Olen viimeisen viiden kuuden vuoden aikana tehnyt työtä, jolla on merkitystä: olen koonnut kokoelmia vanhoista suomalaisista novelleista, suurimmaksi osaksi sellaisista, jotka on alun perin julkaistu lukemistolehdissä. Ne ovat siis olleet lukemisen jälkeen poisheitettäväksi tarkoitettua viihdettä. Näiden novellien ja niiden tekijöiden pelastaminen - edes pienelle osalle lukijoita sekä tutkijoille - on ollut minusta tärkeää, vaikka uskon, että monikaan nykylukija ei osaa ajatella asiaa niin. Kovin kannattavaa homma ei ole taloudellisesti ollut, sillä suurin osa näistä kirjoista ja kirjasista on tehty pienillä palkkioilla ilman toivoakaan rojalteista.Ja näköjään niistä löytyy aina huomautettavaa. Marton Taigan Osiriksen sormuksen kanssa kävi isompikin kämmi, ja lisäksi viime vuonna ilmestynyt joulutarinakokoelma jäi työuupumuksen takia pahasti puolitekoiseksi. Parhaiten olen tässä lajityypissä varmaankin onnistunut sotakirjassa Tankki palaa! ja erätarinakokoelmassa Outoja jälkiä, joissa kummassakin on sekaisin korkeakirjallisempaa ja viihteellisempää kertakäyttökirjallisuutta. Kun on kirjallisuudenhistoriasta puhe, en osaa tehdä näiden kahden välillä välttämättä eroa. Kyse ei tietenkään ole pelkästä lukukokemuksesta. (Itse asiassa minua on aina vaivannut se, että populaarikulttuurin historiasta puhuvat ja intoilevat yliopistotutkijat eivät oikein koskaan osaa liata käsiään todellisessa populaarikulttuurissa, vaan kosketelleet lähinnä sen kulttuurisesti hyväksyttyjä yläkerroksia. Kumpi on todellista 1800-luvun alun populaarikirjallisuutta, Jane Austen vai halvat penny dreadful -vihot? Raymond Chandler vai suttuiset true crime -lehdet?)
Ensimmäinen kirja, jonka kokosin vanhoista lukemistolehtinovelleista, oli sanoittajalegenda Reino Helismaan tarinoista koottu ...ja Reikärauta-Brown; sen julkaisi nyt jo kuopattu Book Studio. Suurelta osin Isku-lehdessä sekä Ilmarisen Yllätyslukemisto-lehdessä ilmestyneistä jännitysjutuista koottu kirja sai ilmestyessään vuonna 2001 kohtuullisen hyvin julkisuutta ja tapasin Hectorinkin, joka samana syksynä julkaisi levyllisen uusia tulkintoja Helismaan lauluista. Myöhemmin kokosin talkootyönä Länkkäriseuralle pienen pokkarillisen Helismaan lännennovelleja nimellä Henkipattojen kylä. Liian halvalla myydyt kirjat loppuivat nopeasti. Lisäksi joulukirjassani oli mukana Helismaan lännenmaisemiin sijoittuva hauska tarina eri kansallisuutta edustavien tyyppien joulunvietosta kullankaivauksilla. Se oli ilmestynyt alun perin vuonna 1945 ja itse asiassa kertoi jotain oleellista optimismista, jolla Suomessa sodaan jälkeen suhtauduttiin tulevaisuuteen, piruillen mutta uskoen siihen, että jokin yhteinen sävel löytyy. Monet Helismaan aiemmista novelleista - jotka oli siis kirjoitettu ennen sotaa - olivat synkempiä, väkivaltaisempia ja ilkeämpiä. Sellainen oli myös omakustanteisessa Isku-lehdessä julkaisemani gangsteritarina "Ilmiantajan täytyy kuolla" vuodelta 1940.
Reikärauta-Brown on minusta edelleen hyvä kirja ja jutut suurimmaksi osaksi hyviä (kirjahan on juuri säälimättömien jännitysnovelliensa takia mukana kokoamassamme suomalaisen noirin kaanonissa), yhtä harmittavaista virhettä lukuun ottamatta. Olin kirjaa kootessani töissä Turun Ylioppilaslehdessä ja kävin keväällä 2001 läpi avoeroa. Tyttäreni ei ollut täyttänyt vielä kahtakaan. Muistan olleeni kaupungilla haahuilemassa, kun Book Studion Kari Lindgren soitti minulle ja kyseli, missä kirja viipyy - en ollut juuri ehtinyt paneutua asiaan kaiken muun paineen alla. Kokosin nopeasti kasan kopioita, joita olin Helismaan novelleista ottanut, ja lähetin Lindgrenille. Kirjoitin myös esipuheen kirjaan ja Lindgren pyysi muisteluksia Markku Helismaalta. Jossain vaiheessa kesää Lindgren soitti minulle ja sanoi, että kirjassa on pieni moka, mutta sille ei voisi enää tehdä mitään, koska kirja on jo ladottu ja taitettu. Lähettämäni nippu oli nimittäin sisältänyt Helismaan serkun, ystävän ja kollegan Olavi Kanervan novellin nimeltä "Pirunkiulua tutkimassa". Yritin puhelimessa sanoa Lindgrenille, että lähetän uuden, suurin piirtein samanmittaisen novellin, mutta hän ei jostain syystä suostunut, vaan ehdotti, että esipuheeseen lisätään maininta, että Helismaa olisi julkaissut normaalien salanimiensä lisäksi myös juttuja nimellä Osmo Kosta - se oli siis Kanervan käyttämä salanimi. Myönnyin vähän pitkin hampain.Juttu - joka on Helismaan omia novelleja huomattavasti heikompi - on kuitenkin kirjan ensimmäisenä. Tiedän ainakin yhden lukijan, joka nostaa tarinan esimerkiksi siitä, että Helismaa ei ollut kovin hyvä kirjoittaja... Eikä hän tietenkään koskaan muista, että olen huomauttaunut moneen otteeseen, että se ei ole Helismaan novelli. Toivottavasti muut nyt muistavat, kun olen kirjoittanut asiasta! Väännetään vielä rautalangasta: Reikärauta-Brownissa oleva novelli "Pirunkiulua tutkimassa" ei ole Reino Helismaan kirjoittama!
Huomasin pari viikkoa sitten, että Helismaan syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi sata vuotta. Ehdotin saman tien Turbatorin kustantajalle Harri Kumpulaiselle, että voisin koota kirjan Helismaan jännitysnovelleista. Tai itse asiassa ehdotin Kumpulaiselle kahta kirjaa ja idea näyttää menneen läpi: ilmestyy siis novellivalikoima ja sen jälkeen jokin Isku-lehteen tehty jatkokertomus omana kirjanaan. Minulla on mielessä erittäin kyyninen seikkailukertomus nimeltä "Kuoleman peili", josta voisi hyvinkin tulla sopiva, noin 120-sivuinen kirja. (Joka tietysti nykylukijoille näyttäytyy liian lyhyenä, ellei sitä markkinoi taitavana pienoisromaanina.)
Tulevan novellikokoelman työnimenä on tällä hetkellä "Kadonnut murhaaja", rikollisten välisiä välienselvittelyjä kuvaavan, jälleen kerran erittäin kyynisesti päättyvän novellin mukaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti