voisi huomauttaa, että vuonna 1928 Kekkonen retosteli kieltävänsä ryssien hännystelyn.

keskiviikkona, marraskuuta 20, 2013

Kirja-arvio: Ken vainajia muistelee

Lukaisin tämmöisen kirjan jokin aika sitten ja kirjoitin arvostelun Tiedonantajaan. Sitä ei oletettavasti kauhean moni lue, joten arvostelun laittaminen blogiin lienee järkevää (varsinkin kun en ole oikein keksinyt mitään kirjoitettavaa, vaikka onhan tässä ollut vaikka mitä, Himasta, kirjallisuuden kriisiä, Cheekiä...) 

Suomalais-ugrilaista kauhua

Suomessa on tällä hetkellä pieni fantasia- ja kauhukirjallisuuden buumi: uusi sukupolvi kirjoittajia käyttää lajityyppiä suvereenisti.
Sama sukupolvi on myös aktiivinen kustannustoiminnassa. Yksi puuhakkaimmista porukoista on ollut väljä yhteenliittymä URS eli Uusrahvaanomainen spekulatiivinen fiktio, jonka parissa on tehty parin vuoden aikana jo useita laadukkaita novelliantologioita. Yksi näistä on loppukesällä ilmestynyt Ken vainajia muistelee, jossa on suomalaisiin kansantaruihin ja legendoihin perustuvia kauhukertomuksia.
Kauhusta nimenomaan voi puhua, sillä osa tarinoista on todella pelottavia. Esimerkiksi Samuli Antilan "Rajoissa" on vastaanpanematonta imua, vaikka kertomus kuolleesta tontin rajojen vartijasta onkin paikoitellen karkea ja viimeistelemätön.
Kirjassa on monia muitakin jännittäviä novelleja. Jussi Katajalan "Rautakihlat" siirtää maahiset urbaaniin miljööseen suurpääoman hallitsijoiksi. Heikki Nevala käyttää "Syämmen syrjässä" omaperäistä lähtökohtaa: geokätkentää. Mari Saarion pitkä "Holvikirkon kanttorin poika" on ovelaan loppukäänteeseen päättyvä novelli, jonka pohjalla on Satakunnassa kiertänyt tarina kirkon kellotapulin seinän sisältä löytyneestä sikiöstä.
Pisimmän korren vetää Juha Jyrkäs, jonka "Seitsemän hengen kertomus" on mieletöntä ugrilais-shamanistista vyörytystä. Tarina uhmaa kaikkia lajityyppiluokituksia ja osoittaa, että suomalaisissa kansantaruissa on vielä paljon hyödynnettävää.
Ken vainajia muistelee ja muita myytillisiä tarinoita. Toim. Samuli Antila ja Markus Harju. 180 s. Espoon science fiction ja fantasiaseura 2013. 

keskiviikkona, heinäkuuta 10, 2013

Kevyt kesäpostaus: Jumalten tuhon leikkisä arvio

Romaanini Jumalten tuho ei tehnyt kummoistakaan vaikutusta suomalaiseen kirjalliseen kenttään. Sitä on myyty todella vähän ja arvostelut ovat olleet ristiriitaisia, osaksi ylistäviä, osaksi armotta lyttääviä. Olen koettanut tässä opetella tulemaan tämän kanssa toimeen ja olla tekemättä siitä liian suurta numeroa. 

Tässä kuitenkin erittäin myönteinen arvio kirjasta sitaatteineen (joista kaikkiin en ole kielellisesti kauhean tyytyväinen, mutta en nyt rupea niitä korjailemaankaan). Juttu ilmestyi pienessä kirjasessa, jonka kokosin vaimoni ja minun yhteisten 80-vuotisjuhlien kunniaksi. 50 kappaleen painoksena ilmestynyt kirja on tulevaisuudessa keräilyharvinaisuus (sikäli kuin tulevaisuudessa keräilyharvinaisuuksia on; tästä aiheesta ehkä myöhemmin). Arvion kirjoitti opiskeluajan toverini ja hyvä ystäväni, nykyään Joensuun yliopistossa vaikuttava kirjallisuudentutkija Markku Lehtimäki, joka tietysti on jossain määrin jäävi arvioimaan Jumalten tuhoa (isommassa mediassa asia olisi ollutkin ongelma, mutta ei esimerkiksi Tiedonantajassa), mutta en malta kuitenkaan olla postaamatta Markun tekstiä tänne, varsinkin kun olen juuri lähdössä reissuun ja takaraivossa nakuttaa lomasta huolimatta ajatus, että blogiakin pitää päivittää. 

Markku Lehtimäki 
Jumalten tuho – vai lajityyppien?

Juri Nummelinin tähänastisen fiktiivisen tuotannon pääteoksessa Jumalten tuho (2012) kovaksikeitetty pulp-fiktio ja realistinen arkikuvaus kohtaavat apokalyptisen fantasian ja maagisen realismin. Tarinassa on tajunnallisia irtiottoja moneen lähtöön: on kuin suomalaisen salapoliisiromaanin velvoittava perintö yhdistyisi kansainvälisen korkeakirjallisuuden vaatimuksiin ja populaariviihteen konventioihin. Näin ollen romaanin leikkaukset ajasta, paikasta ja todellisuudesta toiseen ovat yllättäviä, rajujakin.
Ottakaamme esimerkiksi tämän muotoaan ja tarkoitustaan etsivän romaanin kolme aloitusta:

Somero, Suomi, 20.4.1918
Hengitys höyrysi paksuna kylmässä ja kosteassa aamuilmassa. Sanden ei ollut nukkunut kahteen yöhön, mutta häntä ei väsyttänyt – vielä. (7)

Vatikaani, 20.4.1928
Kardinaali Lucarelli kääntyi ja iski viestin tuonutta miestä pitkällä veitsellä vatsaan. Kun mies oli kaatunut kuolleena lattialle vatsaansa pidellen, kardinaali puhdisti veitsen miehen kaapuun ja työnsi sen takaisin kävelykeppinsä sisälle. Sitten hän häipyi ovesta. (13)

Forssa, Suomi, 21.4.1928
Tanner ei halunnut herätä. Hän halusi jäädä sänkyyn makaamaan. Hänellä oli päällään puvun housut ja valkoinen paita edellisillalta. Hän oli repäissyt olkaimet olkapäiltä alas, mutta housut olivat vielä jalassa. Kengistä oikea oli jäänyt lattialle, toinen oli vielä jalassa. (14)

Ja kenties vielä yksi aloitus, jotta saisimme kokonaiskuvan Jumalten tuhon laaja-alaisesta rekisteristä: ”Lucifer ajatteli mielellään olevansa maailman hallitsija. Ainoa ja oikea. Jahvea ei kiinnostanut mikään, mitä Maan päällä tapahtui, ihmisillä kun oli vapaa tahto valita Jeesus Kristus” (21).
Mitä lukijan olisi pääteltävä näistä aloituksista? Sisällissodan traumat, Dan Brown -henkinen Vatikaanin valtapeli, forssalaisen poliisin krapulainen herääminen väärällä jalalla pelastamaan maailmaa, jonka Helvetin voimat panevat uuteen uskoon Kristuksen kaksoisveljineen ja lentävine Abaddon-tappajineen, joka on hahmona jo puhdasta Bulgakovia – Nummelin vaatii lukijaltaan paljon, pyytäen häntä nielemään ilolla mielikuvituksellisen keitoksen.
Jumalten tuho ei – onneksi – ole kuitenkaan raskaan wagneriaanista Götterdämmerungia tai Valkyyrioiden ratsastusta. Se on pikemminkin leikittelevä, uusia mielleyhtymiä rakenteleva ajatuskoe. Tarinamaailman paikoin suorasukainen uskonnollinen herja saattaa oudoksuttaa vakavamielistä lukijaa, mutta toisaalta Nummelinin kierrättämä katolinen kuvasto ja sen uudelleentulkinta sensuelleine Neitsyt Marioineen ja kompastelevine Kristuksineen on täyttä Buñuelia. Romaanin teologinen taso hepreankielisiä nimiä myöten on kyllä tarkkaan tutkittua.
Jumalten tuhon voimallisin herja kohdistuu kuitenkin uskomukseen lajityyppien puhtaudesta. Kukapa lähtökohtaisesti oivaltaisi, että tunnelmallisen, historiaa huokuvan Forssa-kuvauksen, dekkariromaaneista tutun napakan dialogin, kiemuraisen salaliittojuonen sekä ilmestyskirjamaisen draaman höysteenä olisi splatteria, joka muistuttaa Peter Jacksonin huonoa makua parhaimmillaan? Sillä katso:

Tanner raivasi ulko-oven edessä olevan pöydän alas ja tunkeutui ulos pihamaalle. Hän juoksi enkelin luokse ja käänsi tämän ympäri. Enkelin rintakehä oli revennyt ja kaikki sisällä ollut oli valunut ulos. Tappaja oli repinyt enkelin rinnan auki sapelikynsillään. (…)
Tanner käänsi aseen Salomaan joukkoja vastaan ja painoi liipaisinta. Aseesta lähti nopeassa sarjassa hohtavia luoteja. Salomaan miehet räjähtivät, ja ilmassa lensi verta ja lihanpaloja. (190)

Niin räjähtävät genrerajatkin Nummelin uskaliaassa mutta täsmällisessä ja tarkkavaistoisessa käsittelyssä.
Kaiken jylyn ja tuhon jälkeen palataan seesteiseen todellisuuteen – vaan mitä on todellisuus? ”Tanner katseli eilisillan jälkiä saastaisessa asunnossaan. Pottu pontikkaa, muutama pilsneri, kaikki tyhjinä. Yksi sitruunasooda” (233). Yksi asia on kuitenkin selvää ja kirkasta kuin vesi tässä erinomaisen viihdyttävässä ja kekseliäässä romaanissa: sympaattisen Tannerin seikkailuja lukisi mielellään lisääkin.
Lopussa siteerataan todenperäistä salapoliisikertomusta tammikuulta 1929: ”Kauheat hirviömurhat Forssassa! Murhaaja repi ihmisten sydämet rinnasta ja söi ne!” (234). Itse en ole käynyt Forssassa enkä aio tämän tositarinan perusteella siellä koskaan käydäkään.
Juri Nummelin: Jumalten tuho. Pikku-idis 2012.

sunnuntaina, kesäkuuta 23, 2013

Miksi kirjan mielestäni tulisi olla lyhyt?

