Kritiikki on kriisissä - jälleen kerran!

Kritiikkiä luonnehtii se että se on aina kriisissä. Koskaan ei ole ollut aikaa, että olisi todettu, että juuri nyt kirjoitetaan hyvää kritiikkiä. Tässä kritiikki vertautuu journalismiin, josta se luonnollisesti on osa. Journalismia kyllä voi olla ilman kritiikkiä ja varmasti moni haluaisikin heittää sen huuthemmettiin lehdistä tai muusta mediasta pilaamasta meininkiä. (Ja tätähän on viime aikoina myös tapahtunut.)

Kirjoitan asiasta tolkuttoman myöhään ja kohu on jo laantunut, mutta monet eri tapaukset viime aikoina saavat sanomaan: kritiikki on kriisissä jälleen kerran. Ensiksi Oskari Onninen kirjoitti porttikiellon arvoisesti Cheekin albumista arvion, jossa hän ei kuvaile musiikkia lainkaan ja jossa - erään Facebook-kommentoijan mukaan - hän hyökkäsi ala-arvoisesti Cheekin kimppuun henkilönä. (Tässä muuten Kaasuputken Jami Järvinen mainiosti selittää kädestä pitäen, miksi Cheekin levyä arvioitaessa pitää tai ainakin voi nimenomaan käydä henkilön kimppuun.)

Sitten isossa ja tärkeässä päivälehdessä julkaistiin samana päivänä kaksi kirja-arviota, joita sekä kohteena olevat kirjailijat että heidän kollegansa pitivät ala-arvoisina, mauttomina ja asiantuntemattomina. Kritiikki ja varsinkin tämän päivälehden kirjallisuuskriitikki tuomittiin Facebook-keskusteluissa alimpaan maanrakoon. Se on lyhentynyt, pinnallistunut, tullut asiantuntemattomaksi ja henkilöönkäyväksi, ketä tahansa laitetaan kirjoittamaan mistä tahansa kirjasta ja niin edelleen. Luulisin että kaikki argumentit on kuultu kaikkina vuosikymmeninä. Totta on, että Suomessa oli aikoinaan yleistä tehdä elokuvakritiikkiä niin että elokuvaa lähetettiin katsomaan juoksupoika eli lähetti. Tämä kertoi sitten vaikutelmia jollekin lehden toimittajalle, joka naputteli juoksupojan mielipiteet jutuksi. Tällaista ei varmaankaan enää tapahdu.

Yleensä on pidetty asiallisena, että kirjailija tai muu taiteilija ei vastaa saamaansa kritiikkiin. Nielköön kiukkunsa. Se on kieltämättä vaikeaa. Itse elän niin että en joko lue saamiani kritiikkejä tai sitten pyydän esilukijoita, kuten vaimoa, tarkistamaan tekstit etukäteen ja kertomaan, voinko lukea ne menettämättä yöuniani. Myönteisenkin arvion lukeminen voi tuntua henkisesti raskaalta.

Minulla on jalka kummassakin leirissä. Kirjoitan kritiikkejä ja teen kirjoja. Minulla on ainakin joskus ollut maine pisteliäänä kriitikkona, olen saanut kuittailuja niin kirjantekijöiltä kuin kustantajiltakin. Toimituksiin vihaisia kirjeitä lähettäviä kirjailijoita on kyllä yleensä pidetty lähinnä säälittävinä. Olen kokenut tätä itsekin - en tiedä, kumpi on pahempaa, kirjoittaa kriittinen arvio kirjasta vai saada haukkumakirje suoraan kotiin kannettuna. Jotkut loukatuksi itsensä tuntevat ovat hyvin peräänantamattomia ja pitkävihaisia. Kuulin vuosia jälkeenpäin, että eräs tuohtunut kirjailija halusi käyttää kustantamonsa tiedotustilaisuutta hyväkseen haukkuakseen minua, käsittääkseni nimeltä, mutta kustantamon tiedotusosasto sai tästä vihiä ja puhui kirjailijan ympäri. Nähdäkseni kaikkien osapuolien onneksi.

Tilanne on tietysti sosiaalisen median ja blogien aikana muuttunut radikaalisti. Miksi kirjailija ei käyttäisi tilaisuutta hyväkseen ja osoittaisi Facebook- tai Twitter-päivityksessä ne virheet, jotka arvostelija on tehnyt? Tai kertoisi, miksi juuri tämä kriitikko oli täysin väärä henkilö arvioimaan juuri tämän kirjan? Sitä ei pidetä enää säälittävänä, vaan pikemminkin rohkeana tekona. Kirjailija ei ole enää haluton vain ottamaan vastaan haukkuja tai epämääräisesti muotoiltuja kehuja, vaan hän pystyy tarvittaessan panemaan hanttiin "väärille" lukutavoille.

(Boris Hurtta muuten kehui Haamua!)

Yleinen kommentti on viime aikoina ollut, että kirjoissa ei mitään ole vahingossa, kaikki on tahallaan sinne laitettu - jos siis kriitikko sattuu vaikka sanomaan, että jokin elementti kirjassa ei tunnu perustellulta tai jos kirja tuntuu kriitikosta liian pitkältä. Tuntuu vähän oudolta: eikö kukaan muka anna alitajuntansa tms. viedä niin että tuloksena on jotain ennalta-arvaamatonta? Puhumattakaan siitä, että monen vuoden pohdinnan jälkeenkin voi tehdä itse virhearvion. Eikö tällaista muka tapahdu elämässä koko ajan? Miksi taideteos olisi siitä jotenkin erillinen, irrallinen juttu? Ovatko taiteilijat neroja, joiden kaikki teot ovat erehtymättömiä? Minä ainakin tiedän täsmälleen, mitkä asiat Jumalten tuhossa, Haamussa ja Viimeisessä bjarmialaisessa ovat väärin, pitkän harkinnan jälkeenkin (sentään tein Jumalten tuhoa yli kymmenen vuotta!). Tiedän, että monen vuoden tekemisen jälkeen Pulpografiassa, Kuudestilaukeavissa ja Valkoisessa hehkussa monet asiat ovat päin helvettiä, vaikka tein niitä pitkään ja hartaasti. (No okei, Kuudestilaukeavissa on suurin piirtein kaikki oikein.)

Ylläoleva ei tarkoita sitä, ettenkö ymmärtäisi vastapuolen argumentteja. Kriitikoilla on tekijöihin nähden enemmän valtaa kuin he tai toimitukset yleensä suostuvat myöntämään. Kielteinen arvostelu tai arvostelematta jättäminen voivat olla isoja tekoja tulevaa uraa tai apurahoja ajatellen. En osaa ajatella, mitä ne tarkoittavat vaikkapa kuvataiteen ja näyttelyiden alueella. On kuitenkin eri asia arvioida Cheekin kaltaisen megasuosikin julkista henkilöä kuin vaikkapa aloittelevan kirjailijan. Mikä on sallittua yhtäällä ei ole välttämättä sallittua - tai ainakaan järkevää - toisaalla. (Ylläoleva ei myöskään tarkoita muuten sitä, että pitäisin Jumalten tuhoa tai Haamua, Viimeisestä bjarmialaisesta puhumattakaan, kauhean tärkeinä kirjoina, joita ei saisi rusikoida niin paljon kuin haluaa - vaikka se minua itseäni satuttaisikin.)

Tämä on vähän tämmöinen toisaalta-toisaalta -juttu. Kaikki ovat oikeassa. En aina innostu, kun kirjailijat - tai muut taiteilijat - suuttuvat teostensa arvosteluista sosiaalisessa mediassa, mutta en myöskään mene sörkkimään sekaan ja sanomaan, että kriitikolla on oikeus kirjoittaa niin kuin itse haluaa (niin kuin kirjailijallakin on). Minähän se olen, joka en pysty omien teosteni arvosteluita lukemaan.

Romaanini Lovecraftista

Aiemmin kyselin, kenellä suomalaisella kirjailijalla on eniten kustantajia. Nyt kysyn, kuka on ensimmäinen suomalainen kirjailija, jonka teos sijoittuu Hollywoodiin.

Eilen maanantaina ilmestyi Turbatorin kahdeksan kirjan jättijulkkareilla (mikään kustantajahan ei enää järjestä julkkareita, mutta onneksi Turbatoriin voi luottaa - oli kuohuviiniäkin!) pienoisromaanini Haamu, jonka alaotsikko kuuluu Kertomus Hollywoodista. Se on ihan ehta Hollywood-romaani, jonka päähenkilö on H. P. Lovecraft, joka yrittää kesällä 1941 elättää itseään käsikirjoittajana unelmakaupungissa.

Hetkinen? Eikös Lovecraft kuollut syöpään vuonna 1937? Kyllä kuoli - Haamun maailmassa hän selvisi ihmeenomaisesti, mutta - sitä tietenkään tässä ääneen sanomatta - masentui, tuhosi suuren osan tuotantoaan, möi omaisuutensa ja lähti Hollywoodiin. Siellä hän on kirjoittanut jo yhden elokuvan, jonka nimeä ja tekijöitä ei suostu kenellekään paljastamaan, ja tekee länkkäriä Victor Adamson -nimiselle Hollywoodin liepeillä toimivalle halpistuottajalle, joka näyttelee itse surkeitten elokuviensa pääosat.

En tiedä, kuulostaako tämä kenenkään mielestä järkevältä (saati mahdolliselta tai todennäköiseltä), mutta ajatus Lovecraftista Hollywoodissa on pyörinyt mielessäni varmaan jo yli kymmenen vuotta. Sitä pohti aikoinaan eräs kirjailija, jonka nimen olen jo unohtanut, eräällä ulkomaisella kirjallisuusaiheisella sähköpostilistalla, jossa olin jäsenenä. Hän ehdotti, että Lovecraft olisi voinut olla Hollywoodissa jo 1920-luvulla ennen kirjailijanuransa tunnetuinta ja merkittävintä vaihetta. Sekin olisi voinut olla ihan kiehtova lähtökohta tarinalle. Jostain kuitenkin tuli ajatus siitä, että Lovecraft ei olekaan kuollut. Se sai myös luvan selittää sen, miksi Lovecraft on kirjassa niin erilainen kuin hän todellisuudessa ilmeisesti oli. Hänen tyylinsä on muuttunut vähäsanaiseksi ja melankoliseksi - tämä lienee kohta, jota Lovecraft-puristit eniten tulevat ihmettelemään. Puristit saattavat myös ihmetellä, että teos itse ei edusta kauhua eikä oikein mitään muutakaan lajityyppiä - ellei sitten vaihtoehtohistoriallinen elementti tee siitä automaattisesti spekulatiivista fiktiota.

Haamussa on muitakin elementtejä, joista en ihan tarkkaan tiedä, mistä ne tulivat - varsinkin lopetus, jonka sain näynomaisesti päiväunilta hitaasti herätessäni. Siinä on tosin vaikutteita James Sallisin Kylmän kyydin eli Driven (jota olin hommaamassa suomeksi) lopetuksesta. Toinen teos, joka antoi vaikutteita Haamuun, on Joan Didionin Hollywood-romaani Play It As It Lays, jonka luin ennen kuin ryhdyin oman kirjani pariin. Didionin kirjassa on jonkin verran fragmentaarinen rakenne, samoin Haamussa, jossa on paljon irrallisia kohtauksia Lovecraftista käsikirjoituksen kimpussa sekä kanteenkin päätynyt kohtaus Lovecraftista raunioituneella kerrostalotontilla. Samaa fragmentaarisuutta on lopussa.

Olen jäävi arvioimaan, pysyykö lukija kirjallisten ja elokuvallisten viittausten kyydissä. Teksti vilisee unohdettuja elokuvaohjaajia ja käsikirjoittajia sekä muita pulp-kirjailijoita, enimmäkseen Lovecraftin kollegoita ja kirjeenvaihtotovereita. Mietin, että teoksen loppuun olisi voinut lisätä henkilöhakemiston lyhyine selityksineen, mutta sai jäädä kuitenkin. Sen verran voin sanoa, että lähes kaikki teoksessa mainitut kirjailijat ja Hollywood-ihmiset ovat todellisia.

Kannen kuvan piirsi Aapo Kukko.

Sen verran vielä, että kirjoitin kirjan apurahalla, mutta maininta tästä unohtui laittaa kirjaan hyvien tapojen vastaisesti. Kiitos siis Turun kaupungin kulttuurilautakunnalle sekä Varsinais-Suomen läänin taidetoimikunnalle (entiselle, nykyäänhän se on Taiteen edistämiskeskusta).