Vanha juttu Da Möbistä

Muistaako joku tällaista tv-sarjaa 90-luvun lopusta? Oli mielestäni hauska ja oivaltava, ja tein siitä tällainen jutun Peili-lehteen. 

Da Möb tekee pilaa musiikkibisneksestä
Kolme lahjattoman typeryksen rap-bändi

Da Möb y’all, Da Möb y’all!
Da Möb on newyorkilainen kolmen nuoren miehen rap-yhtye, johon kuuluvat Rooster, JT ja Tom. He eivät väistele haasteita, vaan kamppailevat rohkeasti kohti kuuluisuutta ja arvostusta.
Vai onko ihan näinkään? Da Möb on ruotsalainen televisiolle tehty animaatiosarja, joka tekee paikoin armotonta, paikoin hellää pilaa musiikkibisneksestä ja siihen liittyvästä itsensä nöyryyttämisestä, joka syntyy kun haluaa kuuluisuutta hinnalla millä hyvänsä. Da Möb on oikeasti kolmen keskenään eriparisen tyypin säälittävä yritys bändiksi, jota kohtaan katsoja ei voi olla tuntematta sääliä. Varsinkin kun bändin pomon, Roosterin, vanhemmat ovat rikkaita eikä tämän tarvitsisi tehdä töitä elääkseen.
Da Möbin kaverit ovat täysin lahjattomia. Jos he joskus pääsevät esiintymään, he matkivat alkuaikojen Beastie Boysia ja rämpyttävät sähkökitaraa ja lätkyttävät rumpukonetta ja räppäävät päälle – huonosti. Rooster puhuu lakkaamatta siitä, että ei saa myydä itseään, mutta usein hän on valmis tekemään mitä tahansa, että saisi tehtyä levyn. Täysin kyyninen hän ei ole: pahassa paikassa ystävien piiri pysyy koossa eikä Da Möbiä jätetä.
Ironista on, että bändin biittiä suustaan päräyttelevä human beat box Tom on huippulahjakas, mutta hän on niin lihava, että hän ei jaksa hoitaa hommaansa kovin pitkään. Kilpaileva rap-ryhmä, kiinalaisperäinen Da Mao, himoitsee Tomia joukkoihinsa ja heidän kimpassaan Tomilla olisikin joitain mahdollisuuksia päästä uralla eteenpäin, mutta ystävyys on lujempaa kuin suosionhalu.
Ryhmän kolmas jäsen, käytännössä tarpeettomalta vaikuttava JT on miesblondi, lihaksiaan jatkuvasti trimmaava älykääpiö.

Robotit hoitavat asiat

Da Möbiä tekee ruotsalainen Magnus Carlsson ja tämän Happy Life, yhteistyössä englantilaisen Quintus Groupin ja ranskalaisen Millimagen kanssa. Sarja on saanut kansainvälisen levityksen ja Suomessa siitä nähdään englanninnettu versio, jonka ääniä ovat tehneet mm. teinitähti Jamie Kennedy (Rooster) ja mainio koomikko, Jeevesiä klassikkosarjassa esittänyt Stephen Fry (Roosterin perheen palvelija, jolla on salattu musiikkimenneisyys). Alkuperäiset ruotsalaiset äänet kuuluvat mm. räppäri Gustave Lundille ja Jonas Leksellille. Sarjan toinen päätekijä, Peder Erneroth, on Lundin entinen bändikaveri Just D –yhtyeestä.
Ohjelma pilailee levybisneksen lisäksi muullakin populaarikulttuuriin liittyvällä kuvastolla. Typerä rap-museo perustetaan jonnekin kaupungin perukoille, ja ennakkoluuloinen tv-toimittaja hankkiutuu paikalle toiveenaan saada taltioitua rapin kiihdyttämiä mellakoitsijoita. Sarjassa musiikkibisnestä edustavat usein robotit tai muut koneet, jotka on ohjelmoitu tunnistamaan ns. hyvä musiikki.
Da Möbin kehittäjä Magnus Carlsson on meritoitunut rock-alalla muutenkin. Monet muistavat tämän Radioheadille tekemän ”Paranoid Android” –videon, joka pohjautui osittain Carlssonin aiempaan tv-sarjaan, Robiniin. Rohkeasti kokeellinen video sai alkunsa, kun Radioheadin Thom Yorke näki sarjaa Channel 4:llä ja otti yhteyttä sarjan tekijöihin.
Da Möbin ensimmäinen tuotantokausi, 26 jaksoa, tehtiin vuosina 2001-2002, ja Da Möb on jo päässyt elokuvaankin. Vi rockar fett (2002) oli niin suosittu Ruotsissa, että sen tunnusbiisi pääsi listoillekin. Suomessa elokuvaa ei ole vielä nähty. [Eikä ole nähtykään, enkä löydä elokuvasta Imdb:stä mitään tietoa.]
Da Möbin kohtalo on Suomessa hiukan sama kuin monilla muillakin käytännössä nuorille aikuisille ja aikuisille tehdyillä animaatioilla: sitä esitetään lauantaisin puoli yhdentoista aikaan. Ehkä ajatuksena on saada aikuiset katsomaan aamuohjelmaa lasten kanssa ja jatkamaan lokoisaa yhdessäoloa vielä hetken. Ohjelmassa on kuitenkin kohtia, joita varsinkin alle kouluikäisille lapsille saa selittää selittämästä päästyään. Musiikkibisnes ja sen vinoumat tuskin kuuluvat lasten yleissivistykseen.

Ritari Ässä

Lupasin Peilin päätoimittajalle Matti Välimäelle kirjoittaa jotain Ritari Ässän viimeisimmästä inkarnaatiosta, aika vaatimattomasta tv-sarjasta, jota on esitetty sunnuntaisin - no, jollain kanavalla. En juuri muistanut sarjaa katsoa - näin pilotista suurimman osan ja yhdestä jaksosta lähes kaiken -, mutta kirjoitin silti alla olevan jutun, josta Matti kirjoitti näin: "Tykkäsin Ritari Ässä -jutustasi tosi paljon. Juttu oli monipuolinen ja siinä oli mainiosti mukana myös vähän laajempaa kulttuurianalyysia. Hiano. Oikein hiano." Joten en valita ja postaan tyytyväisenä tännekin. 


Ritari Ässän uusi versio ei tehoa
Mitättömyyden lisääntymisestä 2000-luvulla

"Kikkarapää / kikkarapää / naisia metsästää..."
Monet muistavat 80-luvun tv-sarjasta Ritari Ässästä parhaiten nerokkaan yksinkertaisen tunnarin sekä sen koulujen pihoilla hoilatun suomenkielisen muunnoksen. Käännösiskelmien kultakaudella joku olisi levyttänytkin tuon.
Tunnarin nerokasta syntikkariffiä ovatkin sämplänneet biiseihinsä muun muassa räppärit Busta Rhymes ja Timbaland. Kappale on jäänyt eloon muistutuksena siitä, miten 80-luvunkin parjatut tv-sarjat ovat synnyttäneet sukupolvikokemuksia, jotka ylittävät maitten ja kielten väliset rajat.
Mitkä 2000-luvun tv-sarjat pystyvät samaan? Eikö Sopranosien tunnari ole tähän liian vaikea? Osattiinko 80-luvulla soitella paremmin sukupolven yhteisiä kieliä?
Samanlaiseen suoritukseen tuskin pystyy Ritari Ässän uusintaversio. Sitä nimittäin tehtiin vain yksi tuotantojakso vuonna 2008.
Vähäveriseltä tuntuvan sarjan yksi ongelma on se, että siitä ei tiedä, onko se tehty Ritari Ässää ensimmäistä kertaa näkevälle uudelle katsojapolvelle vai nostalgian nälkäisille (mies)katsojille, joita vempaimet edelleen kiinnostavat. Nostalgialla ei pelata avoimesti - paitsi alkujaksossa, jossa klassista tunnaria on käytetty turboahdetun rokkibiisin pohjana. Alkuperäinen Ritari Ässä David Hasselhoff näyttäytyy pilottijakson lopussa kerran, vaikka hän on olemassa sarjan henkilönä alusta alkaen - hän on nykyisen sankarin isä.
Mutta toisaalta ajatus puhuvasta autosta on oikeasti niin pöljä, että se mennee läpi vain niillä, jotka olivat koukussa jo alkuperäiseen sarjaan. Ja ehkä juuri tässä sarja pilasi mahdollisuutensa: olisi tarvittu enemmän nostalgiaa, enemmän alkuperäistä Ritari Ässää, David Hasselhoffia.
Populaariviihteen piirteisiin kuuluu nimittäin se, että kaikesta vanhasta tulee väkisinkin hyvää. Hasselhoff on todellisuudessa itserakas pösilö, joka on tosissaan ehdottanut, että hänen olisi kuulunut esittää James Bondia kehutun Daniel Craigin sijasta. Lisäksi Hasselhoff on juoppo, josta kuvatut sekoiluvideot leviävät netissä. Hasselhoffin musiikkivideot ovat yleisiä naurunaiheita. Kuitenkin kaikki rakastavat häntä. Tv-kolumnistit toteavat, että uusi Ritari Ässä ei ole ollenkaan niin karismaattinen kuin Hasselhoff - eikö ajatus pidä sisällään sen, että Hasselhoff on karismaattinen?
Totta kyllä, alkuperäisessä Ritari Ässässä Hasselhoffin stailaus oli erityisen onnistunut. Kokomustaan pukeutunut - farkut, nahkapusakka, kauluspaita pari nappia ylhäältä auki - Michael Knight näyttää hyvältä ja tyylikkäältä ja jää mieleen. "Sometimes good guys don't wear white", lauloi Standells jo 60-luvulla, ja saman totuuden nimiin vannoi myös Chuck Norris elokuvassaan Good Guys Wear Black (1978).
Mutta kuka muistaa, minkä näköinen uusi Michael Knight on? Minä katsoin sarjaa tätä juttua varten, mutta en saa näyttelijän piirteitä mieleeni millään.
Tämähän tietysti vaivaa elokuva- ja tv-teollisuutta muutenkin. Harvat uudet tähdet nousevat enää kunnolla esille, koska heidät on puleerattu niin samannäköisiksi, vetoamaan kuviteltuun keskivertokatsojaan, joka ei mukamas halua katsoa rumankauniita tai edes persoonallisen näköisiä miesnäyttelijöitä. Kuka muistaa, minkä näköinen on Shia LaBeouf, jota on sanottu yhdeksi Hollywoodin kuumimmista uusista miestähdistä? Hänessä on persoonallista korkeintaan nimi. (Sama pätee uuteen Ritari Ässäänkin: Justin Breuningin nimi jää paremmin mieleen kuin hänen kasvonsa.)
Samaa valitettiin jo 90-luvulla. Mutta ei Leonardo DiCapriota ja Matthew McConaugheyta pysty millään sekoittamaan toisiinsa. Toisaalta samasta asiasta valitti jo Mabel Normand, Billy Wilderin unohtumattoman Sunset Boulevard -elokuvan keskushahmo mykkäelokuvan tähden Gloria Swansonin suulla. Mabel Normandin mukaan ainoastaan mykkäelokuvassa, 1900-luvun alussa näyttelijöillä oli Kasvot. Kaikki heidän jälkeensä tulleet ovat olleet mitättömyyksiä. Nykyajan historian voisikin kirjoittaa mitättömyyden etenemisenä, banaaliuden lisääntymisenä.
Se tietysti edellyttäisi, että menneet ajat olivat kaikkea muuta kuin banaaleja - ja sitä että 80-luvun alkuperäinen Ritari Ässä olisi ollut kaikkea muuta kuin banaali.
Ainakin hänen työnjakonsa oli selkeä. Hän taisteli pahoja vastaan. Hänen maailmaansa eivät horjuttaneet sisäiset skandaalit tai epäselvät roolijaot. Uusi Ritari Ässä sen sijaan taistelee epäselvyyksien maailmassa ja yrittää löytää selkeyttä asioihin, joissa sitä ei voi olla. Eräässä jaksossa Michael Knight yrittää kampittaa entisen palkkasotilaan hanketta räjäyttää äärioikeistolaisen ryhmittymän riveissä Rooseveltin mukaan nimetty pato. Isänmaallisena itseään pitävä taho siis palkkaa riveihinsä Amerikan puolesta (rahasta, ei isänmaanrakkaudesta) toimivan miehen, jotta he voisivat räjäyttää yhden amerikkalaisuuden symboleista. Tässä tehdään aika monta häränpyllyä.
Tällainen epäselvyys on tietysti tuttua 2000-luvun vakoilufiktiosta ylipäätään: omat ovat aina potentiaalisia vihollisia. Uusi Ritari Ässä on selvästi niin sanottua post-9/11 -kamaa. Amerikkaa uhkaavat suuret voimat, joiden suunnasta tai suuntautumisesta ei ole kunnollista kuvaa. Jotain täytyy tehdä koko ajan, vaikka ei tiedä, ketkä ovat vihollisia ja ketkä eivät. Ainakaan Michael Knight ei kiduta epäiltyjä, niin kuin Jack Bauer 24-sarjassa.
Teknologian määrää ja näyttävyyttäkin on uudessa sarjassa lisätty. Monet alkuperäisen sarjan fanit ovat valittaneet, että puhuvaa autoa KITT:iä esittävä klassinen Pontiac Trans Am on vaihdettu Ford Mustangiin. Ehkä päätöksen takana on ollut parempi sponsorisopimus Fordin kanssa (Pontiacin kamppailut laman kourissahan tiedetään hyvin), mutta joka tapauksessa on vaikea hahmottaa, miksi Mustang olisi olennaisesti huonompi kuin Pontiac Trans Am. Toisaalta kyse on nostalgiasta, jonka argumentaatio on järjen tuolla puolen.
Uuden sarjan KITT pystyy lisäksi muuttamaan itseään - se vaihtaa mallia ja kuosia sen mukaan, millaisia suorituksia siltä halutaan. Sarja astuu lähemmäksi kyborgien maailmaa kuin alkuperäinen sarja, mutta se oli toisaalta odotettavissakin, kun kerran transformaatiot on nykyään helppo tehdä tietokoneanimaationa. Se myös sopii sarjaan erinomaisesti: kun kerran Michael Knightia esittävä näyttelijä voisi olla kuka tahansa, hänen autonsakin voi muuttua miksi vain, täysin jäännöksettömästi.