Helsingin Sanomissa julkaistiin noin viikko sitten arvioni amerikkalaisen Gillian Flynnin hitiksi nousseesta jännäristä Kiltti tyttö. Kehun kirjaa kohtuullisesti (se on todellakin kekseliäs, ja samalla se on julma kuvaus 2000-luvun alun kolmekymppisten elämäntavasta ja sisältää monia ironisia oivalluksia), mutta moitin sitä liiasta pituudesta. Kirjoitan jotenkin niin, että samat säväykset ja samat yllätykset saisi sata sivua vähemmälläkin määrällä.

Huomasin, että tätä kohtaa moitiskeltiin ja naureskeltiinkin Facebookissa. Eräs kustannusalan toimija oli sitä mieltä, että on tyypillistä kriitikolle, että valittaa viihdyttävän kirjan pituudesta. Jutussa totean, että ylimääräinen pituus ei välttämättä ole kirjailijan vika, vaan kustannusmaailman, joka vaatii aina vain pidempiä kirjoja. Tätä kohtaa eräs tunnettu kirjailija siteerasi ja sanoi, ettei hän ole törmännyt vastaaviin mekanismeihin. Ehkä olisi pitänyt selventää, että ajattelin keskeisesti amerikkalaista kustannusmaailmaa, jossa todellakin lajityyppikirjailijoilta vaaditaan pitkiä kirjoja. (Olen kyllä huomannut saman hiipineen Suomeenkin: esimerkiksi Tapani Baggen kirjat ovat pidentyneet viime aikoina. Mutta edelleen täällä kirjailijalla on enemmän vapautta valita aiheensa ja käsittelytapansa kuin Yhdysvalloissa. Ja huomautan vielä, että puhun nimenomaan lajityyppikirjailijoista, jollainen Flynn on, vaikka Kiltti tyttö onkin ylittänyt genrerajoja suosiossaan.)

Sama kirjailija totesi myös, että kriitikko ei koskaan tajua, että kirjailija tekee tahallaan asioita, ei vahingossa. Vähän ihmettelen: pitäisikö ihailla sitä, että tahallaan pitkitetään tarinaa? Ajatus on ilmeisesti se, että kirja on niin viihdyttävä, että sen parissa halutaan viettää enemmän aikaa. Siihen halutaan uppoutua ja viettää siellä, sen maailmassa aikaa.

Tämä uppoutuminen on tietysti jotain samaa kuin koukuttavuus, josta kirjoitin edellisessä tekstissä Tommi Melenderin esseekokoelman yhteydessä (Kiiltomatoon tulee elokuussa kirjasta kirjoittamani arvio, jossa käsittelen hiukan samoja asioita). Pitäisi tuntea vaikkapa deleuzelaista teoriaa, jotta asiaa voisi paremmin analysoida, mutta tuntuu ainakin mutuhuttu-pohjalta, että asiat liittyvät yhteen. Uppoutuminen perustuu kapitalistiseen halun maksimointiin. Jotta lukija tuntisi saavansa kirjasta riittävästi irti, sen pitää viedä lukijansa omaan maailmaansa niin täysin, että lukijalla ei ole mitään valitettavaa. (Tämän voisi halutessaan yhdistää kustannusalan kriisiin: 150-200-sivuiset kirjat, jotka ennen olivat melkein vakio, tuntuisivat nykylukijasta huijaukselta eikä niitä enää ostettaisi.)

Perustelematon irtohuomio: ehkä tässä uudessa suhteessa kirjoihin on myös jotain samaa kuin tietokonepeleissä, joihin todella uppoudutaan. Ja toinen: biisithän kestävät nykyään melkein järjestään neljä minuuttia, jolloin kahden minuutin jälkeen käytännössä toistetaan samaa, vaikka ideat kuluivat jo siihen ekaan kahteen minuuttiin. Loput kaksi minuuttia käytetään vain siinä biisissä olemiseen. Mikseivät pitkät jatkuvajuoniset tv-sarjatkin voisi toimia saman periaatteen varassa? Niitähän ei oikeasti ole tarkoitus katsoa televisiosta jakso kerrallaan, vaan boksilta tai Netflixistä putkeen.

Tällaisesta kahden pennin teoretisoinnista sivussa olen yksinkertaisesti sitä mieltä, että todellinen ammattitaidon osoitus on luoda samat tunteet ja samat ajatukset vähemmässä. Flynnin kirjassa on kohtauksia, joissa toistetaan samoja asioita moneen eri kertaan. Henkilöt tilittävät samoja tuntemuksia vain hiukan eri sanoin. En keksinyt, miksi ne olivat tarpeellisia - vaikka ne tietysti olivatkin viihdyttäviä, nokkelaa sanailua kun olivat. Koen lukijana itseäni pidettävän tyhmänä, jos asioita selitetään liian pitkään ja liian perusteellisesti. Lisäksi kirjan lopetus oli pitkitetty (enkä myöskään ihan uskonut siihen; nähdäkseni uskottavampi lopetus olisi ollut ainakin 30 sivua lyhyempi).

Tiedän kyllä, että feministisessä kirjallisuusteoriassa sanotaan, että tiivistäminen on patriarkaatin fiktiivisen ylivallan pönkittämistä. Kirjoittamisessa ei anneta tilaa tunteille tai rönsyilylle, vaan ne halutaan pimittää tai pitää tiukasti hallinnassa - esimerkkinä vaikkapa Hemingway. Ehkä eniten kuitenkin pidän kirjoista, joissa tämä miehiseksi väitetty kurinalaisuus valjastetaan samaisen patriarkaatin kritiikkiin, kuten vaikkapa Jim Thompsonilla (sillä alkuperäisellä), Jason Starrilla tai Charles Willefordilla (tai Tracy Chevalierilla!).

Tietysti on pitkiä kirjoja, jotka kestävät pituutensa: Tolkienin Sormusten herra (vaikka voisi siitä ehkä ne laulut jättää pois), Jonathan Littellin Hyväntahtoiset, Theodore Roszakin Flicker, Sarah Watersin Silmänkääntäjä, Cervantesin Don Quijote... Lajityyppikirjallisuudessa en osaa vastustaa James Ellroyn Los Angeles -kvartetin teosten laajuutta eikä pituus häiritse minua esimerkiksi Michael Connellyn kirjoissa, vaikka joskus huomaan niidenkin kohdalla ajattelevani, että kunpa näitä saisi tiivistää. Samoin Justin Croninin Ensimmäinen siirtokunta eeppisenä, lähes länkkärimaisena kuvauksena kansakunnan synnystä oli hyvinkin perustellusti lähes tuhatsivuinen. (Joku voi sanoa tähän, että näköjään olen sitä mieltä, että suuret ja vakavat kirjat voivat olla pitkiä ja että väheksyn ihmissuhteiden paneutunutta kuvausta.)

Toisaalta kyse on myös yksinkertaisesti siitä, että olen kärsimätön ihminen ja kärsimätön siis myös lukijana. Liian pitkä kirja on pois muista kirjoista.

keskiviikkona, helmikuuta 27, 2013

Epäjohdonmukaiset muumit ja epäonniset kirjantekijät

Helsingin Sanomissa ilmestyi aiemmin tällä viikolla arvosteluni Sirke Happosen kirjasta Muumiopas, jonka SKS julkaisi jo viime vuoden puolella. Juttu ei ollut enää ajankohtainen, mutta Hesarin kulttuurin Antti Majander piti juttua sen verran hyvänä, että antoi sille vielä tilaa lehdessä.

Kirjahan on mainio, kuten Hesarissa totean: Happonen antaa tilaa Tove ja Lars Janssonin luomien hahmojen epämääräisyydelle ja epäjohdonmukaisuudelle ja kunnioittaa sitä. Mitään ei naulata paikoilleen, koska niin ei tapahdu Muumi-kirjojen ja -sarjakuvien maailmassakaan. Huomasin että joku arviota kommentoinut piti epäjohdonmukaisuuden käsittelyä outona. Olisin varmasti voinut käsitellä asiaa enemmänkin, mutta toisaalta päivälehtiarvostelussakin voinee jättää tilaa lukijan omalle hoksauksellekin. Tarkoitin siis nimenomaan esimerkiksi Myyn epäselviä sukulaisuussuhteita, mutta myös sitä, miten tuttujenkin hahmojen luonteet saattavat muuttua kirjasta tai sarjasta toiseen. Todettakoon varmuuden vuoksi, että juuri tämä epäjohdonmukaisuus tekee Muumi-kirjoista niin eläviä ja koskettavia.

Ja mitä tulee Hesarin kommentoijan kummasteluun siitä, ovatko Nuuskamuikkunen ja Tuu-tikki todellakin ärsyttäviä, niin ovathan he! Kummatkin ovat paremmintietäjiä, jotka mielellään kertovat toisille, miten tulee elää - ja vieläpä kietovat ohjeensa epäselvään muminaan. Mutta mikä parasta, tämä ei ole Muumi-kirjojen sisältö. Itse ainakin rakastan Muumeissa sitä, että mikään väite ei ole lopullinen. Kaikille on suotu mahdollisuus elää elämäänsä juuri niin kuin haluaa. Muumit näyttävät hienoa esimerkkiä todellisesta suvaitsevaisuudesta - ja kirjojen moniäänisyys korostaa sitä vielä lisää.

On kuitenkin myönnettävä, että suhtauduin Muumioppaaseen hiukan epäillen. Siinä on osuuksia, joissa Happonen opastaa lukijoita löytämään sisäisen hemulinsa tai auttaa tunnistamaan tosielämän Pikku Myyt. Onko Muumeista tullut terapiakirjallisuutta? Mutta ei huolen häivää: nämäkin kohdat on hahmotettu hienosti, ilman vaikutelmaa siitä, että kirjoittaja ohjailisi ylhäältäpäin ihmisten valintoja.

Oli myös toinen syy, miksi hiukan kyräilin Happosen kirjaa. Minun piti nimittäin tehdä vastaava opus! Yhdessä ystäväni ja kollegani Ville Hännisen kanssa suunnittelimme monen vuoden ajan kirjaa, jolla oli työnimenä "Muumilaakson kuka kukin on". Tarjosimme ideaa WSOY:lle, jossa ideasta pidettiin, mutta siihen suhtauduttiin oudon varovaisesti, tyyliin "pitää nyt tarkkailla Tove Janssonin perikunnan ilmapiiriä". Asia jäi vähitellen emmekä jostain syystä lähestyneet muita kustantajia, kunnes viime syksynä päätin, että teen opuksen yksin, kun Ville tuntui kiireiseltä - ja samassa tulikin tieto, että SKS julkaisee Happosen Muumioppaan!

Mutta hyvä näin. Muumiopas on varmasti parempi kuin mitä olisimme Villen kanssa onnistuneet tekemään (puhumattakaan vaihtoehdosta, että olisin tehnyt kirjan yksin), koska Sirke Happonen tuntee aineistonsa niin perusteellisesti ja kunnioittaa sitä hienosti. Tosin olemme Villen kanssa vitsailleet kaanoniin kuulumattomien Muumi-hahmojen esittelystä: japanilaiseen tv-sarjaan keksityt hahmot (etupäässä noita ja Alisa, mutta myös muita) sekä Muumi-sarjakuvalehteen kehitellyt hahmot ansaitsevat ilman muuta oman hakuteoksensa! (Niitä ei ole edes ihan vähän, koska Muumi-lehden tarinoita kirjoittaessa pitää kuulemma pitää kiinni säännöstä, että uudet hahmot esiintyvät vain kerran.) Puhumattakaan Johanna Sinisalon käsikirjoittamasta sarjakuvasta Muumimamman vaarallinen nuoruus, joka on todennäköisesti paras ei-Jansson -Muumi.

Muuten olen sitä mieltä, että Ilkka Ruokolan sarjakuvaversio Tove Janssonin ensimmäisestä Muumi-kirjasta Suuri tuhotulva pitäisi julkaista albumina. Nyt se löytyy vain jatkokertomuksena 90-luvun Muumi-sarjakuvalehdestä.

perjantaina, joulukuuta 07, 2012

NYT PUHUU KIRJAILIJA: "Valehtelin esikoisteoksessani!"

Olen pitänyt joulukuussa lomaa, kun joulukirja osoittautui fiaskoksi ja turhauduin (en uskalla käyttää sanaa "masennus"). Huomasin, että mikä tahansa poikkipuolinen sana muuttuu murskaavaksi kritiikiksi, jota en kestä luhistumatta. Oli pakko keskeyttää työnteko, jätin kesken esimerkiksi kevääksi sopimani Lovecraft-käännöksen. (Onneksi verohallinto muisti tietotyöläistä avokätisesti.)

Koska oma käsitykseni lomailusta koostuu lähinnä siitä, että luen sattumanvaraisia kirjoja, joilla ei ole juuri mitään tekemistä työn kanssa, tartuin hyllyssä kauan olleeseen  Clark Howardin teokseen Upporikkaat. Oma kappaleeni on kansipaperiton Johanna-kirjakerhon julkaisema laitos, jonka olen joltain kirppikseltä hommannut vuosia sitten.

No niin, nyt kysytte tietenkin, mikä ihmeen Clark Howard. Howard on erinomainen rikoskirjailija, jonka novelleja ylistän esikoisteoksessani Pulpografia. Howardin novelleja suomennettiin seitsemän kappaletta Alfred Hitchcock's Mystery Magazinen suomalaisissa vastineissa 1970-luvun alussa (kaikki näköjään vuonna 1973). Kirjoitan Pulpografiassa: "Howard käyttää lajityypin kliseitä - karannut vanki, kohtalokas nainen, pelipaikat -, mutta luo niistä aivan erilaisia tilanteita kuin monet muut alan kirjailijat." Novellista nimeltä "Katkerat lääkkeet" totean, että siinä Howard "tekee hienon tutkielman ahneudesta ja sen seurauksista". Erityisesti mieleen on jäänyt novelli "Panttivangit", jossa kolme karkumatkalla olevaa rikollista törmää välejään julmasti selvittelevään perheeseen.

Mainitsen Howardin ainoan romaanimittaisen suomennoksen Upporikkaat häntä käsittelevän hakusanan viimeisessä kappaleessa. Totean, että Upporikkaat on "viihdyttävä ja eeppinen kertomus Texasin öljymiljonäärien välisistä kamppailuista ja vihanpidosta". Sanon, että vaikka suomennos vaikuttaa tavanomaiselta viihderomaanilta, kirja on "hyvin ilkeä ja kyyninen".

Kuten tämän blogitekstin otsikko ilmoittaa, valehtelen esikoisteoksessani. En ollut nimittäin lukenut Upporikkaita - luin sen vasta nyt (itse asiassa luin sen loppuun itsenäisyyspäivän iltana). Keksin kuvailun takakannen ja silloisen (Pulpografia ilmestyi jouluaatonaattona 2000) vaatimattoman nettihaun perusteella. Jossain määrin ymmärrän 12 vuotta nuorempaa itseäni, sillä luin Pulpografiaa varten 300-400 kirjaa (ja saman verran novelleja eri lehdistä). Deadlinen uhatessa jotain oli pakko jättää lukematta.

Olisin tosin voinut jättää tuon "ilkeän ja kyynisen" pois. Se on nimittäin vale. Totta on, että Howardin Upporikkaat on viihdyttävä ja eeppinen, mutta ilkeä ja kyyninen se ei ole, pikemminkin kaikkea muuta.

Upporikkaissa on kaikki parhaan amerikkalaisen viihdekirjallisuuden hyveet: Tarina kulkee eteenpäin jatkuvien draamallisten jännitteiden avulla. Ihmisten kuvaus perustuu toimintaan. Laajat historialliset kaaret liikkuvat jossain taustalla takana, mutta kuitenkin niin että ne vaikuttavat yksilötason päätöksiin ja tapahtumiin. Howard välttelee loppuun asti viihteen tyypillisimpiä tapoja kuvata henkilöitä - tärkeämpää kuin ulkonäkö on heidän tekemänsä henkinen ja fyysinen vaikutus, jota Howard usein kuvaa pelkästään pienen yksityiskohdan avulla (miehen jännittyvä hauis, naisen suudelman hetkellä avautuvat huulet). Howard on hyvä myös naishenkilöiden kuvaajana. Kirjan naishahmot ovat vivahteikkaita ja voimakkaita, aivan kuin kirjan miehetkin.

Tarina alkaa vuodesta 1918 ja päättyy toisen maailmansodan jälkeisiin tunnelmiin. Päähenkilö on Sam Sheridan, isättömäksi itseään luuleva älykäs nuori mies, joka ensimmäisestä maailmansodasta tullessaan saa tietää perineensä tuntemattomalta texasilaiselta karjaparonilta pienen, arvottomana pidetyn maaläntin. Sieltä kuitenkin löytyy öljyä ja Sheridan ansaitsee miljoonaomaisuuden omalla kovalla työllään. Sheridanilla on myös sosiaalista omatuntoa, sillä hän kannustaa perustamaan osuusliikkeitä ja muun muassa antaa ilmaisia tontteja farmareille ja tekee avokätisiä öljynporausdiilejä maanviljelijöiden ja intiaanien kanssa. Lopussa tulee mieleen, että Clark Howard on halunnut Sam Sheridanissa luoda miespuolisen Scarlett O'Haran, ihmisen joka aina nousee jaloilleen riippumatta henkilökohtaisista ja yhteisön kriiseistä (tulipalo, hirmumyrsky, läheisten kuolemat, vaimon uskottomuus jne.). Välillä mennään ajassa taaksepäin aina Villin lännen aikoihin, mielessä käy vertailukohtana Larry McMurtryn Lonesome Dove ja siitä tehty klassikon asemaan noussut minisarja. Kerronnan dramaattisuus vähenee kolmannessa ja viimeisessä osassa, mutta ei niin paljon että kirjasta jäisi huono jälkimaku.

Totean Pulpografiassa vielä, että Howardin kirjan nimen pitäisi olla "Sikarikkaat", koska se on englanniksi Dirt Rich. Luulisin että nimen antaessaan Howard on enemmänkin miettinyt Texasin pölyistä maaperää. Se siitä kyynisyydestä.

Mitä tästä opimme? Ainakin sen, että tiukat tuomiot kirjoista kannattaa jättää väliin, jos niitä ei ole lukenut. Elementary, my dear Nummelin. Laajemmalla tasolla opimme sen, että Pulpografian kaltaista kirjaa ei kannata tehdä, jos kaikki käsiteltävät teokset pitää varta vasten lukea. Tämä on syy, miksi vuosia suunnittelemani ja mainostamani Pulpografia Britannica on edelleen kesken - kun aikaa on jatkuvasti vähemmän ja vähemmän (ehkä osittain omasta syystä), on vaikeampi keskittyä lukemaan vielä yksi Peter Cheyney tai aloittaa Sexton Blake -sarjan lukeminen. En tiedä, ilmestyvätkö muut Pulpografia-sarjan teokset ikinä (Pulpografia Erotica, Pulpografia Australiensis 1-2, Pulpografia Gallica, puhumattakaan pääteoksekseni haaveilemastani Pulpografia Fennicasta). Palatakseni alussa mainitsemaani työkriisiin: minun on joko hylättävä nämä hankkeet tai keskityttävä enemmän ja paremmin.

Edit: muutin muuten asetuksia niin, että nyt näitä postauksia voi jälleen kommentoida (jos on Google-tili).

maanantaina, huhtikuuta 16, 2012

Satakunnan Kansa Jumalten tuhosta

Jarmo Karonen, joka teki minusta mukavan haastattelun Satakunnan Kansaan muutama viikko sitten, myös arvioi Jumalten tuhon fiksusti ja rakentavasti, vaikka onkin samalla kriittinen. Juttu löytyy täältä.

keskiviikkona, marraskuuta 02, 2011

Turun puretut talot 2

Kirjoitin (aika nopeasti, myönnetään) tämmöisen jutun Rauno Lahtisen hienon kirjasarjan toisesta osasta Rakennussanomat-lehteen. Juttu ilmestyy vasta reilun kuukauden päästä ja kirjakin on ollut olemassa noin kuukauden, joten ajattelin, että voisin laittaa jutun julki jo nyt blogissa. Tämä on ehkä enemmänkin jotenkin kolumnimainen kuin varsinainen arvio. Ensimmäinen osan (huomattavasti pidempi) arvio täällä. 

Lisää purettuja taloja

Vielä nykyäänkin monet ulkopaikkakuntalaiset vitsailevat, että Turun Tuomiokirkko puretaan jossain vaiheessa ja tilalle tehdään parkkipaikka.
Kaupungin maine ei ole mikään ihme, kun lueskelee kulttuurihistorian tutkija Rauno Lahtisen uutta opusta Turun purettuja taloja esittelevässä kirjasarjassa. Kakkososa on viimevuotisesta edeltäjästään tuttua huoliteltua työtä, jota korostavat hyvä painoasu sekä hyvät valokuvat. Monia valokuvista ei ole ikinä julkaistu ja, mikä parasta, kaikista puretuista kohteista on edes yksi kuva. Sekään ei ole mitenkään itsestäänselvää, kun ajattelee, kuinka harvinaisia kamerat ovat olleet menneinä vuosikymmeninä. Jännä ajatus tulee mieleen: kun nykyistä rakennuskantaa aletaan purkaa laajamittaisesti, joutuvatko tulevat tutkijat käyttämään huonoja kännykkäotoksia vai pitääkö jokin virallinen taho rakennuksista hyvää kuvatietokantaa?
Selvää nimittäin on, että suuri osa nykyisistä taloista puretaan jossain vaiheessa. Koko ajan on käynnissä keskustelu 1960- ja 1970-lukujen rakennuskannan huonosta laadusta - ja se näyttää koskevan myös uusia taloja. Kun puu- ja kivitalojen Turkua muutettiin betonielementtitalojen Turuksi noina vuosikymmeninä, monet jugendtalot olivat paljon nuorempia kuin betoniaikakauden talot nyt.
Rauno Lahtinen käy edeltävästä kirjasta tutulla tyylillä kortteleita yksittäin läpi ja nostaa esiin vanhan talon, kertoo sen taustat ja kuvailee nopeasti purkamishistoriaa, varsinkin jos siihen on liittynyt skandaaleja tai pitkällistä keskustelua. Lisäksi Lahtinen aina mainitsee talon, joka tilalle on tullut.
Jännittävintä on ehkä lukea linja-autoaseman läheisistä kortteleista, jotka nyt näyttäytyvät lohduttomina autiomaina, joilla linja-autot käyvät öisin pysäköimässä. Matkahuollon tavaraterminaalinkin tilalla on ollut viehättäviä 1800- ja 1900-lukujen vaihteen puurakennuksia. Paikka, joka ennen kuhisi elämää, on enää vain kauttakulkualue, jolla ei ole inhimillistä merkitystä.
Lahtisen uuteen kirjaan mahtuu monia surullisia tapauksia. Läntinen Pitkäkatu 10:n pitkä puutalo purettiin niinkin myöhään kuin 2000, vaikka talo oli alun perin vuodelta 1830! Rakennuksessa oli pitkään mukavan sotkuinen osto- ja myyntiliike, mitä omistaja ei ilmeisesti pitänyt arvossa. Jännittävä ajatella, että nyt omistaja pitää arvossa tyhjää parkkipaikkana käytettävää sorakenttää ja roskiksena toimivaa pusikoituvaa kohtaa jalkakäytävän vieressä. Kaupunkikuvan kannalta paljon miellyttävämpää olisi katsella ränsistynyttäkin rakennusta.
Sama kohtalo voi nykyään olla millä tahansa tontilla, jolla oleva talo puretaan. Maailmanlaajuinen talous heittelee niin ennakoimattomasti, ettei voi tietää, nouseeko suunniteltu talo ajallaan vai eikö koskaan. Läntinen Pitkäkatu 10:n tontille piti rakentaa kerrostalo saman tien. Surullisin ja tunnetuin vastaava tapaus on tietysti Julian kortteli, joka oli lähes tyhjillään noin 20 vuoden ajan. Tontille rakennettu hotelli ei juuri kaupunkikuvaa kaunista.
Ei ole ihme, että Turulla on huono maine. Monet esittävät varmana tietona, että Turussa kaikki vanha aina tuhotaan.
Jotta kuitenkin pysyttäisiin totuudessa, niin on sanottava, että ei täällä sentään kaikkea pureta. Tästä ovat hyvänä esimerkkinä vaikkapa Åbo Akademin upeasti restauroitu ja hienolla uudella arkkitehtuurilla täydennysrakennettu, vanhoista tehdasrakennuksista koostuva Arken jokirannassa tai kauppias Trappin puutarhatilan rakennusten kunnostaminen vuosi sitten Mäntymäessä. Kummatkin kohteet näyttivät jo lähes tuhoontuomituilta, mutta nyt ne ovat kaupungin koristuksia.
Näin voisi käydä monelle muullekin talolle. Ajattelen usein Ratakadun ja Brahenkadun kulmassa kyyhöttäviä puutaloja, jotka on ilmeisesti jo tuomittu purettaviksi: minkälaisen pittoreskin lisän niistä voisikaan saada linja-autoaseman läheisyyteen tulevalle matkakeskukselle! Niissä voisi olla turisteja kiinnostavaa sisältöä, kahviloita, myymälöitä, pop up -gallerioita. Ilmeisesti tällaiset ajatukset eivät tule kovin usein omistajille ja rakennuttajille mieleen tai sitten niissä ei nähdä mitään taloudellisestikaan kiinnostavaa.
Rauno Lahtinen: Turun puretut talot 2. 239 s. k&h 2011.

Edit 10.8.2016: Ratakadun ja Brahenkadun kulmauksessa olevat puutalot on nyttemmin purettu, mutta niiden tilalle on rakennettu läheistä rakennuskantaa kunnioittavat, hyvin 50-lukuiset kerrostalot, mikä on tyylikäs ratkaisu. Matkakeskuksesta sen sijaan ei ole mitään havaintoa.

keskiviikkona, lokakuuta 19, 2011

Edgar Allan Poesta pieni arvio

Tämä voi olla aidosti julkaisematta jäänyt teksti. Kaivoin koneelta esille yhtä toista projektia varten Edgar Allan Poen teosten arvioita ja törmäsin tiedostoon, jonka nimenä oli "poe-tyl". Olenkin mahdollisesti tarjonnut tätä Turun Ylioppilaslehteen, kun en Arthur Gordon Pymin seikkailuista kertovasta romaanista ole saanut tehtyä muualle arviota. En tiedä, onko tämä koskaan ilmestynyt tällaisenaan, mutta suurelta osin tämä enemmän ilmiönä aihetta esittelevä teksti taitaa olla vain koottu muualla tehdyistä arvioista.

Edgar Allan Poe on taas ajankohtainen
Kauhun mestarin ainoa romaani suomeksi


Edgar Allan Poen (1809-1849) on sanottu olleen monta ensimmäistä: ensimmäinen amerikkalainen kirjailija, ensimmäinen kauhukirjailija, ensimmäinen rikoskirjailija. Monet ovat nähneet hänessä myös ensimmäisen tieteiskirjailijan.
Näkemyksen oikeellisuuden voi tarkistaa Teoksen kaksi vuotta sitten julkaisemasta Edgar Allan Poen koottujen kertomusten yhteisniteestä. Maineestaan huolimatta Poe ei ollut ensisijaisesti kauhu- eikä varsinkaan rikoskirjailija. Kauhutarinat muodostavat hänen 66 kertomuksestaan vain puolet.
Toisaalta Poen maine yksinomaisena kauhukirjailijana on oikeutettua, sillä kauhun parissa hän on parhaimmillaan. Sellaiset tarinat kuin "William Wilson" ja "Kuilu ja heiluri" ovat edelleen hyytäviä. Huumoria kirjoittaessaan Poe turvautuu hämärään oppineisuuteen ja lukijan huijaamiseen, ja lopputulos on, että hänen hauskoiksi tarkoitetut tarinansa eivät enää naurata.
Novellikokoelma sai jatkoa Poen ainoasta romaanista Arthur Gordon Pymin selonteko (1838), joka ilmestyi suomeksi maaliskuussa ensimmäistä kertaa liki sataan vuoteen. Aiempi suomennos on ollut antikvariaattien haluttuja harvinaisuuksia.
Meriseikkailuaiheinen ja kauhua vain ajoittain sisältävä Arthur Gordon Pymin selonteko ei ole täysin ongelmaton. Poen teosten joukossa sitä on usein pidetty marginaalisena, ja tunnetumpien kauhunovellien rinnalla se on löysempi teos, jossa Poe jaarittelee ja jahkailee.
Loppuosa, jossa päähenkilö Arthur Gordon Pym ajautuu Etelä-Amerikan rannikolle Patagoniaan, jää kesken. Lopetusta on pidetty osoituksena siitä, että Poe ei ole ollut riittävän kiinnostunut omasta työstään.
Kliimaksi on kuitenkin hieno. Pym kohtaa Patagonian asukkaat, jotka ovat kauttaaltaan mustia ja puhuvat outoa kieltä. Alkuasukkaat huijaavat Pymiä ja hänen seuruettaan ja tuhoavat tämän laivan ja Pym joutuu pakenemaan. Paetessaan lopulta mustia patagonialaisia sankari ajautuu laivallaan lähemmäs Antarktista - ja kirja päättyy kuin kesken sivun kohtaukseen, jossa hän näkee rannalla suuren, täysin valkoisen hahmon. Poe katkaisee tarinan, kuin keskelle sivua, ja lukijan päähän jää soimaan mustien patagonialaisten valkoista tarkoittava kauhunhuuto "Tekeli-li!"
Tarinan taustalla näkyvät 1800-luvun alkupuolen oudot ja yllättävän laajalle levinneet teoriat siitä, että maapallon sisus on ontto ja sisään pääsee napojen kautta. Ehkä outo valkoinen otus on Maan sisäpuolen asukas?
Kiehtovimmillaankin Arthur Gordon Pymin selonteossa on omat ongelmansa, mutta olisi sääli, jos Poen kääntäminen jäisi tähän. Varsinaista proosaa häneltä ei enää löydy, mutta ehkä kirjailijalta voisi kääntää hänen esseitään ja runojaan - jälkimmäisiäkin on käännetty vain yksi nide, Rakkauden ja kuoleman lauluja, ja siitäkin on yli 60 vuotta.

Edgar Allan Poe: Kootut kertomukset. Suom. Jaana Kapari. 1028 s. Teos.
Edgar Allan Poe: Arthur Gordon Pymin selonteko (The Narrative of Arthur Gordon Pym of Nantucket, 1838). Suom. Jaana Kapari-Jatta. 262 s. Teos.

perjantaina, tammikuuta 21, 2011

Farkkukirjan arvostelu

Muutamia vuosia sitten ilmestyi Tuula Poutasuon mukava tietoteos farkkujen historiasta, ytimekkäästi Farkkukirjaksi nimetty. Tein siitä arvion, joka ilmestyi ainoastaan Länkkäriseuran Ruudinsavu-lehdessä. Tässä teksti vielä kerran, ryyditettynä huutokaupassa myytyjen sata vuotta vanhojen Levisten kuvalla. 

Länkkärit farkkumainoksissa

Tuula Poutasuo: Farkkukirja. 105 s. Minerva 2006.

Farmarihousut ovat syntyneet Villissä Lännessä eikä ole ihme, että niiden mainonnassakin on käytetty paljon länkkäreihin vieviä mielikuvia. Ne ovat oma sivujuonteensa taidehistorioitsija Tuula Poutasuon pienikokoisessa Farkkukirjassa, joka ilmestyi jyväskyläläiseltä pienkustantamolta viime vuoden puolella.
Kaliforniassa miesten työvaatteiksi syntyneet farkut eivät ole reilut 130 vuotta kestäneen historiansa aikana kokeneet kummoisia muutoksia. Vuonna 1948 Mojaven erämaasta löytyneet Levi's -farkut 1890-luvulta näyttävät Poutasuon kirjassa muodikkaasti haalennetuilta ja kulutetuilta uusilta trendifarkuilta. Farkuissa onkin jotain pysyvää, mikä osaltaan selittänee niiden suosion muutostahdiltaan alati kiihtyvässä maailmassa.
Farkut, ainakin aidot sellaiset, syntyivät vuonna 1873. Silloin sanfransiscolainen kangaskauppias Levi Strauss ja renolainen räätäli Jacob Davis hakivat patenttia niiteillä vahvistetuille työhousuille. Niitit Davis oli keksinyt hevosloimista, joilla hän korjasi asiakkaan housujen repeytyneet taskut. Davis otti nopeasti yhteyttä Levi Straussiin ja ehdotti liiketointen ja ideoitten yhdistämistä. Levi's -merkki, jossa kaksi hevosta vetää housuparia eri suuntiin, tuli käyttöön 1880-luvun lopulla estämään plagioijia myymästä väärennöksiä oikeina. Klassikkomalli 501 tuli markkinoille jo näihin aikoihin.
Levi's -patentti päättyi vuonna 1890, jolloin muut valmistajat saivat tulla markkinoille samanlaisilla niiteillä vahvistetuilla housuilla. Tärkein kilpailija oli Henry Lee, aiemmin öljykauppoja tehnyt sekatavarakauppias. Leen omien farkkujen valmistus alkoi vuonna 1911, ja Lee kehitteli markkinoille myös uutuuden, kokohaalarin. Lee markkinoi vaatteitaan hauskalla Buddy Lee -nukella, joka puettiin myös cowboy-asuiseksi.
Farkkukangas eli denim oli sen sijaan ollut olemassa jo pidempään - on väitetty, että esimerkiksi Columbuksen laivojen purjeet olivat denimiä. Varmasti tiedetään, että denimiä on käytetty jo 1600-luvulla. Ensimmäinen virallinen merkintä on vuodelta 1695; sana 'denim' tullee Nîmesin kaupungista, jossa vastaavaa kangasta olisi tehty, jolloin sana tulisi fraasista "serge de Nîmes". Denim-kankaisten työhousujen rinnalla 1800-luvun lopulla nähtiin paljon myös housuja niin sanotusta telttakankaasta eli canvasista (joka tunnetaan myös duck cottonin nimellä). Erikoista on, että nykyään canvas-housuiksi nimitetyt housut ovat imagoarvoltaan paljon keskiluokkaisemmat kuin aidot farkut, kun taas 1800-luvulla canvas-housuja käyttivät raskaan työn tekijät. Kiinnostava tieto on, että denimin sinisen värin taustalla olevaa morsinkoa kasvaa myös Etelä-Suomessa.
Levi's alkoi sponsoroida lännenelokuvia 1920-luvulla, ja lännenelokuvat puolestaan vaikuttivat housujen ulkoasuun. Takataskujen niittien väitettiin raapivan hevosen satulaa, jolloin niitit peitettiin. Myös takamusta muutettiin istuvammaksi. Vuonna 1939 John Fordin Hyökkäys erämaassa -elokuvassa John Waynella oli jalassaan Levikset.
Lee vastasi kilpailuun aloittamalla varsinaisten cowboy-farkkujen valmistuksen ja mainostuksen vuonna 1924. Myös matkailu katoavaan myyttiseen Länteen lisääntyi 1920- ja 1930-luvuilla ja farkut levisivät myös Yhdysvaltain itäosiin.
Toisen maailmansodan jälkeen farkuista tuli nuorisovaatteita ja niille tuli kapinallinen leima, ei vähiten esimerkiksi Marlon Brandon tähdittämän Hurjapäät-elokuvan (The Wild One, 1953) takia: siinä Brandolla ja kumppaneilla on asusteenaan farkut, musta nahkatakki ja valkoinen t-paita. Monet rock-laulajatkin käyttivät farkkuja - Elvis tosin ei juurikaan, koska hänen kotiseudullaan Memphisillä farkuilla oli köyhyyden leima rasitteenaan. Myöskään mustien blues- ja rock-laulajien vaatteisiin farkut eivät pesiytyneet - Poutasuo tarjoaa selitykseksi sitä, että ne muistuttivat liikaa Etelän puuvillapelloista.
Farkkujen cowboy-leima kuitenkin pysyi: Wrangler tuli markkinoille vuonna 1947 ja se rakensi tietoisesti länkkäri-imagoa. Tunnettu rodeovaatteiden suunnittelija Rodeo Ben palkattiin Wranglerille töihin; hän oli aiemmin puvustanut muun muassa Hopalong Cassidy -elokuvat. Rodeo Benin kädenjälkeä ovat suoralahkeiset viisitaskufarkut, joiden etutaskut olivat aiempaa syvemmät ja takataskut ulottuivat korkeammalle.
Eurooppaan ja Suomeen farkut tulivat laajemmin vasta 1950-luvulla. Silloin suomalaiset nuoret alkoivat hakea niitä Tukholmasta tai ostivat niitä satamassa merimiehiltä. Lännenvaatteen leimaa ei Suomessa edes yritetty hälventää - esimerkiksi Anttila mainosti vuonna 1955 kataloogissaan Texas Bill -housuja ja "poikien sheriffifarmarihousuja". Poutasuon kirjassa taiteilija Risto Vilhunen muistelee saaneensa "amerikanpaketista" Hopalong Cassidy -aiheisen farkkupaidan.
Ensimmäinen suomalainen farkkuvalmistaja oli Vaaksa, sen jälkeen tuli legendaarinen Mattisen Teollisuus, joka kehitteli Jamekset.
Mattisen Teollisuus palkkasi mainosmies Oie Salon promotoimaan farkkuja. Salo kehittelikin kaikenlaista: farkkujen James-nimikin tuli siitä, kun Salo aloitti James Dean -kiertueet, joilla suomalaiset rock-tähdet esiintyivät Mattisen vahvasti sponsoroimina. James Deanit eli nopeasti Jamekset tulivat markkinoille vuonna 1958. Jamesten markkinoinnissa länkkäriaiheita käytettiin hyvin paljon. Kilpailija OTK joutui tekemään Oklahoma-nimisiä farkkuja päästäkseen samoille apajille.
Esimerkkejä Jameksen länkkärikytköksistä on lukuisia: 1960-luvun lopulla Jamesten ostajille annettiin pahvisia James-logolla varustettuja revolvereita ja televisiossa pyöri "Lännenmiehen ase kolmesti laukeaa" -niminen länkkäriaiheinen mainos. Mainostutkija Merja Salo on todennut, että Jamesten mainosten länkkäri-imago napattiin Spede Pasaselta. Tämähän oli tehnyt 60-luvulla ohjelmaa nimeltä Speden saluuna. Oman shownsa koristeeksi Mattisen Teollisuus hankki Yhdysvalloista oikeat karjavankkurit.
1960-luvun lopulla farkkujen nuorisovaateleima alkoi liueta ja samalla länkkäriteemaan vetoaminen väheni. Uusia valmistajia tuli markkinoille koko ajan, ja 1970-luvulla myynnissä oli noin 230 merkkiä! Farkkujen kaupunkilaisuus näkyi mainosten muuttuneena kuvamaailmana, jossa vedottiin 50-lukunostalgiaan ja ylipäätään rockin maailmaan. Esimerkiksi Hurriganes solmi kannattavan sponsorisuhteen Beaversin kanssa; Beavers sponsoroi myös autokilpailuja.
Amerikkalaisuus näyttäytyi ylipäätään jo muutenkin kuin vain cowboy-aiheitten kautta - vaikka 1980-luvulla MicMacin Eila Salovaara käyttikin kuuluisissa muotiesityksissään lukuisia länkkäriteemoja. Farkuista tuli aiempaa eri tavalla eroottiset housut, mikä näkyy Poutasuon kirjassa hienosti Herbie Kastemaan MicMac-mainosten kautta.
1990- ja 2000-luvuilla farkkujen käyttö on pirstoutunut lukuisiksi alakulttuureiksi: farkkuja käyttävät niin Tom of Finlandin kuvista tutut machohomot kuin lökäpöksyiset hopparitkin. Länkkäriaihe on jäänyt piiloon, vaikka monille se on edelleenkin ainoa ja oikea farkuista syntyvä mielikuva.

lauantaina, helmikuuta 06, 2010

Turun puretut talot


Tein oheisen jutun Harri Kumpulaisen (= Harri Erkki, Turbator) julkaisemaan Rakennussanomat-ammattilehteen, ja oletan, että sitä ei moni tule siitä lukemaan. Kuvassa Junneliuksen taloa.

Rauno Lahtisen uutuuskirja puretuista taloista
Turun ikuinen trauma


Rauno Lahtinen: Turun puretut talot. 200 s. k&h 2009.

Turkua pidetään usein kaupunkina, jossa historia näkyy. Katukuvassa näkyy paljaana ja rikkonaisena myös kaupungin rakennushistoria - keskenään erilaiset rakennukset riitelevät rajusti keskenään. Monet pitävät Turun katunäkymiä lohduttomina, jotkut harvat viihtyvät kerroksisuuden ja sekavuuden keskellä.
Saan varmasti monen vihat päälleni, kun totean, että kirjastoa vastapäätä kohoava kerrostalo Brahenlinna (Linnankatu 5) on minusta hieno. Sen julkisivu on kiinnostavasti vaihteleva ja rytmikäs. Talon edessä oleva piha mosaaiikkikiveyksineen on viehättävä. Olen myös ollut huomaavinani, että talossa viihdytään: todella monissa talon ikkunoissa on iltaisin valo.
Talo on kuitenkin hyvä esimerkki myös niin sanotusta Turun taudista. Rauno Lahtinen toteaa viime vuoden lopulla ilmestyneessä kirjassaan Turun puretut talot, että sen rakentaminen niin sanotun Bassin talon paikalle oli ensimmäinen Aurajokirantojen kärsimä kirvelevä tappio. Rakentamiseen liittyi monia skandaaleja: rakennus oli mukana museolautakunnan suojelulistassa ja siitä huolimatta se purettiin. Lisäksi kerroksia tulikin varkain kahdeksan, eikä kuusi, kuten rakennusoikeuteen oli alun perin kuulunut.
Bassin talo oli hieno empire-henkinen rakennus, ilman muuta, ja sen olisi suonut säilyvän merkittävänä edes esimerkkinä oman aikansa rakentamisesta, varsinkin kun sen vastapuolena oli kaupunginkirjasto, mutta kun talo nyt kuitenkin purettiin ja sen tilalle rakennettiin uusi talo, on kai vain hyvä, että se edustaa aikakautensa laadukasta kerrostalorakentamista.
Turusta löytyy muitakin esimerkkejä taloista, joita syyttä vihataan: torin kulmalla oleva Terästalo ei varmasti edusta kovin kiinnostavaa arkkitehtuuria, mutta ei myöskään ole niin katastrofaalinen kuin Rauno Lahtinen antaa kirjassaan ymmärtää. KOP-kolmio taas on modernistisen arkkitehtuurin klassikko, täysin varmasti ja veistoksellisesti toteutettu ja poikkeuksellinen hanke, oman aikansa vow-arkkitehtuuria.
Turun puretuista taloista keskustelu onkin usein harmillisen yksipuolista. Kaikki vanhojen talojen tilalle rakennetut talot niputetaan yhden ja saman kategorian alle: rumien laatikoiden. Taloissa on eroja, eikä niiden huomaamiseen tarvita arkkitehdin koulutusta. Asiaa voi ajatella myös toisinpäin: nykyinen Hamburger Börs on ruma, mutta ei alkuperäinen, vuonna 1909 valmistunut hotellikaan kovin kaunis ollut.
Linnankatu viiden suunnittelija Olli Kestilä oli merkittävä arkkitehti. Hänellä on iso rooli Rauno Lahtisen kirjassa, ja hän myös osallistui laajasti julkiseen keskusteluun aiheesta. Kestilä päästää yhden kirjan pahimmista sammakoista haukkuessaan Turun taidemuseota rumaksi epäkäytännölliseksi.
Mutta aina syy ei ole ollut arkkitehtien. Suurempia syyllisiä vanhojen talojen purkamiseen ovat rakennuttajat, Turussa myös virkamiehet, kaupungin päättäjät. Turussa on aina katsottu hiukan läpi sormien rakennuttajien käsittämätöntä ja usein absurdia temppuilua. Lahtisen kirjassa on tästä erinomainen esimerkki: Turun Työväen Säästöpankki ilmoitti keskiviikkona tiedotustilaisuudessa, ettei pura Eerikinkatu 15:n piharakennuksia, ja vei sitten perjantaina, viisi minuuttia ennen asianomaisen viraston sulkeutumista purkuanomuksen, ja aloitti työt saman tien, lauantain vastaisena yönä. (Maaherra Paavo Aitio huudahti: "Rötisköt vaan pois!") Näistä traumoista Turku ei tule ikinä pääsemään eroon ja ne leimaavat kaupungin mainetta vielä pitkälle tulevaisuuteen.

Parempi maailma
Rauno Lahtisen Turun puretut talot on perusteellinen kertomus talojen purkamisesta ja uusien rakentamisesta. Kirja on uuden sarjan aloitus ja tämän vuoksi se käsittelee lähinnä vain ydinkeskustaa. Hienojen, hyvälle paperille painettujen aikalaiskuvien selailun lisäksi jokaisen kannattaa lukea hyvä ja sujuvasti kirjoitettu kertomus siitä, miten tilanteeseen on päädytty. Lisäksi teoksessa esitellään kaikki mainitut kohteet.
Lahtinen kertoo kiihkottomasti turkulaisen kansalaisaktivismin historian - ilman vanhojen, rakkaiden talojen purkamista Turussa ei ehkä olisi noussut niin innokasta porukkaa vaatimaan parempia elinoloja kuin 80-luvulla ja myöhemminkin tapahtui. Se kertoo laajemminkin yhteiskunnan muutoksesta, sillä ei ole mikään ihme, että vielä 1950- ja 1960-luvuilla harva heräsi huomaamaan talojen purkamista. Muutoksen tähän ovat tuoneet valppaampi media sekä sellainen yhteiskunta, jossa kansalaiset saavat ottaa osaa heitä koskeviin päätöksiin. Ainakin tässä mielessä maailma on tuntuvasti parempi paikka kuin monet nostalgikot antavat ymmärtää.
Toivoa sopii, että Rauno Lahtinen käsittelee tulevissa kirjoissa laajasti kaiken uudisrakentamisen ja tuo näkymiä myös 2000-lukuun. Turun taudin voi sanoa jatkuneen aina näihin päiviin asti: mitä muutakaan ovat arvokkaiden rakennusten purkamiset jokirannassa tai linja-autoaseman vieressä? Humalistonkadulta ja Rauhankadulta purettiin 2000-luvun alussa kaksi 1930-luvulta peräisin ollutta rakennusta, joita ei saa enää takaisin.

Ei arkkitehtuurikirja

Yksi ongelma teoksessa on: Lahtinen ei selvästikään ole mikään arkkitehtuurin asiantuntija. Kuvaillessaan vanhoja purettuja taloja hän lähinnä fiilistelee: talot ovat sympaattisia, kauniita tai mukavia. Toisaalta monet kirjan kuvat korvaavat tätä puutetta. Menneiden vuosikymmenten Turku on jo kuin vieras maanosa, josta voi lähinnä nähdä unia. Missä ovat nämä upeat talot, nämä satumaiset näkymät? Hyvä esimerkki on Junneliuksen talo (Linnankatu 8), jonka suunnitteli saksalaisperäinen Willy Oest. Sen tilalla on nyt Pekka Pitkäsen suunnittelema kerrostalo, jonka arvot eivät välttämättä monelle aukene.
Joidenkin kohteiden kohdalla voi hiukan naurahdellakin: Kansallis-Osake-Pankin talon (Linnankatu 13 b) upeat seinäkoristeet makasivat pitkään Nummen nuorisotalon edessä jonkinlaisena patsaana.
Yksi kysymys kuitenkin herää tämän tyyppisiä kirjoja ja muita vuodatuksia lukiessa:
mitä 50-, 60- ja 70-luvuilla sitten olisi pitänyt tehdä? Kasvanut asukasmäärä ei olisi keskustaan mahtunut - vaikka toki se ei kasvanutkaan niin paljon kuin 1960-luvulla vielä oletettiin, kun ajateltiin, että vuonna 2000 Turku olisi 250 000 tuhannen asukkaan kaupunki.
Olisiko väki pitänyt panna lähiöihin? Se vasta on kammottava ajatus, kun muistaa, millaisia virheitä lähiöiden rakentamisessa on tehty. Lahtisen kirjassakin on karuja kertomuksia Patterihaan ja Ilpoisten lähiöiden rakentamisesta - edellinen rakennettiin rautatehtaan lähistöön ja asukkaat sairastuivat, Ilpoinen taas pystytettiin käytöstä poistetun kaatopaikan läheisyyteen.
Eikä lähiöiden arkkitehtuuri ole ollut aina kovin hohdokasta, joitain ilahduttavia poikkeuksia lukuun ottamatta. Niissäkin on se ongelma, että tavallinen katsoja ei niitä osaa arvosta - mikä olisi kadunmiehen näkemys esimerkiksi Suikkilasta, joka on suunnittelijansa, Pekka Pitkäsen, harkinnan tuote, lähes kokonaistaideteos?
Ratkaisuksi jäänee parempi arkkitehtuuri. Sitä toivotaan kaikkina aikoina, mutta kun näkemykset vaihtelevat vuosikymmenittäin, asia ei ole ihan helppo. Lahtisen kirjastahan käy ilmi, että 1960-luvulla Turun taidemuseota pidettiin huonona arkkitehtuurina. On täysin mahdollista, että juhlittua uutta kaupunginkirjastoa kritisoidaan 2040-luvulla vanhentuneena ja paikkaansa sopimattomana.

Edit 10.8.2016: myöhemmin tulin uudestaan miettineeksi tuota asiaa, että keskustan puutaloihin eivät Turun uudet asukkaat olisi mahtuneet. Kysyin asiaa Mikko Laaksoselta, joka asiaa varmasti parhaiten tuntee, ja hän oli sitä mieltä, että vanhat talot olisivat voineet hyvin asuttaa suurimman osan nykyisestä asukasmäärästä. Tontit oli kuitenkin rakennettu tiiviimmin ja huoneistot olivat pienempiä (mikä tietysti olisi nykyihmisille tyystin sopimatonta). Nythän kortteleissa on paljon tyhjää tilaa esim. autojen parkkipaikoille.

keskiviikkona, tammikuuta 13, 2010

Borgesin kuvitteelliset olennot

Tein tämmöisen arvion Kulttuurivihkoihin, mutta teksti kestänee toisenkin julkaisun.

Borgesin poikkeuksellinen hakuteos

Jorge Luis Borges ja Margarita Guerrero: Kuvitteellisten olentojen kirja (El libro de los seres imaginarios, 1957). Suom. Sari Selander. Teos. 277 s.

Argentiinalainen Jorge Luis Borges on nykyään kirjallisuuden suurimpia kulttihahmoja. Miltei salaperäinen hohto ympäröi hänen teoksiaan, kuten jo 1960-luvulla suomeksi käännettyä Haarautuvien polkujen puutarhaa. Hohto on peräisin jo hänen omista teoksistaan, jotka on kirjoitettu mystisen selkeällä tyylillä ja joka perustuu usein tärkeiden tai ainakin odotettavissa olevien asioiden poisjättämiseen.
Borgesin kulttimaine liittyy paljolti myös 1960-luvun jälkeiseen humanistiseen tutkimukseen. Michel Foucault viittaa Borgesiin Sanat ja asiat -teoksensa ensisivuilla. Borgesin siteeraama kiinalaisesta sanakirjasta peräisin oleva eläinten luokittelu haastaa länsimaisen tavan luokitella eläimiä ja asioita ylipäätään, ja Foucault saa tästä kimmokkeen kysyä, miksi länsimaissa asiat luokitellaan niin kuin luokitellaan. Borges on ollut yksi postmodernin ajattelun ja postmodernistisen taiteen kummisetiä.
Suomeksi on nyt saatu Teoksen mainiossa Baabel-sarjassa Borgesin leikillinen hakuteos Kuvitteellisten olentojen kirja, jonka alkuteoksen ensimmäinen laitos ilmestyi vuonna 1957. Siinä Borges ja assistenttina toiminut Margarita Guerrero esittelevät yli sata kirjallisuuden ja myyttien eläintä ja otusta.
Kyse ei ole mistään tavanomaisesta hakuteoksesta, vaikka tekstit onkin asetettu aakkosjärjestykseen - Borgesin teksteillä ei varmasti saisi apurahaa tietokirjan kirjoittamiseen. Borges ei juuri välitä esimerkiksi vuosiluvuista eikä tarkoista lähdemerkinnöistä. Monet siteeratut kirjailijat ja tutkijat saavat kulkea viehättävästi pelkillä sukunimillään: Lane, De Quincey, Soothill, Saintsbury...
Sama koskee metodia. Osa hakusanoista on kokonaisia sitaatteja vanhemmista kirjoista. Eräiden otusten hakusanoiksi riittävät vain Kafkan novellit, jotka ovat samalla ainoita mainintoja koko otuksesta. Borges asettaa hakuteoksen perinteisen määritelmän kyseenalaiseksi: voiko hakuteos viitata itseensä näin häikäilemättömästi?
Borges vastaa itse: totta kai voi. Ensyklopediasta tulee näin kirjallisuuden ja mielikuvituksen puolustus. Miksi joku selittäisi jonkin asian, kun joku on kuitenkin sen jo sanonut paremmin? Mieleen tulee Borgesin kuuluisa faabeli miehestä, joka kirjoitti Don Quijoten, mutta teki sen 300 vuotta myöhemmin, jolloin Cervantesin romaanin kaikki merkitykset muuttivat täysin merkitystään.
Quijote-mies Pierre Menardin tarina on tietysti yksi tärkeimmistä syistä, joiden takia Borgesista on tullut postmodernismin ja sen ylittävän ajattelun kummisetä: merkitykset muuttuvat kun ne irrotetaan omista yhteyksistään ja asetetaan toisiin.
Samalla tavalla kuvitteelliset olennot saavat uusia merkityksiä asetettuna tällä tavalla rinnakkain ja peräkkäin.
Borgesin innostus fantasiaan, kauhuun ja seikkailukirjallisuuteen näkyy jokaisella Kuvitteellisten olentojen kirjan sivulla. Jokaisesta tekstistä olisi voinut tehdä myös pitkän novellin tai jopa romaanin, mutta borgesilaiseen metodiin kuuluu se, että on parempi uneksia kirja kuin kirjoittaa se. Tällä tavalla asioihin jää salaperäisyyttä ja se taas on ainoa, joka pitää meidät järjissämme.
Sari Selanderin suomennos on hyvä, mutta oikoluvussa on ollut pieniä ongelmia. Suomentajan selitykset ovat hyvät, mutta usein toistavat jo Borgesin sanomaa - joku lukija saattaisi jopa kaivata sitä, että Borgesin jälkeensä jättämä salaperäisyys jätettäisiin silleen. Selander on kirjoittanut teokseen myös hyvät ja selventävät jälkisanat, joiden jälkeen voi vain harmitella sitä, miksi Borgesin kaltainen ihailtava ihminen kävi Chilessä kunnioittamassa Pinochetin hallintoa.
Vielä yksi asia: Matti Rossi suomensi Kolmas maailma -teokseen yli 40 vuotta sitten kolme Borgesin keskeistä novellia, "Mies joka kirjoitti Quijoten", "Baabelin kirjasto" ja "Tlön, Uqbar, Orbis Tertius", joita ei ole julkaistu suomeksi muualla. Miksei joku kustantaja tee näistä omaa nidettään? On kulttuuriskandaali, että ne eivät ole saatavilla.

tiistaina, heinäkuuta 10, 2007

Arvio Fredric Brownin dekkarista

Minulla ei ole mitään mielikuvaa, mihin olen tämmöisen jutun tehnyt enkä myöskään tiedä, onko sitä ikinä julkaistu. Veikkaan Turun Sanomia.

Mustan dekkarin klassikko

Book Studio jatkaa amerikkalaisten mustan sarjan dekkariklassikoiden suomennossarjaa Fredric Brownin Syntipukin yöllä. Kirja on mainio lisä yleensä niin synkeänä ja kovaksikeitettynä pidettyyn lajityyppiin – Brown on pikemminkin henkevä ja nokkela kuin väkivaltainen ja toteava.
Syntipukin yö, joka on alunperin ilmestynyt 1951, on lisäksi hyvin kirjallinen kirja. Sen interteksteinä ovat Liisa ihmemaassa ja sen jatko-osa Liisa peilimaailmassa. Brownin kirjan päähenkilö, pienen sanomalehden omistaja-päätoimittaja, on Lewis Carrollin tuotannon ystävä, ja tämän tosiasian ympärille kirjassa punotaan mutkikas murhakuvio. Carrollin nonsense-runon salaperäinen päähenkilö, jabberwocky, on kuvion keskeinen hahmo.
Fredric Brown (1906-1972) oli yksi niistä monista amerikkalaisista rikoskirjailijoista, jotka aloittivat tuotantonsa sotaa edeltävän ajan pulp-lehdistä ja jatkoivat sodan jälkeen kioskikirjoissa kirjoittaen kuitenkin koko ajan omaperäistä ja toimivaa rikosviihdettä.
Brown on tässä joukossa varmasti omaperäisin. Hän ei ole useinkaan kovin kovaksikeitetty, vaikka hän on silläkin saralla seikkailut (esimerkiksi muutama vuosi sitten suomennettu Äänetön huuto, 1948), mutta hänen kaikissa kirjoissaan on sodanjälkeiselle ajalle tyypillinen tumma ja lohduton sävy. Brownin kirjoja voi hyvällä syyllä nimittää noir-kirjoiksi ajan suositun elokuvan tyylisuunnan mukaan.
Syntipukin yössäkin on näitä sävyjä, mutta yleensä kirjaa hallitsee lempeä humoristisuus. Siksi väkivaltaiset ja synkeät kohtaukset pistävätkin esiin niin voimakkaina. Päätoimittaja joutuu moniin liemiin ennen kuin hän pääsee selvyyteen siitä, mikä on ollut koko päättömän tuntuisen tapahtumasarjan takana.
Ongelma on vain se, että lukija on arvannut syyllisen jo parikymmentä sivua aikaisemmin. Kirjassa on liian vähän henkilöitä ja Lewis Carrollistakin kiinnostuneita on vain kaksi – klassiset brittikirjailijat sentään marssittivat näyttämölle vähintään viisi mahdollista epäiltyä.
Lewis Carroll –kirjana Syntipukin yö sen sijaan on erinomainen. Se on jopa päässyt mukaan The Annotated Alice –kirjaan alkuperäistä Liisaa ihmemaassa kommentoivana kirjana. Brownin esittelemät tiedot Carrollista eivät selvästikään ole peräisin mistään kirjallisuudenhistorian perusteoksesta.
Juri Nummelin

Fredric Brown: Syntipukin yö. Suom. Matti Rosvall. 291 s. Book Studio 1999.

maanantaina, huhtikuuta 16, 2007

Bukowskista kriittisesti

Tämäkin on julkaistu, Turun Sanomissa joskus -98; en tiedä, onko se päätynyt nettiin. Sammakon kustantaja Seppo Lahtinen vittuili minulle pitkään tästä jutusta eivätkä välimme ole kunnolla lämmenneet vieläkään. Seison edelleen sanojeni takana, mutta aion kyllä vielä joskus koettaa Bukowskia - kun esimerkiksi Factotum, monien parhaana pitämä Bukowskin romaani, ilmestyy suomeksi.

Härski mies sekoilee

Mitään ei ole niin helppo parodioida kuin kovaksikeitettyä yksityisetsiväkirjallisuutta. Dekkarit, joilla on palttootakin taskussa pistooli, päässä lierihattu ja suussa tupakka, halukkaat ja paheelliset naiset, sankaria pahoinpitelevät tyhmät gangsterit... Lajityypin kliseet tarjoutuvat itsestään pilkattaviksi.
Amerikkalaisen rappion väsymätön kuvaaja Charles Bukowski päätti juuri ennen kuolemaansa vuonna 1994 tehdä juuri näin: pilkata yksityisetsivälajityyppiä. Hän kirjoitti romaanin Pulp, joka on nyt käännetty suomeksi, Sammakon klassikkoromaanisarjan toisena teoksena.
Voi oikeutetusti kysyä, mikä klassikko Pulp muka on.

Parodista sekoilua

Kirjan nimi viittaa pulp fictioniin, jolla alunperin on tarkoitettu 1920-luvulta 1950-luvulle ilmestyneitä halvalle paperille painettuja lehtiä ja niissä ilmestyneitä jännitys- ja seikkailunovelleja. Pulp-lehdistä aloittivat mm. sellaiset kirjailijat kuin Dashiell Hammett ja Raymond Chandler.
Bukowskin kirja pohjautuu Hammettin ja Chandlerin yksityisetsiväperinteeseen. Kirjassa yksityisetsivä Nicky Belane saa selvitettäväkseen visaisen ongelman: ranskalainen kirjailija Céline pitää löytää, vaikka hän kuoli jo 1961. Ilmeisesti se oli jonkinlainen huijaus, koska Belanen palkkaa itse Leidi Kuolema.
Tästä alkaa sen sortin sekoilu, että sitä ei kannata kuvata. Tärkeintä Bukowskille näyttää olleen keksiä mitä typerämpiä juttuja, joita yksityisetsivä voi kohdata. Välillä Belane valittelee elämän turhuutta ja käy laukkaradalla. Juonen ei ole ilmeisesti tarkoituskaan kantaa.

Huonoa kirjoittamista

Suomennoksesta on jäänyt painovirheen takia pois omistus: "Dedicated to bad writing." Totuus on, että Bukowskikaan ei ole kovin hyvä kirjoittaja. Toinen totuus on se, että monet varsinaiset lajityyppikirjailijat ovat kirjoittaneet paljon parempia ja hurjempia pulp-parodioita. Charles Willefordin suomentamaton Wild Wives (1955) on tästä hyvä esimerkki.
Willefordin erottaa Bukowskista se, että hänen kirjassaan on kiinnostava juoni ja kiinnostava päähenkilö. Willefordiin verrattuna Bukowski on kuin 14-vuotias poika, joka on juuri saanut ensimmäisen tekstinkäsittelylaitteensa. Yleensä näin huonoja teoksia ei julkaista.
Pulpia kirjoittaessaan Bukowski piti päiväkirjaa. Päiväkirjamerkintöjä on suomennettu omana niteenään Lounaalla. Siinä kirjailija valittaa, kuinka typeriä kaikki ovat ja kuinka kirjallisuus on niin täynnä tylsää ja tavanomaista tavaraa - tavanomaista on Bukowskin valituskin.
Pulpin valossa päiväkirja vaikuttaa vähän naurettavalta. Jos Pulp oli Bukowskin käsitys uskaliaasta ja rehellisestä kirjallisuudesta, olisi kiinnostava tietää, kuinka huonoina hän muita kirjoja oikein piti.

Moralisti ja vanhoillinen

On kuitenkin esitetty, että Bukowski ihaili kovaksikeitettyä kirjallisuutta. Pulp on parodia ja parodia on aina konservatiivista, säilyttävää kirjallisuutta, koska se saa ihmiset kiinnittämään huomion pilkattavaan asian ja vaalimaan sitä. Samana vuonna, kun Bukowski julkaisi romaaninsa, nähtiin Quentin Tarantinon elokuva Pulp Fiction, yhtälailla parodinen teos, joka yllytti uudet sukupolvet vanhojen kioskipokkarien pariin. Nyt pulp on Amerikassa kovaa bisnestä.
Paremmin Bukowski onnistui toistamaan vanhan kioskikirjallisuuden ihanteita Naisissa, joka ilmestyi alunperin 1978 ja josta Sammakko on ottanut uuden, korjatun painoksen.
Naisten proosa on karua, hemingwaylaistakin. Sen päähenkilö on Bukowskin alter ego Henry Chinaski, sarjahenkilö niin kuin monet yksityisetsivätkin, kurja alkoholisti-kirjailija, joka käy laukkaradalla aina kun saa rahaa. Chinaski joutuu toistuvasti vaikeuksiin, joista hän yleensä selviää onnellaan tai ei välitä niistä. Näissä piirteissä Naisia muistuttaa monia 50-luvun kioskipokkareita.
Rikosjuoni Naisista kuitenkin puuttuu. Se kyllä piristäisi kirjaa. Chinaskilla on kaksi intohimoa ja yksi riippuvuus: hän haluaa kirjoittaa ja juoda viinaa eikä voi olla naimatta. Naisissa naidaan eikä tehdä juuri muuta.
Bukowski onkin tyypillisesti kirjailija, jota ihaillaan, kun ei itse juoda tai naida. Bukowski - ja Chinaski siinä sivussa - on kuitenkin myös vanhanaikainen moralisti: hän kuuntelee klassista musiikkia eikä voi sietää rokkia ja valittelee, että naiset eivät käytä hametta tai jos käyttävät, se on niin lyhyt, että alushousut näkyvät. Paras ihmissuhde Chinaskilla on naiseen, joka elää selibaatissa.
Vaikuttaa siis lopultakin siltä, että Bukowski ei pysty viemään ihanteitaan - tai lukijoidensa ihanteita - loppuun asti. Puritaani amerikkalainen vie voiton ja Chinaski on onnellinen, kun ei tarvitsekaan naida.

Charles Bukowski: Pulp. Suom. Markku Into. 157 s. Sammakko 2000. Lounaalla. Suom. Seppo Lahtinen. 104 s. Naisia. 2., korjattu painos. Suom. Rauno Ekholm. 310 s. Sammakko 1999.

keskiviikkona, joulukuuta 20, 2006

Arvostelu A.W. Yrjänän kirjasta

Hiukan häpeillen suhtaudun tähän juttuun, joka oli kai Turun Ylioppilaslehdessä (kun tämä ilmestyi, Tylkkärin nettisivuille ei jostain syystä pystynyt laittamaan kaikkia lehdessä olleita juttuja, joten tämä ei välttämättä löydy netistä muutoin). Nyt nolottaa, että olen kehunut Yrjänän hiukan yksinkertaisia runoja näin paljon. Näkyy niissä edelleen olevan hienoja yksittäisiä kohtia, mutta muutoin tuntuu, että tässä on vähän samaa kuin jossain Paolo Coelhossa: satunnaista, keskinkertaista läyhämystiikkaa. Myös kohta, jossa puhun postmoderneista runotytöistä, hävettää ja tuntuu, että olisi pyydettävä anteeksi.

Älykkörockkarjun runous yllättää

A.W. Yrjänä: Arcana. LIKE: Helsinki 1997. 99 s.

On aluksi vaikea suhtautua A.W. Yrjänän kaltaiseen hahmoon, kun tämä julkaisee esikoisrunokokoelmansa. Pinnalla ovat ensinnäkin ironia, kyynisyys ja epäusko. Voiko älykkörockin karju, josta postmodernit runotytöt näkevät märkiä unia, olla myös vakavasti otettava runoilija? CMX:n sanoitukset, niin mielenkiintoisia kuin ne useasti ovatkin, eivät välttämättä toimi luettuina (mikä on tietysti melkein kaiken rocklyriikan ongelma), vaan ne vaativat tuekseen yhtyeen hardcoretangon.

Kun kuitenkin lukee Arcanaa, tunteet väistyvät. Asenne muuttuu kyynisestä ja epäuskoisesta hämmästyneeksi ja yllättyneeksi. Yrjänä on yllättävän vanhanaikainen runoilija ja hän kääntää tämän vanhanaikaisuuden hyveekseen. Tässä vaiheessa on vielä vaikea sanoa, millainen on Yrjänän tulevaisuus julkaisevana runoilijana. Tuli & Savu -lehden tuoreessa numerossa julkaistu sikermä "Jokivartisen runoja", jonka joissain runoissa on osin samoja aineksia kuin Arcanassakin, ei ole yhtä hyvä. Yrjänä sortuu esimerkiksi "Pääkaupunki"-nimisessä runossa tieteellistä kieltä ja murretta sekoittaessaan liian helppoihin ratkaisuihin.

Helsingin Ylioppilaslehden haastattelussa Yrjänä sanoo, että hänen runojensa välistä putoilee hyllymetreittäin kirjoja. Runot on siis ladattu täyteen intertekstuaalisia viitteitä, minkä ilmeisesti pitäisi tehdä runojen lukemisen vaikeaksi nk. tavalliselle lukijalle. Yrjänä hiukan valehtelee: vaikka hänen runonsa ovat oppineita, ne eivät ole samalla tavalla (teko)vaikeita ja (teko)syvällisiä kuin monien hänen aikalaistensa runot. Yrjänän vanhanaikaisuus runoilijana on siinä, että hän käyttää suurimmaksi osaksi sanoja, jotka me kaikki tunnemme. Ja kun hän käyttää uskonnon tai uskonnollisen mystiikan oppisanoja, hän käyttää niitä sen verran harvoin, että ne yleensä pysäyttävät lukijan (elleivät sitten paljasta runoa ontoksi). Mielenkiintoisempi kuitenkin on tapa, jolla runot näyttävät olevan ristiriidassa nimiensä kanssa. Näin esimerkiksi runossa "Krotona", jonka mahdolliset mystiset sisällöt aukenevat vain vähitellen: "Sinä et kuvittele muuta kuin / mitä Näet / sekin sattuu / niinkuin kaikki mitä ei itse hallitse // Rapsutan kissaa / se on nukkuvinaan / muistelee Egyptin aikoja // Laitan pihassa kiviä peräkkäin / sanoja / en sano mitään / teen aitaa".

Vaikutelma, jonka Yrjänän runoista saa, on itse asiassa pyhien kirjoitusten vaikutelma. Aivan kuin lauluteksteissään, Yrjänä manaa. Nyt sävy on vain rauhallisempi, sisäänpäinkääntyneempi, enemmän keskeislyyrinen. Kerrottavina eivät ole irvokkaat tarinat maailman pahuudesta, vaan paljon lukevan minän epävarmuus tiedosta ja sen keinoista. "Kartta on alue / minuus solmu johon / miekka ei pysty", sanoo kokoelman aloittavan "Keter"-runoelman viides säkeistö. Yrjänä luottaa hiljaisiin paradokseihin, joiden ristiriitaista luonnetta ei aina tajua kovin nopeasti.

Aivan täysin onnistunut Arcana ei kuitenkaan ole. Helsingin Sanomain Jukka Petäjä ehätti jo kiittelemään sellaistakin runoa kuin "Isättömät". Runossa ei kuitenkaan ole mitään uutta: se on nopein vedoin piirretty kuvaus kolmen pojan elämästä, joka päättyy toisen pojan itsemurhaan ja toisen juoppouteen (vain runon muisteleva minä on säästynyt, vaikka hänestä ei sen enempää kerrotakaan). Petäjä kiitteli nimenomaan kuvaa suomalaisesta miehestä: eikö tämä ole aivan samaa, jo hiukan kliseistä tarinaa suomalaisen miehen kurjuudesta? Saman osaston muutkin runot lähentyvät arkipäivää tavalla, joka ei tee oikeutta muulle kirjalle. "Löin rikki" -niminen, jonkinlaisesta vieraantumisesta kertova runo on jo hiukan tavanomainen ja turha. Myös "mystisemmässä" ilmapiirissä liikkuva "Maa" päättyy antikliimaksiin: "Alan olla vanha oppimaan / nuori opettamaan / en jaksa väitellä / uskon totuuksien / syövyttävään voimaan".

On kuitenkin suomalaisessa nykyrunoudessa harvinaista, että runoilija pystyy pysäyttämään lukijan niinkin hienovaraisilla tavoilla kuin Yrjänä tekee. Silloin, kun hän onnistuu, hän on ehdoitta runoutemme kärkeä. Silloin, kun hän epäonnistuu, tuloksena on harmillista keskinkertaisuutta.