Opin hyppäämään veteen, eli ihmiskokeen tulos

Ihmisen luonnollinen olotila on vedessä - tai ainakin sen tulisi olla. Vedessä ihminen on painoton, on kuin häntä kannattelisi jokin muu kuin maailman pahuus tai edes hän itse. Vedessä ihminen on onnellinen ja huoleton myös filosofisessa mielessä. Vedessä oleminen auttaa moniin fyysisiinkin vaivoihin, kuten krapulaan. Tämä pätee eritoten luonnonvesiin.


Huomasin kuluneen viikon aikana, että luonnonveden viileys auttaa myös hyönteisten puremiin. Vietimme nimittäin perheen kanssa mökkilomaa vuokramökillä Turunmaan saaristossa Dragsfjärdissä järven rannalla, ja poikani, joka on juuri oppinut uimaan, ei muuta olisi tehnytkään kuin uinut. Samaten teimme runsaasti tuttavuutta ampiaisten, paarmojen ja hyttysten kanssa (väitän myös että Dragsfjärdissä oli paljon mäkäräisiä, mutta vaimo oli eri mieltä). 


En ole kovin hyvä tai kestävä uimari, mutta rakastan uimista ja ylipäätään vedessä olemista. Uimahyppyjä taas en ole koskaan ymmärtänyt. Pelkään ylipäätään hyppäämistä enkä juuri halua hyppiä edes metrin korkeudelta maahan. Joskus isoveljeni ja tämän kaveri houkuttelivat minua hyppäämään veteen altaan reunalta, mutta viivyttelin siinä yli puoli tuntia ennen kuin uskaltauduin hyppäämään ja senkin tein lopulta niin että sain saman tien otteen allastikkaista. Koulussa hyppäsin metristä ja kolmesta metristä kerran kun pakotettiin. En muista mitään siitä, miltä se tuntui. 


Kävimme Dragsfjärdissä myös Folkhälsanin uimarannalla - se oli hauska retki, vaimo oli tehnyt piirakan ja soudimme rannalle mökin veneellä. Uimarannalle oli pykätty sukeltelulava noin kymmenen metrin päähän rannasta. Kiipesin lavalle ja seisoin sen reunalla katsellen veteen. Sain yhtäkkiä päähäni, että hyppäisin veteen, opettelisin pois muinaisista traumoista.

En ole yleensä ollut sitä mieltä, että ihmisen pitäisi oppia tekemään asioita, joita pelkää. Siinä menee minusta energiaa hukkaan. Käytetyn ajan voisi käyttää johonkin muuhun, jonka tietää jo osaavansa ja hallitsevansa. Tämä liittyy myös siihen, että minusta on ikävä, että ihmisiä yritetään pakottaa muuttumaan paremmiksi, kehittymään joksikin. Se on life coach -puhetta, jota en tajua.

Mutta nyt kuitenkin hyppäsin parin minuutin pohdinnan jälkeen tummaan veteen jalat edellä ja vajosin pinnan alle lähes hallitsemattoman tuntuisesti. En tiedä, olinko pintaan noustuani uusi parempi ihminen, mutta joka tapauksessa hyppäsin veteen vielä monta kertaa. Siitä tuli lopulta jopa jonkinlaista male bondingia (termi, jota inhoan), kun hyppelimme mökkilaiturilta veteen poikani kanssa. Pojan innostus oli riittävä palkinto siitä, että voitin pelkoni. Tästä on vielä pitkä matka siihen, että hyppäisin veteen pää edellä tai että hyppäisin uimahallin hyppyaltaan neljän metrin syvyyteen, mutta ehkä tarinan opetus on että koskaan ei voi tietää. 

Kuvassa pari vintaasia pyyhettä kuivumassa mökkimme verannalla.