Kritiikki on kriisissä - jälleen kerran!

Kritiikkiä luonnehtii se että se on aina kriisissä. Koskaan ei ole ollut aikaa, että olisi todettu, että juuri nyt kirjoitetaan hyvää kritiikkiä. Tässä kritiikki vertautuu journalismiin, josta se luonnollisesti on osa. Journalismia kyllä voi olla ilman kritiikkiä ja varmasti moni haluaisikin heittää sen huuthemmettiin lehdistä tai muusta mediasta pilaamasta meininkiä. (Ja tätähän on viime aikoina myös tapahtunut.)

Kirjoitan asiasta tolkuttoman myöhään ja kohu on jo laantunut, mutta monet eri tapaukset viime aikoina saavat sanomaan: kritiikki on kriisissä jälleen kerran. Ensiksi Oskari Onninen kirjoitti porttikiellon arvoisesti Cheekin albumista arvion, jossa hän ei kuvaile musiikkia lainkaan ja jossa - erään Facebook-kommentoijan mukaan - hän hyökkäsi ala-arvoisesti Cheekin kimppuun henkilönä. (Tässä muuten Kaasuputken Jami Järvinen mainiosti selittää kädestä pitäen, miksi Cheekin levyä arvioitaessa pitää tai ainakin voi nimenomaan käydä henkilön kimppuun.)

Sitten isossa ja tärkeässä päivälehdessä julkaistiin samana päivänä kaksi kirja-arviota, joita sekä kohteena olevat kirjailijat että heidän kollegansa pitivät ala-arvoisina, mauttomina ja asiantuntemattomina. Kritiikki ja varsinkin tämän päivälehden kirjallisuuskriitikki tuomittiin Facebook-keskusteluissa alimpaan maanrakoon. Se on lyhentynyt, pinnallistunut, tullut asiantuntemattomaksi ja henkilöönkäyväksi, ketä tahansa laitetaan kirjoittamaan mistä tahansa kirjasta ja niin edelleen. Luulisin että kaikki argumentit on kuultu kaikkina vuosikymmeninä. Totta on, että Suomessa oli aikoinaan yleistä tehdä elokuvakritiikkiä niin että elokuvaa lähetettiin katsomaan juoksupoika eli lähetti. Tämä kertoi sitten vaikutelmia jollekin lehden toimittajalle, joka naputteli juoksupojan mielipiteet jutuksi. Tällaista ei varmaankaan enää tapahdu.

Yleensä on pidetty asiallisena, että kirjailija tai muu taiteilija ei vastaa saamaansa kritiikkiin. Nielköön kiukkunsa. Se on kieltämättä vaikeaa. Itse elän niin että en joko lue saamiani kritiikkejä tai sitten pyydän esilukijoita, kuten vaimoa, tarkistamaan tekstit etukäteen ja kertomaan, voinko lukea ne menettämättä yöuniani. Myönteisenkin arvion lukeminen voi tuntua henkisesti raskaalta.

Minulla on jalka kummassakin leirissä. Kirjoitan kritiikkejä ja teen kirjoja. Minulla on ainakin joskus ollut maine pisteliäänä kriitikkona, olen saanut kuittailuja niin kirjantekijöiltä kuin kustantajiltakin. Toimituksiin vihaisia kirjeitä lähettäviä kirjailijoita on kyllä yleensä pidetty lähinnä säälittävinä. Olen kokenut tätä itsekin - en tiedä, kumpi on pahempaa, kirjoittaa kriittinen arvio kirjasta vai saada haukkumakirje suoraan kotiin kannettuna. Jotkut loukatuksi itsensä tuntevat ovat hyvin peräänantamattomia ja pitkävihaisia. Kuulin vuosia jälkeenpäin, että eräs tuohtunut kirjailija halusi käyttää kustantamonsa tiedotustilaisuutta hyväkseen haukkuakseen minua, käsittääkseni nimeltä, mutta kustantamon tiedotusosasto sai tästä vihiä ja puhui kirjailijan ympäri. Nähdäkseni kaikkien osapuolien onneksi.

Tilanne on tietysti sosiaalisen median ja blogien aikana muuttunut radikaalisti. Miksi kirjailija ei käyttäisi tilaisuutta hyväkseen ja osoittaisi Facebook- tai Twitter-päivityksessä ne virheet, jotka arvostelija on tehnyt? Tai kertoisi, miksi juuri tämä kriitikko oli täysin väärä henkilö arvioimaan juuri tämän kirjan? Sitä ei pidetä enää säälittävänä, vaan pikemminkin rohkeana tekona. Kirjailija ei ole enää haluton vain ottamaan vastaan haukkuja tai epämääräisesti muotoiltuja kehuja, vaan hän pystyy tarvittaessan panemaan hanttiin "väärille" lukutavoille.

(Boris Hurtta muuten kehui Haamua!)

Yleinen kommentti on viime aikoina ollut, että kirjoissa ei mitään ole vahingossa, kaikki on tahallaan sinne laitettu - jos siis kriitikko sattuu vaikka sanomaan, että jokin elementti kirjassa ei tunnu perustellulta tai jos kirja tuntuu kriitikosta liian pitkältä. Tuntuu vähän oudolta: eikö kukaan muka anna alitajuntansa tms. viedä niin että tuloksena on jotain ennalta-arvaamatonta? Puhumattakaan siitä, että monen vuoden pohdinnan jälkeenkin voi tehdä itse virhearvion. Eikö tällaista muka tapahdu elämässä koko ajan? Miksi taideteos olisi siitä jotenkin erillinen, irrallinen juttu? Ovatko taiteilijat neroja, joiden kaikki teot ovat erehtymättömiä? Minä ainakin tiedän täsmälleen, mitkä asiat Jumalten tuhossa, Haamussa ja Viimeisessä bjarmialaisessa ovat väärin, pitkän harkinnan jälkeenkin (sentään tein Jumalten tuhoa yli kymmenen vuotta!). Tiedän, että monen vuoden tekemisen jälkeen Pulpografiassa, Kuudestilaukeavissa ja Valkoisessa hehkussa monet asiat ovat päin helvettiä, vaikka tein niitä pitkään ja hartaasti. (No okei, Kuudestilaukeavissa on suurin piirtein kaikki oikein.)

Ylläoleva ei tarkoita sitä, ettenkö ymmärtäisi vastapuolen argumentteja. Kriitikoilla on tekijöihin nähden enemmän valtaa kuin he tai toimitukset yleensä suostuvat myöntämään. Kielteinen arvostelu tai arvostelematta jättäminen voivat olla isoja tekoja tulevaa uraa tai apurahoja ajatellen. En osaa ajatella, mitä ne tarkoittavat vaikkapa kuvataiteen ja näyttelyiden alueella. On kuitenkin eri asia arvioida Cheekin kaltaisen megasuosikin julkista henkilöä kuin vaikkapa aloittelevan kirjailijan. Mikä on sallittua yhtäällä ei ole välttämättä sallittua - tai ainakaan järkevää - toisaalla. (Ylläoleva ei myöskään tarkoita muuten sitä, että pitäisin Jumalten tuhoa tai Haamua, Viimeisestä bjarmialaisesta puhumattakaan, kauhean tärkeinä kirjoina, joita ei saisi rusikoida niin paljon kuin haluaa - vaikka se minua itseäni satuttaisikin.)

Tämä on vähän tämmöinen toisaalta-toisaalta -juttu. Kaikki ovat oikeassa. En aina innostu, kun kirjailijat - tai muut taiteilijat - suuttuvat teostensa arvosteluista sosiaalisessa mediassa, mutta en myöskään mene sörkkimään sekaan ja sanomaan, että kriitikolla on oikeus kirjoittaa niin kuin itse haluaa (niin kuin kirjailijallakin on). Minähän se olen, joka en pysty omien teosteni arvosteluita lukemaan.

Kevyt kesäpostaus: Jumalten tuhon leikkisä arvio

Romaanini Jumalten tuho ei tehnyt kummoistakaan vaikutusta suomalaiseen kirjalliseen kenttään. Sitä on myyty todella vähän ja arvostelut ovat olleet ristiriitaisia, osaksi ylistäviä, osaksi armotta lyttääviä. Olen koettanut tässä opetella tulemaan tämän kanssa toimeen ja olla tekemättä siitä liian suurta numeroa. 

Tässä kuitenkin erittäin myönteinen arvio kirjasta sitaatteineen (joista kaikkiin en ole kielellisesti kauhean tyytyväinen, mutta en nyt rupea niitä korjailemaankaan). Juttu ilmestyi pienessä kirjasessa, jonka kokosin vaimoni ja minun yhteisten 80-vuotisjuhlien kunniaksi. 50 kappaleen painoksena ilmestynyt kirja on tulevaisuudessa keräilyharvinaisuus (sikäli kuin tulevaisuudessa keräilyharvinaisuuksia on; tästä aiheesta ehkä myöhemmin). Arvion kirjoitti opiskeluajan toverini ja hyvä ystäväni, nykyään Joensuun yliopistossa vaikuttava kirjallisuudentutkija Markku Lehtimäki, joka tietysti on jossain määrin jäävi arvioimaan Jumalten tuhoa (isommassa mediassa asia olisi ollutkin ongelma, mutta ei esimerkiksi Tiedonantajassa), mutta en malta kuitenkaan olla postaamatta Markun tekstiä tänne, varsinkin kun olen juuri lähdössä reissuun ja takaraivossa nakuttaa lomasta huolimatta ajatus, että blogiakin pitää päivittää. 

Markku Lehtimäki 
Jumalten tuho – vai lajityyppien?

Juri Nummelinin tähänastisen fiktiivisen tuotannon pääteoksessa Jumalten tuho (2012) kovaksikeitetty pulp-fiktio ja realistinen arkikuvaus kohtaavat apokalyptisen fantasian ja maagisen realismin. Tarinassa on tajunnallisia irtiottoja moneen lähtöön: on kuin suomalaisen salapoliisiromaanin velvoittava perintö yhdistyisi kansainvälisen korkeakirjallisuuden vaatimuksiin ja populaariviihteen konventioihin. Näin ollen romaanin leikkaukset ajasta, paikasta ja todellisuudesta toiseen ovat yllättäviä, rajujakin.
Ottakaamme esimerkiksi tämän muotoaan ja tarkoitustaan etsivän romaanin kolme aloitusta:

Somero, Suomi, 20.4.1918
Hengitys höyrysi paksuna kylmässä ja kosteassa aamuilmassa. Sanden ei ollut nukkunut kahteen yöhön, mutta häntä ei väsyttänyt – vielä. (7)

Vatikaani, 20.4.1928
Kardinaali Lucarelli kääntyi ja iski viestin tuonutta miestä pitkällä veitsellä vatsaan. Kun mies oli kaatunut kuolleena lattialle vatsaansa pidellen, kardinaali puhdisti veitsen miehen kaapuun ja työnsi sen takaisin kävelykeppinsä sisälle. Sitten hän häipyi ovesta. (13)

Forssa, Suomi, 21.4.1928
Tanner ei halunnut herätä. Hän halusi jäädä sänkyyn makaamaan. Hänellä oli päällään puvun housut ja valkoinen paita edellisillalta. Hän oli repäissyt olkaimet olkapäiltä alas, mutta housut olivat vielä jalassa. Kengistä oikea oli jäänyt lattialle, toinen oli vielä jalassa. (14)

Ja kenties vielä yksi aloitus, jotta saisimme kokonaiskuvan Jumalten tuhon laaja-alaisesta rekisteristä: ”Lucifer ajatteli mielellään olevansa maailman hallitsija. Ainoa ja oikea. Jahvea ei kiinnostanut mikään, mitä Maan päällä tapahtui, ihmisillä kun oli vapaa tahto valita Jeesus Kristus” (21).
Mitä lukijan olisi pääteltävä näistä aloituksista? Sisällissodan traumat, Dan Brown -henkinen Vatikaanin valtapeli, forssalaisen poliisin krapulainen herääminen väärällä jalalla pelastamaan maailmaa, jonka Helvetin voimat panevat uuteen uskoon Kristuksen kaksoisveljineen ja lentävine Abaddon-tappajineen, joka on hahmona jo puhdasta Bulgakovia – Nummelin vaatii lukijaltaan paljon, pyytäen häntä nielemään ilolla mielikuvituksellisen keitoksen.
Jumalten tuho ei – onneksi – ole kuitenkaan raskaan wagneriaanista Götterdämmerungia tai Valkyyrioiden ratsastusta. Se on pikemminkin leikittelevä, uusia mielleyhtymiä rakenteleva ajatuskoe. Tarinamaailman paikoin suorasukainen uskonnollinen herja saattaa oudoksuttaa vakavamielistä lukijaa, mutta toisaalta Nummelinin kierrättämä katolinen kuvasto ja sen uudelleentulkinta sensuelleine Neitsyt Marioineen ja kompastelevine Kristuksineen on täyttä Buñuelia. Romaanin teologinen taso hepreankielisiä nimiä myöten on kyllä tarkkaan tutkittua.
Jumalten tuhon voimallisin herja kohdistuu kuitenkin uskomukseen lajityyppien puhtaudesta. Kukapa lähtökohtaisesti oivaltaisi, että tunnelmallisen, historiaa huokuvan Forssa-kuvauksen, dekkariromaaneista tutun napakan dialogin, kiemuraisen salaliittojuonen sekä ilmestyskirjamaisen draaman höysteenä olisi splatteria, joka muistuttaa Peter Jacksonin huonoa makua parhaimmillaan? Sillä katso:

Tanner raivasi ulko-oven edessä olevan pöydän alas ja tunkeutui ulos pihamaalle. Hän juoksi enkelin luokse ja käänsi tämän ympäri. Enkelin rintakehä oli revennyt ja kaikki sisällä ollut oli valunut ulos. Tappaja oli repinyt enkelin rinnan auki sapelikynsillään. (…)
Tanner käänsi aseen Salomaan joukkoja vastaan ja painoi liipaisinta. Aseesta lähti nopeassa sarjassa hohtavia luoteja. Salomaan miehet räjähtivät, ja ilmassa lensi verta ja lihanpaloja. (190)

Niin räjähtävät genrerajatkin Nummelin uskaliaassa mutta täsmällisessä ja tarkkavaistoisessa käsittelyssä.
Kaiken jylyn ja tuhon jälkeen palataan seesteiseen todellisuuteen – vaan mitä on todellisuus? ”Tanner katseli eilisillan jälkiä saastaisessa asunnossaan. Pottu pontikkaa, muutama pilsneri, kaikki tyhjinä. Yksi sitruunasooda” (233). Yksi asia on kuitenkin selvää ja kirkasta kuin vesi tässä erinomaisen viihdyttävässä ja kekseliäässä romaanissa: sympaattisen Tannerin seikkailuja lukisi mielellään lisääkin.
Lopussa siteerataan todenperäistä salapoliisikertomusta tammikuulta 1929: ”Kauheat hirviömurhat Forssassa! Murhaaja repi ihmisten sydämet rinnasta ja söi ne!” (234). Itse en ole käynyt Forssassa enkä aio tämän tositarinan perusteella siellä koskaan käydäkään.
Juri Nummelin: Jumalten tuho. Pikku-idis 2012.

Lukijan arvio Jumalten tuhosta: "neilgaimanmaisia sävyjä"

Ystäväni kääntäjä ja vanhan kirjallisuuden (sekä omituisen musiikin!) tuntija Arto Rintala lähestyi Facebook-viestillä. Arto kirjoitti näin: 

Sainpa just "Jumalten tuhon" luetuksi. Oli pakko pistää sen verran postia, että tykkäsin tosi paljon.

Ymmärrän nyt vähän paremmin, että olit vähän nyrheä sen HS-arvostelun suhteen; eipä siinä tosiaan tuotu pahemmin esille tuota "metafyysistä" puolta. Itsekin olin alunperin siinä uskossa, että keskitytään lähinnä toimintaan ja paukkeeseen. [tässä oli hymiö, jota ei voi tässä enää toistaa - jn]

Mä oon joskus harmikseni lukenut Harri V. Hietikon Roger Repo -kirjoja, ja sehän epäonnistuu ihan täydellisesti just tuon tyyppisen subject matterin kanssa. Ja kieltämättä se onkin vaikea alue. JT kuitenkin toimii hyvin; siihen tulee välillä jopa hiukan neilgaimanmaisia sävyjä, mikä on hienoo.

Luin koko jöötin keskellä oikoluku-urakkaani, joten olin tavallistakin herkistyneempi lähilukemaan tekstiä. Oikein sujuvaa kamaa oli kerronta & replat; sitä näkee nykyään yhä harvemmin!


Sen verran haluan Artoa tästä kiittää, että postaan tähän hienon biisin, jota tiedän Arton arvostavan.

Satakunnan Kansa Jumalten tuhosta

Jarmo Karonen, joka teki minusta mukavan haastattelun Satakunnan Kansaan muutama viikko sitten, myös arvioi Jumalten tuhon fiksusti ja rakentavasti, vaikka onkin samalla kriittinen. Juttu löytyy täältä.

Jumalten tuho: "Päähän sitten!"

Ensimmäisiä vertaisarvioita Jumalten tuhosta: ystäväni ja kollegani Jukka Halme luki kirjan jo ja kirjoitti näin: "Tykkäsin Jumalten tuhosta ihan oikeastikin, vauhtia piisasi ja henkilöhahmoihin tuli hyvin tuntumaa freneettisen väkivallan keskellä. Ja kukapa ei pitäisi kirjasta, jonka nimigalleria on tuollainen?" Kiitos, Jukka! Olen aina halunnut kirjoittaa kirjan, jota kiitetään "freneettisen väkivallan kuvauksesta"!


Tässä taas alkuperäistä "Jumalten tuho" -novellia lähes 25 vuoden takaa. FBI-agentti Gruber ryhtyy tositoimiin yksin jäätyään. Viittaus toiseen tunnettuun pulp-kirjoittajaan Dalyyn on vähän turhan itsestäänselvä. Myöhemmin tein Dalysta pitkän hakusanan esikoisteokseeni Pulpografiaan. Idea nauloilla täytetystä haulikosta on pöllitty Ken Parker -sarjakuvasta. Ihan sarjakuvan peckinpahilaista freneettisyyttä ei tässä tavoiteta - mutta onneksi paikalle saapuu muitakin kuin vain tavanomaisia eläviä kuolleita...

Gruber katseli vihaisena Fordin katoamista. Hän ei voinut tehdä asialle mitään, sillä hänen panoksensa olivat loppuneet. Nyt hän raivasi tietään huitomalla konepistoolinsa tukevalla perällä zombieita päähän. Kun hän pääsi talon luo, hän mursi oven ja syöksähti sisään.
"Mitäs täältä haet?"
Gruber katsoi kysyjää. Tämä oli pitkä ja roteva mies, jolla oli viikset ja kädessään jämerä Colt. "Asetta, jolla voin murskata kuolleitten päitä."
"Päähänkö niitä pitää ampua?"
Gruber nyökkäsi. "No, miten on? Haluatteko tuhota zombiet?"
"Zombie? Sekö niitten nimi on?"
"Joo joo. Onko teillä haulikkoa? Ja nauloja?"
"Molempia, mutta mitä helkkaria niillä?"
"Naulat tekevät ilkeää jälkeä osuessaan kuolleen aivoihin."
"Helkkari, olisitte heti sanonut!" Mies ryntäsi pois eteisestä.
Gruber katsahti ulos ja huomasi zombien lähestyvän rikkinäistä ovea tuore liha mielessään. Nopeasti Gruber nappasi sateenvarjon ja työnsi sen zombien pään sisälle. Zombie horjui hetken ja kaatui vasten ovea. Se rämähti kokonaan auki. Kuolleet havaitsivat uuden syöntipaikan avautuneen ja puoli tusinaa kuollutta alkoi horjua kohti taloa.
"Zombiet tulevat!" Gruber huusi ja mies tuli juosten. Hänellä oli käsissään iso haulikko, naulapaketti ja kaksi 45-kaliiperista revolveria. Hän antoi haulikon ja naulat Gruberille, joka alkoi heti täyttää haulikon piippua.
"Päähän sitten!" hän huudahti miehelle.
Zombiet olivat enää parin metrin päässä. Gruber huudahti "Nyt!" ja miehet laukaisivat aseensa. Kolme kuollutta kupsahti maahan, mutta loput vain jatkoivat matkaansa. Miehet laukaisivat uudestaan ja loputkin kuolleet makasivat maassa.
"Sitten vain juostaan keskelle mylläkkää ja ammutaan niin saakelisti", Gruber sanoi ladatessaan haulikkoa.
"OK. Nimeni on Carroll John Daly."
"Frank Gruber."
Miehet kättelivät nopeasti, mutta lujasti. Sitten he juoksivat zombie- ja ihmislauman keskelle ammuskellen. Kun heidän aseensa olivat tyhjentyneet, Daly ja Gruber ryntäsivät saluunaan. Siellä makasi kuolleina sekä ihmisiä että jo kerran kuolleita. Joku muukin oli siis äkännyt päähän ampumisen olevan ainoa kunnon keino tappaa zombie.
"Ladataan aseet ja mennään uudestaan kentälle", Gruber sanoi ja kaivoi naulapaketin takkinsa taskusta.
Silloin saluunan yläpuolelta kuului mahtavaa jylinää, joka voimistui koko ajan.
"Mitä helvettiä?" Daly ihmetteli.
"Ulos ja äkkiä!" Gruber huudahti ja ryntäsi ulos. Daly seurasi perässä. Miehet katsahtivat taivaalle ja näkemänsä takia juoksivat vastapäiseen taloon.
Saluunan päälle laskeutui valtava pilvi. Saluuna hajosi ryskyen pilven alle. Kului hetki ja pilvi hajosi tuulen mukana.
Esiin tuli jättiläiskokoinen lautanen, jossa oli ikkunoita ja siivekkeet toisessa päässä.
 "Voi helvetti!" Daly huudahti Gruberin tyytyessä hieromaan silmiään. Lautasen kyljestä aukeni luukku, josta työntyi esiin tasanne ja sitä pitkin maahan lyllersi kolme kauhistuttavaa otusta. Ne olivat ruskean karvan peittämiä limamöykkyjä, joitten silmät sijaitsivat kolmisenkymmentä senttiä pitkien letkujen päissä ja joitten luurankomaisissa käsissä oli valkoisia kolmioita. Niistä lähti kaiken tuleen sytyttäviä säteitä. Kukaan ei voinut otuksille mitään, ne sytyttivät tuleen sekä ihmisiä että zombieita.
"Saakeli!" Daly huudahti. "Minä kun en aio jäädä tänne joittenkin limakasojen käristettäväksi tekemättä mitään! Kaveri, nyt tehdään uroteko!" Daly latasi pistoolinsa ja tökkäsi toiselle Gruberia olkapäähän. "Raukka!" hän huudahti.
"Ja Frank Gruberhan ei raukka ole!" Sanojaan tehostaakseen FBI:n agentti latasi molemmat piiput täyteen nauloja.
"Nyt mennään, perkele!" Daly karjaisi jotain, Gruber teki samoin ja miehet juoksivat ulos kohti otuksia. Päästyään tarpeeksi lähelle ja laukaisivat aseensa.
Kuului pari ulvahdusta, yksi otuksista kaatui, yksi alkoi vuotaa keltaista mönjää kaatumatta, ja viimeinen otus hiillosti Gruberin ja Dalyn aseellaan.

Alkuperäinen psykobilly- ja El Topo -henkinen Jumalten tuho

Tästä alkaa alkuperäinen "Jumalten tuho". Ollaan Jodorowskyn El Topo -elokuvan maisemissa, höystettynä psykobilly-mystiikalla ja Speden länkkärien huumorilla.

Novelli ilmestyi Tähtivaeltajan numerossa 4/1988, kun olin vasta 16. Novellin ensimmäisen version olin kirjoittanut jo reilua vuotta aikaisemmin. Muistan jaelleeni sen kopioita alkukeväällä 1987, jolloin olin koulun TET-jaksolla Porin kaupunginkirjaston musiikkiosastolla. Olin kopioinut novelleja isäni työpaikalla Satakunnan Työn painossa. Tähtivaeltajaankin teksti ei mennyt kertaheittämällä, vaan sitä piti kirjoittaa moneen kertaan uudestaan - kiitos siis Toni Jerrmanille, että tätä nyt kehtaa edes tällä tavalla levittää. Toni myös kyseli kommentteja tekstistä muiltakin, muistan että ainakin P. A. Manninen siitä sanoi sanansa. Hän toivoi, että mukana olisi kaiken muun lisäksi vielä merirosvoja - ja ehkä dinosauruksiakin...


Novellin jotkut versiot olivat hyvin erilaisia kuin tämä, julkaistu versio. Kerron novellista lisää tulevien postitusten myötä - tai oikeastaan siitä prosessista, jossa siitä kasvoi kokonainen romaani. Mutta tämän ensimmäisen postauksen myötä julistan suuren kilpailun alkaneeksi: jaossa on kolme kappaletta Jumalten tuho -romaania. Sinun ei tarvitse tehdä muuta kuin lähettää sähköposti osoitteeseen jumaltentuho@hotmail.com. Kirjoita otsikoksi "Jumalten tuho" ja viestikenttään nimesi ja osoitteesi. Voittajista ilmoitetaan tässä blogissa viikon päästä perjantaina (eli 16.3.), ja kirja tulee perässä postilla. No niin, sitten vain lukemaan noloa teinipojan tekstiä! (Kylläpä tekee mieli editoida melkein 25 vuotta vanhaa tekstiä...)

I 

Ratsastajia oli kaksi. Metrin korkuinen meksikolainen ratsasti ponilla ja piteli päänsä yllä kukallista sateenvarjoa. Laiha neekeri istui laiskannäköisen muulin päällä ja soitteli kitarallaan harrasta melodiaa.
Ratsut jolkottivat pitkin Legbone Cityn ainoata katua ja pysähtyivät saluunan eteen. Ratsastajat kapusivat alas, sitoivat ratsujensa kuolaimet tolppiin ja nousivat portaille.
"Tuosta saat! Ja tuosta!" Kuului läjähdys ja mies lensi horjuen ovesta ulos. Hän katsahti neekeriin ja meksikolaiseen, iski silmää ja ryntäsi takaisin sisälle. Kuului uusi läjähdys ja mies lensi ulos jääden nyt makaamaan hiekalle.
"Pöyristyttävää!" meksikolainen huudahti. Hän nyökkäsi ja he menivät sisälle.
Kitara napattiin heti neekerin käsistä ja lyötiin hänen päähänsä. Meksikolainen kavahti seinää vasten miesten alkaessa potkia neekeriä vatsaan. Koko saluuna oli täyden kaaoksen vallassa. Kaikki hakkasivat toisiaan vahingoista ja ihmishengistä välittämättä. Tätä touhua säesti alastoman tytön laulunhoilotus.
Meksikolainen mietti kuumeisesti, miten saisi tärkeän viestinsä huudettua metelin ylitse. Se oli mahdotonta, kukaan ei olisi siihen pystynyt, mutta meksikolainen päätti yrittää. "Kuunnelkaa kaikki!!!"
Turhaa, aivan kuin olisi yrittänyt pysäyttää pillastunutta hevosta sokerinpalalla.
Meksikolainen huusi lujempaa, mutta samalla tuloksella. Samassa hänen viereensä läjähti yksi humalaisista tappelijoista. Hän yritti nousta, mutta meksikolainen tarttui häntä kauluksesta ja sopotti suoraan tämän korvaan: "Legbone City on niin syntinen paikka, että El Cucaracha tuhoaa koko kaupungin. Jos haluatte katua, niin polttakaa vaatteenne ja juokaa lehmien juottovettä!"
Mies katseli meksikolaista ihmeissään.
"Tajuatko?!" tämä kivahti. "Polttakaa vaatteenne ja juokaa lehmien vettä!"
"Joo joo", mies mumisi ja ryntäsi uudestaan tappelun keskelle.
Meksikolainen juoksi nopeasti ulos saluunasta ja irrotti molemmat ratsut. Hän kapusi poninsa selkään ja karautti ulos kaupungista muulin seuratessa perässä. Meksikolainen pysäytti ratsut vasta pari kilometriä autiomaassa ratsastettuaan. Hän ohjasi ponin ja muulin kaktusten kehystämän aukion keskelle. Tupsahdus ja aukio oli taas tyhjä.
Meksikolainen ratsuineen ilmestyi suureen, haisevaan talliin. Meksikolainen hyppäsi alas ja sanoi tallirengille: "Fred tapettiin, mutta muuli seurasi perässä. Pidä siitä hyvä huoli."
Meksikolainen ryntäsi ulos lannanhajusta, käveli läpi yksinkertaisen työhuoneen, läpi ison ruokailusalin, läpi kukkatarhan ja saapui kullalla ja marmorilla päällystettyyn saliin.
Meksikolainen ohitti lavan, jolla peuhasi ja metelöi kolmimiehinen yhtye pystytukat heiluen, ja meni salin perällä olevan valtaistuimen eteen. Istuin oli tehty platinasta, oli kolme metriä korkea ja siinä istui viisi ja puoli metriä pitkä ihmishahmo. Meksikolainen polvistui hetkeksi. Jättiläinen viittasi yhtyettä lopettamaan ja kysyi: "No, Flaco, miten meni matkanne siihen rappion pesäpaikkaan?"
"Huonosti, erittäin huonosti. Kaupunkilaiset tappoivat Fredin ja vain yksi ainoa kaupunkilainen kuuli varoituksen."
Jättiläinen hieroi leukaansa. "Luulen, että meidän pitää tuhota kaupunki ilman omantunnon tuskia. Emme voi sallia sellaisia ihmisiä tulevassa El Cucarachan kaupungissa."
"Olen täysin samaa mieltä, El Cucaracha."
"Nousepa tänne polvelle, niin suunnitellaan jotain tehokasta."
Meksikolaisen kiivetessä tikkaita pitkin ylös El Cucaracha käski yhtyettä aloittamaan uudestaan. Kun raju syke alkoi jälleen, jumala sanoi hymyillen: "Oli oikein hyvä idea tuottaa näitä tulevaisuuden yhtyeitä soittamaan minulle. Esimerkiksi tämä Batmobile on todella hieno, vai mitä?"
Meksikolainen nyökkäsi innoissaan. Ja sitten molemmat alkoivat puhua, esitellä ideoita, kuiskutella, naureskella remakasti ja olla ilkeitä ja hulluja.
Pian pirullinen suunnitelma oli valmis toteutettavaksi...

Jumalten tuho Jokioisten vankileirillä

Seuraavassa poistetussa kohtauksessa - joka on viimeinen, jonka postaan - tavataan monta Jumalten tuhon keskeistä henkilöä: Abaddon-niminen nainen, jonka roolia tarinassa tässä vielä epäillään, sekä Pettersson, Jokioisilla olevan salaperäisen vankileirin johtaja. Haveri-niminen vartija sen sijaan taisi lentää kokonaan pois, vaikka muutamia luolamiehen näköisiä tyyppejä kirjassa edelleen on. En kerro tästä kohtauksesta sen enempää. 
Minulta kysyttiin, miksi olen postannut näitä poistettuja kohtauksia, epäiltiin, että olen jotenkin harmissani siitä, että näitä kohtauksia ei käytetty. Ei missään nimessä. Siihen on syynsä, että näistä kohtauksista yhtään ei käytetty lopullisessa kirjassa. Niissä on joko ylisanaisuutta tai kohtaukset ovat liian pitkitettyjä (mitä esimerkiksi alla oleva on) tai ne eivät ole enää sopineet mukaan (edellinen kahvilassa tapahtunut kohtaus). Kuten tiedetään, minkä tahansa tekstin lyhentäminen yleensä tekee niille hyvää. 
Osittain kyse on tietenkin siitä, että haluaisin, että kaikki kirjoittamani jotenkin säilyy ja näkyy kaikille mahdollisille halukkaille, mutta tietysti myös siitä, että näiden avulla olen koettanut herättää kiinnostusta kirjaani kohtaan. Kaikissa poistetuissa kohtauksissa näkyy jotain kirjalle tyypillistä, ominaista tai keskeistä. Idean siitä, että pr-mielessä postaa poistettuja kohtauksia, tuli itse asiassa zombikirjailija Jonathan Maberrylta, joka teki uusimman romaaninsa kanssa saman tempauksen - Maberry tietysti painii ihan eri luokassa kuin minä, ainakin myynnillisesti  (ehkä kirjallisestikin, vaikka onkin sitoutuneempi nykyiseen trilleritraditioon kuin minä). 
Tiivistetysti ajatus on se, että poistetut kohtaukset ovat jonkinlainen bonus, joka houkuttelee kirjan ääreen. Toivottavasti näin on käynyt! 

”On se tappaja mikä tahansa, niin kyllä jumalauta haulikonluodit sen tuhoavat!”
Puhuja oli yksi luolamiehen näköisistä vartijoista. Punatukkainen mies, jonka nenää oli muotoiltu joskus edellisellä vuosisadalla. Miehen alahuuli roikkui pitkällä alhaalla eikä tehnyt häntä yhtään älykkäämmän näköiseksi.
Tanner käänsi päätään. "Mikä sinun nimesi on?"
"Häh? Haveri."
"Haveri, kuuntele kun sanon", Tanner sanoi.
"Häh?"
”Minä olen nähnyt sen. Haulikonluodit eivät tapa sitä. Eivät jumankauta pure vitun vertaa.”
"Mikä jumalauta se sitten oikein on? Itse perkele vai?" Haveri ähkäisi.
"Ei, se ei ole itse perkele", Abaddon puuttui puheeseen Tannerin takana. "Se on jotain paljon pahempaa. Uskokaa minua, kun minä sanon."
Hikoilevan vartijan katse harhautui Abaddonin pystyille rinnoille.
Tannerinkin oli vaikea olla katsomatta niitä. Hän huomasi toivovansa, että olisi kuumempi ja nainen hikoilisi, mutta naisen iholla ei näkynyt minkäänlaisia länttejä.
”Niin että se on joku kummitus vai? Ei kummituksia ole olemassakaan, mammakin sen jo saakeli sanoi. Minä näytän sille tappajalle, minä käyn nitistämässä sen”, Haveri höpötti ja otti askeleen kohti ovea.
”Siihen vaaditaan jotain muuta kuin aivokääpiö, jolla on lihakset”, Tanner sanoi.
”Pidä saatana huoli omista asioistasi. Äläkä ikinä tule vastaan kadulla.”
”Etkö keksi mitään omaperäisempää?” Tanneria kyllästytti ja viinan puute nakutti hänen takaraivossaan.
Haveri kääntyi Petterssoniin päin. ”Hei pomo, jos minä käyn nappaamassa sen tappajan kiinni, keksitään sille varmaan joku sopiva rangaistus.”
Työleirin johtajan suu aukesi, hän oli hetken ajan sanoa jotain Haverille. Pidä suus kiinni tai jotain sinne päin. Mutta sitten hän sanoikin: "Totta, kyllä me jotain keksimme." Petterssonin silmiin tuli hullu kiiltävä katse.
Haveria alkoi naurattaa. Turpea alahuuli roikkui melkein leuassa kun miehen suu aukeni hörönauruun.
"Mistä helvetistä te puhutte?" Tanner ihmetteli, mutta Pettersson ja Haveri eivät kiinnittäneet häneen mitään huomiota.
”Siltä voisi kaivaa aluksi silmät ulos.” Näytti siltä kuin  Petterssonin suupielistä tulisi vaahtoa.
”Ihan niin kuin siltä…” Haveri aloitti, mutta Pettersson iski kätensä jättiläisen suulle.
"Miltä?" Tanner kysyi.
"Ei miltään", Pettersson sanoi yhtäkkiä, pyyhkäisi suutaan vain kuin yrittäisi saada vaahtoa pois. "Ei miltään. Ei yhtään miltään."
"Entä keneltäkään?" Tanner sanoi.
Kun Pettersson eivätkä Haveri vastanneet, hän jatkoi: "Mitä helvettiä te täällä oikein teette vangeille?" 
"Emme mitään, mitä Suomen laki ei sallisi", Pettersson sanoi.
Hälli kopautti Tanneria olalle. "Meillä on tässä akuutimpikin ongelma. Puhutaan vangeista joskus toiste."
Tanner rykäisi ja pureskeli huuliaan. "Hyvä on. Hyvä on." Hän katsoi mustaa naista. "Mitä ehdotat?"
Abaddon vetäisi Tanneria takista ja sanoi: "Tule tuonne syrjempään." Tanner seurasi naista aulan nurkkaan, ja nainen sanoi: "Minä olin tosissani. Minä olen Helvetin enkeli. Manalan. Lucifer, Saatana on minun pomoni. Minä taistelen Jumalaa vastaan, oikeastaan tälläkin hetkellä."
Tanner rypisti kulmiaan epäuskoisesti. Hänen alkoi taas tehdä mieli viinaa. Mikään viina ei tosin enää sulattaisi möykkyjä hänen vatsassaan.
"Tiedän, että sinun on vaikea uskoa minua, mutta näithän sinä sen tappajan."
"Ei näyttänyt Jumalan soturilta."
"Minulla ei ole aikaa selittää tämän enempää, mutta usko minua, kun sanon, että minä olen tässä hyvien puolella." Abaddon piti lyhyen tauon ja sanoi sitten: "Jos minä siunaan aseet, minun on pakko viedä ne Helvettiin."
Tanner pureskeli leukojaan. Sitten hän sanoi: "Hyvä on, tee se sitten. Mutta nopeasti."

Jumalten tuho: forssalaiset poliisit Tanner ja Löfberg

Jumalten tuho sijoittui alun perin Yhdysvaltoihin Arizonaan, aitoon pulp-lehtien ja gangsterien aikakauteen, jossa Thompson-konepistoolit ja pumppuhaulikot olisivat olleet kuin kotonaan. Päätin kuitenkin jossain vaiheessa, että tarinan pitää sijoittua Suomeen. Vaikka tehtävä olisi hankalampi, kirjalla olisi enemmän kaikupohjaa lukijoiden keskuudessa - ja nythän ainakin Forssassa on herännyt kiinnostusta kirjaa kohtaan! Kustantajani oli tosin sitä mieltä, että alun alkaen sangen riehakkaasta teoksesta tulisi näin välittömästi vakavampi, mutta päätin ottaa riskin.

 Tässä kuitenkin kohtaus, joka olisi toiminut Arizonassa, mutta ei enää 1920-luvun Forssassa. Kirjani päähenkilöistä kaksi, poliisit Tanner ja Löfberg (päähenkilön nimi oli Tanner muuten jo arizonalaisessakin versiossa), käyvät siinä kahvilassa ja hermopaine alkaa kasautua kohtuuttomasti. Muutin kohtauksen vielä niin että se sijoittui Suomeen, mutta sitten kohtaus sellaisenaan alkoi tuntua liian anakronistiselta: amerikkalaistyyppinen diner Forssassa? (Olkoonkin että toinen poliiseista syö puuroa.) Kohtauksessa tavataan myös yksi sivujuonista: Tannerin vaimo on lähtenyt Pariisiin lipevän taiteilijan matkassa.


Tanner onnitteli itseään, kun takintaskusta oli löytynyt tyhjä taskumatti. Luukkasen isoja pulloja ei olisi pystynyt piilottelemaan pöydän alla.

”Avioliitto ei ehkä pidennä kenenkään ikää, mutta saa tuntumaan siltä." 

 Tanner tyhjensi kupin eikä sanonut mitään. Poliisien eteen iskettiin lautaset. 

Löfberg oli ottanut pelkkää puuroa ja lasin maitoa. Syöminen teki hyvää, varsinkin kun sen sai tehdä hiljaisuudessa. 

Tannerin maha ei pulissut enää, kun hän työnsi sinne paksua kastiketta ja perunoita. Hän pyysi ohikulkevalta tarjoilijalta lisää kahvia. Hän katseli kahvipannu kädessään kulkevaa nuorta neitiä, jonka hilkka oli hiukan vinossa. 

Ei ollenkaan niin kaunis kuin Tannerin vaimo. Kukaan ei ollut. 

”Minä pidän muijan kurissa ja nuhteessa. Se muija ei lähde mihinkään.” 

Se oli viimeinen pisara. Tannerin haarukka putosi pöydälle ja hän vetäisi virka-aseensa kainalokotelosta ja työnsi sen Löfbergin naaman eteen. ”Nuo jutut loppuvat nyt.” 

Löfberg nosti kätensä eteensä. ”Hei hei hei Tanner, rauhoitu vähän, ei ollut tarkoitus, minä lopetan”, hän sopersi. 

Joku huusi: ”Soittakaa poliisi!” 

Tanner piti asetta paikoillaan. Hänen teki mieli läväyttää lihavan poliisin aivot seinälle. Iso hikipisara valui pitkin Löfbergin otsaa. Löfberg hikoili aina. Mutta Löfbergin silmät olivat lisäksi laajentuneet. 

Tanner laski aseensa ja laittoi sen takaisin koteloon. 

”Voi Jeesus”, Löfberg sanoi. 

”Me olemme poliiseja”, Tanner huusi kahvilan muille asiakkaille. ”Ei syytä huoleen. Jatkakaa.” 

Löfberg ei pystynyt enää syömään. Hän tökki ruokaansa lautasella. Tanner lopetti annoksensa hyvällä ruokahalulla ja tilasi vielä yhden kupin kahvia. Kun hän joi viimeisiä suullisia, hän sanoi Löfbergille äänellä, jonka rauhallisuus oli hänelle itselleenkin yllätys: ”Meillä ei ole mitään. Sen kaverin murhaa ei ole nähnyt kukaan.” 

Löfberg ei vastannut. Hän vain tuijotti lautastaan eikä uskaltanut nostaa katsettaan. 

”Minä pelkään, että tässä on asialla on joku tosi paha sekopää”, Tanner jatkoi ja pyyhki huuliaan lautasliinalla. ”Toivottavasti se saadaan kiinni ennen kuin tulee lisää ruumiita.”

Paavi ja Jumalten tuho

Katolinen kirkko, Vatikaani ja paavi ovat olleet mukana Jumalten tuhossa jo pitkään, mutta lopullisessa versiossa kaikkien rooli on pienentynyt. Tässä kohtaus, jossa Saatana puhuu tapahtumahetken paavin kanssa ja yrittää saada hänen kauttaan yhteyden Jumalaan. Olen poistanut viittaukset kirjan keskeiseen mysteeriin. Lopullisessakin versiossa mainitaan myös tässä esiintyvä "kuuma linja" Helvetin ja Taivaan välissä. 

Benedict XV ei ollut muuttunut miksikään. Hän oli edelleen yhtä raivostuttava kuin ennenkin. Saatana muisti laihan, melkein kuihtuneen näköisen miehen, jolle pyöreät silmälasit antoivat tietävän, mutta myös etäisen ulkonäön.
”Tietenkään en ota yhteyttä Jumalaan sinun pyynnöstäsi”, paavi sanoi.
”Kuuntele nyt.” Saatana koetti olla kärsivällinen. ”Kuuntele tarkkaan. Minä sanon tämän vain kerran.”
Benedict oli hiljaa. Saatana näki mielessään, miten paavi seisoi puhelimensa vieressä yrittäen epätoivoisesti näyttää arvokkaalta ja pystypäiseltä.
”XXX on tullut maailmaan. Hänet pitää pysäyttää, mutta minä en tiedä, miten.”
Benedict ei sanonut vähään aikaan mitään. Saatana oli varma, että paavi tiesi Jumalan synkimmästä salaisuudesta, vaikka monet tärkeät asiasta kertovat kirjoitukset olivatkin piilossa Helvetin kirjastoissa. Paavi oli kuitenkin niin tärkeässä asemassa ja niin lähellä Jumalaa, että hänen oli yksinkertaisesti pakko tietää.
”Benedict”, Saatana sanoi hetken päästä, kun paavi ei ollut vieläkään sanonut mitään. ”Kaipa sinä tiedät, kuka XXX on? Ja millainen velikulta hän on?”
Benedict rykäisi vaimeasti. ”Kyllä.. kyllä minä tiedän.”
”Mitä sinä siis sanot, kun pyydän sinua ottamaan yhteyttä Jumalaan?” Benedict ei sanonut välittömästi mitään. Saatana kuuli tukahdutetun henkäyksen.
Sitten Benedict kysyi varovasti: ”Mitä minä sanon Hänelle?”
”Sano, että ottaa käyttöön puhelimen, jonka taannoin toimitin sinulle ja jonka käsittääkseni toimitit eteenpäin. Sano, että ottaa sen käyttöön ja ottaa minuun yhteyttä. Välittömästi. Minä haluan tietää, mitä minun pitää tehdä.”
Benedict rykäisi kuuluvasti. Paavi olisi varmasti halunnut paheksua Saatanan puheita, mutta tämä ei välittänyt. ”Tärkeintä on, että saan Jumalan langan päähän”, Saatana jatkoi.
Benedict sanoi: ”Minä yritän.”
”Jos onnistut, niin palkitsen sinut.”
 Paavi ei sanonut siihen heti mitään. Saatana oli juuri sulkemassa luuria, kun Benedict sanoikin: ”Odota!”
”Mitä nyt?”

Saatana herää hätkähtäen: lisää Jumalten tuhon poistoja

Yksi keskeisiä henkilöitä Jumalten tuhossa on itse pimeyden ruhtinas, jonka rooli tosin hiukan pieneni pitkissä editointi- ja uudelleenkirjoitusvaiheissa. Tässä kohtauksessa hän saa luvan aloittaa teoksen. Olen ollut vuosia alkulauseesta ylpeä, mutta niin se vain sai lähteä ("kill your darlings" etc.).

Panttaan näissä postauksissa kirjan keskeisen mysteerin sisältöä, mutta se, että mukana on Lucifer - tässä siis vielä Saatana - antaa hiukan osviittaa. 

Helvetti, 20.4.1918 Maan aikaa

Saatana heräsi hätkähtäen.
Hän oli nähnyt pahaa unta. Muistikuva unesta oli epämääräinen, mutta Saatana tiesi pelänneensä siinä näkemiään asioita. Saatana pelkäsi vielä herättyäänkin, vaikka hän oli ollut Helvetin hallitsija jo monta tuhatta vuotta eikä hänen ollut ikinä tarvinnut pelätä mitään muuta kuin Jumalaa.
Saatanan vieressä, munakoison värisillä satiinilakanoilla makasi takapuoli pystyssä nuori armenialaismies. Hän oli tullut Helvettiin kaksi viikkoa sitten ja Saatana oli heti iskenyt silmänsä häneen. Poika ei ollut herännyt. Saatana kosketti pojan olkapäätä ja poikavavahti. Saatana kosketti poikaa uudestaan.
”Mitä nyt?”
”Näin unta."
Poika avasi toisen silmänsä ja katsoi Saatanaa kysyvästi. ”Jaa sinä?”
Saatana sivuutti pojan hämmästyksen. ”Seisoin unessa portilla. Se oli iso, varmaankin pronssia ja siinä oli outoja kaiverruksia.” Saatana piti pienen tauon. ”Portin takaa kuului ääntä. Se kuulosti jonkin eläimen ulinalta. Mutta se muuttui nopeasti.”
”Ulinaa?”
”Niin niin, ulinaa. Se oli korkeata ja yhtäjaksoista. Siinä ei ollut minkäänlaisia taukoja. Siinä ei ollut rytmiä eikä melodiaa.” Saatana katsoi poikaa ja tämän kauniita kasvoja ja huulia, jotka amorinkaari teki himottavan näköisiksi. Poika mulkoili häntä toisella silmällään.
”Oliko siinä sanoja?” poika kysyi, selvästi vain jotain sanoakseen.
”Ei. Se oli.. en tiedä, mitä se oli, mutta se kuulosti messulta. Uskonnolliselta laululta.”
Poika ei sanonut mitään.
”Unessa seisoin siis itse ovien edessä”, Saatana jatkoi. ”Olin tullut portaita pitkin oville, mutta portaitten alapäätä ei näy. Mitään pilviä ei näkynyt, ihan kirkas taivas levisi siinä allani.” Saatana piti nyt pidemmän tauon. ”Sitten ulina lakkasi yhtäkkiä. Pitkään aikaan ei kuulunut mitään. Sitten kuului kolahdus.”
Poika avasi kummatkin silmänsä ja Saatana luuli jo kiinnittäneensä jo tämän huomion, mutta poika vain käänsi kylkeään.
”Jotain liikkui portin toisella puolella.” Saatana vaikeni hetkeksi. ”Sitten.. portti aukesi.”
Pojan olkapäät nytkähtivät, kun hän veti peittoa enemmän korvilleen.
Saatana jatkoi: ”Portin takaa.. sieltä tulee.. sieltä näkyy.. ei mitään, mutta kuitenkin jotain. Pimeää valoa.” Saatana hiljeni hetkeksi. ”Se oli ihan erilaista kuin Helvetissä oli alkuaikoina. Unessa se tuntui täydelliseltä aineettomuudelta. Se oli pimeää, mutta jollain tavalla kuitenkin.. se valaisi itse itsensä, mutta pimensi kaiken ympärillään. Se oli.. Ei. Se on tyhjyyttä. Pimeän valon keskellä näkyi jokin hahmo… Se oli jotenkin tutun oloinen. Se oli ihmisen näköinen, mutta se ei ollut enkeli, koska sillä ei ollut siipiä. Mutta sillä oli jumalallinen aura.” Saatana piti tauon. ”Se kohotti kätensä ja sanoi.. se puhui samalla kielellä kuin Jumala. Se sanoi…”
Helvetin ruhtinas vaikeni ja tarttui poikaa toisesta hartiasta.
Pojalle tuli mieleen, että hänen olisi ehkä sittenkin pitänyt kuunnella tai edes teeskennellä olevansa kiinnostunut, koska saattoi koska tahansa menettää kaikki saamansa erityisoikeudet. Hän kääntyi ja katsoi Saatanaa. Saatanan otsalla kimmelteli hiki ja hän tuijotti hypnotisoidun näköisenä vastapäistä seinää.
Sitten yhtäkkiä Saatana sanoi: ”Se sanoi, että se aikoo tuhota maailman.”
”Häh?”
Saatana naurahti hermostuneesti ja pudisteli päätään. ”Se oli vain pahaa unta”, hän sanoi, uskomatta itsekään sanojaan.
Poika ei suostunut uskomaan. ”Etkö sinä olet Maailman Toinen Valtias…”
”Ei sillä ole mitään tekemistä tämän kanssa”, Saatana sanoi. ”Unohdetaan tämä.” Hän yritti sysätä asian mielestään. Hän halusi miettiä pojan isoa kalua ja vei kätensä pojan reidelle. ”Minä haluan miettiä sinua. Jälkeenpäin juomme viiniä ja unohdamme kaiken.”
Mutta painaessaan pojan pään alas tyynylle Saatana tajusi, ettei voisi unohtaa untaan.

Jumalten tuhon poistettuja kohtauksia

Ensimmäinen kaupallisen kustantajan julkaisema romaanini Jumalten tuho ilmestyi, no, käytännössä tänään, kun sain käsiini lämpimäiskappaleen. Kustantaja, Pikku-idiksen Jari Tammi, taas oli saanut kirjat haltuunsa viime viikon torstaina tai perjantaina. Kustantajan sivuilla oleva esittelyteksti on sama kuin teoksen takakannessa, joten linkkaan sinne.

Postailen tässä muutaman seuraavan päivän ajan käsikirjoituksesta poistettuja kohtauksia, jotka antavat jonkinlaista osviittaa siitä, millainen teos on, mutta jotka eivät ole sellaisenaan kirjassa, eli ne on joko poistettu kokonaan tai niitä on muokattu huomattavasti. Osa kohtauksista on myös vanhoja, kauan sitten kirjoitettuja - kirjoitan joskus erikseen teoksen prosessista tekstin, koska se oli aika mittava -, eivätkä ne välttämättä siinä mielessä anna hyvää kuvaa siitä, millaista tekstiä ilmestyneessä teoksessa on. Oliko riittävän epäselvästi sanottu?

Tässä ensimaistiaisena lyhyt pätkä teoksen loppuvaiheista. Myöhemmin postaan myös jatkokertomuksen tyyliin alkuperäisen "Jumalten tuhon", novellin vuodelta 1988.

Mies oli saanut hulluuskohtauksen. Tanner myöntäisi miehelle kuoleman jälkeen annettavan kunniamitalin.
Osa enkeleistä torjui säteet miekallaan. Salomaan suojeluskuntalaisia ei näyttänyt olevan enää monta elossa. Enkelit olivat hoidelleet nämä pois päiviltä.
Ja sitten oli vielä iso Opel, jonka päällä oli konekivääri. Sen ampumat luodit näyttivät purevan kaikkeen ympäriinsä juoksevaan.
Tannerilla ei ollut mitään käsitystä siitä, kuka oli ison Opelin päälle asetetun konekiväärin näköisellä laitteella ampuva mies.
Tanner tajusi kaikesta vielä vähemmän, kun hän kuuli Abaddonin huutavan käytävältä: ”Ovatko ne minun tovereitani?!”
Tanner ei vastannut, koska hän ei ensinnäkään tajunnut kysymystä ja toiseksi koska toisella suunnalla, heistä oikealle Salomaan sotilaat olivat tehneet läpimurron.
Tanner ei ollut varma, uskalsiko hän katsoa ulos.
Tämä saatanan reukkuhan ei ole siunattu.