Muistin, että olen aiemmin luvannut kirjoittaa jotain kirjailijuudesta. Taisin tehdä lupauksen kesällä... Asia tuli uudestaan ajankohtaiseksi, kun scifi-piirien tuttavani Shimo Suntila kyseli Facebookissa kirjailijoiksi tituleeraamiltaan, mikä on heidän määritelmänsä kirjailijuudelle (keskustelu ei valitettavasti ole julkinen). Sanoin Facebookissa aiheesta jotain ympäripyöreää, mutta aihe nousi kuitenkin esille - siksi tämäkin bloggaus, vaikka sen alkuperäinen kimmoke onkin jo tyystin unohtunut.
Myönnän, etten ole enää lukenut mitään Minttu Vettenterään ja Enkeli-Elisaan liittyvää pitkiin aikoihin, mutta minua on kutkuttanut Aleksis Salusjärven hassutteleva huomio Luu-tii -blogista, kun hän sanoi, että Vettenterä on "2010-luvun merkittävin neromyyttiä riisuva kirjailija". (Huomaan nyt kiusallisesti, että en ole lukenut Luu-tiin pitkää ja ehkä merkittävääkin keskustelua aiheesta.) Salusjärven keskeinen idea on kai että Vettenterä on paljastanut - tahattomasti tai tahallisesti, mene ja tiedä - että kirjallisuus ei enää ole pelkästään kirjallisuutta, vaan myös Facebookin faniryhmiä, erilaisia blogeja (joiden kaikkien tekijää ei edes tiedetä), Vauva-lehden nettipalstaa ja muita uusia sosiaalisia medioita. Enkeli-Elisan tarina olisi ollut siis merkittävä mediaperformanssi ja siksi Vettenterä olisi merkittävä kirjailija. (On itse asiassa jännä huomata, kuinka vaatimattomasti me tavanomaiset kirjailijat hoidamme leiviskämme tämän suhteen. Minunkin säälittävät yritykseni tehdä toimittamastani Mannerheimin seikkailuja -teoksesta netti-ilmiö epäonnistuivat surkeasti.)
Tämän mediapointin huomiotta jättämisestä minua vähän moitiskeltiinkin, kun eräs tuttavani jakoi omalla Facebook-seinällään aiemman kirjoitukseni Vettenterään liittyen - olin erään kommentoijan mukaan selvästi niin vanha, että vaadin blogien ja vastaavien oheen jonkun selvän selostuksen siitä, ovatko ne totta vai eivät - en siis ole ymmärtänyt mitään netin luonteesta! Olin lisäksi tullut sanoneeksi, että Vettenterä vain kutsuu itseään kirjailijaksi, eikä ole siis oikea kirjailija. Tämä oli moka, myönnän sen, mutta kirjoitin tekstiä juuri kun olimme lähdössä matkalle ja minulle tuli lopussa vähän kiire. (Tämä on juuri sellaista selittelyä, mitä Johanna Vehkoo on kuvannut vääräksi tavaksi toimia netissä.)
Oma Vettenterä-pohdiskelunikin oli saanut kimmoketta Facebookissa, kun kyselin ihmisten kommentteja siitä, voiko Vettenterää pitää oikeana kirjailijana, kun hänen teoksensa eivät ole perinteisesti kustannettuja. (Luin pitkäksi venynyttä keskustelua kännykällä bussissa ja lentokentällä enkä kauhean hyvin enää pystynyt osallistumaan keskusteluun.) Moni sanoi minulle, että ei sillä ole väliä, miten ne teokset on kustannettu, pääasia on että on. Vettenterä on halunnut kirjoittaa teoksensa ja on ollut selvästi vakavissaan sen - ja muidenkin kirjojensa - suhteen. Eri asia oli sitten, että kuviossa meni jotain muuta pieleen - mitä, se saattaa jäädä arvoitukseksi lopun ikää.
Antti Nylén on aiemmin kirjoittanut kirjailijuudesta omassa blogissaan (jonka hän on harmillisesti pannut tauolle tai kokonaan jäähylle). Nylénin mukaan kuka tahansa, joka sitoutuu julkaisemaan joskus kirjan, on kirjailija. Kuka tahansa kirjan julkaiseva ei sitä kuitenkaan ole. Kokki, joka tekee omaa bisnestään promovoidakseen keittokirjan tai pari, ei ole kirjailija. Nylénin teksti on hänen omien sanojensa mukaan suoraa reaktiota siihen, että hänen oma kirjailijuutensa on asetettu kyseenalaiseksi - on vaikea ymmärtää miksi, sillä mitä muuta Nylén on kuin kirjailija?
Sama huoli vaivasi scifi-piirien tuttujani Facebookissa Shimo Suntilan seinällä. He arkailevat kutsua itseään kirjailijoiksi, vaikka heillä saattaisi olla laajakin novellituotanto ja pöytälaatikossa parikin romaanikäsikirjoitusta. He ovat sitoutuneita julkaisemaan kirjan tai useampia ja tekevät sen jossain muussa mielessä kuin itseään tai varsinaista ammattiaan promotakseen. Kyllä he ovat kirjailijoita, vaikka heidän julkaisukanavansa ovat epätavanomaisia: blogeja, ilmaiseksi luettavia nettilehtiä, oman osuuskunnan piirissä julkaistuja antologioita, vanhanaikaisia fanzineita, kuten Portti tai Tähtivaeltaja. (Hämmästelin tosin, kun genrekirjoittajat olivat sitä mieltä, että suomalainen kustannuskulttuuri hylkii novellisteja ja suosii romaanikirjailijoita. Mitähän Joonas Konstig, Armas Alvari, Sari Malkamäki, Martti Joenpolvi ja Veikko Huovinen ovat tästä mieltä? Jännää, että yhdestä näkökulmasta novellistia ei mukamas pidettäisi kirjailijana lainkaan.)
Ihan samalla tavalla ntamon ja Poesian runoilijat, prosaistit ja muut määrittelemättömäksi jäävät kirjoittajat ja tekstintekijät ovat kirjailijoita. Minusta on usein ollut kiusallista huomata, kuinka jälkijättöisesti Kirjailijaliiton puheenjohtaja Tuula-Liina Varis on näitä asioita käsitellyt. Runeberg-palkintoa jaettaessa palvelukustanteet rinnastuivat ntamon ja Poesian teoksiin, ja Kirjailijaliiton vaatimuksesta ne jätettiin pois mahdollisista ehdokkaista. (Asiaan on ilmeisesti tulossa muutos, ja hyvä niin.)
Se, että on kirjailija, ei tietenkään tarkoita, että kirjat ovat hyviä. Se, että on palvelukustannekirjailija, ei tietenkään tarkoita, että kirjat ovat huonoja. Se tarkoittaa vain sitä, että ne ovat palvelukustanteita ja että niiden kirjoittaja on palavasti halunnut kirjoittaa ja julkaista kirjan.
Mutta vaikka monet (kuten Tero Hannula) näkevät tässä idealismin mahdollisuuden, itse näen siinä ongelman: on väärin, että jotkut tekevät rahaa sillä, että joillakin on palava halu julkaista kirja, olla kirjailija - tarkoitan tällä tietenkin palvelukustantamoja, jotka myyvät tekijälle tämän oman teoksen, jotta teos ylipäätään julkaistaisiin. (Pitänee erikseen korostaa, että vastaava väite ei tulisi mieleenikään ntamon ja Poesian kohdalla.) Omakustanteiden tekeminen on nykyään helppoa eikä levityskanavien löytäminen pienipainoksisille kirjoille ole ollenkaan vaikeaa. Eri asia sitten on, jos haluaa kirjalleen tuhansittain lukijoita - mutta se on nykyään melkein mille tahansa kirjalle vaikeaa. Sofi Oksanen ja pari muuta ovat poikkeuksia, joita ei pysty väkisin toistamaan. Vettenterä onnistui siinä - hän teki kirjastaan väkisin tällaisen poikkeuksen ja siksi hän on 2010-luvun merkittävin neromyyttiä riisuva kirjailija. Hän osoitti meille, mitkä ovat kirjallisuuden lainalaisuudet nykyään. Niillä ei ole välttämättä mitään tekemistä itse kirjallisuuden tai kirjallisen laadun kanssa.
(Ei ole ehkä koskaan ollutkaan, vaikka voisi kai todeta, että menneessä maailmassa laadun ja myynnin kohdalla oli erilainen suhde kuin nykyään - olivatko esimerkiksi nyt unohdetut bestselleristit Irwin Shaw ja Grace Metalious parempia kirjailijoita kuin Dan Brown ja Paulo Coelho? Kysymys tuntuu luettuna täysin typerältä.)
PS. Sellaista mietin, että joku saisi kirjoittaa jonkinlaisen historiateoksen omakustanteiden ja palvelukustanteiden historiasta. Nykyään palvelukustantamoita on muutamia isoja (Suomessa kait Mediapinta ja saksalainen BoD ovat markkinajohtajat), mutta niitä on varmasti ollut ennenkin. Mutta mitkä kustantamot ovat toimineet näin? Käsittääkseni Pohjoisen omistama OK-kirjat (josta oli aiemmin lyhyesti puhettakin) oli palvelukustantamo, luulisin myös että esimerkiksi Kaarlo Isotalon ensimmäiset runokokoelmat julkaissut Akateeminen kustannusliike (joka nykyään julkaisee ainoastaan omituisen vanhentunutta Spes-vuosikirjaa) on ollut palvelukustantamo. Entäpä Kirjakauppa Oma? Tai Tuli, joka julkaisi myös Waltaria (tämän romaani Kultakutri, jonka Wsoy oli hylännyt 30-luvulla epäsiveellisenä)?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti