Joni Skiftesvikin länkkärit

Pari vuotta sitten haimme Länkkäriseuralle apurahaa, jotta olisimme julkaisseet Joni Skiftesvikin uran varhaisvuosein lännentarinat. Skiftesvikin lupa oli, mutta joko hakemus oli huono tai sitten ideasta ei pidetty. Tässä apurahahakemuksen teksti:

SYNOPSIS TEOKSESTA
JONI SKIFTESVIK: KOOTUT LÄNKKÄRIT
Toim. Juri Nummelin, Suomen Länkkäriseura 2003

Joni Skiftesvik kirjoitti uransa alkupuolella viisi lännenkertomusta, jotka Suomen Länkkäriseura julkaisee yhteisniteenä. Skiftesvikin kertomukset ilmestyivät nimettöminä Kolmiokirjan kioskijulkaisuissa eikä niitä ole julkaistu uudestaan, lukuun ottamatta novellia ”Kuolemaantuomitun pako”, jonka Länkkäriseura julkaisi Ruudinsavu-lehdessään loppuvuodesta 2002.

Pääosan teoksesta muodostaa Skiftesvikin kirjoittama osa FinnWest-sarjaan. Menneisyyden vanki –niminen, pienoisromaanin mittainen teksti ilmestyi 1983, jolloin kirjailija julkaisi myös ensimmäisen varsinaisen esikoisteoksensa. Jatkokertomus ”Elämä edessä – elämä takana” ilmestyi samassa lehdessä vuonna 1985. Kolme lyhyttä novellia ilmestyi vuonna 1984 Kostaja-lehden täytenovelleina, niinikään nimettöminä.

Skiftesvikin länkkärit ovat hyviä peruslänkkäreitä ja usein ne ovat parempia kuin keskimääräiset suomalaiset kioskikirjat ylipäätään. Skiftesvikin merkitys suomalaiselle nykykirjallisuudelle on suuri ja siksi nämäkin kiinnostavat tekstit kannattaisi kokonaisuudessaan tuoda päivänvaloon. Skiftesvik on itse antanut luvan julkaista tekstit, ja kirjan esipuheena toimisi hyvin Ruudinsavu-lehdessä ollut kirjailijan haastattelu. Kirja toimisi myös hyvänä avauksena suomalaisen kioskikirjallisuuden historian tutkimukselle – tämä on alue, jota on pitkään halveksittu, vaikka omalla tavallaan sekin on osa suomalaista kirjallisuuden historiaa.

Kirjan toimittaa Juri Nummelin, Ruudinsavu-lehden päätoimittaja ja tietokirjailija, joka on julkaissut amerikkalaisia kioskidekkareita esittelevän hakuteoksen Pulpografia ja toimittanut Reino Helismaan novellien valikoiman.

Ja vielä bibliografia:

Joni Skiftesvikin länkkäribibliografia
Menneisyyden vanki, Finnwest 12/1983
Elämä edessä - elämä takana, Finnwest 2-5/ 1985
Larryn lomapäivä, Kostaja 2/1984
Etsivä Moore ja jokirosvot, Kostaja 3/1984
Kuolemaantuomitun pako, Kostaja 5/1984

Vielä puheita

Minua pyydettiin muistaakseni kevättalvella -99 puhumaan Tampereen yliopiston ylioppilaskunnan vuosijuhlaan. Olin ollut aktiivinen Tamyn kuvioissa ja kirjoitin paljon Aviisiin, mutta varsinaiseen politikointiin en ikinä osallistunut, vaikka toisinaan pyydettiinkin. Tuolloin oli myös puhetta, että Tamy olisi julkaissut minulta sittemmin, vuosia myöhemmin, omakustanteena ilmestyneen esseekokoelman Banalologioita. Ainakin silloinen kulttuurisihteeri Tuomas Zorro Sorto sitä puolusti, ja hän minua puhujaksi pyysikin. (Oli ihan hyvät bileet muuten. Kiitos näin jälkikäteen, jos joku järjestelijöistä sattuisi tätä lukemaan. Zorro esimerkiksi?)

Puhuin sitten näin (itseänikin alkaa rasittaa tämä aloitus):

Hyvät kuulijat, ystävät, toverit,

olen ollut tällä paikalla ennenkin. Silloin minulla ei tosin ollut puhujapönttöä - onneksi asiat muuttuvat.

Vuoden 1992 syksyllä lakkautettiin valtion tuki opintolainoille. Päivänä, jolloin päätös astui voimaan, pidettiin yo-talolla eli tässä samassa paikassa asiaa juhlistavat bileet. Kalja maksoi 11 markkaa, mikä oli juuri se prosenttimäärä, jolla valtio oli aiemmin tukenut lainoja.

Tilaisuudessa pidettiin palopuhekilpailu. Viinilasien voimalla ja opiskelijatovereitteni kannustamana pidin minäkin puheen. Se meni jotenkin näin:

George Bernard Shaw sanoi: minä vihaan köyhiä!

Shaw halusi, että köyhät hävitetään maan päältä!

Minäkin haluan, että köyhät hävitetään maan päältä! Haluatteko te sitä?!

Haluatteko te hävittää köyhät maan päältä?! Ja vastaus on: kyllä! Kyllä!

Mutta meidät halutaan pitää köyhinä! Meitä panetellaan, meitä sorretaan, meitä pilkataan!

Me vastaamme sanomalla niin kuin William Blake: kuuntele hölmön moitetta, se on ruhtinaallista imartelua!

Jos joku muistaa puheen paremmin, puhukoon nyt tai vaietkoon iäksi.

Kuten huomaatte, puheeni oli sekoitus lähes vallankumouksellista romantiikkaa ja korkeakulttuurista sivistystä. Kahden maailmankuulun kirjailijan kautta lähestyin vaikeaa ajankohtaista kysymystä.

Palopuhekilpailun ensimmäinen palkinto jaettiin. Toinen puhe käsitti yhden sanan eikä minulta tarvitse kysyä kahdesti, kumpi voittaneista puheista oli parempi.

Puheeni olennainen vaikuttava tehokeino oli huutaminen. Tuollaisia asioita ei sanota kuiskaamalla.

Kun mietin pari viikkoa sitten, mistä puhuisin Tamyn vuosijuhlissa, muistelin vanhaa juttua jostain yläasteen ajoilta. Pyöräilin kotikaupunkini Porin kaduilla ja näin, kuinka kaupungin huoltomiehet katkoivat puitten oksia. Nyt tiedän, että toimenpide on järkevä. Joko oksat ovat liian alhaalla tai ne ovat sairaita ja siksi heikkoja ja vaarallisia. Silloin en tiennyt. Huusin ohimennessäni puunleikkaajille: "Murhaajat!" Työmiehet katsoivat minua kummeksuen, voi olla, että he edelleenkin öisin, kun eivät saa nukuttua, miettivät outoa pullukkanaamaista poikaa, joka väitti heitä murhaajiksi.

Huutaminen oli muinoin aivan tyypillinen poliittinen vaikutuskeino. Muistetaan esimerkiksi Hrustshev, joka täsmensi huutojaan paukuttamalla kenkää pöytään. Eräs kotikaupunkini poliittinen aktivisti kertoi, että Vietnamin sodan riehuessa kovimmillaan hän oli heittänyt pulpettinsa koululuokan ikkunasta ulos ja huutanut: "Teurastuksen on loputtava!" Samoihin aikoihin tavallinen ja ajalleen tyypillinen rauhanmarssihuuto oli hokea Pohjois-Vietnamin johtajan nimeä: "Ho, ho, Ho-Tsi-Minh!" Mitä muita? "Idänkaupan myötä työttömille työtä!" Jokainen paikalla ollut muistaa varmasti enemmän kuin minä. Hurjimpia, jos kohta yleensä kuiskatuimpia oli "Neuvostoaseet rauhan tae".

Miksi puhun huutamisesta näin pitkään? Kun muistelin omaa viiden sekunnin protestiani puitten oksien katkomisesta, tajusin, että huutaminen on jäänyt. Se ei ole enää vaikutuskeino politiikassa. Rauhanmarssit ja vastaavat ovat vanhentuneita, minkä näkee siitä, että niihin osallistuu niin vähän ihmisiä. Vappumarsseillakaan, sikäli kuin niitä järjestetään, tuskin enää innostutaan huutelemaan "ei EEC:lle".

Palopuheeni kuusi vuotta sitten oli mahdollisesti viimeisiä protesteja, jossa huudolla oli olennainen merkitys. Samoihin aikoihin järjestettiin suuri mielenosoitus eduskuntatalon portailla, jossa huudettiin, mutta se ei vaikuttanut mihinkään: valtio veti lainatukensa pois. Huutaminen oli kuollut.

Ja miksi näin? Miksi vielä 15 vuotta sitten ajateltiin, että huutamalla saa asiansa läpi? Ja miksi minä, kahden muinoisen taistolaisen poika, ajattelin pyörällä painaessani, että huutaminen pelastaa pari puuta?

Saksalainen sosiologi Norbert Elias puhuu eräissä teoksissaan niinsanotusta epämuodollistumiskehityksestä. Sillä hän tarkoittaa sitä modernisaatioon olennaisesti kuuluvaa kehitystä, jossa käytöksestä karsitaan kaikki muodollisuus pois. Eliaksen mukaan epämuodollistumiskehitys alkoi toden teolla viimeistään ensimmäisen maailmansodan myötä. En tiedä, ajatteliko Elias koskaan huutamista, mutta minun nähdäkseni 60-luvun politisoitunut sukupolvi edusti tämän epämuodollistumiskehityksen huippua.

Muutenkin puhutaan siitä, että vuosi 1968 oli modernin maailman päätepiste. Silloin huudettiin Pariisissa, Prahassa ja Helsingissäkin, äitini kertoman mukaan myös Turussa, jossa kokoomuslaiset ja kommunistit marssivat rinta rinnan Tsekkoslovakian miehitystä vastaan.
Suomessa huutaminen jatkui vielä ainakin kymmenen vuotta, kunnes se hiljalleen hiipui. 80-luku on jo vaatimatonta, henkilökohtaiseen keskittyvää aikaa eikä siinä mitään huudettu. 90-luvulla huutamista varten pitää järjestää omat kilpailut, jotka sitten voittaa joku humalainen näsäviisas kakara.

Ylioppilaskunnat olivat kovia huutamaan. Kovaäänisyys takasi kuuluvuuden. Muut äänet jäivät peittoon, monen mielestä liian pitkäksi aikaa. Mutta nykyään ei kuulu juuri mitään, paitsi aina välillä. Tampereella on pidetty kovaa ääntä pyöräteistä, mikä onkin järkevää. En kuitenkaan usko, että on huudettu.

Onko tämä pahasta? Yleensä on väitetty, että tämä johtuu siitä, että ylioppilaskunnat, niin kuin koko nuoriso yleensäkin, ovat kesyyntyneet. Ei enää uskalleta.

Uskallan kuitenkin väittää, että kyse on jostain muusta. Eliaksen epämuodollistumiskehitysajatus on kiinnostava juuri tässä. Mainitsin jo, että tämä kehitys olisi saavuttanut päätepisteensä 60-luvun opiskelijamellakoissa. Sen pidemmälle epämuodollisuudessa ei olisi voitu mennä. Oli pakko palata taaksepäin. Oli aloitettava uusi muodollistumiskehitys, ryhdyttävä uudestaan muodollisiksi.

Tästä oiva esimerkki ovat juuri tämän illan kaltaiset juhlat, joissa pidetään yllä hyvin muodollisia traditioita juomalauluineen ja tummine pukuineen. Täällä ei huudeta, paitsi mitä nyt tuossa tuli vähän, esimerkin vuoksi.

Tämä muodollisuus on valitettavasti aiheuttanut sen, että ylioppilaskunnat ja ylioppilaslehdet eivät näy julkisuudessa eivätkä oikein aina tunnu vaikuttavan asioihin. Pitäisikö vähän huutaa välillä? Unohtaa tämä sivilisaation pintakuorrutukseksi nimitetty naamio ja karjua kaikki yhteiskunnan pakkotoimien aiheuttama ahdistus ilmoille? Sanoa niin kuin ranskalaisen upseerin Xavier de Maistren Matka huoneessani -teoksen minäkertoja kuusi vuotta Ranskan vallankumouksen jälkeen kuvittelee sanovansa:

"Onnettomat ihmiset, kuunnelkaa totuutta, joka suuni kautta puhuu teille: olette sorrettuja, elätte hirmuvallan alla; olette onnettomia ja ikävystyneitä. Herätkää horroksesta!

Soittajat, aloittakaa te särkemällä soittimet päähänne; aseistautukoon itse kukin tikarilla; älkää ajateltko enää huvituksia tai juhlia; kiivetkää aitioihin ja leikatkaa kaikilta ihmisiltä kaula; tahratkoot myös naiset arat kätensä vereen!

Lähtekää, olette vapaita; suistakaa kuninkaanne valtaistuimeltaan ja Jumalanne pyhäköstään!"

Kiitos.

Lisää puheita

Tämän puheen pidin niinikään -97 kun jätin jäähyväisiä elokuvakerho Monroelle, jonka pitkäaikaisin puheenjohtaja olen ollut kuudella vuodella, melkein koko Tampereella asumiseni ajan. Markku on hyvä ystäväni Markku Lehtimäki, joka toimi sihteerinä ja varapuheenjohtajana ja joka nyttemmin on väitellyt Norman Mailerin non-fictionista.

En enää kykene vastaavaan paatokseen.

Ystävät, toverit,

tervetuloa tänä perjantai-iltana juhlimaan Markun ja minun kanssa yli kuusivuotisen elokuvakerhouran päättymistä. Joku voi kysyä, mitä juhlimista siinä voi olla, että lopettaa jonkin tekemisen. Juhliin ei kuitenkaan koskaan voi liittyä pelkästään positiivisia piirteitä eikä myöskään pelkästään negatiivisia: juhlat ovat aina sekoitus kumpaakin. Näin voimme iloita surua ja surra iloisuutta. Tästä on osoituksena se, että usein itkemme häissä ja vastavuoroisesti nauramme hautajaisissa.

Kun eilinen torstai kului vääjäämättä kohti kello seitsemää ja elokuvakerho Monroen sääntömääräistä vuosikokousta, minut alkoi vallata paniikki. Kun kirjoitan tätä, kello on pian kaksi iltapäivällä ja mietin itsekseni: "Olen enää reilut viisi tuntia Monroen puheenjohtaja!" Tuntuu kuin pitäisi tehdä jotain. Viimeiset palvelukset Monroelle - mitä voin tehdä? Mietin, heräänkö perjantaiaamuna (eli tänä aamuna) vapisten: "Pitää lähteä tilaamaan elokuvia! Pitää mennä jakamaan julisteita! Pitää mennä sopimaan päivämääristä Juhan [Elomäki, elokuvateatteri Niagaran ohjelmapäällikkö] kanssa!" Ja sitten kädet täristen huomaankin, että minun ei tarvitse tehdä enää mitään.

En pysty torstaina, kun tätä siis kirjoitan, kuvittelemaan, millaista on elämä ilman Monroeta. Olen ollut kuusi vuotta puheenjohtaja, mikä tekee minusta pitkäaikaisimman puheenjohtajan. Minua ennen Eija Savolainen johti tilastoja kolmella vuodella. Minä voin nyt hymähtää: kolme vuotta! mitä se on! pientä verrattuna tosi tekijätyyppien touhuihin!

Minut todellakin valtaa surumielisyys. Mietin, mahdanko purskahtaa itkuun tätä puhetta pitäessäni.

Toisaalta, ajattelen, täytyyhän minun stalinistisen hirmuhallintoni joskus päättyä. Keväällä 1994 allekirjoitin jonkin kirjeen hallituksen jäsenille: "Juri, puheenjohtaja, always and forever". Ei ihme, että olo on haikea, kun olen vajaat kolme vuotta sitten manannut itselleni loputonta valtaa Monroen ylitse.

Mitä ihmeen valtaa se on ollut? Työtä, josta ei saa palkkaa, työtä, jota on liikaa, työtä, joka on joskus turhaa ja turhauttavaa. Kuka voi haluta ja hamuta tällaista itselleen loputtomiin?

Ainoa selitys kohdallani on se, että olen rakastanut sen jokaista minuuttia. En ole tarvinnut palkkaa, kun olen kuullut, että joku on iloinen Monroen toiminnasta, kun olen itse omalla toiminnallani onnistunut näkemään elokuvan, joka muutoin olisi saattanut tyystin vilahtaa silmieni ohitse - tai monen kymmenen muun tamperelaisen. Uskoisin, että tällaiselle työlle on edelleen kysyntää Tampereen kokoisessa kaupungissa.

Tähän riemuitsemiseen liittyy valitettavasti myös surua. Monroe on tällä hetkellä Tampereen ainoa elokuvakerho. Vuosi sitten se oli ainoa aikuisten elokuvakerho, mutta [lastenelokuvakerho] Ykkösen toiminnan lopetettua olemme ainoita, jotka jatkavat kunniakkaan 70-luvun työtä. Kun minusta tuli puheenjohtaja kuusi vuotta sitten, aikuisten kerhoja oli neljä: Monroen lisäksi Prisma, Nykyaika ja Solaris. Olen koettanut eri yhteyksissä analysoida elokuvakerhokulttuurin kuihtumisen prosessia, joten en jahkaannu siihen nyt, tyydyn vain toteamaan, että työtä on jatkettava, vaikka se tuntuisi välillä epätoivoiseltakin. Äitini laittoi kotimme ilmoitustaululle joskus lapun, ties mistä leikatun, jossa oli Maiju Lassilan eli Irmari Rantamalan sanat: "Kun kaikki tiet näyttävät päättyvän, on jatkettava eteenpäin." Ehkä tämän lauseen jokapäiväinen toistaminen on saanut minut jatkamaan työtäni epätoivoisissakin tilanteissa.

Toisaalta kyse on yksinkertaisesti voinut olla siitäkin, etten ole halunnut syödä sanojani. Totesin, kun minut esiteltiin PEK:n toiminnanjohtaja [Kai] Ovaskaiselle filkkareiden avajaisissa vuonna 1991, että minun aikanani Monroe nousee uuteen kukoistukseen. Samoihin aikoihin päätin, että minä en ainakaan jää historiaan sinä puheenjohtajana, joka lakkautti Monroen. Epätoivon hetkiä on ollut, varsinkin keväällä 1992, kun uuden film noirin sarjaa seurasi uudessa teatteri Niagarassa noin kaksikymmentä ihmistä. Ilman Martti Vileniusta, joka ehdotti yönäytöksiä, olisin menettänyt toivoni. Piru merrassa -näytöstä seurasikin syksyllä yli sata ihmistä ja olin onnellinen.

Kiitän kaikkia niitä, jotka ovat minua ja muuta Monroeta kannustaneet ja tarjonneet mahdollisuuden tärkeään kulttuurityöhön. Luulen, että tiedätte kaikki, keitä tarkoitan, eikä minun tarvitse erikseen nimetä ketään. Paitsi Kai Ovaskaisen ja Markku Lehtimäen, jonka jäyhä hämäläisyys ei ole aina kyennyt peittämään alleen innostusta, joka käsittääkseni on sukua omalle innostukselleni. Lopuksi toivotan Monroen uudelle hallitukselle innostusta, työteliäisyyttä ja toivoa. Ilman niitä ei kulttuurityötä voi tehdä.

Kiitos.

Puhe viinistä

Yliopiston puheviestinnän kurssin lopputyönä vuonna -97 pidetty puhe:

Ystävät, toverit,

viinissä on totuus, in vino veritas, kuten kautta aikain on sanottu. Se voi tarkoittaa hiukan banaalisti, että ihminen laukoo humalassa sen, mitä todella lähimmäisistään ajattelee, mutta kauniimmin se voi tarkoittaa sitä, että viini auttaa ihmistä ajattelemaan tarkemmin ja paremmin. Ainakin se auttaa ihmistä ajattelemaan kauniimpia asioita - mikä voisi olla onnellisempi olotila kuin kevyt nousuhumala, jolloin kaikki näyttää ja tuntuu hyvältä?

Viini todellakin on jumalten juoma ja on synti ja häpeä, että sitä ei voi yliopistomme ravintolassa ruoan kanssa juoda. Olutta, tuota turpeitten saksalaisten mallashouruista juomaa, toki saa, ja varmasti myös siideriä ja lonkeroa, olutta monin verroin toki maukkaampia juomia. [Hmm... enää en kyllä kehuisi vuoden -97 siidereitä. - jn] Mutta missä on viini? Usein ruokana on hyvä pihvi - mikä silloin parempaa kuin maukas punaviini? Tai kun saamme sipulista ja paprikasta paksua spagettikastiketta - taas punaviini. Eilen söin broilerisalaattia - nautintoni olisi ollut taivaallinen, jos olisin voinut huuhtoa salaatin ja croissantin kevyellä, kylmällä valkoviinillä alas.

Tiedämme kaikki jokin aika sitten hätkähdyttäneet tutkimustulokset kohtuukäytön iloista: kaksi ravintola-annosta päivässä pitää lääkärin loitolla. Tämä tarkoittaa kahta lasia viiniä - minulle riittäisi lounaan kanssa yksikin. Tällainen määrä ei edes haittaisi luennon seuraamista. Olisin mahdollisesti jopa kärkkäämpi tekemään muistiinpanoja, kiinnostumaan siitä, mitä luennoitsija sanoo ja jopa itse tekemään huomautuksia: viini vapauttaisi minut - ja tietysti myös monet muut - luentojäykkyydestä, josta aina valitetaan.

Ongelmaksi tietysti nousee se, että lasillinen viiniä maksaa ravintolassa koska tahansa saman verran kuin ateria opiskelija-alennuksella eli vähintään kymmenen markkaa (mikä tarkoittaa valkoviiniä hanasta). Tämä olisi kohtuutonta ja omiaan tuhoamaan hyvän ideani: kuinka moni olisi valmis korottamaan ateriansa hintaa niinkin paljon?

Pelastukseksi voisivat tulla ne opiskelijat, jotka, kuten tiedämme, pullottavat paljon omaa viiniä. Pullon hinta keskihintaisesta valmispakkauksesta tehtynä on noin kymmenen markkaa - Tampereen opiskelijatuki voisi ostaa näitä pulloja kahdenkymmenen markan hintaan ja myydä lasilliset opiskelijoille vaatimattomaan viiden markan hintaan! Näin tuettaisiin opiskelijoita kahdella tavalla: ensiksi ostamalla heidän viinejään, toiseksi tarjoamalla heille jumalten juomaa. Voitaisiin jopa pullottaa Tampereen yliopiston omaa viiniä, jota tarjottaisiin juhlissa ja lahjoina. Valmistuessaan erinomainen opiskelija voisi saada oman pullon yliopistolta kannustuksena.
Tämä tietysti vaatii sitä, että pullottajat paneutuvat enemmän tuotteittensa laatuun. Olen liian monta kertaa saanut maistaa liian vähän aikaa käynyttä ja liian aikaisin nautittua, liian vähän sokeroitua viiniä. Meidän on vaadittava laatua - vain niin nostamme opetuksen kuin myös yliopistoruokailun laatua.

Kari Väänäsen esikoinen

En vähääkään pitänyt Kari Väänäsen esikoisohjauksesta (ja hiukan inhosinkin tyyppiä, koska lehdistönäytöksessä Tampereella hän vaati saada polttaa isoa sikaria, vaikka näytöksen jälkeinen lehdistötilaisuus oli kahvilassa, jossa tupakointi oli kielletty), mutta siitä sai ihan kiinnostavan tekstin aikaiseksi. En ole varma enää, julkaistiinko tätä. (Melkein yhtä vähän pidin muuten Klassikostakin, vaikka sitä on kovasti kehuttu.)

Uudenmaan moottorisahamurhat?

Vaiennut kylä. Suomi 1996. O & KK: Kari Väänänen. Ku: Timo Linnasalo. Musiikki: Ismo Alanko. PO: Taisto Reimaluoto, Taneli Mäkelä, Sari Havas, Esko Nikkari, Vesa Vierikko.

Kari Väänänen kertoo, että hän sai idean tehdä Vaienneen kylän, kun hänelle kerrottiin, että aikoinaan koko kylä tiesi, kuka Kyllikki Saaren murhasi, mutta koska tieto olisi häirinnyt kylän elämää pahasti, murhaajan henkilöllisyydestä vaiettiin. Väänäsen esikoisohjaus kertoo juuri siitä tilanteesta, jossa kyläläiset valitsevat mieluummin pelon kuin häpeän tilanteessa, jossa heidän pitäisi kertoa, kuka heistä on murhaaja.

Vaienneella kylällä on kaksi tyylillistä ja temaattista edeltäjää, Orson Wellesin Pahan kosketus (1958) sekä Twin Peaks. Edelliseen viittaa poliisipäähenkilö Taisto Reimaluodon taipumus järjestää itse todisteet viattomuuden menettämisen uhallakin sekä Taneli Mäkelän johtaman pikkurikollisjoukkion absurdius. Jälkimmäisestä on peräisin tilanne, jossa ujona pidetty tyttö onkin ajautunut seksihullujen murhaajakandidaattien pariin ja kirjoittaa päiväkirjaansa isoilla kirjaimilla: "Minä pelkään!"

Väänänen ei kuitenkaan kykene pitämään lankoja käsissään. Päiväkirjamerkintä ei saa selitystään eikä murhaajan henkilöllisyys paljastuessaan katsojaa ravistele. Taisto Reimaluodon turkkalainen huutamalla ja sylkemällä vieraannuttava eläytyminen on aivan kuin toisesta elokuvasta (tai toisesta maailmasta), johon Taneli Mäkelän johnwaynemainen jäyhyys on liian vahva kontrasti. Reimaluodon vaimoa esittävän Satu Havaksen rooli on melkeinpä turha. Perustelemattomuus onkin Väänäsen ohjauksen suurin pahe: siinä ei kyetä uskottavasti löytämään henkilöille ja näiden teoille motiiveja. Reimaluodon kohkaaminen - pidättäminen ilman sukkia, kalsarit jalassa on raivostuttavan koominen [kohtaus] - on tuskallista seurattavaa, koska se ei tunnu oikealta (eikä ainakaan poliisimaiselta). Sen sijaan Mäkelä saa pelkällä näyttelemisellään syntymään juuri oikeita mielikuvia. Pahin vika lienee kuitenkin se, ettei elokuvasta löydy selvitystä sille, miksi murhattu tyttö kirjoitti päiväkirjaansa: "Minä pelkään!"

Elokuva herättää kuitenkin mielenkiintoisen kysymyksen: Milloin suomalaisessa elokuvassa - tai muussakin kertovassa taiteessa - on alettu nähdä maaseutu ja maalaisuus uhkaavina, pelottavina, sisäänpäin sulkeutuvina asioina? Maaseutu ei selvästikään ole Väänäsen elokuvassa enää mikään idylli, johon kaupunkilaiset voisivat paeta lähiöistään (tässä jokin Helsingin kammottavista betonialueista, josta siirrytään melkein suoraan 1960-luvun alun maaseudulle), vaan pikemminkin painajaisten paikka. Koomisemmin tematiikkaa virittelivät jo Olli Soinion campin puolelle painottuvat Kuutamosonaatti-elokuvat, mutta Väänäsen elokuva vaikuttaa ensimmäiseltä, jossa vakavasti otetaan askel jonkin Texasin moottorisahamurhien suuntaan.

On aika tappaa

Jos oikein muistan, seuraavakaan teksti ei ilmestynyt Filmihullussa. Silloinen arvostelupalstan hoitaja suhtautui minuun jostain syystä hiukan nuivasti ja lehden avustaminen jäi osittain siitä syystä. Olen sittemmin kirjoittanut siihen vain satunnaisesti - nyt olen tekemässä tosin yhtä isompaa artikkelia. Arvostelupalstaa silloin hoitanut heebo on nyt eräs tunnetuimmista kriitikoistamme.

On aika tappaa (A Time to Kill). USA 1996. O: Joel Schumacher. PO: Matthew McConaghey, Sandra Bullock, Samuel Jackson, Kevin Spacey. [Ehkä epätäydelliset krediitit olivat syynä julkaisematta jättämiseen. Missä pituus?! - jn]

On aika tappaa näyttäisi olevan kaikkein vakavin kaikista John Grisham -filmatisoinneista. Firman ja Pelikaanimuistion sinänsä vauhdikkaat salaliittokuviot eivät ole kovin kiinnostavia - On aika tappaa ei kuitenkaan ole näitä millään muotoa parempi elokuva, osin se on jopa huonompi. Ennen kaikkea se on vakavien aiheiden - roturistiriidat - käsittelyssään ristiriitainen. Lisäksi miehen ja naisen väliset suhteet esitetään elokuvassa ristiriitaisesti, tavalla, joka panee kysymään, miksi elokuva haluaa rankaista Sandra Bullockin henkilöhahmoa niin pahasti.

Elokuvan heikoin linkki on Hollywoodin uudeksi kuumaksi nimeksi mainostettu Matthew McConaghey. Hän on kyllä nuoren Paul Newmanin näköinen ja hikoillessaan varmasti monen mielestä charmikas, mutta hänen karismansa ja näyttelijäntaitonsa ovat takavuosien tv-meteorologien luokkaa. Samuel Jackson, Donald Sutherland ja ennen kaikkea Kevin Spacey pyyhkivät hänet samoissa kohtauksissa mennen tullen valkokankaalta. Kun McConagheyta ei näy, häntä ei edes muista.

McConaghey on kuitenkin elokuvan ideologinen kiintopiste, jonka toiminnan kautta selviää myös Bullockin henkilöhahmon saama rangaistus. McConaghey on juristi, joka ottaa puolustettavakseen mustan miehen (Jackson), joka on ampunut oikeustalolla kaksi valkoista miestä, jotka ovat raiskanneet hänen yksitoistiaan tyttärensä. McConaghey on menettää pelin, osaksi, koska hänellä ei ole todisteita Jacksonin väliaikaisesta mielenhäiriöstä, osaksi, koska hän - Jacksonin henkilöhahmon sanojen mukaan - suhtautuu mieheen mustana, ei toisena ihmisenä. Kun elokuvassa kuvataan vielä Ku Klux Klanin touhuja kriittisesti (jonkun mielestä myös koomisesti), voisi ajatella, että se suhtautuu kriittisesti myös rotuajatteluun.

Näin ei ilmeisesti kuitenkaan ole. Kun Jacksonin henkilöhahmo jätetään lopussa rankaisematta, hänet asetetaan asemaan, jossa hän on alati tappamaan valmis ja jatkuvan väliaikaisen mielenhäiriön partaalla elävä musta eläin. On vain ajankysymys, milloin hän tappaa uudestaan. Elokuva ei näin pureudu omiin kysymyksenasetteluihinsa.

Mutta McConaghey voittaa: hän voittaa jutun, hän voittaa itsensä, hän voittaa perheensä ja työtovereidensa luottamuksen takaisin. Ennen kaikkea hän voittaa itselleen paikan Amerikan omanatuntona, sosiaalisesti valppaana, oikeudenmukaisena ja rationaalisena, mutta aina tunteensa hyväksyvänä valkoisena päätöksentekijänä. Siksi Sandra Bullockin yllättävän pienen roolin saanutta henkilöä pannaan elokuvassa halvalla: hän on olemassa, jotta hänet voisi torjua. Bullockin kautta osoitetaan, että McConaghey on niin hyvä valkoinen mies, että hän torjuu kireään valkoiseen t-paitaan sonnustautuneen seksikkään nuoren naisen.

Jarmuschin länkkäri

Filmihulluun lähetetty arvio Jarmuschin Dead Man -leffasta.

Jarmusch goes splatter

Dead Man (Dead Man). USA 1995. O & KK: Jim Jarmusch. Ku: Robby Müller. Le: Jay Rabinowitz. La: Bob Ziembicki. M: Neil Young. PO: Johnny Depp, Gary Farmer, Lance Henriksen, Michael Wincott, Robert Mitchum. 2 t 1 min. Levitys: Finnkino/Senso Films.

Dead Man tuntuu Jim Jarmuschin hiukan jälkijättöiseltä pyrkimykseltä tehdä kulttielokuvaa westernin raameissa. Toki ennen kaikkea Muukalaisten paratiisi ja Down By Law ovat nousseet aikamoisiksi kulteiksi, mutta Dead Manissa tyypillisten jarmuschlaisten piirteiden rinnalle nousee huumori, joka on enemmän sukua jollekin Sam Raimille kuin Down By Lawn hölmöilyille. Yhdessä kohtauksessa Lance Henriksen ampuu - kuvan ulkopuolella - Michael Wincottin ja paistaa tämän. Katsojat näkevät vielä Henriksenin kaluamassa kättä.

Aluksi lakoniset ja koomiset - monet niistä tapahtuvat melkein vahingossa - tapot näyttävät tyylikkäältä ratkaisulta, mutta lopulta ne kääntyvät itseään vastaan ja muuttuvat turhanaikaisiksi. Tällainen huumori on jatkuvaa ylilyöntiä elokuvassa, jonka visuaalinen esikuva ovat Ansel Adamsin mustavalkoiset valokuvat ja jonka "henkisiä" isiä ovat William Blake, jonka nimistä päähenkilöä Johnny Depp esittää, Henri Michaux, jonka aforismi ("On parempi olla matkustamatta kuolleen miehen kanssa") on valittu elokuvan motoksi, sekä erilaiset intiaaniuskomukset. Ihan kuin olisi tehty kahta erilaista elokuvaa.

Dead Manin vahvin anti on sen kauneus. Elokuva on täynnä ilahduttavia visuaalisia keksintöjä (esim. talon seinä täynnä vuohien kalloja). Myös monien tunnettujen näyttelijöiden (Gabriel Byrne, Alfred Molina, Robert Mitchum, John Hurt) lyhyet näyttäytymiset ilahduttavat. Valitettavasti elokuva tuntuu sisäpiirin vitsiltä ja, kuten sellaiset aina, hiukan turhalta.

Breaking the Waves

Olen pitänyt Lars von Trieriä boikotissa nähtyäni hänen läpimurtoelokuvansa. Alla syy. Jutun piti mennä Filmihulluun, mutta silloinen arvostelupalstan vastaava päättikin julkaista oman arvostelunsa, jossa hän sanoi muun muassa, että pääosan esittäjät näyttelevät kuin enkelit. Häh?

Postmodernia huijausta parhaimmillaan

Postmodernin murros aikaisempaan nähden on useasti pinnallista, muodon tasolla tapahtunutta. Joskus voi puhua jopa huijauksesta - näin on joissain David Lynchin tai Peter Greenawayn pinnallisimmissa elokuvissa. Postmodernin elokuvan valtavirta ei ole perinteisen kerronnan kammossaan kyennyt muuttamaan vanhoja, moderniin liittyviä merkityksiä ja vastakkainasetteluja. Näin esimerkiksi miehen ja naisen suhde on melkein kaikissa David Lynchin elokuvissa hyvin perinteinen ja patriarkaalinen. Jotkut ovat jopa sitä mieltä, että klassinen Hollywood-melodraama, puhumattakaan jostain Hitchcockista, on radikaalimpaa kuin yksikään postmoderni (auteur-)elokuva.

Lars von Trier on postmodernin tekijäelokuvan kuuluisimpia tekijöitä, jos kohta myös vähiten suosiota saanut. Element of Crime (1986) ja Europa (1990) ovat olleet suosittuja ainoastaan festivaaleilla ja pienissä taide-elokuvaympyröissä. Breaking the Waves on Cannesin suosion myötä noussut ensimmäisenä von Trierin elokuvana suuren yleisön tietoisuuteen. Se on melodraama, jollaisia ohjaajan muut elokuvat eivät ole olleet. Se on saanut innostuneen vastaanoton - sen ennakkoluulotonta sentimentaalisuutta ja karua periksiantamattomuutta on ylistetty. Erään ystäväni sanoin: "Tulin teatterista ulos muuttuneena ihmisenä."

Mistä elokuvassa kuitenkin on kyse? Minusta näyttää siltä, että ihmisiä on taas kerran huijattu. von Trier tekee erittäin upeaa elokuvaa - Robby Müllerin käsivaralla ja videolla kuvaamat kohtaukset ovat koskettavia ja rajuja, musiikinkäyttö vinjeteissä on loistokasta, näyttelijät ovat hyviä. Taasko kerran postmodernin elokuvan kiihottava pinta on saanut ihmiset luulemaan, että kyseessä on jotain uutta, uskaliasta ja kannatettavaa?

von Trierin elokuvan on sanottu kritisoivan ahdasmielistä uskonnollista yhteisöä. Nuoren, ilmeisesti jonkin verran vajaamielisen tytön avioliittoa paheksutaan yhteisön sisällä kovasti. Karulla Skotlannin rannikolla elävä tyttö rakastuu öljylautan hiukan renttumaiseen työntekijään ja menee tämän kanssa naimisiin. Mies kuitenkin halvaantuu onnettomuudessa ja joutuu vihanneksena sairaalaan.

Elokuvan koskettavimpana piirteenä on pidetty juuri kuvausta siitä, kuinka nainen uhrautuu miehen ja tämän rakkauden edestä. Mitä tekee tyttö, kun hänen miehensä halvaantuu? Mies sanoo epätoivossaan, että tyttö voisi rakastella muiden miesten kanssa ja kertoa kokemuksistaan hänelle, jotta hän voisi kuvitella, että he rakastelevat yhdessä. Ja näin totisesti tapahtuu: tyttö erotetaan lopulta yhteisöstä huorana. Tyttö tekee itsemurhan menemällä laivalle, jolla hän tietää olevan väkivaltaisia pervertikkoja. Elokuvan lopussa saadaan aikaisempaa diagnoosiaan katuvalta lääkäriltä kuulla, että tytön ainoa vika oli hyvyys.

Minun on vaikea kuvitella, että joku ottaisi tällaisen tarinan tosissaan (ja pitäisi sitä upeana uhrautumisen kuvauksena), jos sen kertoisi jokin vanha suomalainen elokuva. Kun se kuitenkin on pakattu kiihdyttävään postmoderniin asuun, se kelpaa hyvinkin. Voisi tietysti ajatella, että elokuva osoittaa, kuinka vanhoillisessa uskonnollisessa ilmapiirissä tytöllä ei ole muita malleja toimia kuin prostituutio.

von Trier ei ole kyennyt siirtämään aiempien elokuviensa mahdollista identiteettipeliä melodraamaan, vaan elokuvassa lajityypin perinteinen sisältö otetaan annettuna. Elokuva ei nimittäin kohdista kritiikkiään aviomieheen (eikä avioliittoinstituutioon, jonka jatke prostituutio erään kuuluisan määritelmän mukaan on), joka viime kädessä kuitenkin ajaa tytön väärälle uralle. Vaan ei: lopulta miehen kuva kirkastetaan, hän saa anteeksi ja oppii vielä kävelemäänkin. Hänessä ei ole mitään vikaa, mitä pieni rukous ei voisi korjata.

Kristusmainen hyvyys on tietysti upeimpia tarinoita, joita voi kertoa, mutta kun sillä uusinnetaan tukahduttavia sukupuolimalleja, kenen tahansa kriittisen katsojan pitäisi voida sanoa: "Minä en hyväksy tätä elokuvaa."

Demmen Philadelphia

SETA-lehteen kirjoitettu arvio Demmen vaisusta Philadelphia-elokuvasta. Muistan lehden toimitussihteerin kiitelleen juttua - se oli saanut palautetta lukijoilta ja oli ihmetelty, miksei riitä se, että on kerrankin elokuva, jossa seksuaalista alakulttuuria kuvataan hyväksyen.

Homot rajaseudulla

Jonathan Demmen Philadelphia (1993) on elokuvana kuivakka. Se käsittelee aihettaan hyvin varovasti: se sysää varsinaisen homouden ja aidsin kuvauksen jatkuvasti syrjään. Se on poliittisesti hyvin korrekti elokuva. Poliittinen korrektius on Philadelphian tapauksessa onnistunutta: se oli pitkään Amerikan katsotuin elokuva.

Elokuvassa Tom Hanks on menestyvä juristi, joka potkitaan tekosyyn varjolla pois isosta firmasta. Todellinen syy on kuitenkin aids tai vielä enemmän homous: Hanksin väitetään tuovan kunnialliseen firmaan seksuaalisen perversion. Firman johto liittää häneen lyhyessä keskustelussa salaliittolaiskuvitelmia. Hanks haastaa firman oikeuteen enkä tee vääryyttä elokuvalle kertoessani, että hän voittaa kiistan ja firma tuomitaan miljoonien dollarien korvauksiin.

Oikeussalielokuvien suosittuna pysyvä lajityyppi näyttää suosivan juuri sellaisia tarinoita, joissa voidaan todistaa amerikkalaisen yhteiskunnan olevan sittenkin olemassaolonsa arvoinen. Tom Hanks sanoo elokuvan mainostrailerissakin näkyneessä kohtauksessa: "I love the law!" Kun häneltä kysytään, miksi hän on juristi, hän vastaa, että tunne on suurenmoinen, kun joskus harvoin näkee oikeuden tapahtuvan. Siinä on oikeussalielokuvien diskurssi nopeasti hahmotettuna, ja siihen sopii aina myyttisen amerikkalaisen menneisyyden korostaminen.

Elokuvan nimi viittaa kaupunkiin, jossa Thomas Jeffersonin kirjoittama Amerikan perustuslaki 1770-luvun lopulla julistettiin. Tuon lain, johon viitataan jatkuvasti ristiriitaisilla tavoilla (vrt. Yhdysvaltain puolueet), keskeinen määritelmä on miesten (men) välinen tasa-arvoisuus. Denzel Washingtonin esittämä syyttäjä vetoaa juuri perustuslakiin: se sallii miesten tehdä, mitä he haluavat ilman että heitä siitä syrjittäisiin. (Naisten rooli elokuvassa on harmillisen vähäinen, mutta eipä perustuslaissakaan heistä juuri puhuta.)

Näin Philadelphia tekee harvinaisen diskursiivisen teon: se puolustaa erästä Toiseuden lajia, homoutta, juuri diskursiivisen keskustan argumenteilla. Konservatiivien korostama asia otetaan käyttöön periaatteessa radikaalin asian kohdalla. Homous osoitetaan kuuluvaksi amerikkalaiseen menneisyyteen yhtä olennaisesti kuin rajaseutu, käytännöllisyys, vapaus ja demokratia.

Tässä mielessä Philadelphia on outo elokuva. Se harjoittaa käytäntöä, jollaista en muista muualla nähneeni. Nyt on kuitenkin huomattava sen yhteydet muihin mieselokuviin. Se jatkaa konservatiivisen miesemansipaation sarjaa, johon myös Pelastakaa Willy ja Mrs. Doubtfire kuuluvat: Willy yhdistää samalla tavalla Amerikan uljuuden hyviin hahmoihin, muun muassa intiaaniin, Mrs. Doubtfire taas korostaa juuri miesten moraalista ryhtiä (joka naisiin verrattuna on elokuvassa huippuluokkaa).

Philadelphian tekstuaalinen verkosto on laaja. Se kulkee Thomas Jeffersonista ja Walt Whitmanista (jota ei mainita, mutta joka lienee kuuluisin amerikkalaista vapautta korostaneista homoista) Bruce Springsteeniin, jonka ura lähti [uuteen] nousuun tunnussävelmän ansiosta.

Springsteeniin on hyvä lopettaa. Hänessä näkyy selvimmin linja, joka puolustaa amerikkalaisuutta juuri samalta kannalta kuin Philadelphia. Kummankin Amerikka on vapaiden miesten Amerikka - miesten, jotka voivat olla amerikkalaisia samaan aikaan kuin homojakin. Kumpikin on samaan aikaan radikaali ja konservatiivi. Kumpikin yrittää muodostaa amerikkalaisen tulevaisuuden korostamalla sen kunniakasta menneisyyttä. Homot ovat nyt osa rajaseudun mytologiaa.

Seta 2/1994
Kirjoitusta täydennetty

The Long Kiss Goodnight

En ole koskaan ollut kovin tyytyväinen tähän hiukan väkinäisen tuntuiseen analysiin Renny Harlinin kenties parhaasta elokuvasta (paitsi että olen aina pitänyt Prisonista...), mutta yritin ängetä sitä taannoin suunnittelemaani artikkelikokoelmaan 90-luvun Hollywoodista:

Tuhoava miehuus, suojeleva naiseus?

Amerikkalaisen elokuvatutkija Robin Woodin kuuluisan teesin mukaan Hollywoodin 1970-luvun tuotanto oli ristiriitaisuudessaankin radikaalia ja kapinallista. Sellaiset elokuvat kuin Taksikuski (1975) ja William Friedkinin yleensä vastenmieliseksi tuomittu homotrilleri Cruising (1980) ovat Woodin mukaan tärkeitä elokuvia osoittaessaan tietyt ideologiset oletukset kestämättömiksi. Yksi Woodin eniten arvostamia 1970-luvun amerikkalaiselokuvia on Tobe Hooperin Texasin moottorisahamurhat (1974).

Hooperin elokuva on edelleen, melkein 25 vuotta valmistumisensa jälkeen, järkyttävä ja pakokauhua herättävä elokuva. Sen ääniraidalla ei useinkaan ole muuta kuin kirkumista ja moottorisahan surinaa. Joskus kaiken katkaisee hermostunut naurunräkätys, kun Nahkanaaman perhe pitää hauskaa. Elokuvaa on vaikea suositella: sen juoniselostus karkottaa katsojat tehokkaasti. Se on kuitenkin hyvä, ellei erinomainen elokuva. Se on 1970-luvun amerikkalaisista perhe-elokuvista kaikkein radikaalein, vaikka sen kidutuskohtauksissa ilmenee silkkaa naisvihaa.

Onko Renny Harlinin The Long Kiss Goodnight (1996) jonkinlainen vastalause Hollywoodin pian sata vuotta jatkuneelle naisen syrjinnälle ja naisvihalle? Elokuvassa Geena Davis esittää CIA:n erityistehtäviin koulutettua tappokonetta, jolle mikään inhimillinen ei ole niin tuttua, etteikö sitä voisi tappaa. Miehet ovat Davisille olemassa vain, jotta heidät voitaisiin tapaa tai jotta heitä voitaisiin naida.

Tämä ei kuitenkaan ole koko totuus. Elokuva alussa Davis on kadottanut muistinsa kahdeksaksi vuodeksi ja vasta tapahtumien alkaessa vyörytä oppii "oikean" identiteettinsä. Hän löytää vanhan aseensa, muistaa, kuinka sitä käsitellään, "oppii" käsittelemään veistä ja niin edelleen. Hänellä on kuitenkin jo perhe, rakastava mies ja lapsi. Kun näitä uhataan, vaakalaudalla on myös Davisin naiseus.

The Long Kiss Goodnight on monissa painotuksissaan omaperäinen. Sen miessankari, Samuel Jackson, on musta, mutta asiasta ei tehdä minkäänlaista numeroa (paitsi visuaalisesti, kun lumenvalkea Davis ja Jackson asetetaan jyrkkään kontrastiin). Jacksonin mieheyskään ei elokuvassa ole välttämättä positiivista, sellaista, jonka turvaan Davisin pitäisi pahassa paikassa turvata. Davisin naiseuttakaan ei elokuvassa pakoteta patriarkaalisen parisuhteen suojaan.

Kun Davis on omaehtoinen, vapaa subjekti, hän on kuvatunlainen tappokone. Tämä malli on uhattuna, kun Davisin lapsi kidnapataan. Davis häilyy kahden vaihtoehdon välillä: joko hän lakkaa välittämästä tai pelastaa lapsen henkensä uhalla. Hän valitsee jälkimmäisen, mutta loppukuva kertoo, että hän ei lopullisesti hylkää tappajan puolta itsestään.

Tämä on toistuvasti toimintaelokuvien teema. Esimerkiksi Michael Bayn Rockissa (1996) Nicolas Cagen on pakko osoittaa miehuutensa toimimalla Sean Conneryn rinnalla. Hänen miehuutensa on uhattuna elokuvan alussa, jossa hänen tyttöystävänsä ilmoittaa olevansa raskaana, vaikka Cage on juuri sanonut, että lapsen tekemisen tähän maailmaan on julmaa. Elokuvan kuluessa Cage lunastaa itselleen sellaisen miehuuden, jossa syntyvä lapsi ei sitä enää uhkaa. Harlinin elokuvassa Davisin naiseus on uhattuna ja hänen on toimittava väkivaltaisesti lunastaakseen itselleen ja naiseudelleen paikan.

Tässä juuri on Hooperin ja Harlinin elokuvien radikaalius. Moottorisahamurhissa miehuus ja perheyhteyden korostaminen osoittautuvat tuhoaviksi. Perhe kokoontuu kodikkaasti yhteen tappamaan vieraat, jotka ovat joutuneet taloon. The Long Kiss Goodnightissa naiseus taas on kaksijakoista, mutta Jekyll ja Hyde -leikissäkin Davis pystyy kontrolloimaan luonteensa tuhoavaa puolta. Harlinin elokuva on selväpiirteinen muunnelma niistä kuvioista, joita 1970-luvun amerikkalainen elokuva ei pystynyt selkiyttämään: niissä miehen pirstaloitunut, vieraantunut minuus nostettiin pystyyn tappamalla (Taksikuski, Väkivallan vihollinen). Harlinin elokuvassa kyse on sekä tästä että myös siitä, että Davis pystyy hylkäämään tällä tavalla pystyyn nostetun minuuden. Koska puhe on naisesta, The Long Kiss Goodnight on radikaalimpi elokuva kuin mitä Hollywood oikeastaan ansaitsee. Hooperinkaan elokuva ei lankea siihen ansaan, johon esimerkiksi Scorsesen Taksikuski putosi: Moottorisahamurhien miehuus ei ole mitään ihailtavaa.
Aviisi 29.1.1997
Kirjoitusta täydennetty

Pari pientä obituaaria

Kaiken muun ohella teen Suomen Länkkäriseuran julkaisua, Ruudinsavua. Sen nekrologiosasto on Suomen paras, mutta kaikkea ei siihenkään saa silti mahtumaan. Tämmöiset pikkupalat jäivät taannoin (ehkä noin vuosi sitten) pois:

Thomas Savage
Tärkeä, mutta Suomessa tuntematon lännenkirjailija Thomas Savage kuoli elokuussa 88-vuotiaana. Vuonna 1915 Salt Lake Cityssä syntynyt Savage tunnettiin parhaiten 1920-luvun Montanaan sijoittuvan The Power of the Dogin (1967) kirjoittajana. Kirja valittiin vuotensa parhaaksi romaaniksi San Fransisco Chroniclen kriitikkoäänestyksessä. Savagen kolmentoista romaanin joukosta nousee esiin myös I Heard My Sister Speak My Name (tunnetaan myös nimellä The Sheep Queen, 1977). Savagen viimeisten romaanien joukossa oleva The Corner of Rife and Pacific valittiin yhdeksi vuoden 1988 parhaista romaaneista Publishers Weeklyn äänestyksessä.

Robert McCloskey
Amerikkalainen kirjailija ja kuvittaja Robert McCloskey kuoli kesäkuun lopussa. McCloskey oli 88-vuotias.
McCloskey tunnetaan parhaiten lastenkirjojen tekijänä ja hänen tunnetuin kirjansa on 1941 ilmestynyt Make Way for the Ducklings. McCloskeylta on suomennettu yksi kirja, keskilännessä elävästä pikkupojasta ja tämän unelmista kertova Homer Price, lännen poika. Se ilmestyi alun perin 1943. Suomeksi se ilmestyi Arto Tuovisen suomentamana ja Kariston kustantamana 1962.

David Cronenberg ja M. Butterfly

Tuntemattomat toiset

Robin Wood pitää David Cronenbergin kauhuelokuvia taantumuksellisina, koska niissä järjestään yhdistetään kauhu ja pelko ihmisen ruumiiseen ja luonnollisiin toimintoihin. Nainen synnyttää suunnattoman toukan Kärpäsessä (1986), seksuaalista halukkuutta lisäävä lääke ajaa kokonaisen ihannetalon asukkaat mielipuolisuuden ja kannibalismin partaalle (Shivers - kylmät väreet, 1975), veren janoaminen muistuttaa päämäärätöntä flirttailua ja veren imeminen rakastelua (Rabid, 1976) ja niin edelleen.

Oli Woodin - sinänsä paikkansa pitävästä - väitteestä mitä mieltä tahansa, on tunnustettava, että Cronenbergin visiot toimivat parhaiten juuri kuvatunlaisissa mauttomissa ja sottaisissa kauhuelokuvissa. Mitä enemmän rahaa ja mainetta Cronenberg saa, sitä heikommiksi hänen elokuvansa tulevat. Alaston lounas (1991) oli jo oireellisen sekava tulkita William S. Burroughsin klassikkoromaanista, mutta M. Butterflyn (1993) viimeistään pitäisi todistaa, ettei Cronenberg osaa kahta asiaa: ohjata rakkauselokuvaa ja ohjata poliittista elokuvaa.

M. Butterflyn tarina muistuttaa Crying Gamen jo klassiseksi muodostunutta kaavaa, jossa heteromiehen vakaumukset murtuvat hänen huomatessaan, että hänen pitkäikäinen rakastettunsa onkin mies (tai transseksuaali). M. Butterfly pyrkii samoihin päämääriin kuin Neil Jordaninkin elokuva, mutta Cronenbergille ominaiseen sekavaan tapaan sotkee asiat niin hyvin, etten pääse perille, onko kuvattu kehitys myönteinen vai kielteinen.

Nimittäin: Kun Jeremy Irons vasta lopun oikeudenkäynnissä saa tietää, että John Lone on mies (sic), hän alkaa vankilaan jouduttuaan esittää itse naiseksi pukeutuneena Madame Butterflyta. Aivan lopussa hän sottaa huulensa huulipunalla ja katkaisee lasinpalalla kurkkunsa.

Tekeekö Irons itsemurhan, koska hän ei enää ole sukupuolensa yksinomainen edustaja, vaan myös jotain muuta? Cronenbergin koko edellinen ura tuntuisi viittaavan tähän.

M. Butterfly on sekava elokuva muutoinkin: se ei tiedä, ketkä sen näkemykselle ovat Toisia. Elokuva sijoittuu Kiinaan aikaa juuri ennen kulttuurivallankumousta ja aikaan sen jälkeen. Ennen vallankumousta kiinalaiset naiset eivät ole Toisia, vaan eurooppalaisille hyvinkin tuttuja ja turvallisia. Näin, koska he ovat eksperttejä rakkauden taidoissa. Vasta, kun vallankumous tekee näistä naisista miesmäisesti pukeutuvia, rivissä tasaisesti kulkevia tanttoja, he muuttuvat Toisiksi, oudoiksi länsimaiselle miehelle.

Tämä sopii tietysti hyvin kuvaamani mies/nainen -leikin kanssa: Irons tekee itsemurhan, koska onkin miehenä nainen, kiinalaiset kulttuurivallankumoukselliset ovat Toisia, koska ovat naisina miehiä.

Julkaistu: SETA 3-4/1994

Vielä nenäliinoista

Taannoin postitin vaimon kanssa pitämämme nenäliinanäyttelyn esittelytekstejä, mutta jostain syystä pois jäi tämä, hiukan oleellisempi teksti nenäliinan kulttuurihistoriasta:

Otteita nenäliinan historiasta

Ensimmäiset varsinaiset nenäliinat oli tarkoitettu uskonnolliseen käyttöön. Papit käyttivät silkistä tehtyjä liinoja pitäessään jumalanpalvelusta.

Nenäliinoista tuli yleisiä käyttöesineitä keskiajalla. Sitä ennen ihmiset olivat niistäneet nenänsä vaatteisiinsa tai käsiinsä. Viimeistään 1500-luvulla liinat olivat jokapäiväisessä käytössä, ja Erasmus Rotterdamilainen pääsi moittimaan vaatteisiinsa niistäviä ihmisiä moukkamaisesta käytöksestä.

Vähitellen nenäliinoista tuli myös koristeellisempia, ja samalla niistä tuli myös rakkauden osoittamisen välineitä. Ne olivat viestejä rakkaudesta.

1900-luvun alussa nenäliinojen valmistusmateriaaleiksi vakiintuivat silkki ja puuvilla. Myös pellavaa käytettiin. Nenäliinat olivat tuolloin herrasmiesten välttämätön varuste – jos takin rintatasku oli jätetty tyhjäksi, mies näytti vain puoliksipukeutuneelta.

Kangasnenäliinojen käyttö alkoi vähetä radikaalisti, kun paperinenäliinat tulivat markkinoille. Suomessa Serlachius aloitti näiden valmistamisen 1930-luvulla. Nykyään yhä harvempi käyttää kankaisia nenäliinoja.

Lasten ja mainosnenäliinat kulkevat monella tapaa käsi kädessä. Ilmeisesti ensimmäiset mainosnenäliinat ilmestyvät 1930, kun amerikkalainen George Borgfeldt & Company myy lisenssin sveitsiläiselle Walkburger, Tanner and Companylle, joka alkaa valmistaa Mikki Hiiri –aiheisia nenäliinoja.

The Fabulous Thunderbirds ja muita

Kehittelin 90-luvun lopulla myös kolumnityyppistä tekstiä bändien nimistä ja siitä, miten ne muodostuvat ja millaisia mytologioita niihin voisi liittyä. Ei siitä tullut mitään, teksti jää pilkun kohdalla kesken... Vaikka edelleen olen kyllä sitä mieltä, että aihetta pitäisi käsitellä, varsinkin kun The Somethings -tyyppiset nimet yleistyivät taas 2000-luvun alussa (The Strokes jne.).

Bändien nimistä

Kirjastojen levykokoelmia selatessaan oppii helposti, minkänimisten bändien levyjä kannattaa ottaa - riittää, kun oppii, mihin bändinimikategoriaan artisti kuuluu.

Jos haluaa kuunnella kunnon rokkia, jonka kliseisiä määritelmiä ovat rehellisyys ja aitous, on parasta turvautua sellaisiin bändin nimiin kuin The Cramps ja The Fabulous Thunderbirds. Tässä on kyse siitä, että yhtye ilmoittaa nimellään olevansa tiivis yhteisö: juuri ne tietyt "krampit" (suomeksi näistä bändeistä puhuttaessa tämä ulottuvuus usein menetetään, koska puhutaan pelkistä "krämpseistä" ja jätetään kirjoitetustakin tekstistä määräinen artikkeli pois). Aidoksi väitetty rock on tietysti yhteisöllistä: perhe, joka yhdessä esiintyy (pisimmälle idean ovat vieneet sellaiset bändit, jotka väittävät olevansa perhe, esimerkiksi The Ramones), tuottaa pakostakin aitoa ja näin ollen hyvää musiikkia, koska se perustuu pyhille arvoille (eli perheelle). Bändin nimellä ei välttämättä ole yhteyttä itse musiikkiin eikä se aina pyri kuvailemaan sitä. Spice Girls, jonka aitoutta voinee epäillä, oli esimerkki nimestä ja asenteesta, jolla yritettiin luoda yhteisöllisyyden ja aitouden mielikuvaa (sama pätee Backstreet Boysiin). Suomessa sellainen kömpelö vastine kuin @tak kertoo heti, että kyse ei ole mistään aidosta asiasta. Punkbändien (The Sex Pistols, The Dead Kennedys) yhteisöllisyys on vielä ankarampaa: perhe koko muuta yhteiskuntaa vastaan.

Toinen tapa tunnistaa kuunneltavaksi kelpaavat levyt, on tunnistettavan bändien nimien alakulttuuriset viittaussuhteet: legendaarinen grunge-yhtye Mudhoney (Russ Meyerin porno- ja toimintaelokuva 60-luvulta), Plan 9 (maailman huonoin elokuva Plan 9 from Outer Space), Get Smart! (60-luvun agenttiparodiasarja Maxwell Smartista),

Muistiinpanoja autoista

Minulla oli kevyt bartheslainen vaihe vuosien 1995-1997 paikkeilla. Tämän tuloksia löytyy omakustannekirjasta Banalologioita: esseitä mitättömästä (jota voi tilata vaikka kommenteissa, jos jotakuta sattuisi kiinnostamaan), mutta myös tästä tekstipätkästä, joka on kaiketi muistiinpanoja autoja ja autojen muotoilua koskevaan pidempään esseeseen. Tai sitten hain tarkoituksella hienoa ranskalaista fragmentaarista esitystapaa. Siihen ehkä tekstin nimi voisi viitata.

Fragmentteja automuotoilun historiasta

Miksi autossa on neljä pyörää - muistuma eläimestä, jonka ihminen valjastaa käyttöönsä? Onko polkupyörä sitten lähempänä ihmistä, koska siinä on kaksi pyörää?

Fritz Langin elokuvassa Metropolis (1926), joka sijoittuu jonnekin tulevaisuuteen, autot ovat edelleen samannäköisiä kuin ne olivat elokuvan valmistumisaikaan (isoja, hieman kömpelöitä, isot lamput, erilliset astinlaudat). Konteksti kieltää profetioiden todellisen mielikuvituksellisuuden, joka näkyisi juuri tällaisissa yksityiskohdissa.

Autojen muotoilussa harvat innovaatiot tulevat muotiin (Kupla on poikkeus). Näin esimerkiksi Tatra 1930-luvulta tai Raymond Loewyn designit eivät ole jääneet eloon.

1900-1920: Erilliset astinlaudat: auto ei ole vielä eriytynyt yksityiseksi sfääriksi, vaan mukana voi tulla sellaisiakin, jotka eivät osallistu auton sisäpuolisen tilan luomiseen. Autossa on näin vielä muistumia hevosvaunuista ja junasta, joihin noustiin (ja noustaan) astinlaudan avulla.

Autolla matkustamisen kätevyys: gangsterit roikkuvat astinlaudalla ja ampuvat (tämä on autoilun myyttejä).

1930-1940: Autojen muodot kehittyvät kohti sellaista kuin me ne nykyään tunnemme. Samoin käy sotilasajoneuvoille, jotka ovat ensimmäisiä kokonaan katettuja ajoneuvoja. Ensimmäiset etuvetoiset autot (Citroën): ajaja on lähempänä vetäviä renkaita ja on näin enemmän osa autoa.

Kuplavolkkari ja natsi-Saksa: ensimmäiset moottoritiet ja perheauto syntyvät yhdessä. Kuplan muoto Ferdinand Porschen ironiaa: pyöreä muoto, josta kaikki byrokraattiset ja diktatoriset toimenpiteet kimpoavat sivuun?

1950: Pyöreät muodot, pastellivärit: Korean sodan synnyttämän noususuhdanteen aika, joka synnyttää huvittelun ja vapaa-ajan. Taas tunnistamme gangsterit, jotka tulevat isoilla autoillaan. Nuoriso ottaa autot käyttöönsä: Nuoren kapinallisen (1955) kilpa-ajot. Hot rod -autojen keksiminen: autot muuttuvat harrastuksen ja muuntelun (postmoderneiksi?) välineiksi. Beatnikit: noususuhdanne antaa mahdollisuuden ajaa suunnattomilla autoilla halki suunnattoman mantereen. Isot valtatiet tulevat muualle maailmaan.

Englannissa maailman kaunein auto: Jaguar XK 120.

1960: Autot suurenevat toisaalla (Amerikka), pienenevät toisaalla (Eurooppa, jossa miniautot villitsevät - Mini, Messerschmitt, BMW Isetta, Fiat 600 - syntyy suurkaupunkeissa puikkelehtivan autoilun idea - autoilun feminiininen puoli). Saman kolikon kaksi puolta: autoilu järkiperäistyy. Kupla osoittaa pätevyytensä: natsismin täydellinen voitto.

1960-luvun loppu ja 1970: Auto tulee väkivaltaisen ja vähän holtittoman näköiseksi. Vietnamin sota. Amerikankaarat saavuttavat loogisen päätepisteensä: autosta tulee pelottavan näköinen. Elokuvat, joissa auto on pelottava: Steven Spielbergin Kauhun kilometrit (1973), Elliott Silversteinin Kalmankaara (1977). Elokuviin tulevat kuvat, joissa auto pysähtyy uhkaavasti aivan kameran eteen. Amerikkalainen auto näyttää autenttisemmalta, mitä huonommassa kunnossa se on. Rähjäisyyden vuosikymmen on samalla myös kimalluksen (glitter) vuosikymmen ja nämä kulkevat käsi kädessä.

Pohjoiseurooppalaisen auton nousu: Volvo ja Saab. Luksus ja demokraattisuus samassa: kansankodin todelliset saavutukset. Saab: lentokonetehtaan valmistama auto saa ihmiset kuvittelemaan, että he osallistuvat ilmatilan valloitukseen.

1980: Moraalisen enemmistön nousu, Reagan. Muodot tylsistyvät, latistuvat. Huomattava poikkeus: Ford Sierra. Nousukausi: muotojen kulmikkuus heijastaa juppiaatteen askeettisuutta. Hondan pieni sporttinen katuauto tämän ajan harvoja todellisia klassikkoja: juppiuden täydellinen manifesti (TM:n arvostelija: kuskin jalannumeron pitää olla 42: ruumiillisten ulottuvuuksien sääntelyä).

1990: Kaksi osaa. 1) Lama: autoista tulee pehmeitä ja pyöreitä, mikä viittaa luottamukseen, jota teollisuus haluaa uskotella: elämä tulee paremmaksi, jos ajat tällä autolla. 2) Nousukausi: autojen ilme tulee ilkeäksi ja ironiseksi. Lamput vääntyvät vinoon ja autot näyttävät virnistävän (Renault Megané, Ford Mondeo): "Hah! on niin helppo huijata!"

Autojen mataloituminen ja virtaviivaistuminen: sporttisuus myös perheautojen ominaisuus. Uudet pienautot (Renault Twingo): pienuus on nyt ironista ja se viittaa nousukauteen historiassa. Mielikuva uudesta nousukaudesta ja feminiinisestä autoilusta. Kun on nousukausi, naisia houkutellaan ajamaan. BMW Z3 naisten suosikki. Kenelläkään ei ole siihen varaa. Naisten autovakuutukset.

Mersun nostalgiset pyöreät lamput viittaavat hyviin aikoihin: nousukauden representaation representaatio. Fiktiivisiä autoja.

Russell Banksin Rule of the Bone

Laitan apurahahakemuksia vetämään ihan kohta. Yksi keskeisiä hakuja koskee Russell Banksin Rule of the Bone -romaanin (1995) kääntämistä. Kirja on tehnyt minuun suuremman vaikutuksen kuin moni muu viime aikoina lukemistani kirjoista, ja koska Banks on Suomessa täysin tuntematon, ajattelin ryhtyä hommaan. Jos vain saan rahan - muutoin toimin taas niin kuin ensi syksynä ilmestyvän Jason Starr -käännökseni Fake I.D. kanssa: käännän kirjaa sivun pari joka työpäivän aluksi. Se valmistuu sillä tavalla väkisinkin joskus. (Atom Egoyanin mainio elokuva The Sweet Hereafter, joka perustuu Banksin kirjaan, on tosin nähty telkkarissa. En muista enkä jaksa kaivaa esille elokuvan suomenkielistä nimeä.)

Tässä hakemukseen tekemäni käännösnäyte kirjan alusta:

Älä vain koske mihinkään

Luulette varmaan että keksin tämän kaiken vain kuulostaakseni paremmalta tai fiksummalta tai onnekkaammalta kuin oikeasti olen mutta en keksi. Sitäpaitsi tosi monet jutut joita minulle on tähän asti sattunut ja joista kohta kerron lisää saavat minut kuulostamaan joko tosi pahalta tai tosi typerältä tai olosuhteiden traagiselta uhrilta. Ja tiedän ihan tasan tarkkaan, ettei se todista yhtään sen enempää että kerron totuuden mutta jos haluaisin saada itseni kuulostamaan paremmalta kuin olen tai fiksummalta tai oman kohtaloni herralta niin sanoakseni niin sitten voisin tehdäkin sen. Tosiasia on että totuus on kiinnostavampi kuin mikään minkä voisin itse keksiä ja juuri sen takia kerronkin sen.
Joka tapauksessa voisi sanoa, että elämästäni tuli kiinnostavaa sinä kesänä kun täytin neljätoista ja käytin paljon ruohoa mutta minulla ei ollut yhtään rahaa ostaa sitä joten rupesin katselemaan talossa ympärilleni ja etsimään tavaroita joita voisin myydä mutta en löytänyt paljonkaan. Mutsi oli silloin edelleen minun paras kaverini ja isäpuolellani Kenillä oli aika siisti talo jonka mutsi oli saanut erossa todelliselta isältäni jotain kymmenen vuotta sitten ja josta äitini vain sanoo että hänellä on siihen kiinnelaina eikä taloa ja isästä äiti ei sano paljon mitään vaikka mummi joskus sanookin. Äidillä ja Kenillä oli kummallakin surkeat duunit eivätkä he omistaneet mitään mitä olisi kannattanut varastaa ainakaan niin että he olisivat huomanneet heti että jokin tavara puuttui. Ken oli huoltomiehenä jossain lentokentällä mikä on vähän niin kuin olisi talonmies paitsi että hän sanoi hän oli rakennusteknikko ja äiti oli kirjanpitäjänä klinikalla missä vain katsellaan tietokoneen ruutua ja näpytellään siihen jotain numeroita.
Kaikki alkoi oikeastaan siitä kun haeskelin pitkin taloa jotain vähänkin kiinnostavaa, pornolehtiä tai videoita tai kortsuja. Mitä tahansa. Ja mistä tietää vaikka niillä olisi ollut oma ruohokätkö. Äiti ja varsinkin Ken olivat kovia viinan perään silloin mutta ajattelin että ehkä he eivät olleet niin tiukkoja asioiden suhteen miltä näyttivät. Kaikki on mahdollista. Talo oli pieni, neljä huonetta ja vessa, siirrettävä talo, joka seisoi betonipölkyillä niin kuin tavallinen talo mutta vain ilman kellaria tai autotallia eikä ollut ullakkoakaan ja minä olin asunut siinä äitini ja isäni kanssa siitä asti kun olin ollut kolme kun isä oli häipynyt mikä tapahtui silloin kun olin viisi ja sen jälkeen äidin ja Kenin kanssa ja se oli adoptoinut minut ja siitä tuli isäpuoleni, joten tunsin paikan yhtä hyvin kuin suuni sisäpuolen.
Luulin että olin käynyt läpi kaikki laatikot ja katsonut kaikkiin kaappeihin ja etsinyt jokaisen sängyn ja huonekalun alta kämpässä. Olin jopa vetänyt ulos vanhat Valittujen Palojen Kirjavaliot jotka Ken oli löytänyt basesta ja tuonut kotiin että hän olisi lukenut ne joskus mutta lähinnä siksi että ne näyttivät hyviltä kirjahyllyssä ja selannut ne läpi yksitellen ja yrittänyt löytää jotain salaluukkua jonka voi leikata auki partaveitsenterällä. Ei mitään. Ei mitään uutta, tarkoitan. Paitsi joitain vanhoja valokuvia mummusta joita mutsi säilytti jotka löysin laatikosta vaatekaapin ylähyllyltä. Mutsi oli näyttänyt niitä minulle muutama vuosi sitten ja olin varmaan unohtanut ne koska ne olivat lähinnä ihmisistä joita en tuntenut niin kuin mutsin serkkuja ja tätejä ja setiä mutta kun näin ne nyt uudestaan muistin joskus etsineeni kuvia isästäni siltä ajalta kun hän oli vielä elossa ja voi hyvin ja asui täällä Au Sablessa ja löytäneeni vain yhden. Kuvassa olivat hän ja mutsi ja isän auto ja olin katsellut sitä kuin siinä olisi ollut jokin salainen viesti koska se oli ainoa kuva isästä jonka olin ikinä nähnyt. Olisi luullut että mummu olisi pitänyt edes muutaman muunkin kuvan mutta ei.
Löysin kuitenkin samasta laatikosta kuin valokuva-albumitkin narulla kiinnitetyn nipun kirjeitä jotka isä oli kirjoittanut mutsille muutama kuukausi sen jälkeen kun hän oli jättänyt meidät. En ollut koskaan lukenut niitä ennen ja niistä paljastui kaikkea mielenkiintoista. Ihan kuin isä olisi puolustautunut kun mutsi syytti häntä siitä että hän oli karannut Rosalie-nimisen naisen kanssa josta mutsi sanoi että hän oli ollut isän tyttöystävä jo vuosia mutta isä väitti että Rosalie oli ollut ainoastaan isän työkaveri ja niin edelleen. Isällä oli nätti käsiala, se oli siisti ja kaikki kirjaimet olivat samaan suuntaan kallellaan. Rosalie ei merkinnyt hänelle enää mitään, hän kirjoitti. Ei ollut koskaan merkinnytkään. Isä sanoi että hän halusi tulla takaisin. Melkein säälin häntä. Paitsi etten uskonut häntä.
Enkä tarvinnut kirjeitä joita mutsi oli kirjoittanut hänelle takaisin tietääkseni tarinan toisen puolen sillä vaikka olinkin ollut vain pikkukakara kun kaikki oli tapahtunut minulla oli muistoja. Jos hän oli niin mahtava tyyppi ja kaikkea niin miksi hän sitten jätti meidät eikä ikinä lähettänyt rahaa tai edes yrittänyt ottaa yhteyttä poikaansa. Mummu sanoi että ei kannata ajatella häntä enää, hän asuu varmaan jossain ulkomailla Karibialla tai on vankilassa huumeista. Ihan kuin mummu olisi sanonut: Sinulla ei ole isää, poika. Unohda hänet. Hän oli kovis, tarkoitan mummuani, ja yritin kovasti olla niin kuin hän ja unohtaa isäni. En usko että mummu tiesi että mutsi oli säilyttänyt isän kirjeet. Veikkaan ettei isäpuolenikaan tiennyt.
Joka tapauksessa sinä iltapäivänä tulin koulusta kotiin aikaisin koska olin lintsannut pari viimeistä tuntia mikä oli ihan se ja sama koska en kuitenkaan ollut tehnyt läksyjä ja molempien tuntien opettajat olivat sitä tyyppiä jotka potkaisevat tyypin ulos luokasta jos tulee tunnille niin ettei ole tehnyt läksyjä, ihan kuin rangaistus saisi tyypin parantamaan tapansa. Kaivelin jääkaappia ja tein itselleni makkarajuustovoileivän ja join yhden isäpuoleni kaljoista ja menin olohuoneeseen ja katselin MTV:tä ja leikin Willie-kissan kanssa joka meni sekaisin ja juoksi pois kun vahingossa pudotin sen päälleen.
Sitten rupesin etsimään tavaroita. Minä todella halusin ruohoa. Olin ollut pari päivää ilman ja aina kun oli mennyt niin kauan minusta tuli levoton ja sekava ja minua vitutti kaikki, ihan kuin kaikki asiat ja ihmiset olisivat minua vastassa ja minä olin surkea luuseri enkä osannut mitään mikä oli käytännössä totta. Pienet pöllyt ja kaikki hermostus ja ärtymys ja surkea itsetuntoni hävisivät hetkessä. Sanotaan että ruoho tekee ihmisestä harhaluuloisen mutta minulle se teki ihan täysin eri juttuja.
Olin suurin piirtein antanut periksi ja päättänyt etten löytäisi kämpästä mitään mitä voisin varastaa – jokin isompi tavara jonka voisi viedä kaniin niin kuin telkkarin tai videonauhurin tai sterot huomattaisiin heti jos se olisi hävinnyt ja loput mitä mutsilla ja isäpuolella oli tylsää kodintavaraa jota ei voinut myydä niin kuin sähköhuovat ja vohvelirauta ja kelloradio. Mutsilla ei ollut mitään kunnollisia koruja paitsi vihkisormus jonka hän oli saanut isäpuolelta josta mutsi oli pitänyt ison metelin vaikka se näytti Wal-Martin sormukselta ja se oli sitä paitsi hänellä aina kädessä. Porukoilla ei ollut edes mitään kunnollisia cd-levyjä, kaikki niitten musiikki oli seitkytluvun kamaa, diskoa ja hissimusaa ja sellaista ja vielä kasetilla. Ainoa mitä keksin ryöstää oli jotain isoa niin kuin isäpuolen asuntovaunu silloin kun se nukkui tai jotain enkä ollut valmis mihinkään niin isoon.
Tsekkasin vielä makuuhuoneen kaappia polvieni ja käsieni varassa ja työnsin käteni mutsin kenkien ohitse pimeyteen kun törmäsin johonkin mistä olin viime kerralla luullut että ne olivat vain jotain viikattuja peittoja. Mutta kun tunnustelin niitä tajusin että niiden sisällä oli jotain isoa ja kovaa. Vedin koko systeemin ulos ja käärin peitot pois ja alta paljastui kaksi mustaa matkalaukkua joita en ollut koskaan nähnyt.

Kovaksi keitetyt (sic)

Turun Sanomiin sovittu, mutta julkaisematta jäänyt juttu muutaman vuoden takaisesta dekkariantologiasta:

Sekava kokoelma kioskidekkareita

Pulp eli kioskikirjallisuus on muotia. Se on ollut Yhdysvalloissa ja Englannissa muotia jo pitkään, mutta näyttää siltä, että buumi on pikku hiljaa rantautumassa Suomeenkin. Englantilaisen Peter Hainingin pulp-dekkareita esittelevä antologia Pulp Frictions ilmestyi alun perin jo 1996, mutta suomeksi se saadaan vasta nyt. Book Studion julkaisemana se on saanut omituisen nimen Kovaksi keitetyt – nimi viittaa lajityypin tyyli-ihanteisiin, mutta yleensä sanapari kirjoitetaan kyllä yhteen.
Pulp Frictions (jonka saa mm. Turun kaupunginkirjastosta) on iso kirja, mutta Book Studio on jostain syystä päättänyt julkaista kirjan kahdessa osassa. Tämä tekee kirjalle hallaa, koska Hainingin pitkät kirjailijaesittelyt viittaavat nyt sellaisiin novelleihin, joita tässä teoksessa ei vielä ole!
Haining on tunnettu, mutta ei aina kovin luotettavana pidetty kokoomateosten toimittaja ja viihdekirjallisuuden populaarihistorioitsija, ja Pulp Frictions on yhden lajityypin esittely aina 1920-luvulta näihin päiviin. Haining on poiminut tarinoita ns. pulp-lehdistä ja muista lehdistä, joita hän ja muut keräilijät ovat löytäneet.
Ajallinen skaala on kirjassa turhan laaja eivätkä tarinat nivoudu toisiinsa mielekkäällä tavalla – vaikuttaa siltä, että Haining on vain iskenyt yhteen tarinoita, joita hän on lehdistä löytänyt. Stephen Kingin miestenlehtinovelli "Viides viipale" vuodelta 1972 on selvästi mukana kirjassa vain myynnin takaamiseksi – tarina on vähän tavanomainen juttu rikollisten välisistä selvittelyistä.
Sama pätee Quentin Tarantinoon, jonka kirjoittama sinänsä hauska monologi "Kello" on peräisin Pulp Fiction –elokuvasta. Se ei kiinnosta proosana.

Klassikot ovat
maineensa arvoisia

Kovaksi keitetyissä parasta antia ovat klassikot. Dashiell Hammettin ensimmäinen rikosnovelli, alun perin Peter Collinsonin nimellä julkaistu "Tuhopoltto lisukkein" (1923), yllättää nasevalla tyylillään ja iskevällä kerronnallaan. Monikaan Hammettin jälkeläisistä ei pystynyt vastaavaan, vaikka juoni ei olekaan kovin kiinnostava. James M. Cainin "Maalaisidyllissä" (1945) on karmiva tarina, vaikka Postimies soittaa aina kahdesti –romaanista tuttu Cain onkin valinnut tyylilajiksi tylsähkön murrejutustelun. Jim Thompson, 50-luvun legendaarinen kioski-dostojevski, aloittaa novellinsa "Mutkia matkassa" (1957) tehokkaasti, mutta lopetukseen tultaessa tyylilaji vaihtuu huonoksi huumoriksi.
Muut novellit ovat vähän mitä sattuu. Yliarvostetun Cornell Woolrichin "Pystyyn kuollut" (1935) vakuuttaa kuvauksena pula-ajan maratontansseista, mutta siitä paljastuu, että Woolrich ei osannut humoristista kerrontaa eikä luoda kiinnostavaa mysteeriä. Mickey Spillane ei ole koskaan ollut hyvä, minkä todistaa staattinen "Hellät heilutukset" (1953).
Englantia kirjassa edustava Peter Cheyney oli Spillaneakin huonompi eikä tekoamerikkalaista dialogia pursuava "Siisti juttu" (1936) asiaa muuksi muuta. Muuten Cheyney on kyllä kiinnostava hahmo, joka välitti amerikkalaiset ihanteet pahasti vääristyneinä eurooppalaiselle lukijakunnalle ja oli suomalaisenkin lukijakunnan ensimmäisiä kosketuksia kovaksikeitettyyn dekkariin. Hainingin esittelystä on suomennoksessa jätetty pois viittaus Cheyneyn jälkeläisiin, sellaisiin kuten 50-luvun Ben Sarto ja sittemmin kansainvälisille vakoilumarkkinoille siirtynyt Hank Jason.
Kirjallisuushistoriallisesti kiinnostava on Carroll John Dalyn "Egyptin hurma" (1928), koska Daly yhdessä Hammettin kanssa aikoinaan aloitti koko lajityypin Race Williams –tarinoillaan. Tämä onkin ensimmäinen virallisesti suomennettu Williams-novelli – aiemmin niitä on ollut vain Seikkailujen Maailma –nimisessä lehdessä 30- ja 40-luvuilla eli aivan tuoreeltaan.
Kovaksi keitettyjen toisessa osassa esitellyiksi tulevat sellaiset kiinnostavat nimet kuin ohjaajana paremmin tunnettu Samuel Fuller*, sekopäinen Robert Leslie Bellem ja Asfalttiviidakosta muistettu W.R. Burnett, jonka novelli "Travelling Light" on alkuperäisen teoksen helmiä.
Muuten sapiskat Book Studiolle huonosta antologiavalinnasta – maailmalla olisi ollut parempaakin tarjolla. Matti Rosvall kääntää hyvin, kun kyse on hyvästä jutusta – huonot eivät ole häntäkään selvästi innostaneet.
Peter Haining (toim.): Kovaksi keitetyt. Pulpin parhaat. Suom. Matti Rosvall. Book Studio 2000.

* Samuel Fullerin novelli, joka kirjassa on (ja joka on siis ilmestynyt suomeksi kirjan toisessa osassa, jota en ole suomeksi lukenut), on hiukan hämärä tapaus. Se ei välttämättä ole edes Fullerin novelli. Sitä ei nimittäin löydy hänen nimellään pulp-lehtien bibliografioista eikä Hainingin ilmoittaman lehden numeroa ole edes ilmestynyt. Sen sijaan ko. novelli ("The Deadly Circle" tai jotain sinnepäin) löytyy paria vuotta aiemmin ja toisen kirjailijan nimellä ilmestyneenä! Haining oli tosin Fullerin kustantaja 70-luvulla, kun rahapulasta kärsinyt ohjaaja senttasi jonkin pokkarin New English Librarylle, eli on mahdollista, että Haining tiesi jotain, mitä muut eivät (ts. että novelli oli salanimellä tehty), mutta siinä tapauksessa hänen olisi tullut kertoa se novellin esittelyssä! (Tästä lisää enemmän Pulp-lehdessä lähitulevaisuudessa, kun teen jutun Fullerin kirjallisesta urasta.)

Pulpista Picassoon

Olen tehnyt satunnaisia kuvataidejuttuja, mutta lähinnä vain päästäkseni sisään taidemuseoon... Seuraava Picasso-juttu viiden vuoden takaa ilmestyi muistaakseni Satakunnan Työssä, jota ei kovin moni ole lukenut.

Picasson maine kestää
tuntemattomienkin töiden esittelyn

Pablo Picasso on todennäköisesti maailman tunnetuin yksittäinen taiteilija. Hänen nimensä tunnistaa jokainen, ja jokaisella on myös jonkinlainen mielipide hänestä, oli se sitten kielteinen ("Eihän se osaa edes piirtää!") tai myönteinen ("Hänessä on etelämaista alkuvoimaa!").
Picasso on kuitenkin laaja-alaisempi taiteilija kuin mitä hänen maineensa vääntyneiden härännaamojen piirtäjänä antaa ymmärtää. Wäinö Aaltosen museo Turussa tarjoaa mahdollisuuden monipuoliseen Picasson taiteen katselmukseen näyttelyssä Pablo Picasso – nuoruus ja vanhuus. Näyttelyn nimi on sikäli omituinen, että töitä on oikeastaan kaikilta Picasson vuosikymmeniltä – kyseessä eivät siis ole vain nuori ja vanha Picasso, vaan myös keski-ikäinen.
Näyttelyssä on Picasson maalaus- ja grafiikkatöitä aivan 1800-luvun lopulta asti, jolloin Picasso aloitti uraansa impressionististen taulujen tekijänä. Näyttely ulottuu 1970-luvulle saakka – tällöin Picasso oli jo saavuttanut nykyisen kuuluisuutensa ja arvonsa yhtenä maailman kalleimmista taiteilijoista. Näyttely paljastaa, että Picasso pystyi vielä suosionsa huipullakin olemaan särmikäs taiteilija.

Picasson eri vaiheita

Wäinö Aaltosen museon näyttely sivuuttaa kiinnostavasti Picasson tunnetuimmat työt, sellaiset kuten Avignonin naiset tai Guernican. Tämän ansiosta Picasson koko taiteellinen ura näyttäytyykin laajempana kuin mitä kuuluisien töiden perusteella tapahtuisi, koska tunnetut työt yleensä alkavat edustaa jotain muuta kuin sitä tyylisuuntaa tai tulkintakehystä, jossa ne ovat syntyneet. Näin esimerkiksi Guernica on sodanvastaisena julistuksena paljon voimakkaampi työ kuin kubismin periaatteiden mukaan syntyneenä maalauksena. Muut, tuntemattomammat työt auttavat katsojaa paremmin sijoittamaan Picasson taiteen historiaan.
Näyttely valottaa hyvin Picasson uraa. Ensimmäinen näytteillä oleva työ, vuonna 1899 tehty Isän mutookuva, on impressionistien ideoiden mukaan tehty öljyvärityö, herkkävireinen muotokuva. Siinä ei ole mitään itsestäänselvästi modernistista, niin kuin sittemmin Picasson tunnetuimmissa töissä. Näyttelyssä on muitakin saman kauden töitä, jotka ovat erinomaisia lajinsa edustajia.
Näyttely etenee teemoittain eikä aikakausittain. Viime vuosisadan alkupuoliskon töiden jälkeen nähdäänkin antiikin mytologiaan liittyvien piirustusten sarja 1960-luvulta. Näissä kuvissa Picasso osoittaa historian tuntemuksensa, jota hän esittelee humoristisesti ja erotiikkaan ja elämäniloon keskittyen.
Laajan näyttelyn huippukohtia on mm. kymmenen litografian sarja David ja Batseba (1947-1949), jonka kuvissa Picasso vaihtelee erikoisella tavalla valon ja varjon lankeamista ja korostaa Lucas Cranachin renessanssiajan maalaukseen perustuvan kuvan eri yksityiskohtia. Jokainen kuva vaikuttaa aivan erilaiselta kuin toinen.
Näyttelyn viimeiset työt osoittavat, että Picasso ei luopunut tunnetusta kuvallisesta hurjastelustaan vanhanakaan. Työt suurenevat ja tulevat rehevämmiksi, värit vaikuttavat roiskituilta, taulujen henkilöillä on mielipuoli ilme. Hattupäinen mies (1970) , samaan aikaan minimalistinen ja rönsyilevä teos, on erinomainen näyttö siitä, mikä Picasson taiteessa on parasta: yhtaikainen sympaattisuus, huumori ja kauhu vaikuttavat katsojaan voimakkaasti. Elämäkertojen kirjoittajiin kuva on vaikuttanut erityisen voimakkaasti, koska sitä on tulkittu Picasson kuolinnaamiona – taiteilija kuoli 1973.

Nuori ja vanha Picasso Wäinö Aaltosen museossa Turussa 16.7.2000 saakka.

Pulp-pohdintaa

Julkaisin muutama vuosi sitten artikkelin John K. Butler -nimisestä amerikkalaisesta pulp-lehtien rikoskirjailijasta Ruumiin kulttuurissa. Jutussa oli turhana pois jätetty pohdintaosio alussa, jonka laitan tähän. (PS. Edellisestä postista: Dick Lochten artikkeli Playboyssa ilmestyi maaliskuussa 2000.)

Pulp fictionista, 1930- ja 40-luvuilla hengenpitimiksi kirjoitetusta toisen luokan viihdekirjallisuudesta, on tullut viime vuosina jotain tarunomaista. Vähäisin tekijä tässä ei ole ollut Tarantinon elokuva. Pulp fictionista on tullut Amerikassa myyvä nimike: uusia kirjoja ja fanzineita ilmestyy koko ajan ja unohdettuja kirjailijoita nostetaan esiin.
Vaikka pulp fiction onkin nykyään kovin tarunhohtoista, suuri osa siitä on huonoa. Lisäksi se on tolkuttoman laaja kirjallisuuden alue. Tarantinon elokuvan myötä - ja ehkä jo aiemminkin - on syntynyt käsitys, että pulp fiction olisi pelkästään rikoskirjallisuutta. Kuitenkin Tarantino käytti termiä pikemminkin kuvaamaan kaikkea, mikä putoaa hyväksyttyjen ja kanonisoitujen kirjallisuuden ja elokuvan lajien ulkopuolelle: pornosarjakuvat, hongkongilaiset karateleffat, C-luokan rikoselokuvat, kioskipokkarit salanimellä toimivista tappajista, videolle suoraan menevät asepullistelut ja niin edelleen. Pulp fictionista on näin tullut synonyymi kaikelle vähänkin epäkelvolle taiteelle ja viihteelle ja sitä käytetään myös sellaisissa yhteyksissä, joilla ei ole mitään tekemistä alkuperäisen tarkoituksen kanssa.
Yleisessä ja alanharrastajien keskustelussa pulp fictionilla tarkoitetaan kuitenkin melkein pelkästään rikoskirjallisuutta. Vaikka pulp-lehdissä julkaistiin paljon kauhua ja science fictionia, sellaisia kirjailijoita kuin H.P. Lovecraft tai Edmond Hamilton ei yleensä lasketa pulp fictioniin. Samoin pulp fictionista tuntuvat jäävän pois lentotarinat, lännentarinat, romanttiset tarinat (naisten pulpia ei ole paljon tutkittu), sotatarinat ja niin edelleen. Pulp fiction on laajempi ilmiö kuin vain rikoskirjallisuus, mutta totuus lienee kuitenkin se, että lähestulkoon ainoastaan rikoskirjallisuus on pulp-lehtien pysyvä anti.

PS. Edmond Hamiltonia kyllä nimenomaan ajatellaan pulp-kirjailijana. En osaa oikein sanoa, mitä ajattelin tuossa. Joku Arthur C. Clarke tai Isaac Asimov olisi ollut parempi esimerkki - kummatkin aloittivat uransa pulp-lehdissä.

Juttu amerikkalaisista yksityisetsivädekkareista

Tässä taas julkaisematon kolumnintyyppinen juttu. Ostin tätä varten Playboyn, jossa tiesin olevan jutun uusista amerikkalaisista yksityisetsivädekkareista. Sanoin Akateemisen myyjälle: "Siinä on hyvä artikkeli." Myyjä: "Niin ne kaikki sanoo."

Juttu käväisi Hesarin kulttuurissa (jossa ajattelin sen sopivan lehtiä tarkkailevalle Sivusilmin-palstalle), jossa sanottiin, että se on liian friikkikamaa, ja sitten Ruumiin kulttuurissa, jossa taas oltiin sitä mieltä, että sen juttutyyppi on liian epämääräinen: ei ollut uutinen eikä oikein kolumnikaan. Ehkä niin.

Mutta ei näistä aiheista Suomessa kauheasti sen enempää vieläkään tiedetä, ja nyt tässä mainittujen kirjailijoiden ohi kiinnostavuudessa on mennyt leegio uusia, kuten Dave Zeltserman. Tämä olisi ollut tosin ensimmäinen juttu Suomessa, jossa Dennis Lehane mainitaan. Robert Craisilta on käännetty pari Elvis Cole -kirjojen jälkeistä trilleriä. Pelecanosin julkaiseminen jäi typerästi King Suckermaniin.

Philip Marlowen pojat ja tyttäret

Amerikkalaisen kirjallisuuden yksinäinen sankari on palannut, väittää Dick Lochte maaliskuun Playboyssa ilmestyneessä artikkelissaan. Yksistään Yhdysvalloissa ilmestyy tällä hetkellä ainakin sata yksityisetsivistä kertovaa kirjasarjaa - Kanadassa, Australiassa ja Euroopassa lisäksi reilut kaksikymmentä. Tärkeimpiä ovat varmaankin Michael Connellyn Harry Bosch, Dennis Lehanen Patrick Kenzie ja Angie Gennaro, Robert Craisin Elvis Cole ja George P. Pelecanosin Nick Stefanos, joka seikkailee sivuhenkilönä suomeksi jo saadussa King Suckermanissa.
Valkokankaallakin yksityisetsivät ovat hyvässä vedossa. Lochte luettelee muutamia: Paul Newman ja Twilight, Ewan MacGregor ja videolla Suomeen saapunut Pimeä pakkomielle, Nicolas Cage ja 8mm. James Ellroyn esikoisteoksesta Brown's Requiem on tehty elokuva, sekin videolla saatavissa oleva Brownin murhamysteeri.
Mistä on kyse? Hammettin, Chandlerin ja Ross Macdonaldin muodostaman pyhän kolminaisuuden jalanjäljillä ovat liikkuneet monet kirjailijat, mutta 1980-luvulla lajityyppi näytti kuolevan, yhdessä lännenelokuvan kanssa. Lochten mukaan pari monien asiantuntijoiden halveksimaa kirjailijaa piti etsivän elossa: Sara Paretsky ja Sue Grafton, joille monet perinteisen miesyksityisetsivän ystävät nyrpistävät nenäänsä.
Lochten lyhyesti haastattelema Gar Anthony Haywood, jonka kirjoissa seikkailee Aaron Gunner -niminen dekkari, toteaa, että naiskirjailijat osoittivat, että yksityisetsivä voi olla inhimillinenkin. Hänellä voi olla ystäviä eikä hänen tarvitse olla jatkuvasti nyrkit ja pyssyt pystyssä. Haywoodin mukaan tämä on tehnyt yksityisetsivästä entistä valovoimaisemman.
Mikään ei kuitenkaan näytä muuttuneen. Texasilainen, länkkäreitäkin kirjoittanut Bill Crider ja Richard Barre toteavat kuin yhdestä suusta, että yksityisetsivä on sankari, joka laittaa asiat järjestykseen. Crider sanoo: "Yksityisetsivä on osa suurta kirjallista traditiota." Surffaavasta yksityisetsivästä Wil Hardestysta kirjoittavan Barren mukaan etsivä on "kiiltävä ritari hohtonsa kadottaneessa maassa".
Philip Marlowen ja Lew Archerin idealismista ei ole siis päästy ollenkaan eteenpäin.
Alan suomalaisen tutkijan, Jopi Nymanin, mukaan kovaksikeitetty rikoskirjallisuus syntyi 1920-luvulla vastalauseena yhteiskunnan yleiselle feminisoitumiselle ja naisten astumiselle julkiseen, toiminnan sfääriin. Englantilainen Woody Haut taas toteaa kirjassaan Pulp Culture (1997), että 1950-luvun kovaksikeitettyä kioskikirjallisuutta ruokki ajan yleinen paranoia.
Mitä siis tapahtuu 2000-luvulla? Dick Lochte ei ylimalkaisessa artikkelissaan tarjoa vastauksia, mutta ainakin globalisoituvan talouden uhkakuvissa voi nähdä yhden syyn kovaksikeitetyn kirjallisuuden uudelle suosiolle. Lukijat haluavat nähdä, että yhä edelleen yksi ihminen voi pysäyttää pahan koneiston.