lauantaina, tammikuuta 02, 2016

Unohdettuja kirjailijoita 5: Ritva Kapari

Tein lukiolaisena ja yliopisto-opiskelijana (eli vuodet 1987-1997) Blinkity Blank -nimistä runolehteä, jossa oli omien runojeni lisäksi esittelyjä tuntemattomista runoilijoista. Suurin osa oli suomalaisia, ja näistä teksteistä kasvoi sittemmin Simo Kuusisen kanssa yhteistyössä Kulttuurivihkoihin tehty artikkelisarja Pieniä laulajia, josta taas tuli kirja Unohdetut kirjailijat (BTJ 2007). (Se taas sai jatko-osan jo samana vuonna, ja myöhemmin jonkinlainen jatko-osa oli myös Unohdettu Waltari, 2008.) 

Yksi Blinkity Blankissa esitellyistä runoilijoista oli Ritva Kapari, jota ei otettu mukaan Unohdetut kirjailijat -teokseen. Löysin vanhoja diskettejä läpikäydessäni BB:ssa ilmestyneen tekstin, joka on varsin lyhyt ja sisältää aika vähän varsinaista informaatiota. Kaparista ei vieläkään näytä löytyvän paljon mitään tietoa, mutta sen verran kuitenkin että hän voitti J. H. Erkon kirjoituskilpailun (ei siis palkintoa) vuonna 1963. Tekstin loppuun olen valinnut kaksi Kaparin runoa, yhden pidemmän ja yhden lyhyen. Jälkimmäisessä näkyy hauskaa ironiaa. 

Ritva Kaparin ainoaksi runokokoelmaksi on jäänyt Ennenkuin ehdin pimeyden reunaan (Tajo 1963) eikä kirjailijamatrikkeli tiedä Kaparista edes synnyin-, saati mahdollista kuolinvuotta. Kapari on tuntematon runoilija par excellence.
Ensimmäiseksi on sanottava, että Ennenkuin ehdin pimeyden reunaan on aivan liian pitkä kirja: sen 150 sivussa on puolet liikaa, sen 90 runossa on ainakin 40 ylimääräistä. Kuten Maila Pylkkönen arvostelussaan (Parnasso 4/1964) sanoo: runoista "joitakin ei jaksa olla pitämättä saivarteluna". Saivarteluksi Pylkkönen tuomitsee eritoten runon, jossa Kapari leikkii Saarikosken vuotta aiemmin ilmestyneen kokoelman Mitä tapahtuu todella? -nimellä: "ja on äärettömän yhdentekevää / mitä tapahtuu T O D E L L A" (21).
Heti tämän jälkeen on todettava, että Kaparin saivartelun taustalla on käsitys sanojen merkityksen vaihdettavuudesta ja häilyvyydestä: "sanat jotka eivät minulle mitään sano" (82). Sanojen turvattomuus on elämän turvattomuutta: "Aine on itsensä vanki / ja esineet turhia selityksiä." (26). Pylkkönen kirjoittaa: "(...) Ritva Kapari puhuu koko nuo 150 sivua omasta kuolemastaan (ja lukija voi siitä lukea omastakin kuolemastaan), kun elämä on niin lyhyt."
Kaparin runot liikkuvat lähellä solipsistisia tuntoja: "tiedän että maailma on olemassa / mutta minulle sitä ei ole ellei minua ole" (52). Filosofisen yksinäisyyden teema on tietysti maailmalle ja maailmalta kuolemisen teema, mutta koska Kaparilla näkyy myös sanojen haurauden teema, tulee Ennenkuin ehdin pimeyden reunaan lähelle jälkimoderneja käsityksiä kielen luonteesta (millä ei tietysti ole mitään tekemistä sen kanssa, ovatko runot hyviä vai eivät), joiden mukaan kieli muokkaa todellisuutta. Voi myös aiheellisesti hakea Kaparista leimallisesti naiskirjoitukseksi (écriture feminine) mainittuja piirteitä.
Saivartelun ja paikoitellen suoranaisen pilailunkin (joka ei useinkaan ole kovin henkevää, saati riittävän repäisevää) alla Kapari onnistuu paikoitellen kirjoittamaan koskettavia runoja ja tapahtuu ihme, josta Maila Pylkkönen kirjoittaa (ja saa viimeisen sanan): "(...) kuin kaivettaisiin ilmaan tyhjää tilaa, johon sijoitetaan jotakin yliluonnollista, koska joko keskustelun aihe tai yksityiskohdat ovat lähes mahdottomia sanottavaksi, ja kuitenkin keskustelu jatkuu, (tuntikaupalla,) varmana, eksymättömänä, kauttaaltaan käsitettynä (...) ja käy edempänä kuin kumpikaan olisi luullut voivansa edetä."

Ritva Kapari: kappaleina

1.
ennenkuin ehdin pimeyden reunaan
maa palaa luokseni
ja vesi peittää minut,
ennenkuin ehdin pimeyttä nähdä läheltä

ja jos olisin sokea
en näkisi pimeyttä koskaan

2.
menen lähemmäs, surullinen eläin istuu sinisessä
                                               v e d e s s ä
jossa kaiken uhalla kirkkaina kappaleina luonto ui
sisäpaikallissijoissa, ui ja ui, ei puhu eikä käsitä
ettei loppuisi kesken niinkuin aina on kesken loppunut
ennen huutoa, ennen sinisen musiikin liikahdusta joka
ei ole paluu eikä vedenjakaja, surullinen eläin istuu

3.
vaikka pimeys olisi puro ja puhelisin yksin
kuin toisen ihmisen pimeys
minä sittenkään en olisi muuta kuin aikaa,
vaikka valo kerrostuisi tiheäksi
                                                 läpinäkymättömäksi massaksi
eikä pimeyttä olisi edes sen verran että eteeni näkisin,
vaikka jumalainen sanansaattaja viipymistään viipyisi
suuren afroditen hermeettisessä buduaarissa
minä sittenkään en olisi muuta kuin aikaa,
vaikka kaikki muut tulisivat täydellisiksi
minä jäisin epätäydelliseksi
                                             vain että koko maailma
epätäydelliseksi jäisi -

4.
kun maa varisee puista ja yö päättyy
tulevat ensimmäiset vedet näkyviin
paikoilla jotka olivat kyllin tunnettuja
ollakseen saavuttamattomia kulkijalle
kun maa varisee puista ja yö päättyy

tähdet ovat paikoillaan
tumma tuuli huuhtoo kuuta
oi niiden liike on niiden liikettä
ei liikettä mihinkään nähden

kun itse näkyvistä lähden
aivan huomaamatta ja kesällä 


Tuomas Anhavan aiheuttama runo

Mutta sokeus on täydellinen silmiä kysyessään
ja hiljaisuus


koska se kysyy kieltä


PS. Tässä aiempia unohdettuja kirjailijoita esitteleviä tekstejä blogissa:

Perttu Kupiainen

Erkki Kuosmanen
Ville Paakonmaa

(Pitäisi olla teksti otsikolla "Unohdetut kirjailijat 2", mutta en löydä sellaista enää enkä keksi, kenestä siinä olisi kyse. Tässä linkissä on aiheesta pidempi pohdiskeleva kirjoitus.)

4 kommenttia:

Jaakko kirjoitti...

Moi Juri! Huomasin vasta nyt linkkaamasi Erkki Kuosmasen esittelyn muutaman vuoden takaa. Kuosmaselta ilmestyi 1985 toinenkin romaani Kumikalumaskotti, julkaisijana Kustannus Oy Harppuuna ("Omakirja-tuotanto"). Prosaistina hän on kyllä paljon kiinnostavampi kuin runoilijana. Kumikalumaskotti on huuruinen ja surrealistinen homokulttuurin kuvaus. Genet- ja Burroughs-vaikutteet puskevat läpi vahvasti.

Hauska anekdootti: teoksensa Ehdotus rakkausromaaniksi sivuilla 42-43 Matti Pulkkinen kuvaa tapaamistaan eksentrisen vanhan suomalaismiehen kanssa turistimatkalla Auschwitzissa. Yksityiskohtaisten tuntomerkkien perusteella hahmon tosielämän esikuva ei voi olla kukaan muu kuin Kuosmanen.

Ripsa kirjoitti...

Nyt on minulla sellainen jälkikuva tuon luettuani että olisin tuota Kaparia lukenut, siis silloin 1964. Parnassoa luin kyllä koko ajan, se tuli tädilleni, jonka luona kävin lukiota. Minulla ja tädilläni oli tili Kytöhongan kirjakauppaan, koska kumpikaan ei muistanut käydä ikinä pankissa ennen kävelemistään runoilija Arto K.:n vanhempien omistamaan kauppaan.

On mahdollista että jompikumpi on ostanut tuon kirjan. Ja siis kritiikin innostamana.

jurinummelin kirjoitti...

Jaakko: kiitos mainiosta kommentista! Kuulostaa todella kiinnostavalta tuo mainitsemasi romaani, mutta sitä ei löydy Fennica-tietokannasta, siksi se jäi minulta aiemmin huomaamatta. Kirja näyttää kuitenkin löytyvän Helsingin kaupunginkirjastosta. Turussa kirjaa ei ole. Ensiksi mietin, että kyse olisi jostakusta eri Kuosmasesta, ei tästä mitallisia runoja 30-luvulla rustanneesta tyypistä, mutta ilmeisesti sama tyyppi on kyseessä. Kirjasampo-sivu osoittaa kerrankin tarpeellisuutensa:

http://www.kirjasampo.fi/fi/kulsa/kauno%253Aperson_123175988951063#.VolWFPmLTIU

Sivulla mainitaan myös, että Kuosmanen työskenteli Valtion Rautateillä, runokokoelmassahan on rautatieaiheinen kansi.

Ripsa: olet siis Porista? :)

jurinummelin kirjoitti...

Lisäsin nyt kommenttisi ja pari muuta tiedonjyvää Kuosmasta käsittelevään tekstiin.