Kritiikki on kriisissä - jälleen kerran!

Kritiikkiä luonnehtii se että se on aina kriisissä. Koskaan ei ole ollut aikaa, että olisi todettu, että juuri nyt kirjoitetaan hyvää kritiikkiä. Tässä kritiikki vertautuu journalismiin, josta se luonnollisesti on osa. Journalismia kyllä voi olla ilman kritiikkiä ja varmasti moni haluaisikin heittää sen huuthemmettiin lehdistä tai muusta mediasta pilaamasta meininkiä. (Ja tätähän on viime aikoina myös tapahtunut.)

Kirjoitan asiasta tolkuttoman myöhään ja kohu on jo laantunut, mutta monet eri tapaukset viime aikoina saavat sanomaan: kritiikki on kriisissä jälleen kerran. Ensiksi Oskari Onninen kirjoitti porttikiellon arvoisesti Cheekin albumista arvion, jossa hän ei kuvaile musiikkia lainkaan ja jossa - erään Facebook-kommentoijan mukaan - hän hyökkäsi ala-arvoisesti Cheekin kimppuun henkilönä. (Tässä muuten Kaasuputken Jami Järvinen mainiosti selittää kädestä pitäen, miksi Cheekin levyä arvioitaessa pitää tai ainakin voi nimenomaan käydä henkilön kimppuun.)

Sitten isossa ja tärkeässä päivälehdessä julkaistiin samana päivänä kaksi kirja-arviota, joita sekä kohteena olevat kirjailijat että heidän kollegansa pitivät ala-arvoisina, mauttomina ja asiantuntemattomina. Kritiikki ja varsinkin tämän päivälehden kirjallisuuskriitikki tuomittiin Facebook-keskusteluissa alimpaan maanrakoon. Se on lyhentynyt, pinnallistunut, tullut asiantuntemattomaksi ja henkilöönkäyväksi, ketä tahansa laitetaan kirjoittamaan mistä tahansa kirjasta ja niin edelleen. Luulisin että kaikki argumentit on kuultu kaikkina vuosikymmeninä. Totta on, että Suomessa oli aikoinaan yleistä tehdä elokuvakritiikkiä niin että elokuvaa lähetettiin katsomaan juoksupoika eli lähetti. Tämä kertoi sitten vaikutelmia jollekin lehden toimittajalle, joka naputteli juoksupojan mielipiteet jutuksi. Tällaista ei varmaankaan enää tapahdu.

Yleensä on pidetty asiallisena, että kirjailija tai muu taiteilija ei vastaa saamaansa kritiikkiin. Nielköön kiukkunsa. Se on kieltämättä vaikeaa. Itse elän niin että en joko lue saamiani kritiikkejä tai sitten pyydän esilukijoita, kuten vaimoa, tarkistamaan tekstit etukäteen ja kertomaan, voinko lukea ne menettämättä yöuniani. Myönteisenkin arvion lukeminen voi tuntua henkisesti raskaalta.

Minulla on jalka kummassakin leirissä. Kirjoitan kritiikkejä ja teen kirjoja. Minulla on ainakin joskus ollut maine pisteliäänä kriitikkona, olen saanut kuittailuja niin kirjantekijöiltä kuin kustantajiltakin. Toimituksiin vihaisia kirjeitä lähettäviä kirjailijoita on kyllä yleensä pidetty lähinnä säälittävinä. Olen kokenut tätä itsekin - en tiedä, kumpi on pahempaa, kirjoittaa kriittinen arvio kirjasta vai saada haukkumakirje suoraan kotiin kannettuna. Jotkut loukatuksi itsensä tuntevat ovat hyvin peräänantamattomia ja pitkävihaisia. Kuulin vuosia jälkeenpäin, että eräs tuohtunut kirjailija halusi käyttää kustantamonsa tiedotustilaisuutta hyväkseen haukkuakseen minua, käsittääkseni nimeltä, mutta kustantamon tiedotusosasto sai tästä vihiä ja puhui kirjailijan ympäri. Nähdäkseni kaikkien osapuolien onneksi.

Tilanne on tietysti sosiaalisen median ja blogien aikana muuttunut radikaalisti. Miksi kirjailija ei käyttäisi tilaisuutta hyväkseen ja osoittaisi Facebook- tai Twitter-päivityksessä ne virheet, jotka arvostelija on tehnyt? Tai kertoisi, miksi juuri tämä kriitikko oli täysin väärä henkilö arvioimaan juuri tämän kirjan? Sitä ei pidetä enää säälittävänä, vaan pikemminkin rohkeana tekona. Kirjailija ei ole enää haluton vain ottamaan vastaan haukkuja tai epämääräisesti muotoiltuja kehuja, vaan hän pystyy tarvittaessan panemaan hanttiin "väärille" lukutavoille.

(Boris Hurtta muuten kehui Haamua!)

Yleinen kommentti on viime aikoina ollut, että kirjoissa ei mitään ole vahingossa, kaikki on tahallaan sinne laitettu - jos siis kriitikko sattuu vaikka sanomaan, että jokin elementti kirjassa ei tunnu perustellulta tai jos kirja tuntuu kriitikosta liian pitkältä. Tuntuu vähän oudolta: eikö kukaan muka anna alitajuntansa tms. viedä niin että tuloksena on jotain ennalta-arvaamatonta? Puhumattakaan siitä, että monen vuoden pohdinnan jälkeenkin voi tehdä itse virhearvion. Eikö tällaista muka tapahdu elämässä koko ajan? Miksi taideteos olisi siitä jotenkin erillinen, irrallinen juttu? Ovatko taiteilijat neroja, joiden kaikki teot ovat erehtymättömiä? Minä ainakin tiedän täsmälleen, mitkä asiat Jumalten tuhossa, Haamussa ja Viimeisessä bjarmialaisessa ovat väärin, pitkän harkinnan jälkeenkin (sentään tein Jumalten tuhoa yli kymmenen vuotta!). Tiedän, että monen vuoden tekemisen jälkeen Pulpografiassa, Kuudestilaukeavissa ja Valkoisessa hehkussa monet asiat ovat päin helvettiä, vaikka tein niitä pitkään ja hartaasti. (No okei, Kuudestilaukeavissa on suurin piirtein kaikki oikein.)

Ylläoleva ei tarkoita sitä, ettenkö ymmärtäisi vastapuolen argumentteja. Kriitikoilla on tekijöihin nähden enemmän valtaa kuin he tai toimitukset yleensä suostuvat myöntämään. Kielteinen arvostelu tai arvostelematta jättäminen voivat olla isoja tekoja tulevaa uraa tai apurahoja ajatellen. En osaa ajatella, mitä ne tarkoittavat vaikkapa kuvataiteen ja näyttelyiden alueella. On kuitenkin eri asia arvioida Cheekin kaltaisen megasuosikin julkista henkilöä kuin vaikkapa aloittelevan kirjailijan. Mikä on sallittua yhtäällä ei ole välttämättä sallittua - tai ainakaan järkevää - toisaalla. (Ylläoleva ei myöskään tarkoita muuten sitä, että pitäisin Jumalten tuhoa tai Haamua, Viimeisestä bjarmialaisesta puhumattakaan, kauhean tärkeinä kirjoina, joita ei saisi rusikoida niin paljon kuin haluaa - vaikka se minua itseäni satuttaisikin.)

Tämä on vähän tämmöinen toisaalta-toisaalta -juttu. Kaikki ovat oikeassa. En aina innostu, kun kirjailijat - tai muut taiteilijat - suuttuvat teostensa arvosteluista sosiaalisessa mediassa, mutta en myöskään mene sörkkimään sekaan ja sanomaan, että kriitikolla on oikeus kirjoittaa niin kuin itse haluaa (niin kuin kirjailijallakin on). Minähän se olen, joka en pysty omien teosteni arvosteluita lukemaan.

Miksi kirjan mielestäni tulisi olla lyhyt?

Helsingin Sanomissa julkaistiin noin viikko sitten arvioni amerikkalaisen Gillian Flynnin hitiksi nousseesta jännäristä Kiltti tyttö. Kehun kirjaa kohtuullisesti (se on todellakin kekseliäs, ja samalla se on julma kuvaus 2000-luvun alun kolmekymppisten elämäntavasta ja sisältää monia ironisia oivalluksia), mutta moitin sitä liiasta pituudesta. Kirjoitan jotenkin niin, että samat säväykset ja samat yllätykset saisi sata sivua vähemmälläkin määrällä.

Huomasin, että tätä kohtaa moitiskeltiin ja naureskeltiinkin Facebookissa. Eräs kustannusalan toimija oli sitä mieltä, että on tyypillistä kriitikolle, että valittaa viihdyttävän kirjan pituudesta. Jutussa totean, että ylimääräinen pituus ei välttämättä ole kirjailijan vika, vaan kustannusmaailman, joka vaatii aina vain pidempiä kirjoja. Tätä kohtaa eräs tunnettu kirjailija siteerasi ja sanoi, ettei hän ole törmännyt vastaaviin mekanismeihin. Ehkä olisi pitänyt selventää, että ajattelin keskeisesti amerikkalaista kustannusmaailmaa, jossa todellakin lajityyppikirjailijoilta vaaditaan pitkiä kirjoja. (Olen kyllä huomannut saman hiipineen Suomeenkin: esimerkiksi Tapani Baggen kirjat ovat pidentyneet viime aikoina. Mutta edelleen täällä kirjailijalla on enemmän vapautta valita aiheensa ja käsittelytapansa kuin Yhdysvalloissa. Ja huomautan vielä, että puhun nimenomaan lajityyppikirjailijoista, jollainen Flynn on, vaikka Kiltti tyttö onkin ylittänyt genrerajoja suosiossaan.)

Sama kirjailija totesi myös, että kriitikko ei koskaan tajua, että kirjailija tekee tahallaan asioita, ei vahingossa. Vähän ihmettelen: pitäisikö ihailla sitä, että tahallaan pitkitetään tarinaa? Ajatus on ilmeisesti se, että kirja on niin viihdyttävä, että sen parissa halutaan viettää enemmän aikaa. Siihen halutaan uppoutua ja viettää siellä, sen maailmassa aikaa.

Tämä uppoutuminen on tietysti jotain samaa kuin koukuttavuus, josta kirjoitin edellisessä tekstissä Tommi Melenderin esseekokoelman yhteydessä (Kiiltomatoon tulee elokuussa kirjasta kirjoittamani arvio, jossa käsittelen hiukan samoja asioita). Pitäisi tuntea vaikkapa deleuzelaista teoriaa, jotta asiaa voisi paremmin analysoida, mutta tuntuu ainakin mutuhuttu-pohjalta, että asiat liittyvät yhteen. Uppoutuminen perustuu kapitalistiseen halun maksimointiin. Jotta lukija tuntisi saavansa kirjasta riittävästi irti, sen pitää viedä lukijansa omaan maailmaansa niin täysin, että lukijalla ei ole mitään valitettavaa. (Tämän voisi halutessaan yhdistää kustannusalan kriisiin: 150-200-sivuiset kirjat, jotka ennen olivat melkein vakio, tuntuisivat nykylukijasta huijaukselta eikä niitä enää ostettaisi.)

Perustelematon irtohuomio: ehkä tässä uudessa suhteessa kirjoihin on myös jotain samaa kuin tietokonepeleissä, joihin todella uppoudutaan. Ja toinen: biisithän kestävät nykyään melkein järjestään neljä minuuttia, jolloin kahden minuutin jälkeen käytännössä toistetaan samaa, vaikka ideat kuluivat jo siihen ekaan kahteen minuuttiin. Loput kaksi minuuttia käytetään vain siinä biisissä olemiseen. Mikseivät pitkät jatkuvajuoniset tv-sarjatkin voisi toimia saman periaatteen varassa? Niitähän ei oikeasti ole tarkoitus katsoa televisiosta jakso kerrallaan, vaan boksilta tai Netflixistä putkeen.

Tällaisesta kahden pennin teoretisoinnista sivussa olen yksinkertaisesti sitä mieltä, että todellinen ammattitaidon osoitus on luoda samat tunteet ja samat ajatukset vähemmässä. Flynnin kirjassa on kohtauksia, joissa toistetaan samoja asioita moneen eri kertaan. Henkilöt tilittävät samoja tuntemuksia vain hiukan eri sanoin. En keksinyt, miksi ne olivat tarpeellisia - vaikka ne tietysti olivatkin viihdyttäviä, nokkelaa sanailua kun olivat. Koen lukijana itseäni pidettävän tyhmänä, jos asioita selitetään liian pitkään ja liian perusteellisesti. Lisäksi kirjan lopetus oli pitkitetty (enkä myöskään ihan uskonut siihen; nähdäkseni uskottavampi lopetus olisi ollut ainakin 30 sivua lyhyempi).

Tiedän kyllä, että feministisessä kirjallisuusteoriassa sanotaan, että tiivistäminen on patriarkaatin fiktiivisen ylivallan pönkittämistä. Kirjoittamisessa ei anneta tilaa tunteille tai rönsyilylle, vaan ne halutaan pimittää tai pitää tiukasti hallinnassa - esimerkkinä vaikkapa Hemingway. Ehkä eniten kuitenkin pidän kirjoista, joissa tämä miehiseksi väitetty kurinalaisuus valjastetaan samaisen patriarkaatin kritiikkiin, kuten vaikkapa Jim Thompsonilla (sillä alkuperäisellä), Jason Starrilla tai Charles Willefordilla (tai Tracy Chevalierilla!).

Tietysti on pitkiä kirjoja, jotka kestävät pituutensa: Tolkienin Sormusten herra (vaikka voisi siitä ehkä ne laulut jättää pois), Jonathan Littellin Hyväntahtoiset, Theodore Roszakin Flicker, Sarah Watersin Silmänkääntäjä, Cervantesin Don Quijote... Lajityyppikirjallisuudessa en osaa vastustaa James Ellroyn Los Angeles -kvartetin teosten laajuutta eikä pituus häiritse minua esimerkiksi Michael Connellyn kirjoissa, vaikka joskus huomaan niidenkin kohdalla ajattelevani, että kunpa näitä saisi tiivistää. Samoin Justin Croninin Ensimmäinen siirtokunta eeppisenä, lähes länkkärimaisena kuvauksena kansakunnan synnystä oli hyvinkin perustellusti lähes tuhatsivuinen. (Joku voi sanoa tähän, että näköjään olen sitä mieltä, että suuret ja vakavat kirjat voivat olla pitkiä ja että väheksyn ihmissuhteiden paneutunutta kuvausta.)

Toisaalta kyse on myös yksinkertaisesti siitä, että olen kärsimätön ihminen ja kärsimätön siis myös lukijana. Liian pitkä kirja on pois muista kirjoista.