Olen edelleen sitä mieltä, että Ridley Scottin ensimmäinen Alien on paras kaikista Alien-elokuvista: se on jäntevä, tiivis ja jännittävä, mutta ennen kaikkea se on uskottava ja realistinenkin. En kuitenkaan sanoisi sitä kauhean syvälliseksi elokuvaksi - en suoraan sanoen keksi, mitä se yrittäisi väittää maailmasta tai ihmisen tilasta. James Cameronin Aliensin (ja vielä päälle David Fincherin Alien3:n) jälkeen on joka tapauksessa ollut tapana pitää Alien-sarjaa jotenkin tärkeänä ja syvällisenä. Okei, onhan niissä vahva naishahmo. Naisen lisäksi Cameronin elokuvassa sankareita ovat lapsi ja kyborgi (eli marginalisoidut ihmiset tai ihmisen kaltaiset), mutta ei se tee siitä ehkä ihan Taikavuoren veroista taideteosta.
Ei tarvitse tietysti tehdäkään ja on mahtavaa, jos viihde-elokuvan voi nähdä subversiivisena (joskin Aliensin militaristisuus tuntuisi kumoavan tuon subversiivisuuden), mutta Alien-elokuvien kohdalla suitsutus tuntuu menevän hiukan ylitse maalin, varsinkin kun Jean-Pierre Jeunet'n yliyritteliäs Alien Resurrection pyrki aivan liikaa sanomaan jotain, mutta ei lopulta sanonut yhtään mitään. Elokuvan sekava loppu korosti tätä tyhjyyttä tehokkaasti.
Ilmeisesti nämä sarjaa fanittavien tutkijoiden puheet ovat saavuttaneet Ridley Scottin, koska tämä selvästi on tulkinnut oman elokuvansa juuri niin syvälliseksi kuin sen väitetään olevan. Mistä muustakaan kertoo Prometheus, pompöösi yritys tehdä Alien-saagasta uusia uria aukovan maailmanselityksen?
Myönnetään, että Prometheus on paikoitellen - varsinkin alussa - jännittävä ja mukaansatempaava elokuva. Myönnetään myös, että Michael Fassbenderin esittämä David on kiinnostava ja hyvin toteutettu hahmo. Myönnetään myös, että osa elokuvan visioista on häkellyttävän upeasti tehtyjä. Mutta samalla pitää myöntää, että elokuvalla on tuntuvat heikkoutensa. Televisiomainen episodirakenne ja liian suuri henkilökaarti tekevät elokuvasta paikoitellen jopa yhdentekevän. Osa käsikirjoituksen ratkaisuista on onnettomia. Elokuva olisi hyvin toiminut ilman vanhan miljonäärin hahmoa - ai niin, hänen jalkojaan pestään! Hänen jalkojaan pesevä David-kyborgi on siis elokuvan Kristus.
Tällaisia symboleita on etsinyt yritteliäs bloggaaja täällä. Hyvä on, tämä ja monet muut symbolit ovat melko varmasti tarkoituksella mukana elokuvassa, mutta ei runsaskaan symboliikka tee elokuvasta hyvää taideteosta, se voi tehdä siitä korkeintaan kiinnostavan. Kiinnostavampi elokuva on minusta, kun se sanoo, että ihminen on olemassa maailmassa riippumatta siitä, mitä ihmisen luojajumala luomastaan ajattelee. Tämä on jopa rohkea uskonnonvastainen argumentti (ja oikeastaan lähenee sitä, mitä itse ajattelen uskonnoista ja uskosta).
Tämän jälkeen elokuva kuitenkin tuntuu sanovan, että ihminen sittenkin tarvitsee uskoa ja sen opinkappaleita. Tällainen sekavuus sanottavan suhteen tuntuu olevan aika yleistä 2000-luvun elokuville - Prometheusta voi verrata vaikkapa Lumikki ja metsästäjä -elokuvaan, joka sanoo samaan aikaan, että naisen pitää tehdä itse omat valintansa ja että naisen pitää varoa hamuamasta valtaa itselleen. Ehkä ei kannattaisi sanoa mitään, jos on epävarma siitä, mitä haluaa sanoa. Toisaalta Lumikin ja metsästäjän sanoma (elokuva on vakavampi kuin mitä sen kritisoijat ovat antaneet ymmärtää) liittyy suoraan meidän maailmaamme, meidän elämäämme, Prometheus sen sijaan haahuilee loppujen lopuksi melko merkityksettömissä sfääreissä.
Kuten Marx sanoo Teeseissään Feuerbachista: "Kysymys, vastaako inhimillinen ajattelu esineellistä totuutta, ei ole teorian, vaan käytännön kysymys. Ihmisen täytyy todistaa käytännössä ajattelunsa totuudenmukaisuus, ts. todellisuus ja voima, tämänpuoleisuus. Kiista käytännöstä eristäytyvän ajattelun todellisuudesta tai epätodellisuudesta on puhtaasti skolastinen kysymys."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti