maanantaina, lokakuuta 12, 2026

Suomalaisen fantasiakirjallisuuden historia Pilvilinnan perilliset


Juuri ennen Turun kirjamessuja ilmestyi uusin kirjani, Pilvilinnan perilliset. Käsittelen siinä noin 200 vuotta suomalaista fantasiakirjallisuutta aina Jaakko Juteinista ja joistain varhaisemmistakin esimerkeistä alkaen. Uusin mainittu kirja on tältä vuodelta. En tiedä, toimiiko tällainen vanhanaikainen blogipostaus enää kirjan markkinointina, mutta ajattelin kuitenkin kirjoittaa aiheesta ja prosessista hiukan, samoinhan olen tehnyt aiempien kirjojeni kohdalla. Tällä kertaa prosessi oli suhteellisen onnistunut, vaikka omista sekoiluistani johtuen tuli kiire, stressi ja ahdistus, ja tein muita kirjoja samalla, mikä on minulle luonteenomaista, mutta ongelmallista. Erityisen tyytyväinen olin kirjaa varten saamiini apurahoihin, joista kannattaa erikseen mainita Koneen säätiön himoittu ja tavoiteltu apuraha! Minulla ei ole koskaan ollut niin paljon rahaa - eikä varmaan koskaan tule olemaankaan, ellen sitten saa joskus Koneen rahaa toista kertaa.  

Pilvilinnan perilliset jatkaa tietenkin kirjasarjaani, joka alkoi vuonna 2016 ilmestyneestä Wild West Finlandista. Siinä kerron suomalaisesta lännenkirjallisuudesta, ja sen jälkeen ilmestyivät vuonna 2020 kauhukirjallisuutta käsittelevä Kuoleman usvaa ja pimeyttä ja vuonna 2024 eroottista kirjallisuutta käsittelevä Kiiman kutsuhuuto. Toisin sanoen olen nyt käsitellyt mielestäni tyhjentävästi muutamia suomalaisen kirjallisuuden genrejä. Tieteiskirjallisuutta ovat käsitelleet Jari Koponen ja Vesa Sisättö, joiden Kuviteltu tulevaisuus (2025) on yksi Pilvilinnan perillisten keskeisiä lähteitä; Vesa tekee jatko-osaa itsenäisesti, se ilmestyy kuulemani mukaan vuonna 2029 ja päättyy 1980-luvun alkuun. Suomalaisesta rikoskirjallisuudesta on olemassa Timo Kukkolan suppea ja vanhentunut Hornanlinnan perilliset, mutta en tiedä, onko aiheesta kukaan kirjoittamassa. (Risto Raitio on ainakin saanut aiheeseen apurahan, mutta toistaiseksi teosta ei ole näkynyt, enkä tiedä, näkyykökään. Tapani Bagge on monia suomalaisia dekkaristeja käsitellyt artikkeleissaan, joita on julkaistu Ruumiin kulttuurissa sekä Tapanin Helmivyölle kokoamissa kirjoissa.) Suomalainen rikoskirjallisuus onkin aivan laaja alue yhden ihmisen käsiteltäväksi, varsinkin koko 2000-luvun buumi. (Hornanlinnan perillisistä sen verran, että kirjani nimihän viittaa suoraan siihen, mutta myös Eino Railon Haamulinnaan ja artikkelikokoelmaan Haamulinnan perillisiä. "Pilvilinna" taas on Topeliuksen satu.) 

Luulin aluksi, että suomalainen fantasiakirjallisuus on suhteellisen pieni genre, mutta niin vain huomasin olevani väärässä ja paljon kirjoja jäi käsittelemättä tai ylimalkaisen maininnan varaan. Oli tietysti tehtävä eroa sen välillä, oliko jonkin kirjan kohdalla kyse tavallisesta sadusta vai astuuko se "oikean" fantasian alueelle vai onko se kenties sittenkin tieteiskirjallisuutta. Tällaisia ongelmallisia tapauksia ovat esimerkiksi A. E. Ingmanin ja Volter Kilven teokset, joita päädyin kuitenkin käsittelemään, koska niiden yhteydet varsinaiseen tieteeseen ja sen pohjalta tehtävään ekstrapolaatioon ovat aika hatarat. Kirjat edustavat eräänlaista protospefiä, jossa ei ole välttämättä tarpeen erotella eri genrejä tiukasti toisistaan.

Joistain valinnoista olen tietenkin nyt jo saanut kuulla, että ne eivät ole fantasiaa, mutta koetan kuitenkin jokaisen kohdalla asiaa selittää. Yksi tällainen on Anu Kaipaisen Kellomorsian, josta tutkija Markku Soikkeli sanoi, ettei hän näe siinä mitään fantasiaa, mutta siinä on kuitenkin selittämätön, mahdollisesti yliluonnollinen tapahtuma, joka vaikuttaa henkilöiden elämään (ja vaikuttaa lopussa tapahtuvan myös kehyskertomuksen henkilöille). Kutsun Kaipaisen romaania maagiseksi realismiksi, jota Kaipainen on ruvennut kirjoittamaan samaan aikaan vaikkapa Gabriel García Márquezin kanssa, ja sanon, että maagista realismia on mahdollista lähestyä weird- tai kumma-käsitteen kautta, jolloin siihen kuuluvia teoksia voi käsitellä fantasian piiriin kuuluvana. Muitakin vastaavia tapauksia on, ja koetan joissain kohdissa tehdä korjaavia huomautuksia myös aiempaan historiankirjoitukseen, jos siinä jotain teosta on mielestäni virheellisesti sanottu fantasiaksi. Ongelmia aiheuttaa se, että monet vanhemman polven tutkijat ovat saattaneet kutsua fantasiaksi teoksia, joissa henkilöt vain kuvittelevat asioita, toisin sanoen se on enemmän mielikuvituksen synonyymi kuin kirjallinen genre. 

Näin teoreettinen kirjani ei kuitenkaan ole, vaan pikemminkin maanläheinen ja helposti lähestyttävä. Kirja etenee melko kronologisesti, mutta olen järjestänyt aineistoa alagenreittäin, esimerkiksi 1920- ja 1930-lukujen aikuislukijoille tarkoitettu satiirinen fantasia (esim. Joel Lehtosen Henkien taistelu) ja 1950-luvun modernistinen satu, joka monin paikoin lähestyy fantasiaa. Alun perin jaottelun piti olla selkeämmin temaattinen, mutta prosessin edetessä päädyin kuitenkin enemmän ajalliseen jaotteluun. Kirjan ensimmäiset esimerkit ovat jo 1700-luvulta, jolloin kirjallisia genrejä ei ollut vielä olemassa nykyiseen tapaan, ja selkeämmin fantasiaa edustaa esimerkiksi August Ahlqvistin "Satu", suomalaiskansallinen kuvaelma siitä, miten Suomen heimot löytävät itsensä ja toisensa. Topelius on oleellinen kirjailija, joka loi monia viittoja siihen, millaiseksi satu Suomessa (ja maailmalla) kehittyi, ja häntä seurasivat mm. Anni Swan, Laura Soinne ja Aila Somersalo, joista varsinkin viimeinen on ratkaiseva, koska hän kirjoitti ensimmäisen suomalaisen saturomaanin eli Mestaritontun seikkailut. (Jota tosin edeltää Päivikin satu, joka on myös romaanimainen kokonaisuus. Arvelen kirjassa, että Mestaritontun seikkailuihin sisältyy kaksi teosta, jotka olisi pitänyt - tai ainakin voinut - julkaista erillisinä, sen verran kirjan alku- ja loppuosa eroavat toisistaan. Yhdessä Päivikin tarun kanssa ne olisivat olleet suomalaisen fantasiakirjallisuuden ensimmäinen trilogia!)

Kansi: Jussi Jääskeläinen

Kuten jo sanoin, käsittelen kirjassa myös 1920- ja 1930-lukujen satiirista fantasiaa (ja tein uusintapainoksen L. A. Salavan mainiosta Philip Pim -romaanista) sekä sivuan Tulenkantajien ja Aino Kallaksen tuotantoa (sivuan, koska kirjoitan niistä paljon Kuoleman usvassa). 1930-luku oli Suomessa kirjallisesti monin tavoin ankeaa aikaa, jolloin genreiloittelut olivat kadoksissa, ja satukin taantui joitain poikkeuksia lukuun ottamatta herttaisen ja opettavaisen puolelle. Raul Roine yhdessä kuvittaja (ja rakastettu) Rudolf Koivun kanssa oli ehkä merkittävin poikkeus, mutta vaikka Roineen tarinat ovat tärkeä välivaihe sadun kehittymisessä fantasiaksi, ne eivät ole puhdasta fantasiaa.  

Toisen maailmansodan jälkeen nähtiin lyhyt välivaihe, jolloin aikuisten romaaneissa nähtiin fantastisia aiheita ja joitain selkeästi fantastisia teoksiakin, kuten Sampo Haahtelan Laiva seisoo sumussa (1950), jossa mies menee naimisiin vedenneidon kanssa. Samaan aikaan alettiin nähdä myös jo mainitsemiani modernistisia satuja, joista monissa näkyy arvatenkin C. S. Lewisin Narnia-sarjan vaikutusta: kirjoissa siirrytään joillain tavoin toiseen maailmaan, joka poikkeaa omastamme. Tätähän lajin vaikutusvaltaisin kirjoittaja ja teoretisoija J. R. R. Tolkien piti edellytyksenä sille, että teosta voi kutsua fantasiaksi. Mainittakoon tässä vaikka Marjatta Kurenniemen Kuinka-Kum-Maa on kaikkialla ja Aila Nissisen Perhostyttö ja poliisi. Omat pitkät lukunsa saavat Tove Jansson ja Irmelin Sandman Lilius, jotka ovat maailmanlaajuisestikin poikkeuksellisia fantasiakirjailijoita. Aikuisten fantasiaa ei tänä aikana juuri ilmestynyt, joitain satunnaisia poikkeuksia lukuun ottamatta. Toisen maailmansodan jälkeisistä ilmiöistä nostan esille myös historiallista fantasiaa, mutta näyttää siltä, että Mika Waltari oli teoksineen hyvin yksinäinen ilmiö. Lajityypissä työskenteli hänen lisäkseen melkein ainoastaan Aira Brink, jonka Memmoin arvat ja Velhojuuri ovat lajin kotimaisia klassikoita. Toinen pienimuotoinen yllätys oli huomata, kuinka vähän fantasiaa Kalevalan pohjalta on tehty, varsinkin ennen 2000-lukua (lue: ei juuri lainkaan). 

1960-luvulla tällaisen modernistisen sadun määrä väheni syystä tai toisesta, ja vuosikymmenen aikana sadut alettiinkin nähdä ongelmallisina väkivaltaisuutensa ja mielikuvituksellisuutensa takia. Tähän liittyy monimutkaisia kuvioita, joita en pysty tyhjentävästi kirjassani selittämään. Yleensä sanotaan, että 1970-luku on tylsän infosadun ja hampaattomaksi muokatun lastenkirjallisuuden aikaa, jolloin poliittisuus jylläsi, ja että vasta 1980-luvulla nähtiin sadun uusi kukoistuskausi. Olen välillä epäillyt, että kirjallisuudentutkijat eivät lue tutkimaansa kirjallisuutta kovin laajasti, sillä koko 1970-luku on täynnä kiinnostavia satu- ja fantasiakirjoja, joissa ei ole opettavaisuuden tai poliittisuuden häivääkään. Vuosikymmenen aikana ilmestyivät myös ensimmäiset niin sanottua korkeaa fantasiaa, toisin sanoen kokonaan toiseen maailmaan, sijoittuvat suomalaiset fantasiakirjat, kuten Anne Aarnion Lintukansan poika (1978). Myös Aila Meriluodon Vihreä tukka (1982), niin ongelmallinen kuin se ehkä onkin, kuuluu tähän aikakauteen. Joka tapauksessa 1970-luvulla nousevat esiin monet keskeiset satu- ja fantasiakirjailijat: Kaarina Helakisa, Marja-Leena Mikkola, Ritva Toivola, Tuula Kallioniemi ja niin edelleen. Monet siirtyivät tuotannossaan 1990- ja 2000-luvulla suoranaiseen korkeaan fantasiaan, ja samaan aikaan debytoivat myös monet korkeaan fantasiaan erikoistuneet kirjailijat, kuten Anu Holopainen. Mainittujen tekijöiden teokset ovat minusta usein kiinnostavampia kuin tutkijoiden ja kriitikoiden kehumat postmodernit sadut, kuten Kari Hotakaisen teokset. On joka tapauksessa kiinnostavaa pohtia liukumien ja murtumien välisiä eroja ja yhtäläisyyksiä: jatkuiko 1950-luvun modernistinen satu vain sellaisenaan 1970-luvulla vai oliko välissä oleellisia murtumia ja muutoksia? Ja miten 1970-luvun sadut sitten eroavat kultakaudeksi sanotun 1980-luvun saduista? Ainakin Marja-Leena Mikkolan saturomaaneissa on selkeää yhteiskunnallisuutta, mitä ei yleensä ole pidetty fantasian ja satukirjallisuuden tyypillisenä elementtinä. 


Rehellisyyden nimissä on sanottava, että yritin stressaantuneena ja ahdistuneena ehdottaa kustantajalle, että voisin keskeyttää kirjani vuoteen 2000 (toki käsitellen sellaisten kirjailijoiden fantasiateokset, jotka olivat aloittaneet jo aiemmin), mutta tämä ei kustantajalle käynyt, joten kirjani päättyy vuoteen 2026. Käsittelen varmasti monen mielestä ylimalkaisesti joitain tämän vuosituhannen kehityskulkuja ja nostan esiin joitain kirjailijoita. Tässä kohtaa on sanottava, että Tomi Kontion Austraasia-trilogia (tai oikeastaan sen kaksi ensimmäistä osaa) on ylittämätön saavutus kotimaisessa fantasiaa, todella hieno ja omaperäinen kokonaisuus. Kolmas osa on valitettavan likilaskuinen. Uusin kirja, jonka mainitsen, on Magdalena Hain tänä vuonna ilmestynyt Teen ja loitsujen vuosi, joka ehkä ensimmäisenä selkeästi edustaa uutta alalajia, cozy fantasya. Se on syntynyt koronan, Ukrainan sodan, Gazan kansanmurhan, Trumpin presidenttiyden ja fasismin nousun aikakauden kirjallisuutta, jossa hyväntuulisuus ja lämmin empatia päihittävät Game of Thrones -henkisen grimdarkin.

Tämä teksti oli vain suppea läpileikkaus kaikesta siitä, mitä melkein 500-sivuisessa kirjassani käsittelen (eikä tähän kannata kommentoida, että onhan siellä se ja se teos ja miksi unohdit tämän ja tuon). Sanon kyllä suoraan kirjan esipuheessa, että kaikenlaista on varmasti unohtunut. Tein Kuoleman usvaa ja pimeyttä -kirjaa esitellessäni listan parhaista kotimaista kauhukirjoista, mutta en koe sitä nyt tarpeelliseksi, sen verran monta alagenreä tässä kuitenkin on eikä jotain A. E. Ingmania (jonka kirjoista pidän enemmän kuin Volter Kilven Gulliverista) ja Marjatta Kurenniemeä kovin helposti voi asettaa vastakkain. 

Pari huomiota kuitenkin. Ensinnäkin fantasia on Suomessa ollut keskeisesti naisten lajityyppi. Se periytyy varmasti osittain jo siitä, että genre on usein rakentunut lasten- tai nuortenkirjallisuuden päälle, mutta lajityypissä on ylipäätään kirjoitettu paljon perheestä, sukulaisuuksista ja kodin piiristä eikä niinkään tolkienlaisista suurista taisteluista ja uljaista sankareista. Topelius piti tärkeänä, että tarinoiden päähenkilöinä on myös tyttöjä eikä hänen saduistaan voi sanoa, että ne on suunnattu vain jollekin tietylle sukupuolelle. Mutta 1900-luvun alkaessa saduista ja fantasiasta tuli naisten kirjoittamaa kirjallisuutta. Ei tarvitse kuin katsoa, keitä olen tässä blogitekstissä maininnut. 2000-luvullakaan miesten määrä ei ole kasvanut suuren suureksi, vaikka meillä toki on esimerkiksi Ilkka Auer, Niilo Sevänen, Mikko Kamula ja muutamia muita. Suomentajissakin on enemmistö naisia: Kersti Juva, Kristiina Rikman, Jaana Kapari-Jatta, Marikki Makkonen... Asian panin merkille jo 1920-luvusta kirjoittaessani, sieltä nousevat esimerkiksi Lyyli Vihervaara ja Aino Tuomikoski. 

Toinen asia, jota mietin kirjaa tehdessäni: minulle sanottiin, että hanke on liian suuri yhden ihmisen harteille. Tämä on aivan validi pointti, mutta kun korostettiin, että kirja pitäisi tehdä kirjoittajaporukan yhteisenä hankkeena, minulla nousivat hiukan karvat pystyyn. Olen lukenut liian monia artikkelikokoelmia tai hakuteoksia, joista ovat jääneet keskeiset asiat pois, koska niille ei ole löytynyt kirjoittajaa, enkä halunnut tehdä sellaista itse. Olen päätellyt, että tällainen tapa tehdä kirjoja on jossain määrin feministinen idea: kirjat tehdään kollaboraationa, joka on poliittinen ele, eikä haluta, että yksi sankarillinen (mies)tutkija tekee täydellisen selvityksen jostain aiheesta (tässä voisi käyttää myös kolonialistisia metaforia kartoittamattoman alueen valloittamisesta). Omassa kirjassani on varmasti puutteensa, mutta ainakin olen pyrkinyt kompletistisuuteen enkä vain seikkailemaan satunnaisesti valittujen kirjailijoiden seassa. 

Ja vielä yksi juttu: juttelin kirjastani yhden tunnetun kirjallisen vaikuttajan kanssa ja mainitsin muun muassa Marja-Leena Mikkolan, jonka Anni Manninen (1977) on yksi suomalaisen fantasian klassikoista. Mainittu kirjallinen vaikuttaja oli työskennellyt Mikkolan kanssa ja tunsi tämän runo- ja suomennostuotantoa, mutta joutui myöntämään, ettei hän tiennyt, että Mikkola on kirjoittanut fantasiaa. Sehän on varmasti määrällisesti laajin osa hänen tuotantoaan, ehkä suomennoksia lukuun ottamatta! Tässä mielessä Pilvilinnan perilliset on oleellinen kirja, jonka lukeminen mielestäni kuuluisi yleissivistykseen, vaikka aihe ei välttämättä kiinnostaisikaan. 

Ei kommentteja: