Näytetään tekstit, joissa on tunniste historia. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste historia. Näytä kaikki tekstit

tiistaina, kesäkuuta 11, 2013

Vasemmiston ja oikeiston vihapuhetta kirjaksi

Savukeitaan kustantaja Ville Hytönen tilasi minulta vajaa kolme vuotta sitten kokoelman vanhaa vihapuhetta. Idea oli tehdä kaksi kirjaa niin että toisessa osassa olisi vasemmiston, toisessa oikeiston vihapuhetta. Hytönen seisoi eteisessämme (ja vaimo makasi krap
ulassa sängyssä, oli ollut jossain tilaisuudessa ja tullut takaisin Turkuun samalla junalla kuin Hytönenkin) ja selitti ideaansa. Minun oli tietysti vaikea sanoa ei. Minun on yleensäkin vaikea sanoa ei.

Nyt, vajaata kolmea vuotta myöhemmin kirjat ovat valmiina. Ilmestyneet ne eivät ole vielä ja voin tällä hetkellä vain toivoa, että ne ilmestyvät ensi syksynä kuten on puhuttu.

En tiedä, olisinko ryhtynyt hommaan, jos olisin tiennyt, kuinka isoksi duuniksi kirjat osoittautuisivat. Siinä eteisessä seisoessani jo keksin joitain tekstejä, joita voisin käyttää (ja osa niistä onkin kirjassa), mutta loppujen etsiminen olikin sitten vähän vaikeampaa. Ja lisäksi päätin jossain vaiheessa, että teen kirjan ilman apurahaa - on se väärin tai ei, käsitykseni on ollut, että tällaiseen antologiaan on turha hakea apurahaa, vaikka tarkoitusperä olisikin ehkä ollut eri kuin vaikkapa eräkirjassa Outoja jälkiä tai Mannerheimin seikkailuissa. Ilmankos homma vähän kesti, kun en pystynyt siihen missään vaiheessa keskittymään kunnolla. Alkuperäinen ajatus varmaan oli, että kirjat olisivat ilmestyneet jo syksyllä 2012.

Paitsi aivan viimeisessä vaiheessa toukokuun viimeisinä viikkoina. Olin saanut käsistäni pois H. P. Lovecraftin esseen "Supernatural Horror in Fiction" käännöksen (joka sekin ilmestyy ensi syksynä Savukeitaalta!) sekä joitain muita töitä ja pystyin lopulta runnomaan kirjan kasaan viime viikolla. Viimeisenä tähän liittyvänä hommana luin suomalaisia natsilehtiä 1930- ja 1940-luvuilta. Onneksi tein niihin vain pienen ekskursion, muuten olisin menettänyt mielenterveyteni.

Olen pitkin matkaa epäröinyt koko projektin suhteen, koska pohdin toistuvasti, voiko vihapuheen kaltaista uutta termiä liittää vanhoihin juttuihin, jotka ovat syntyneet erilaisessa historiallisessa tilanteessa. Esipuheessa kirjoitankin, että kaikki mukana olevat tekstit eivät välttämättä ole vihapuhetta, vaan pikemminkin kommentteja vihapuheeseen tai reagointia siihen. Tällainen on esimerkiksi vasemmisto-osiossa oleva Otto Wille Kuusisen "Luokkataistelu ja luokkaviha" (1905), joka nimensäkin puolesta kuuluu ehdottomasti mukaan, vaikka on rauhallisesti argumentoitu monipuolinen kirjoitus. Osa taas on satiiria tai parodiaa, jota ei ole alun perin tarkoitettukaan vakavasti otettavaksi - kumpaakin edustaa vaikkapa Kaarlo Uskelan Yhteiskunnan varkaat, mutta sekin on kiinnostava, koska Uskelaa nimenomaan syytettiin yllyttämisestä rikokseen, vaikka kyse oli tosiaan satiirista.

No, on siellä mukana ihan oikeatakin vihapuhetta. Elias Simojoen puheet 1920- ja 1930-luvuilta ovat sitä itseään, samoin otteet Vihtori Kosolan muistelmista. 1930- ja 1940-lukujen natsilehtien jutut juutalaisista ovat myös todella kammottavaa luettavaa. Jostain syystä huomaan ajattelevani, että oikeisto on harrastanut aina enemmän vihapuhetta kuin vasemmisto, vaikka nykyään tuntuu olevan muotia väittää toista. Joku saattaisi sanoa, että tässä näkyy vain oma poliittinen näkemykseni, mutta haastan kenen tahansa näin väittävän lukemaan tulevan kirjan ja palaavan sitten asiaan. (Ja sanovan jotain muuta kuin että valikoima on tarkoitushakuinen.) Olen myös pohtinut ääneen kustantajalle, että kirjan nimessä ei ehkä pitäisi käyttää tuota melko leimaavaa sanaa "vihapuhe", mutta enpä ole keksinyt parempaakaan.

Tässä kummankin kirjan sisällysluettelot; tarkemmat ilmestymistiedot löytyvät muualta kirjasta. Viimeksi, kun olin kustantajan kanssa jutuissa, oli puhetta, että teos ilmestyisi yksittäisenä opuksena, niin sanottuna kääntökirjana, jolloin kaikki näkemykset ovat koko ajan käsillä. Kummallakin puoliskolla on sama esipuhe, mutta eri johdantoartikkeli. Mitään uutta johdannoissa ei ole, ne ovat lähinnä vanhan kertausta joillain sopivilla sitaateilla höystettynä. Joku historiaa paremmin tunteva saattaisi jopa sanoa, että kirjasta puuttuu joitain aivan oleellisia tekstejä, esimerkiksi AKS:n pamfletteja.

Vasemmiston vihapuhetta

Juri Nummelin: Vasemmiston vihapuheen lyhyt historia
Otto Wille Kuusinen: Luokkataistelu ja luokkaviha (1905)
Edvard Valpas (salanimellä Ee Vuu Vessu): Puhdistus (1904)
Mikko Uotinen: Ote teoksesta Ei kahleita kansalle! (1906)
Kaarlo Hammar/Kaarlo Terhi: Runoja (1906–1908)
Moses Hahl: Aseellinen vallankumous (1909)
Kaarlo Uskela: Yhteiskunnan varkaat (1907/1908)
Esa Paavo-Kallio: Runoja (1910–1913)
Irmari Rantamala: Porvarikirje I (1916)
Anarkisti-kommunistien julistus (1918)
Irmari Rantamala: Uusia nimiä; Suomalainen murhenäytelmä (1918)
Ajattelevien Sosialistien julistus (1918)
Elviira Willman-Eloranta: Ote teoksesta Vallankumouksen vyöryssä (1918)
Otto Wille Kuusinen: Ote tekstistä Suomen vallankumouksesta: itsekritiikkiä (1918)
Kössi Kaatra: Otteita teoksesta Punaiset ja valkoiset (1919)
Kullervo Manner: Otteita teoksesta Onko vallankumous kuollut. Kirjeitä Suomen työväelle (1918)
Kiireellisiä toimintaohjeita. Suomen vallankumoukselliselle työväelle ja sotaväelle (1919)
Työn Ääni -lehden kirjoittelua (1928)
Kommunismin lipun alla! (1933)
Otto Ville Kuusinen: Otteita teoksesta Suomi ilman naamiota (1944)
Raoul Palmgren (nimimerkillä Hapan): Vääpeli J. Ryhäsen ihmeellinen ennustus (1948)

Oikeiston vihapuhetta

Juri Nummelin: Oikeiston vihapuheen lyhyt historia
Eino Railo: Agitaattorille (1917); Kiipijä-sieluille (1917)
Näytteitä Junkkari-lehdestä vuosilta 1917–1918
Juhani Siljo: Tulikaste (1918)
Ilmari Kianto: Kansan tuomio (1918); Suomi suureksi – Viena vapaaksi. Epiloogi (1918)
Suomen marsalkka C. G. E. Mannerheim: Päiväkäskyjä (1918)
Erik Grotenfelt: Silmät auki! Mietteitä englantilais-venäläisten aikeista Suomen itsenäisyyden kukistamiseksi (1918)
Georg Fraser: Sosialismi ja meidän suomalaiset sosialistimme (1920)
Kosti Lahti: Tiukille otti, mutta selvä tuli (1923)
Aseeton kansa on kelvoton (1924)
Paavo Sivén: Naisten tehtäviä sodan aikana (1924)
Eino I. Parmanen: Kommunismin lumoissa (1927)
Vihtori Kosola: Otteita teoksesta Viimeistä piirtoa myöten (1935)
Elmo Kaila: Ilmassa on Suomen tulevaisuus ja turva – taikka turma (1927)
Elmo Kaila: Puolustuslaitos ja puolustustahto (1925)
Kiikari: "Bolshevik-flamman" (1927)
Mihin suuntaan (1931)
T. L.: "Meidän on nälkä" (1935)
Vapaa valkoinen mies: Mitä ns. sovituspolitiikalla on tarkoitettu ja mitä saavutettu (1928)
Ihmiskunnan hyvyys, teoria ja käytäntö (1929)
Elias Simojoki: Vallankumous kansamme sydämessä (1923); Suomi ei ole vielä ollut – Suomi on tuleva (1925); "Ei kukaan, joka laskee kätensä auraan ja katsoo taaksensa, ole sovelias" (1935); Nuoriso militarisoitava (1935)
"Hämmästynyt": Vapaamielisyys – liberalismi ja Helsinginsanomalainen juutalaisuus (1933)
Hakaristi-lehden kirjoittelua (1936)
Työrintama-lehden kirjoittelua (1938–1939)
Suomen marsalkka C. G. E. Mannerheim: Miekkatuppipäiväkäsky (1941)
Juutalaiset pois Euroopasta (1943)
Paavo Susitaival: Maamme asema (1943)
Sensaatio Uutisten kirjoittelua Urho Kekkosesta (1955)

tiistaina, syyskuuta 11, 2012

Kirjailijakuvan muutoksista ennen ja nyttemmin blogien ja omakustanteiden valossa katsottuna

Muistin, että olen aiemmin luvannut kirjoittaa jotain kirjailijuudesta. Taisin tehdä lupauksen kesällä... Asia tuli uudestaan ajankohtaiseksi, kun scifi-piirien tuttavani Shimo Suntila kyseli Facebookissa kirjailijoiksi tituleeraamiltaan, mikä on heidän määritelmänsä kirjailijuudelle (keskustelu ei valitettavasti ole julkinen). Sanoin Facebookissa aiheesta jotain ympäripyöreää, mutta aihe nousi kuitenkin esille - siksi tämäkin bloggaus, vaikka sen alkuperäinen kimmoke onkin jo tyystin unohtunut.

Myönnän, etten ole enää lukenut mitään Minttu Vettenterään ja Enkeli-Elisaan liittyvää pitkiin aikoihin, mutta minua on kutkuttanut Aleksis Salusjärven hassutteleva huomio Luu-tii -blogista, kun hän sanoi, että Vettenterä on "2010-luvun merkittävin neromyyttiä riisuva kirjailija". (Huomaan nyt kiusallisesti, että en ole lukenut Luu-tiin pitkää ja ehkä merkittävääkin keskustelua aiheesta.) Salusjärven keskeinen idea on kai että Vettenterä on paljastanut - tahattomasti tai tahallisesti, mene ja tiedä - että kirjallisuus ei enää ole pelkästään kirjallisuutta, vaan myös Facebookin faniryhmiä, erilaisia blogeja (joiden kaikkien tekijää ei edes tiedetä), Vauva-lehden nettipalstaa ja muita uusia sosiaalisia medioita. Enkeli-Elisan tarina olisi ollut siis merkittävä mediaperformanssi ja siksi Vettenterä olisi merkittävä kirjailija. (On itse asiassa jännä huomata, kuinka vaatimattomasti me tavanomaiset kirjailijat hoidamme leiviskämme tämän suhteen. Minunkin säälittävät yritykseni tehdä toimittamastani Mannerheimin seikkailuja -teoksesta netti-ilmiö epäonnistuivat surkeasti.)

Tämän mediapointin huomiotta jättämisestä minua vähän moitiskeltiinkin, kun eräs tuttavani jakoi omalla Facebook-seinällään aiemman kirjoitukseni Vettenterään liittyen - olin erään kommentoijan mukaan selvästi niin vanha, että vaadin blogien ja vastaavien oheen jonkun selvän selostuksen siitä, ovatko ne totta vai eivät - en siis ole ymmärtänyt mitään netin luonteesta! Olin lisäksi tullut sanoneeksi, että Vettenterä vain kutsuu itseään kirjailijaksi, eikä ole siis oikea kirjailija. Tämä oli moka, myönnän sen, mutta kirjoitin tekstiä juuri kun olimme lähdössä matkalle ja minulle tuli lopussa vähän kiire. (Tämä on juuri sellaista selittelyä, mitä Johanna Vehkoo on kuvannut vääräksi tavaksi toimia netissä.)

Oma Vettenterä-pohdiskelunikin oli saanut kimmoketta Facebookissa, kun kyselin ihmisten kommentteja siitä, voiko Vettenterää pitää oikeana kirjailijana, kun hänen teoksensa eivät ole perinteisesti kustannettuja. (Luin pitkäksi venynyttä keskustelua kännykällä bussissa ja lentokentällä enkä kauhean hyvin enää pystynyt osallistumaan keskusteluun.) Moni sanoi minulle, että ei sillä ole väliä, miten ne teokset on kustannettu, pääasia on että on. Vettenterä on halunnut kirjoittaa teoksensa ja on ollut selvästi vakavissaan sen - ja muidenkin kirjojensa - suhteen. Eri asia oli sitten, että kuviossa meni jotain muuta pieleen - mitä, se saattaa jäädä arvoitukseksi lopun ikää.

Antti Nylén on aiemmin kirjoittanut kirjailijuudesta omassa blogissaan (jonka hän on harmillisesti pannut tauolle tai kokonaan jäähylle). Nylénin mukaan kuka tahansa, joka sitoutuu julkaisemaan joskus kirjan, on kirjailija. Kuka tahansa kirjan julkaiseva ei sitä kuitenkaan ole. Kokki, joka tekee omaa bisnestään promovoidakseen keittokirjan tai pari, ei ole kirjailija. Nylénin teksti on hänen omien sanojensa mukaan suoraa reaktiota siihen, että hänen oma kirjailijuutensa on asetettu kyseenalaiseksi - on vaikea ymmärtää miksi, sillä mitä muuta Nylén on kuin kirjailija?

Sama huoli vaivasi scifi-piirien tuttujani Facebookissa Shimo Suntilan seinällä. He arkailevat kutsua itseään kirjailijoiksi, vaikka heillä saattaisi olla laajakin novellituotanto ja pöytälaatikossa parikin romaanikäsikirjoitusta. He ovat sitoutuneita julkaisemaan kirjan tai useampia ja tekevät sen jossain muussa mielessä kuin itseään tai varsinaista ammattiaan promotakseen. Kyllä he ovat kirjailijoita, vaikka heidän julkaisukanavansa ovat epätavanomaisia: blogeja, ilmaiseksi luettavia nettilehtiä, oman osuuskunnan piirissä julkaistuja antologioita, vanhanaikaisia fanzineita, kuten Portti tai Tähtivaeltaja. (Hämmästelin tosin, kun genrekirjoittajat olivat sitä mieltä, että suomalainen kustannuskulttuuri hylkii novellisteja ja suosii romaanikirjailijoita. Mitähän Joonas Konstig, Armas Alvari, Sari Malkamäki, Martti Joenpolvi ja Veikko Huovinen ovat tästä mieltä? Jännää, että yhdestä näkökulmasta novellistia ei mukamas pidettäisi kirjailijana lainkaan.)

Ihan samalla tavalla ntamon ja Poesian runoilijat, prosaistit ja muut määrittelemättömäksi jäävät kirjoittajat ja tekstintekijät ovat kirjailijoita. Minusta on usein ollut kiusallista huomata, kuinka jälkijättöisesti Kirjailijaliiton puheenjohtaja Tuula-Liina Varis on näitä asioita käsitellyt. Runeberg-palkintoa jaettaessa palvelukustanteet rinnastuivat ntamon ja Poesian teoksiin, ja Kirjailijaliiton vaatimuksesta ne jätettiin pois mahdollisista ehdokkaista. (Asiaan on ilmeisesti tulossa muutos, ja hyvä niin.)

Se, että on kirjailija, ei tietenkään tarkoita, että kirjat ovat hyviä. Se, että on palvelukustannekirjailija, ei tietenkään tarkoita, että kirjat ovat huonoja. Se tarkoittaa vain sitä, että ne ovat palvelukustanteita ja että niiden kirjoittaja on palavasti halunnut kirjoittaa ja julkaista kirjan.

Mutta vaikka monet (kuten Tero Hannula) näkevät tässä idealismin mahdollisuuden, itse näen siinä ongelman: on väärin, että jotkut tekevät rahaa sillä, että joillakin on palava halu julkaista kirja, olla kirjailija - tarkoitan tällä tietenkin palvelukustantamoja, jotka myyvät tekijälle tämän oman teoksen, jotta teos ylipäätään julkaistaisiin. (Pitänee erikseen korostaa, että vastaava väite ei tulisi mieleenikään ntamon ja Poesian kohdalla.) Omakustanteiden tekeminen on nykyään helppoa eikä levityskanavien löytäminen pienipainoksisille kirjoille ole ollenkaan vaikeaa. Eri asia sitten on, jos haluaa kirjalleen tuhansittain lukijoita - mutta se on nykyään melkein mille tahansa kirjalle vaikeaa. Sofi Oksanen ja pari muuta ovat poikkeuksia, joita ei pysty väkisin toistamaan. Vettenterä onnistui siinä - hän teki kirjastaan väkisin tällaisen poikkeuksen ja siksi hän on 2010-luvun merkittävin neromyyttiä riisuva kirjailija. Hän osoitti meille, mitkä ovat kirjallisuuden lainalaisuudet nykyään. Niillä ei ole välttämättä mitään tekemistä itse kirjallisuuden tai kirjallisen laadun kanssa.

(Ei ole ehkä koskaan ollutkaan, vaikka voisi kai todeta, että menneessä maailmassa laadun ja myynnin kohdalla oli erilainen suhde kuin nykyään - olivatko esimerkiksi nyt unohdetut bestselleristit Irwin Shaw ja Grace Metalious parempia kirjailijoita kuin Dan Brown ja Paulo Coelho? Kysymys tuntuu luettuna täysin typerältä.)

PS. Sellaista mietin, että joku saisi kirjoittaa jonkinlaisen historiateoksen omakustanteiden ja palvelukustanteiden historiasta. Nykyään palvelukustantamoita on muutamia isoja (Suomessa kait Mediapinta ja saksalainen BoD ovat markkinajohtajat), mutta niitä on varmasti ollut ennenkin. Mutta mitkä kustantamot ovat toimineet näin? Käsittääkseni Pohjoisen omistama OK-kirjat (josta oli aiemmin lyhyesti puhettakin) oli palvelukustantamo, luulisin myös että esimerkiksi Kaarlo Isotalon ensimmäiset runokokoelmat julkaissut Akateeminen kustannusliike (joka nykyään julkaisee ainoastaan omituisen vanhentunutta Spes-vuosikirjaa) on ollut palvelukustantamo. Entäpä Kirjakauppa Oma? Tai Tuli, joka julkaisi myös Waltaria (tämän romaani Kultakutri, jonka Wsoy oli hylännyt 30-luvulla epäsiveellisenä)?


lauantaina, heinäkuuta 14, 2012

Valheen jäljet, eli huomioita Enkeli-Elisan tapauksesta ja sen ympäriltä

Perjantaina ensi-iltaan tullut kotimainen elokuva Ja saapuu oikea yö kertoo elämänpituisesta valheesta. Nuori nainen ajautuu tekemään konkreettisen isänmurhan, koska on koko teini- ja aikuisikänsä jättänyt uskomatta pikkusiskonsa kertomuksiin. Lopussa nainen sanoo, ettei enää tiedä, mikä on toden ja valheen ero. Ajatuksen isänsä tappamisesta hän heittää ensiksi vitsinä.

Ero tuntuu olevan hiukan epäselvä nykyään muutenkin. Asioita tehdään ironisesti, niinsanotusti läpällä. Trollaus on päivän sana. Parlamentaarikko ja parlamentaarisuutta avoimesti halveksuva Jussi Halla-aho jää toistuvasti rangaistuksetta käytettyään itselleen tyypillistä ironista lauseenpartta. Perussuomalaiset saattavat nostaa idioottimaisesti postmodernin tekotaiteen vastustuksen hallitusohjelmaansa, mutta toteavat sitten, että se oli vain provokaatio. Toisaalta provokaatioita on viime aikoina tulkittu kuin ne olisivat yksi yhteen puhujansa todellisten mielihalujen kanssa - viittaan nyt esimerkiksi Aki Kaurismäen känniseen lausuntoon siitä, että ihmiskunnan rikkain prosentti pitäisi tappaa. Kalevan pääkirjoitustoimittaja vaati, että Kaurismäeltä pitää ottaa lausunnon takia akateemikon arvonimi pois. 

Kirjailijaksi itseään kutsuvan Minttu Vettenterä pitämä Enkeli-Elisa -blogi ja sen ympärillä pyörivä koulukiusaamista vastustava liikehdintä on nähdäkseni jälleen toinen esimerkki siitä, miten nykyään faktan ja fiktion rajat ovat epäselvät. Vettenterä on väittänyt, että Elisa on oikeasti olemassa ollut nuori tyttö, joka tappoi itsensä koulukiusaamisen takia, mutta että hän on lisännyt teksteihin fiktiivisiä elementtejä. Näinhän suurin osa kirjailijoista toimii: eletty elämä toimii kaunokirjallisen luomistyön taustalla. Tässä ei ole mitään pahaa tai väärää. Mutta ehkäpä Vettenterän olisi tullut - tai ainakin kannattanut - selkeämmin ilmoittaa, mistä projektissa on kyse. Nyt se näyttäytyy huijauksena, jonka tarkoituksena on ollut tehdä rahaa ja tulla tunnetummaksi kynänkäyttäjäksi - riippumatta siitä, ovatko nämä olleet Vettenterän tarkoitusperät.

Sinänsähän tällainen ei ole uutta. Kirjallinen maailma tuntee lukuisia huijauksia - muistetaan 80-luvulta esimerkiksi Hitlerin päiväkirjat, jotka mukamas löytyivät ja joista saksalainen media kritiikittömästi innostui, vaikka huijaus oli varsin läpinäkyvä. Aiempina vuosisatoina tällaiset huijaukset olivat hyvin yleisiä tai niitä ei edes pidetty huijauksina. Daniel Defoen Robinson Crusoe (1719) perustuu monin tavoin romaania edeltäviin kertomuksiin haaksirikoista, joista suurin osa oli täysin fiktiivisiä, mutta joita niiden kirjoittajat väittivät kuitenkin todenmukaisiksi kertomuksiksi omista kokemuksistaan - vaikka niissä saattoi olla räikeitä erheitä, kuten leijona Etelä-Amerikan edustalla olevalla saarella. Defoenkin tuotannosta löytyy tekstejä, joita hän väitti tositapahtumiksi, vaikka ne olivat hänen itsensä keksimiä.

Nykyaika muistuttaa muutenkin koko ajan enemmän ja enemmän 1600- ja 1700-lukuja. Minttu Vettenterä on tästä muutenkin hyvä esimerkki kuin vain Enkeli-Elisan takia. Hänen teoksensa ovat palvelukustanteita (yhtä lukuun ottamatta), toisin sanoen hän maksaa kustantajalle, että tämä julkaisisi hänen kirjansa. Tämä muistuttaa hyvin paljon noina vuosisatoina yleisiä tapoja julkaista kirjoja. Kirjapainon omistaja saattoi vaikka toimia kustantajana ja kirjailija osti teoksensa koko painoksen myydäkseen sitä itse. Aikakaudelle tyypillistä oli myös piratismi, joka on myös 2000-luvun suuria puheenaiheita ja ideologioita. Siinäkin keskustelussa faktan ja fiktion erot ovat hyvin epäselvät ja provokaatioiden määrä on suuri, puolin ja toisin.

Miksi 2000-luku sitten muistuttaa 1700-lukua? Väittäisin, että kyse on kapitalismin ja markkinatalouden ylivallasta. Kirjailijan tai sellaiseksi haluavan ja itseään kutsuvan on tehtävä kaikkensa saadakseen äänensä kuulluksi ja tullakseen työllään toimeen. Se vaatii faktan ja fiktion välisen rajan rikkomista.

Tässä vielä Kaarina Hazardin ja Johanna Vehkoon hyvät kirjoitukset aiheesta.

perjantaina, kesäkuuta 22, 2012

Matkustamisesta, osa 1



Olin kerran haastattelussa, jossa toiselle haastateltavalle ja minulle sanottiin: "Te olette sen ikäisiä että olette reissanneet luontevasti ympäri maailmaa ja nähneet erilaisia kulttuureja." En kehdannut myöntää, että enpä ole juuri matkustellut. Olen aikuisiällä käynyt kerran Saksassa Berliinissä, kerran Tallinnassa, kerran Tukholmassa ja kerran Kyproksella. Tallinnan ja Tukholman reissut olivat piipahtamisia.

Tähän on monta syytä. Teini-ikäisenä, jolloin monet aloittavat matkailunsa, meillä ei ollut juurikaan rahaa, kun äiti oli kahden pojan yksinhuoltajana. Opiskeluaikana minulla oli vielä vähemmän rahaa, kuten monilla muillakin 90-luvulla opiskelleilla, enkä käynyt koskaan kesätöissä. Vähäiset kirjoitustuloni Aviisista ja Hämeen Yhteistyöstä eivät mielestäni riittäneet matkusteluun. Ja sitten kun elin opiskelujen jälkeen vakiintuneessa parisuhteessa, jossa toinen osapuoli oli vakituisessa työssä, minua ei oikeastaan enää kiinnostanut. Epäilen, että sillä oli jotain tekemistä parisuhteen laadun kanssa, mutta varmasti myös sen kanssa, että olin kasvattanut jonkinlaisen suojamuurin ja esitin, ettei kiinnosta. Varmasti kyse oli myös pelosta.

Nyt olen käynyt myös Sisiliassa. Olimme perheen kanssa Cefalússa viikon. Kyse oli tavallisesta seuramatkasta, johon kuului puolihoito ja kaikenlaisia valmiita retkiä bussikuljetuksineen. Sovimme vaimon kanssa, että teemme näin, vaikka se ei kuulukaan tällaisten citypunavihreiden semihipstereiden ironiseen elämänmenoon - päätimme, että pienen, paikoitellen hermostuttavasti käyttäytyvän pojan kanssa seuramatka on parempi vaihtoehto kuin omaehtoinen matkustelu, johon kuuluu aina tiettyjä epävarmuuksia. Lisäksi kyse oli myös siitä, että meillä on niin vähän kokemuksia matkailusta - vaimo on reissannut enemmän kuin minä, mutta tämä oli ensimmäinen yhteinen matkamme niin että määränpäässä ei ole tuttuja kaitsemassa (Berliinissä meitä opasti siellä asuva tuttu, Kyproksella talviaan siellä viettävät appivanhemmat). 

No, miten matkustaminen sitten sujui? Oliko kehittämäni suojamuuri murtunut? Olihan se tietysti rapistunut jo aiemmillakin reissuilla (Berliinin-reissulla enemmän kuin Kyproksella), ja pakko sanoa, että siitä on edelleen jäljellä jäänteitä, hiukan samantyyppisiä kuin ne pienet romahtaneet kivitalot, joita Sisilia on täynnä, sekä kaupunkien keskustoissa ja niiden laitamilla sekä keskustoissa. Jaa, no, ehkä ne ovat pittoreskempejä kuin ihmisen defenssimekanismit. 

Luulisin, että kyse oli sittenkin matkustustavasta - seuramatka oli kätevä monella tapaa, mutta se myös tappoi osan siitä, mikä itseäni matkustamisessa kiinnostaisi. Matkamme hienoimpia hetkiä oli käydä Castelbuonon vanhassa linnassa ja huomata, että siellä on modernin taiteen osasto. Juoksin sen läpi viidessä minuutissa ja näin monta upeaa ja kiinnostavaa näytettä italialaisesta 60-70-luvun poliittisesta taiteesta. Nappasin mukaani esitteen ja siitä luin, että Castelbuonon linnan museo on keskittynyt nimenomaan tämän ajan italialaisen taiteen keräämiseen ja esittelyyn! Eikä opas sanonut tästä mitään! Linna oli tietysti hieno muutenkin, barokkikappeleineen kaikkineen, mutta minulle tämä oli suorastaan kohokohta. (En voi tosin väittää, etteivätkö tämän jälkeen Castelbuonon keskusaukiolla syödyt jätskit olisi myös olleet kohokohta.) 

Samantyyppinen tapaus kävi Taorminassa, todella kauniissa kaupungissa, jonka kauppakeskusta on täynnä siroa wieniläistyyppistä jugendia. Shoppailuvaistokin heräsi, kun katseli näyteikkunoissa kauniita - ja kalliita - vaatteita. Ne, jotka tuntevat minut, tietävät, että pidän hyvin tehtyä ja kaunista vaatetta lähes yhtä merkittävänä taiteena kuin varsinaista taidetta. Mutta niin vain siinäkin meni niin kauan, että turistibussi olisi jättänyt, jos olisimme menneet katsomaan Taorminan tärkeintä nähtävyyttä, amfiteatteria. Tunnen itseni monella tapaa noloksi kun ajattelen, että Sisilian merkittävin antiikin ajan muistomerkki jäi näkemättä! Sen siitä sai kun istui terassilla juomassa Aperol-spritzeriä! Onneksi oli edes hieno merinäköala. 

Jonkinlainen kulminaatiopiste omassa matkustamisen vastaisessa suojamuurissani oli se, että opiskeluaikoina tutkin matkustamisen historiaa (graduni käsitteli muun muassa Robinson Crusoeta). Kun en oman ilmoitukseni mukaan ollut kiinnostunut matkustamisesta sinänsä, olin sentään kiinnostunut tutkimaan, miksi matkustaminen olisi muka niin tärkeää ihmiselle. Halusin ehkä löytää jonkin selityksen sille, miksi en itse ole halunnut käyttää matkusteluun aikaa. Ja historiahan opettaa meille, että matkustaminen ei ole ihmisen luontainen tarve. Vielä pitkälle 1600-luvulle ihmiset elivät ja kuolivat siellä missä syntyivät. Oli vain muutamia ihmisryhmiä, joilla oli mitään syytä matkustaa, kuten opiskelijat. Matkustamisesta tuli muotia vasta 1700-luvun lopulla. Tähän liittyi monia uusia virtauksia, kuten Ranskan vallankumouksen propagoima idea henkilökohtaisesta vapaudesta tai romantiikan filosofian ajatus siitä, että ihminen voi parantua sivilisaation aiheuttamista paineista kosketuksissa luonnon kanssa. Tämä tietysti vaati matkustamista pois kaupungeista, kohti metsiä, kohti vuoristoja, kohti meren rantaa. Aiemmin tällaiset paikat olivat olleet joko pelottavia tai liian hankalia. Lisäksi 1700-luvun aikana muotiin tuli laittaa aatelisnuorukaiset Grand Tourille, kiertämään Eurooppaa ja oppimaan uusia asioita. 

Matkustamisen romantiikalle on tietysti käynyt aivan samalla tavalla kuin kaikelle muullekin muodikkaalle. Kuten Georg Simmel on vakuuttavasti osoittanut, muoti syntyy yläluokkien keskuudessa ja etenee keskiluokan kautta alaluokille. Matkustaminen on nykyään lähes kaikkien, myös alaluokkien ulottuvilla. Mitä muutakaan kuin 1700-lukuisen Grand Tourin irvikuva on tällainen seuramatka, jossa ei opita mitään ja jossa tärkein saavutus on ottaa itsestään kännykkäkuva Etnalle rakennetun turistirysän edessä? 

Kysehän on tietenkin siitä, että koko ajatusta itsensä kehittämisestä tai sivilisaation kahleista vapautumista ei enää tunneta (ellei sitten Ruotsin-laivalla tapahtuvaa kännäystä pidä jonkinlaisena versiona tuosta vapautumisesta). Matka on kuitenkin oleellinen osa kapitalismia, koska matka tapahtuu aina lomalla ja loma on se ajatus, jonka varassa koko kapitalismi pyörii. Ihmiset käyvät töissä, jotta saavat rahaa, jotta voivat olla vapaa-ajallaan lomalla. Ilman lomaa kukaan ei tekisi töitä. Itse työllä ei ole juurikaan väliä. (Tämä on juuri se kohta, jossa Marx viehättää minua eniten, kun tämä puhuu siitä, että työn tulisi muuttua itse kunkin henkilökohtaiseksi taiteeksi.)

Minun on vain välillä vaikea tajuta, miten loman ajatus voi toteutua, kun - näin tapahtui Taorminassa - hirveä määrä ihmisiä jyrää toisensa ehtiäkseen bussiin, jossa on yli 50 astetta lämmintä, vain jotta ehtisivät toiseen bussiin. Se oli hetki, jolloin minussa heräsi sisäinen misantrooppini, varsinkin kun näin jatkuvasti hikisen heijastumani kuljettajan takana olevasta pleksilasista. Se ei ollut vapautuminen yhtään mistään, vaan pikemminkin suuren itseinhon hetki. 

Onneksi se meni ohi. Mutta luulisi tosiaan, että olisi helpompiakin tapoja irroittautua työnteosta ja sen stressistä. Kaupunkiloma Raumalla, rantaloma Loma-Säkylässä, kirpputorimatka Saloon, humputtelureissu Tampereella? Paluumatka Sisiliasta kesti 12 tuntia, siinä tuntui menevän aikaa hukkaan ihmisen elämästä. Tämä on tietysti henkilökohtainen ongelmani. Minun on todella hankala vain odottaa jonkin tapahtuvan. Se on niin hankalaa, että minun on lähes mahdotonta hahmottaa, miksi se ei kaikista muista tunnu yhtä turhauttavalta. 

Toistan vielä ajatukseni: jos lomassa ei kerran ole enää ajatusta siitä, että ihminen uudistuisi henkisesti, niin miksei yhtä hyvin voisi viettää lomaansa jossain lähempänä? 

Toisaalta vaa'assa painavat myös muutamat toiset seikat: uiminen meren aalloissa, italialainen gelato, erinomaiset pastat ja risotot, luomumaatilalla tarjotut mulperinmarjat, kauniit ja tyylikkäät ihmiset (joita tosin näimme enemmän Palermossa ja Catanian lentokentällä, Cefalú oli kuin olisi Raumalla käynyt) ja ennen kaikkea maisemat, jotka poikkeavat suuresti suomalaisista. Kun istuimme bussissa matkalla Helsinki-Vantaan lentokentältä Turkuun ja katselin uskomattoman vihreitä ja kauniita maisemia, tuntui hetken ajan kuin olisin ymmärtänyt jotain oleellista Suomen ja Etelä-Euroopan välisistä eroista. Tuntui kuin olisin ymmärtänyt jotain siitä, miksi ihmiset puhuvat ylpeästi isänmaastaan. Ohikiitävä oivallus tuntui oikeuttavan koko matkan. Ehkä mitään tällaista ei voi tapahtua, jos käy vain Raumalla tai Jyväskylässä tai Kuopiossa. 

Kuvituksena on otoksia sieltä täältä Cefalúa ja muuta Sisiliaa. Ylin kuva on Castelbuonon linnan vierestä, toinen kuva on Taorminasta. Lisää kuvia vaimoni blogissa Hopeapeilissä (luulen, että hän on muutenkin varauksettomampi tämän asian suhteen kuin minä).  


(Tämä asia minua harmittaa: emme ehtineet tai älynneet etsiä Cefalústa tunnetun okkultistin Aleister Crowleyn taloa, jota hän käytti rituaaleissaan. Tämän vuonna 2006 perustetun blogin perusteella talo on päästetty todella huonoon kuntoon, vaikka se on kulttuurihistoriallisesti monella tapaa kiinnostava. En tiedä, missä kunnossa talo on tällä hetkellä - tai onko sitä ollenkaan olemassa enää.)