En olisi ikimaailmassa uskonut, että edellinen kirjoitukseni olisi saanut niin paljon lukijoita tai niin paljon huomiota kuin se lopulta sai. Kuulin jatkuvasti eri tuttavilta ja tuttavien tuttavilta, miten blogilinkki liikkui Facebookissa villisti, yleensä kannustavien kommenttien saattelemana. (Tuli muunkinlaisia, mutta niistä myöhemmin.) Sain paljon yhteydenottoja, joista kaikki olivat kannustavia ja kiittäviä. Kiitos niistä! Huomasin myös, että Kansan Uutiset oli tehnyt jutun blogitekstini pohjalta ja tehnyt noston tästä lauseesta: "Sillä systeemillä, jota Niinistö lakeijoineen haluaa, meidän poikamme syrjäytyy." Toivottavasti viesti liikkui siitä eteenpäin tahoille, joille se on tarkoitettu.
Asiahan on lainehtinut pitkin poikin ja Niinistökin äityi haukkumaan niitä, jotka kritisoivat Ihan tavallisia asioita -kampanjaa oikeistolaisuudesta. Varmasti itse kampanja oli tarkoitettu poliittisesti neutraaliksi, mutta juuri sellaisenahan oikeistolainen arvomaailma aina näyttäytyy: se perustuu järkeen, tunteisiin tai perinteisiin, mutta ei koskaan ideologiaan. Mutta ei vaan voi olla sattuma, että Ihan tavallisia asioita -kampanja masinoidaan samaan aikaan, kun monia hyvinvointiyhteiskuntaan kuuluvia verovaroilla kustannettavia resursseja ollaan vähentämässä tai niistämässä kuiviin. Jos kaikki asiat olisivat hyvin ja tukiverkot pelaisivat, ei kukaan olisi kiinnittänyt Niinistön kampanjaan sen kummempaa huomiota. Silloin se olisi vaikuttanut vain siltä mitä se oikeastikin on: valtaapitävät hyvinvoivat neuvovat alemmilleen, miten kuuluu elää. Erotuksena sata vuotta vanhoihin oppaisiin nyt käytetään pehmeää suostuttelua ja jonkinlaista lässyttävää vertaispuhetta, ei ankaria käskyjä.
Kuten sanottu, sain moitteitakin: sanottiin esimerkiksi, että tein perheen sisäisestä ongelmasta yhteiskunnallisen ongelman. Myönnän, että mietin kirjoittaessani itsekin, onko poikamme tapaus ollenkaan edustava vai onko se vain yksittäinen tapaus, joka ei kerro mitään yleistä yhteiskunnasta. Toisaalta tiedetään, että suuri osa vankiloiden asukeista on adhd-tapauksia ja että monilla narkkareilla on vastaavia aivokemiallisia häiriöitä. Olen monta kertaa miettinyt, että poikamme vaikuttaa välillä siltä, että hänestä tulee isona narkkari.
Aiemmin tällä viikolla Helsingin Sanomien yleisönosastolle kirjoitti nimimerkki Isä - ehkä oman kirjoitukseni kannustamana? - kaksikymppisestä pojastaan, jolla on adhd ja jota eivät ole mitkään tavalliset kasvatuskeinot eikä varsinkaan keinoiltaan jatkuvasti supistunut yhteiskunta ole pystyneet auttamaan millään tavalla. Poika oli isän kertoman mukaan jo täysin hunningolla, vaikka on monta kertaa koettanut aloittaa uudestaan. (Isä sai tänään liikuttuneita vastauksia Helsingin Sanomien yleisönosastolla, mutta en valitettavasti huomannut lukea niitä enkä löydä lehteä tähän hätään.) Ehkä kyse ei sittenkään ollut niin yksittäisestä tapauksesta kuin kritisoijani halusi antaa ymmärtää?
Lisäksi luin eilen noin vuosi sitten ilmestyneen pitkän artikkelin Turun Sanomista, jossa kaksi autistin äitiä kertoi kokemuksistaan ja siitä, miten yhteiskunta eivätkä mitkään tavalliset kasvatuskeinot - ne kuuluisat rajat ja rakkaus - ole pystyneet auttamaan, kun kukaan ei pysty näkemään, mitä lapsen pään sisällä tapahtuu. Resurssit ovat kerta toisensa jälkeen olleet niin niukkoja tai hitaita toimimaan, että toinen jutun lapsista sai autismidiagnoosin vasta 11-vuotiaana, kun äiti oli täysin luhistumisen partaalla. Toinen äideistä sanoi moneen kertaan toivoneensa, että lapsensa olisi vammainen myös ulospäin, jotta häntä ja hänen lastaan ei niin kummeksuttaisi ja paheksuttaisi. Tunnistan tunteen. Osaatteko kuvitella, miltä tuntuu, kun sanotaan, että tehkää itsestänne lastensuojeluilmoitus, niin sitten saatte enemmän apua? Tai kun jatkuvasti toisia satuttavalta, äkillisiin raivareihin täysillä heittäytyvältä lapselta evätään terapia?
Ja siksi olenkin niin onnellinen, että huomaan kerta toisensa jälkeen, että on ihmisiä, jotka niukoista resursseista huolimatta jaksavat taistella paremman huomisen eteen - viittaan tällä poikamme ihaniin opettajiin ja avustajiin hänen koulussaan! Heidän kaltaistensa ihmisten takia uskallan edelleenkin luottaa hyvinvointiyhteiskuntaan ja sen tukiverkkoihin - mutta heidän kohdallaan kyse on aivan erityisestä asiantuntijuudesta (yhdistyneenä tietenkin suureen sydämeen ja uskomattomaan lempeyteen), jollaista ei voi olettaa kenelläkään mummulla, naapurilla tai isän hyvällä kaverilla olevan. Tai edes lapsen omilla vanhemmilla.
Tässä Emilia Kukkalan minusta täysin tyhjentävä kommentti Niinistön ja kumppanien antamasta vastapalautteesta. (Nota bene: en välitä vieläkään ottaa tähän kommentteja vastaan, joten asetukset pysyvät vielä jonkin aikaa.)
Edit: tässä linkki Leijonaemoblogiin, jossa kirjoittaja käsittelee tuttua asiaa, selvästi tilanteessa, jossa kaikki on paljon huonommin kuin meillä. Voimia kirjoittajalle - ja niitä resursseja lisää, pliis!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti