Helsingin Sanomissa ilmestyi aiemmin tällä viikolla arvosteluni Sirke Happosen kirjasta Muumiopas, jonka SKS julkaisi jo viime vuoden puolella. Juttu ei ollut enää ajankohtainen, mutta Hesarin kulttuurin Antti Majander piti juttua sen verran hyvänä, että antoi sille vielä tilaa lehdessä.
Kirjahan on mainio, kuten Hesarissa totean: Happonen antaa tilaa Tove ja Lars Janssonin luomien hahmojen epämääräisyydelle ja epäjohdonmukaisuudelle ja kunnioittaa sitä. Mitään ei naulata paikoilleen, koska niin ei tapahdu Muumi-kirjojen ja -sarjakuvien maailmassakaan. Huomasin että joku arviota kommentoinut piti epäjohdonmukaisuuden käsittelyä outona. Olisin varmasti voinut käsitellä asiaa enemmänkin, mutta toisaalta päivälehtiarvostelussakin voinee jättää tilaa lukijan omalle hoksauksellekin. Tarkoitin siis nimenomaan esimerkiksi Myyn epäselviä sukulaisuussuhteita, mutta myös sitä, miten tuttujenkin hahmojen luonteet saattavat muuttua kirjasta tai sarjasta toiseen. Todettakoon varmuuden vuoksi, että juuri tämä epäjohdonmukaisuus tekee Muumi-kirjoista niin eläviä ja koskettavia.
Ja mitä tulee Hesarin kommentoijan kummasteluun siitä, ovatko Nuuskamuikkunen ja Tuu-tikki todellakin ärsyttäviä, niin ovathan he! Kummatkin ovat paremmintietäjiä, jotka mielellään kertovat toisille, miten tulee elää - ja vieläpä kietovat ohjeensa epäselvään muminaan. Mutta mikä parasta, tämä ei ole Muumi-kirjojen sisältö. Itse ainakin rakastan Muumeissa sitä, että mikään väite ei ole lopullinen. Kaikille on suotu mahdollisuus elää elämäänsä juuri niin kuin haluaa. Muumit näyttävät hienoa esimerkkiä todellisesta suvaitsevaisuudesta - ja kirjojen moniäänisyys korostaa sitä vielä lisää.
On kuitenkin myönnettävä, että suhtauduin Muumioppaaseen hiukan epäillen. Siinä on osuuksia, joissa Happonen opastaa lukijoita löytämään sisäisen hemulinsa tai auttaa tunnistamaan tosielämän Pikku Myyt. Onko Muumeista tullut terapiakirjallisuutta? Mutta ei huolen häivää: nämäkin kohdat on hahmotettu hienosti, ilman vaikutelmaa siitä, että kirjoittaja ohjailisi ylhäältäpäin ihmisten valintoja.
Oli myös toinen syy, miksi hiukan kyräilin Happosen kirjaa. Minun piti nimittäin tehdä vastaava opus! Yhdessä ystäväni ja kollegani Ville Hännisen kanssa suunnittelimme monen vuoden ajan kirjaa, jolla oli työnimenä "Muumilaakson kuka kukin on". Tarjosimme ideaa WSOY:lle, jossa ideasta pidettiin, mutta siihen suhtauduttiin oudon varovaisesti, tyyliin "pitää nyt tarkkailla Tove Janssonin perikunnan ilmapiiriä". Asia jäi vähitellen emmekä jostain syystä lähestyneet muita kustantajia, kunnes viime syksynä päätin, että teen opuksen yksin, kun Ville tuntui kiireiseltä - ja samassa tulikin tieto, että SKS julkaisee Happosen Muumioppaan!
Mutta hyvä näin. Muumiopas on varmasti parempi kuin mitä olisimme Villen kanssa onnistuneet tekemään (puhumattakaan vaihtoehdosta, että olisin tehnyt kirjan yksin), koska Sirke Happonen tuntee aineistonsa niin perusteellisesti ja kunnioittaa sitä hienosti. Tosin olemme Villen kanssa vitsailleet kaanoniin kuulumattomien Muumi-hahmojen esittelystä: japanilaiseen tv-sarjaan keksityt hahmot (etupäässä noita ja Alisa, mutta myös muita) sekä Muumi-sarjakuvalehteen kehitellyt hahmot ansaitsevat ilman muuta oman hakuteoksensa! (Niitä ei ole edes ihan vähän, koska Muumi-lehden tarinoita kirjoittaessa pitää kuulemma pitää kiinni säännöstä, että uudet hahmot esiintyvät vain kerran.) Puhumattakaan Johanna Sinisalon käsikirjoittamasta sarjakuvasta Muumimamman vaarallinen nuoruus, joka on todennäköisesti paras ei-Jansson -Muumi.
Muuten olen sitä mieltä, että Ilkka Ruokolan sarjakuvaversio Tove Janssonin ensimmäisestä Muumi-kirjasta Suuri tuhotulva pitäisi julkaista albumina. Nyt se löytyy vain jatkokertomuksena 90-luvun Muumi-sarjakuvalehdestä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti