Unohdettuja kirjailijoita 5: Ritva Kapari

Tein lukiolaisena ja yliopisto-opiskelijana (eli vuodet 1987-1997) Blinkity Blank -nimistä runolehteä, jossa oli omien runojeni lisäksi esittelyjä tuntemattomista runoilijoista. Suurin osa oli suomalaisia, ja näistä teksteistä kasvoi sittemmin Simo Kuusisen kanssa yhteistyössä Kulttuurivihkoihin tehty artikkelisarja Pieniä laulajia, josta taas tuli kirja Unohdetut kirjailijat (BTJ 2007). (Se taas sai jatko-osan jo samana vuonna, ja myöhemmin jonkinlainen jatko-osa oli myös Unohdettu Waltari, 2008.) 

Yksi Blinkity Blankissa esitellyistä runoilijoista oli Ritva Kapari, jota ei otettu mukaan Unohdetut kirjailijat -teokseen. Löysin vanhoja diskettejä läpikäydessäni BB:ssa ilmestyneen tekstin, joka on varsin lyhyt ja sisältää aika vähän varsinaista informaatiota. Kaparista ei vieläkään näytä löytyvän paljon mitään tietoa, mutta sen verran kuitenkin että hän voitti J. H. Erkon kirjoituskilpailun (ei siis palkintoa) vuonna 1963. Tekstin loppuun olen valinnut kaksi Kaparin runoa, yhden pidemmän ja yhden lyhyen. Jälkimmäisessä näkyy hauskaa ironiaa. 

Ritva Kaparin ainoaksi runokokoelmaksi on jäänyt Ennenkuin ehdin pimeyden reunaan (Tajo 1963) eikä kirjailijamatrikkeli tiedä Kaparista edes synnyin-, saati mahdollista kuolinvuotta. Kapari on tuntematon runoilija par excellence.

Ensimmäiseksi on sanottava, että Ennenkuin ehdin pimeyden reunaan on aivan liian pitkä kirja: sen 150 sivussa on puolet liikaa, sen 90 runossa on ainakin 40 ylimääräistä. Kuten Maila Pylkkönen arvostelussaan (Parnasso 4/1964) sanoo: runoista "joitakin ei jaksa olla pitämättä saivarteluna". Saivarteluksi Pylkkönen tuomitsee eritoten runon, jossa Kapari leikkii Saarikosken vuotta aiemmin ilmestyneen kokoelman Mitä tapahtuu todella? -nimellä: "ja on äärettömän yhdentekevää / mitä tapahtuu T O D E L L A" (21).

Heti tämän jälkeen on todettava, että Kaparin saivartelun taustalla on käsitys sanojen merkityksen vaihdettavuudesta ja häilyvyydestä: "sanat jotka eivät minulle mitään sano" (82). Sanojen turvattomuus on elämän turvattomuutta: "Aine on itsensä vanki / ja esineet turhia selityksiä." (26). Pylkkönen kirjoittaa: "(...) Ritva Kapari puhuu koko nuo 150 sivua omasta kuolemastaan (ja lukija voi siitä lukea omastakin kuolemastaan), kun elämä on niin lyhyt."

Kaparin runot liikkuvat lähellä solipsistisia tuntoja: "tiedän että maailma on olemassa / mutta minulle sitä ei ole ellei minua ole" (52). Filosofisen yksinäisyyden teema on tietysti maailmalle ja maailmalta kuolemisen teema, mutta koska Kaparilla näkyy myös sanojen haurauden teema, tulee Ennenkuin ehdin pimeyden reunaan lähelle jälkimoderneja käsityksiä kielen luonteesta (millä ei tietysti ole mitään tekemistä sen kanssa, ovatko runot hyviä vai eivät), joiden mukaan kieli muokkaa todellisuutta. Voi myös aiheellisesti hakea Kaparista leimallisesti naiskirjoitukseksi (écriture feminine) mainittuja piirteitä.

Saivartelun ja paikoitellen suoranaisen pilailunkin (joka ei useinkaan ole kovin henkevää, saati riittävän repäisevää) alla Kapari onnistuu paikoitellen kirjoittamaan koskettavia runoja ja tapahtuu ihme, josta Maila Pylkkönen kirjoittaa (ja saa viimeisen sanan): "(...) kuin kaivettaisiin ilmaan tyhjää tilaa, johon sijoitetaan jotakin yliluonnollista, koska joko keskustelun aihe tai yksityiskohdat ovat lähes mahdottomia sanottavaksi, ja kuitenkin keskustelu jatkuu, (tuntikaupalla,) varmana, eksymättömänä, kauttaaltaan käsitettynä (...) ja käy edempänä kuin kumpikaan olisi luullut voivansa edetä."

Ritva Kapari: kappaleina

1.

ennenkuin ehdin pimeyden reunaan

maa palaa luokseni

ja vesi peittää minut,

ennenkuin ehdin pimeyttä nähdä läheltä

ja jos olisin sokea

en näkisi pimeyttä koskaan

2.

menen lähemmäs, surullinen eläin istuu sinisessä

                                               v e d e s s ä

jossa kaiken uhalla kirkkaina kappaleina luonto ui

sisäpaikallissijoissa, ui ja ui, ei puhu eikä käsitä

ettei loppuisi kesken niinkuin aina on kesken loppunut

ennen huutoa, ennen sinisen musiikin liikahdusta joka

ei ole paluu eikä vedenjakaja, surullinen eläin istuu

3.

vaikka pimeys olisi puro ja puhelisin yksin

kuin toisen ihmisen pimeys

minä sittenkään en olisi muuta kuin aikaa,

vaikka valo kerrostuisi tiheäksi

                                                 läpinäkymättömäksi massaksi

eikä pimeyttä olisi edes sen verran että eteeni näkisin,

vaikka jumalainen sanansaattaja viipymistään viipyisi

suuren afroditen hermeettisessä buduaarissa

minä sittenkään en olisi muuta kuin aikaa,

vaikka kaikki muut tulisivat täydellisiksi

minä jäisin epätäydelliseksi

                                             vain että koko maailma

epätäydelliseksi jäisi -

4.

kun maa varisee puista ja yö päättyy

tulevat ensimmäiset vedet näkyviin

paikoilla jotka olivat kyllin tunnettuja

ollakseen saavuttamattomia kulkijalle

kun maa varisee puista ja yö päättyy

tähdet ovat paikoillaan

tumma tuuli huuhtoo kuuta

oi niiden liike on niiden liikettä

ei liikettä mihinkään nähden

kun itse näkyvistä lähden

aivan huomaamatta ja kesällä 

Tuomas Anhavan aiheuttama runo

Mutta sokeus on täydellinen silmiä kysyessään

ja hiljaisuus

koska se kysyy kieltä


PS. Tässä aiempia unohdettuja kirjailijoita esitteleviä tekstejä blogissa:

Perttu Kupiainen
Erkki Kuosmanen
Ville Paakonmaa

(Pitäisi olla teksti otsikolla "Unohdetut kirjailijat 2", mutta en löydä sellaista enää enkä keksi, kenestä siinä olisi kyse. Tässä linkissä on aiheesta pidempi pohdiskeleva kirjoitus.)