Samana päivänä kirjailija Jarkko Tontti julkaisi Hesarin nettisivuilla paljon keskusteluttaneen kolumninsa, jota puitiin erityisesti Facebookissa. Tontti kirjoitti siitä, miten nelikymppinen mies alkaa väkisinkin näyttää joko yli-ikäiseltä teiniltä tai sitten tylsimykseltä, joka ei jaksa panostaa ulkoasuunsa ja käyttää vain mahdollisimman vähän huomiota kiinnittäviä vaatteita. Tontti nosti fyysikko Syksy Räsäsen esimerkiksi nelikymppisestä, joka ei ole mukautunut miesten ulkonäköpaineisiin - monen mielestä Tontti teki tämän mauttomasti ja hatarin tiedoin goottialakulttuurista.
Kolumni oli minusta melko vaatimaton arvostetun kirjailijan tekemäksi, mutta en myöskään raivostunut siitä niin paljon kuin esimerkiksi Sylvin kolumnisti. Joissain päin Facebookia Tonttia haukuttiin aika kovin sanoin ja ihmetyksekseni jotkut ihan fiksut ihmiset olivat sitä mieltä, että Tonttia ei tunnettaisi muusta kuin tekijänoikeusjärjestöjen trollina.
Tontin tekstiin liittyvissä kommenteissa panin merkille, että kaljua ja kauluspaitaa pidettiin suurin piirtein tylsimpänä mahdollisena yhdistelmänä - että kaljulle ja kauluspaitoja käyttävälle Tontilla ei pitäisi olla mitään saumaa moittia tai naureskellen ironisoida kenenkään tyyliä. Kriitikko Otto Talvio näytti sanovan - ehkä läpällä? - että Tontti on portsarin näköinen.
 |
| kuva Lauri Hannus |
Toisaalta on ne leopardihanskat ja turkoosit pillifarkut. Ne ovat minulle arkivaatteita! Leopardikuvioinen farkkupaitakin oli ensimmäinen, jonka löysin vaatekasasta. Minun tiedetään käyttäneen myös omituisempia vaateparsia. Ajatus sukupuoliroolien rikkomisesta - vielä nelikymppisenäkin! - on minusta kiehtova, varsinkin jos sen onnistuu tekemään niin että ei näytä transvestiitiltä (millä en tarkoita mollata ketään transvestiittiä). Tällä hetkellä haaveilen samantyyppisistä kengistä kuin muotibloggaaja Teemu Bling (eivät näy kauhean hyvin linkatussa kuvassa).
Kaikesta tästä pelleilystä huolimatta minulla on jatkuvasti sellainen olo, että yritän liikaa enkä silti onnistu näyttämään siltä kuin joku Teemu Bling. Että näytän portsarilta. Että olen tylsä kaljupää, joka on viimeisen kolmen vuoden aikana vain lihonut lukioaikaisiin mittoihinsa. Että kaikki yritykseni olla jotain muuta näyttävät vain naurettavilta. Ja että varsinkin kalju on nykyään helppo ratkaisu, johon turvautuvat monet, aivan liian monet. Se jos mikä on alle nelikymppisten miesten univormu. Ja univormuja olen aina vastustanut. (Ne eivät ole minusta edes fetisseinä niin kiihottavia kuin monien mielestä.)
Olen käsittääkseni Jarkko Tontin kanssa samanikäinen. Siksi näin kolumnin tekstin alta myös itseironian tai ehkä jopa surun. Se on sukua sille tunteelle, josta Riku Korhonen kirjoitti pari vuotta sitten kirjan nimeltä Hyvästi tytöt. Olen myös huomannut, että baareissa käyminen on vuodenvaihteen jälkeen alkanut kiinnostaa vähemmän. Enemmän kiinnostaa herätä sunnuntaiaamunakin ihan hyvävointisena ja levänneenä. Se ei tietenkään mitenkään vähennä tunnetta uhkaavasta keski-ikäistymisestä ja enenevästä portsarityylistä, joka uhkaa kaikkien muiden ilmaisunvapautta.
Tunnen Tonttia sen verran, että uskallan veikata, että ikääntymisen lisäksi häntä pännii ylipäätään ihmisten halu kuulua alakulttuuriin ja ajatella itseään aina jonkin alakulttuurin - tai parin sellaisen - kautta. Tunnistan saman itsessäni: en ole koskaan halunnut kuulua mihinkään tiettyyn jengiin, alakulttuurit sinänsä eivät voisi vähempää kiinnostaa, vaikka niiden piirissä tuotettu tai fanitettu taide ja/tai viihde olisikin minusta hyvää. Oli miten oli, ihmisillä, joita ei kiinnosta kuulua viiteryhmiin, on usein myös taipumus töksäytellä rumasti toisista ihmisistä. Olen koettanut kamppailla omasta vastaavasta taipumuksestani eroon, mutta huomaan sen välillä nousevan esiin. (Siksi varmaan jotkut blogikirjoituksistani jäävät toisaalta-toisaalta -jaarittelun tasolle, kun en halua sanoa suoria sanoja.) Monet Jarkko Tontin blogia tai Facebook-kommentteja lukeneet tietävät tämän taipumuksen hyvin. Voisin luetella muitakin vastaavasta taipumuksesta kärsiviä, mutta jääkööt mainitsematta.
Kärsin siis neljänkympin kriisistä, samoin ilmeisesti Tontti. Syksy Räsänen ehkä ei. Joku voisi sanoa, ettei hän kärsi, koska hän on sinut itsensä kanssa. Mistä me tiedämme, mistä hän kärsii? Sen takia joillain on aina sama tyyli: se toimii naamiona, jonka alle pystyy hyvin peittämään epävarmuutensa ja heikkoutensa. Suuresti ihailemani Quentin Crisphän toteaa klassisessa Tyylikirjassaan jotakuinkin niin että omasta persoonallisuudestaan ei tarvitse puhua, koska sen tulee näkyä kaikissa eleissä ja valinnoissa, myös pukeutumisessa. En usko, että Quentin Crisp olisi ollut kovin miellyttävä tuttavuus.
PS. Tätä kirjoittaessani minulla on jalassa harmaat leopardikuvioiset talvileggingsit. Ihan kiva työasu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti