Olen ollut niin töiden pauloissa ja kiireinen, että en ole ehtinyt uhrata ajatusta bloggaamiselle, edes tälle Kidd.O-lehdessä julkaistujen lastenkirjallisuutta käsittelevien kolumnien postaamiselle. Suomalaisen lännenkirjallisuuden historia lähti käsistäni toissaviikon torstaina ja viime viikon perjantaina se lähti korjattuna ja bibliografialla silattuna vielä kerran takaisin. Kirjoitan opuksesta tarkemmin lähemmin julkaisuajankohtaa, mutta tässä nyt siis Kidd.On kolumni. Vähän olen myös epäröinyt tämän julkaisua, koska olen pelännyt, että teksti tulkittaisiin Hotakaisen Lastenkirjan halveksunnaksi - siitä ei missään nimessä ole kyse, vaan enemmänkin siitä, että halusin nostaa esille tämän mielettömän itäeurooppalaisen perinteen (johon Hotakaisen kirja tietysti Priit Pärnin kuvituksen kautta osaksi kuuluukin). Lisäksi halusin korostaa, että asioilla on historiansa ja kaikilla taideteoksilla on edeltäjänsä, mikään ilmiö ei ole koskaan täysin uusi eikä sellaisella tulisi elämöidä.
Vanhaa hulluutta Itä-Euroopasta
Monet tuntuvat olevan kovasti sitä mieltä, että juuri nyt kirjoitetaan oudoimmat lastenkirjat. Nyt vasta surrealismi kukkii lastenkirjoissakin eikä mitään pidätellä.
Lajityypin kotimainen lähtökohta saattaa hyvinkin olla Kari Hotakaisen Lastenkirja. Kun se ilmestyi reilu 20 vuotta sitten, se olikin todella erikoinen tapaus, kotoisin aivan muusta maailmasta kuin edeltävien vuosikymmenten arkirealistiset lähiökuvaukset, vanhoista reipashenkisistä poikakirjoista tai siveistä tyttökirjoista puhumattakaan.
Lastenkirja oli oikeaa kaunokirjallisuutta. Siinä on tällaisia lauseita: "Taivas oli paperia. Petri Kurki lensi hiljalleen, rapsahteli läpi ruttuisten pilvien ja mietti. Minulla on Isä ja Äiti, mutta he asuvat kaukana muitten lasten kanssa."
Lastenkirjaa on seurannut lukuisia muitakin järjettömän tuolle puolen tunkevia kirjailijoita, jotka ovat suunnanneet kirjansa lapsille.
Mutta kyllä sitä ennenkin osattiin.
Mänttäläiseltä kirpputorilta tarttui joskus vuosia sitten käsiin oudon näköinen kirja nimeltä Klaabun seikkailut. Sen on tehnyt virolainen Avo Paistik – tekijän nimikin jo kertoo, että mistään mitättömästä ei ole kyse!
Klaabun seikkailut on julkaissut Suomi-Neuvostoliitto-seuran (aina vain paranee!) kustantamo SN-kirjat vuonna 1990, siis käytännössä Neuvostoliiton kohta jo mennessä mailleen.
Jutussa on kaikki katastrofin ainekset, mutta kirja on aivan mieletön – samoin Paistikin (nauran joka kerta kun kirjoitan tämän) animaatio, johon kirja perustuu.
Klaabu on pieni munannäköinen otus, joka yllättäen syntyy maailmaan. Sillä on valtavat silmät ja korkeat silmäripset. Se on jäädä oudon linnun alle, joka säikähtää hyönteistä niin että kaatuu Klaabun päälle. Kun Klaabu pääsee pakoon, se menee ison kukan päälle ja imee siitä kärsällään mettä. Klaabu paisuu ja lähtee lentoon.
Se putoaa kuitenkin veteen, josta lähtee pakoon käyttämällä korviaan – tai tuntosarviaan –propellin tavoin. Seuraa myrsky, jonka jälkeen Klaabu tapaa pienen elefantintapaisen olennon, joka käyttää kärsäänsä propellina. Olento ja Klaabu ilahtuvat tapaamisesta niin paljon, että aloittavat yhteisen elämän.
Käsittämätöntä, mutta hauskaa! Avo Paistikin (ja taas!) naivistinen piirrosjälki kruunaa jutun hulluuden.
Klaabun lisäksi pitää mainita myös entisessä Jugoslaviassa tehty Professori Balthasar, jonka moni muistaa televisiosta. Mainion absurdeja juttuja julkaistiin myös kirjana, Suomeenkin kantautui yksi, hämärän Etelä-Suomen kustannuksen vuonna 1977 julkaisema Torvensoittaja Tooto.Siinä mukava ja hassu keksijä Balthasar joutuu epätavanomaisen pulman eteen: kärsäänsä soittava musikaalinen norsu Tooto syö niin paljon jäätelöä, että vilustuu eikä pysty enää soittamaan. Parantumisen jälkeenkin sen ääni on aivan maissa. Tooto katoaa, ja sen omistaja pyytää Balthasaria apuun.
Tooto löytyy lopulta arktiselta alueelta toimimassa pingviinien suihkuna. Se on onnellinen – joten sen omistajakin on onnellinen! Lopulta kaikki ottavat virkistävän suihkun.
Eihän tällaista enää tehdä!
Hotakaisen Lastenkirjan, Klaabun seikkailujen ja Professori Balthasarin välillä on se keskeinen ero, että Lastenkirja on suunnattu sekä aikuisille että lapsille – joskus tuntuu että enemmän aikuisille kuin lapsille –, jälkimmäiset käytännössä ainoastaan lapsille.
Silti niiden maailma on täynnä käsittämättömyyttä, absurdismia, surrealismia, nonsensea.
Se on todellisen nerouden, todellisen taiteen tunnusmerkki.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti