maanantaina, toukokuuta 08, 2006

Lisää isää

Lisää isänpalvontaa... Haastattelin isääni tämän elokuvakerho- ja -kriitikkourasta vajaat kymmenen vuotta sitten audiovisuaalisen kulttuurin opintokokonaisuuden lopputyötä varten. Teen näin: ensiksi haastattelu kolmessa tai neljässä pätkässä, sitten pari isän vanhaa leffakritiikkiä ja lopuksi teoreettinen osuus (joka nyt ei ehkä kovin häävi ole, mutta piti kuitenkin tehdä, jotta teksti meni läpi akateemisena opinnäytteenä).

Eli vualaa:

Forssa 1945-1968
Lapsuus, elokuvakerhot ja Forssan Lehti


J: Pystytkö muistamaan, minkä elokuvan olen nähnyt ensimmäisen kerran?
M: Tuskin. Monet elokuvat ovat kuitenkin jääneet lapsuudesta mieleen. Yhdestä venäläisestä elokuvasta muistan vahvoja dramaattisia tilanteita, jotka jättivät lapsen mieleen hyvin väkevästi vaikuttaneita tunnelmia. Olen yrittänyt sitä elokuvaa tavoitella, mutta en ole saanut mieleeni, mikä se voisi olla. Todennäköisesti se on jokin Sholohov-filmatisointi. Ehkä Aron raivaajat. Sotaelokuva se ei ollut. Dramatiikka, jota siinä oli, jätti mieleen niin vahvoja tunnelmia, että muistan siitä vieläkin joitain kohtauksia. Lapsuudesta muistan kyllä paljonkin elokuvia, joita kävimme paljon isäni kanssa katsomassa. En edes osaa sanoa, olivatko kyseessä esimerkiksi Suomi-Neuvostoliitto-seuran näytökset, mutta elokuvateatterissa ne kuitenkin näytettiin, 35 millimetrin filmillä. Lapsuudesta ei sillä tavalla jäänyt mieleen yksittäisiä elokuvia, täytyy mennä jonnekin alakouluikään ja silloin alkaa muistaa kaikennäköistä. Kävin tavattomasti elokuvissa kymmenen seitsemäntoista vuoden iässä.

J: Sanoit, että kävit katsomassa paljon elokuvia papan (Aarne Nummelin, 1905-1985) kanssa?
M: Joo, luulen, että isä kävi paljon elokuvissa jo 30-luvulla, nuorena miehenä. Hänellä oli paljon suosikkinäyttelijöitä, mutta kun hän ei osannut ääntää englantia ollenkaan, hän puhui paljon esimerkiksi 'jamessteffartista'. Yksi suosikkielokuvista oli 'tri jekyll ja mrr hyde', siis juuri tällä tavalla lausuttuna. Kyllä isällä oli varmaan vielä 50-luvulla periaate käydä katsomassa kaikki suositut elokuvat. Muistan, että ainakin jonkun Kwai-joen sillan hän kävi katsomassa. Ja muistan kyllä senkin, että joskus jopa keskustelin hänen kanssaan elokuvista, pintapuolisesti varmaankin, mutta keskustelin kuitenkin.

J: Miten mummu (Eila Nummelin, 1918-) suhtautui elokuvaharrastukseesi?
M: En muista, että siitä olisi seurannut mitään ongelmia. Hän varmaan ajatteli, että on hyvä, että poika purkaa energiaansa johonkin tällaiseen.

J: Mitenkäs Forssassa silloin pyöri elokuvia?
M: Siis sinä aikana, kun olin kymmenen vai silloin, kun olin kuudentoista?

J: Koko sinä aikana.
M: No, kyllä kaikki menestyselokuvat pyörivät, ja etenkin käytiin katsomassa sellaisia elokuvia, jotka oli suunnattu eritoten nuorille, esimerkiksi Chaplinia, Ohukaista ja Paksukaista, Eddie Constantinea, Robin Hoodit, länkkärit.. joitain scifejäkin muistan, mutta ne olivat aika kauheita, ja joitain etelänapamannerelokuvia oli myös. En kyllä muista, mitä ne olivat. Viisi- tai kuusitoistavuotiaana muistan käyneeni jollain viikolla viisi kertaa elokuvissa ja muutoinkin hyvin paljon. Elokuvakerho tuli sitten myöhemmin ja tällainen harrastus eteni koulun kautta. Muistaakseni 15-vuotiaana olin jo elokuvakerhon puheenjohtajana. Kaikkiin elokuviin minun ei olisi pitänyt edes päästä. Juttu meni muistaakseni niin, että seurakunnan nuorisotyöntekijä, joka paikkaan ensiksi valittiin, ei joko ehtinyt hoitaa hommaa tai hänellä oli muita esteitä ja seuraavassa vuosikokouksessa minut valittiin puheenjohtajaksi, jotta kerho saatiin toimimaan. Kerhossa oli lähes ainoastaan koululaisia, jotka olivat kiinnostuneita niinsanotusti taiteellisemmasta ja paremmasta elokuvasta.

J: Aloitko samaan aikaan kiinnostua elokuvasta taiteena?
M: Ei sellainen pelkästään elokuvakerhosta tullut, vaan enemmänkin kaveripiiristä. Se oli kokonaisvaltaista, kiinnostuttiin jonkin verran taiteesta, jonkin verran musiikista, jonkin verran kirjallisuudesta, mutta elokuva on aina selvästi ollut se taiteenalue, jossa olen voinut esittää kunnianhimoisempia ja taiteellisempia näkemyksiä. Olen sittemmin huomannut joidenkin ihmisten kanssa keskustellessani, että he ovat huomanneet saman asian. Esimerkiksi Kari Simola[1] ilmaisi asian niin, että valokuvasta ja elokuvasta hän ymmärtää jotain, mutta jos mennään toisille taiteen saroille, hän ei pysty niitä analysoimaan. Itsekin oletan pystyväni valokuvia työssäni analysoimaan tarkemmin kuin esimerkiksi tekstiä.

J: Onko se sukupolvikysymys? Tehän olette Simolan kanssa suurin piirtein samanikäisiä.
M: Sitä sen täytyy olla. Tuntuisi oudolta, että joku 70-vuotias kertoisi samanlaisen jutun. Mutta mehän olemme ensimmäinen sukupolvi, joka on elänyt koko ajan kuvallisen kulttuurin vaikutuksessa, mehän olemme syntyneet heti sodan jälkeen ja silloinhan elokuvat ja lehdissä kuvat alkoivat olla tärkeitä.

J: Koska teille tuli televisio?
M: Oletan, että joskus 1960-luvun alussa.

J: Syrjäyttikö se elokuvien katselun?
M: Ei. Minullehan kysymys ei ollut tämä. Minähän näin suuren osan elokuvista Forssassa ollessani, kun kirjoitin Forssan Lehteen elokuvista. Ei ollut kyse rahasta, niin ettei olisi voinut mennä elokuviin.

J: Minun käsitykseni on, että sinun ensimmäinen kirjoituksesi ilmestyi vasta vuonna 1966.
M: Ei voi olla totta.

J: Löysin ennen vuotta 1966 ainoastaan nimettömiä, lyhyitä katsauksia siitä, mitä elokuvissa pyöri, en elokuvakritiikkiä.
M: No, oliko sellaisesta elokuvasta juttua kuin Mies ja nainen?

J: Sellaista en löytänyt.
M: Arvosteluni siitä herätti aikoinaan suuren polemiikin.

J: Mutta sehän on ollut 60-luvun loppua, elokuva on muistaakseni tehty vasta 60-luvun puolessavälissä.
M: Mutta sellaista arvostelua et löytänyt? Muistaakseni se arvostelu kestää aikaa vieläkin.

J: Mies ja nainen on tehty 1966.
M: No, kyllä sen täytyy mennä 60-luvun jälkipuolelle. Voihan nenä. Mutta sellaisen muistan, että osa porukasta piti Lelouchin filmiä modernina elokuvana, jota piti kannustaa, kun taas minä näin sen hyvin pinnalliseksi, ja siitä syntyi laaja polemiikki. Siis oman ryhmän keskuudessa, minkäänlaista vastinetta ei ilmestynyt, vaan siitä keskusteltiin lähinnä kun kavereitten istuttiin iltaa.

J: Mutta kritiikkihän suhtautuu Lelouchin elokuvaan nykyään siten, että se on pinnallinen ja vanhentunut, koska sen modernit tehot ovat vain pintaa.
M: Niin, kun elokuvasta jättää sen muodollisen kokeilun pois, niin jäljelle ei jää paljon mitään. Hyvin yksinkertainen tarina. - Forssassa oli kyllä monia kymmeniä kulttuurinnälkäisiä tyyppejä ja siitä alkoi muodostua jonkinlainen yhteinen porukka, eri ihmiset suuntautuivat tietysti eri aloille ja kaikennäköistä yritettiin. Osa jäi yrittämiseksi, elokuvan tekemistäkin puuhattiin. Osa porukasta oli teatterissa, osa kirjallisella alalla. Joku teki romaanin, Mikko Loikkanen, joku Salamatkustaja se muistaakseni oli, joku Lyly teki runokirjan, en muista enää koko nimeä.[2] Yksi nainen, jonka nimeä en enää muista, toimi 80-luvulla Kulttuurivihkojen toimitussihteerinä, hän taisi olla rinnakkaisluokalla. Samaan aikaan kunnallisella alalla yritettiin nostaa nuorison vaikutusta. Oli sellaisia leikkijuttuja kuin kunnallisnuorisovaltuusto ja nuorisokaupunginjohtaja ja minä olin valtuuston puheenjohtaja ja Antti Raita oli nuorisokaupunginjohtaja. Siis aika naurettaviakin juttuja. Nuorten oma luovuus ja viranomaisten huoli siitä, mitä luovuudelle tapahtuu, törmäsivät ja syntyi huvittavia piirteitä.

J: Saitteko te kaupungilta rahaa elokuvakerhon toimintaan?
M: Joo. Nuorisosihteerinä oli sellainen kaveri kuin Pauli Virtanen, joka suhtautui myönteisesti kaikkiin tällaisiin rientoihin.

J: Olitteko te SEKL:n (Suomen elokuvakerhojen liitto) jäseniä?
M: Koko ajan. - Mutta muistaisinko minä sen väärin, että olisin alkanut 15-vuotiaana elokuvakerhon puheenjohtajaksi? Minulla on muistikuva, että olisin aika pian sen jälkeen alkanut kirjoittaa Forssan Lehteen.

J: Ilmestyikö Forssassa jotain toista lehteä?
M: Ei. Hämeen Kansaan kirjoitin jotain jonkin verran, mutta hyvin vähän. - Mutta yritteliäisyyttä kyllä riitti. Muistaakseni vuonna -67 perustettiin ilmeisesti maan ensimmäinen lasten elokuvakerho.[3] Se pyöri kauden tai kaksi, 35 millin elokuvia elokuvateatterissa, Danny Kayeta ja tällaisia. Aluksi lapsia oli hyvin mukana, mutta elokuvien saamisessa oli jotain ongelmia. Eikä tässä kaikki. Olihan meillä Forssan kaksoisyhteislyseossa Pekka Simojoen kanssa puuhailua. Pekalla oli teknistä innostusta ja hän toimi monta vuotta työväentalon elokuvateatterin koneenkäyttäjän apulaisena. Tosin hän taisi kaikki elokuvat käytännössä ajaa. Minäkin olin monet kerrat konehuoneessa. Kaksoisyhteislyseossa meillä oli yhdessä elokuvakerho. Niinhän sen täytyy mennä: tämä oli ennen varsinaista elokuvakerhoa. Näytettiin 16-millisiä ja opettaja sai jostain tietää systeemeistä ja kuuli, että esitettiin jotain Ben Huria ja tämäntyyppisiä ja sitten esitettiin kaksi elokuvaa koko koululle. Kyllä sen näin täytyy mennä. Kaksistaan hoidettiin Pekan kanssa koko touhu, hän teknisen puolen, minä tilasin elokuvat.

J: Oliko tämä elokuvakerho SEKL:n jäsen?
M: Ei. Kyllä tämä oli ennen elokuvakerhoa. Jostain saatiin joku luettelo, että tämmöisiä elokuvia on saatavilla ja sitten pantiin homma pystyyn. Nuorisolautakunnalta tuli varmaan rahaa omille jutuille, koulu tietysti maksoi isot esitykset. Opettajat olivat tyytyväisiä, kun saivat halvalla näyttää suosittuja elokuvia. Toinen elokuvista oli muistaakseni Ben Hur ja toinenkin oli historiallinen, mutta se ei muistaakseni liittynyt Jeesuksen juttuihin mitenkään. Elokuvien piti sivuta jotenkin opetusta ja olla siksi historiallisia.

J: Muistan sinun joskus kertoneen, että teillä oli elokuvakerhossa hauskoja pieniä juttuja ennen elokuvaa. Minkälaisia?
M: Joo, melko tuore rockkuningas Pekka Loukiala[4] esiteltiin kerran kerhon jäsenenä, mutta ei hän muistaakseni mitään esittänyt, soittanut tai laulanut. Sitä ilmeisesti mainostettiin jotenkin, hän tuli eteen ja tervehti ja meni paikalleen. Jonkinlaista huumoria tämäkin oli. Harmaalan Vesa sitten taas soitti isänsä viulua kerran tai kaksi. Yleensä meillä joku esitteli elokuvan parilla sanalla, yleensä puheenjohtaja eli sitten kai minä, ja sitten ajateltiin, että puheen sijasta viulun vingahduksia tai jotain. Ehkä se elokuva liittyi jotenkin musiikkiin, en enää muista.

J: Oliko teillä Forssassa johdettuja keskusteluhetkiä elokuvan jälkeen?
M: Sellainen muistikuva on, että keskustelut tulivat sittemmin vasta Porissa. Kaljalla tietysti puhuttiin. Ongelma oli se, että näytökset olivat elokuvateatterissa, kun taas Porissa elokuvat näytettiin auditoriossa, joten keskustelujen järjestäminen oli helpompaa.

J: SEKL:n ja elokuvakerhojen säännöissä on maininta siitä, että elokuvakerhojen työn tulisi olla jotenkin kansanvalistustyötä. Miten te tiedostitte tämän Forssassa?M: Meillä oli monisteita, eri ihmisten tekemiä. Kaupungintalon nuorisotoimiston vahamonistuskoneella tehtyjä monisteita. Onkohan niitä ollenkaan säilynyt? Jokaisesta elokuvasta oli kyllä oma monisteensa. En ole kyllä niitä sittemmin nähnyt.

J: Paljonko teillä oli jäsenistöä?
M: Luulisin, että parhaimmillaan oli noin seitsemänkymmentä. Teatteri oli iso, kahden-kolmensadan hengen teatteri. Jäsenistöä oli varmaan satakin jossain vaiheessa. Mutta jotkut olivat aina katsomassa erilaisia elokuvia, joku katsoi eurooppalaista, joku japanilaista, joku venäläistä.. mutta varmaan liippasi lähellä sataa.

J: Millaisia elokuvia te esititte?
M: Silloin ei ollut vielä minkäänlaista listasysteemiä ja saattoi neuvotella mistä tahansa elokuvista ja näytettiin sellaisia, jotka olivat olleet ohjelmistossa jo muutaman vuoden ajan ja jotka olivat saaneet taiteellista arvonantoa. Olisi kiva nähdä ohjelmistoja, mutta en minä tiedä, mistä niitä saisi.

J: Näytittekö te ollenkaan suomalaista elokuvaa?
M: Tuskin. En usko, että näytettiin.

J: SEKL on mahdollisesti arkistoinut eri kerhojen ohjelmistoja, mutta olen saanut sen kuvan, että sitä firmaa ei tässä mielessä ole hoidettu kovinkaan hyvin.
M: Mutta tämähän juuri olisi mielenkiintoista. Varsinkin tämmöiseltä ajalta, jolloin sai melkein mitä tahansa ja paljon helpommin. Myöhemmin, kun maahantuojat eivät enää halunneet tukea kerhojen toimintaa, en tiedä, miksi, joku ihmeellinen systeemi siinä oli, ihan 1970-luvun alussa, maahantuojat listasivat elokuvat, joita kerhot saivat käyttöönsä. Eikä listan ulkopuolelta voinut valita. Silloin kerhojen ohjelmistot suuntautuivat hyvin paljon neuvostoelokuvaan, koska Kosmos-Filmiltä sai kaiken, mitä halusi. Mutta ei Forssassa, tämä oli vasta Porin aikaa. Mutta olen aina ihmetellyt, miksi maahantuojat ja elokuvateatterit ovat suhtautuneet elokuvakerhoihin vihamielisesti.

J: Ilmeisesti on ajateltu, että elokuvakerhot ovat kilpailijoita ja vievät katsojia.
M: Mutta jos maahantuojat olisivat tukeneet elokuvakerhoja, uusiin, vähemmän kiinnostaviin elokuviin olisi saatu enemmän väkeä. Tai sitten kävi niin, että SEKL haukkui julkisuudessa jossain julkilausumassa teatterin ohjelmistoja tai olisi halunnut niitä halvemmalla ja maahantuojat ottivat itseensä.

J: Minulla on sellainen käsitys, että SEKL ja koko elokuvakerholiike oli politisoitunut 1970-luvulla samalla tavalla kuin koko kulttuurielämäkin. Oliko jo Forssassa tällaista liikehdintää?
M: Ei. Kyllä se oli vasta 70-luvun touhuja. Poliittiset liikkeet, joita 60-luvun lopulla oli, eivät olleet niin sitoutuneita kuin sittemmin 70-luvulla.

J: Miten päädyit Forssan Lehteen?
M: Usempiakin linkkejä oli varmasti. Kun elokuvakerho perustettiin, syntyi yhteyksiä lehteen. Porilaisen kirjailija Simo Ojasen serkku [nimi jäi lopulta mainitsematta - JN], muistaakseni Urjalasta kotoisin, joka oli innostunut elokuvasta ja oli toimittajana Forssan Lehdessä, ja näyttelijä Jorma Markkula, jota edelleenkin näkee tv:ssä sivuosissa, oli hänkin toimittajana ja ilmeisesti he pyysivät minulta juttuja, en enää ihan tarkkaan muista. Ilmeisesti Markkula sanoi, että voisit pitää palstaa lehdessä ja esitellä kerhon elokuvia. Sittemminhän Bio Kaaren omistaja antoi minulle porttikiellon elokuviin ja yritti estää minua kirjoittamasta elokuvista. En muista, oliko se täydellinen kielto vai kävinkö sitten katsomassa elokuvia maksamalla itse lippuni. Olin ilmeisesti kirjoittanut liian kielteisesti, suurin osa ohjelmistosta oli kuitenkin B-filmejä. Mutta silloin oli muistaakseni enää vain yksi teatteri koko kaupungissa, en kyllä muista, milloin työväentalon teatteri lopetti, mutta Bio Kaaren omistaja ei ollut tyytyväinen arvosteluihini ja siitä syntyi joku skaba.

J: Muistan sinun kertoneen joskus, että näit Forssassa ensimmäisen suomalaisen pornoelokuvan[5]. Mikä juttu se on?
M: Joo, sen minä kyllä muistan. Tai en minä yksityiskohtia muista, mutta sen muistan, että siinä suomalaisessa maisemassa ihmiset kirmasivat alasti. Elokuva kesti jonkun tunnin. Myöhemmin näin kyllä niitä elokuvia, joista oli eri näytökset miehille ja naisille. Mutta ne olivat varmasti ulkomaisia. Tämän täytyy kyllä olla ensimmäinen suomalainen pornoelokuva, se oli jotain 50-luvun loppua tai 60-luvun alkua, ja se oli hyvin alkeellinen enkä muista, oliko siinä mitään juonta.

J: Oletko nähnyt Donnerin Naisenkuvia? Siinähän tehdään juuri tällaista pornoelokuvaa, jossa kaksi tyyppiä kirmaa alasti saarella ja soutelee alasti järvellä.
M: No juuri tämäntyyppistä.

J: Onko mahdollista, että Donner on nähnyt saman elokuvan ja että Naisenkuvia on siitä parodia?
M: On, se on hyvinkin mahdollista.

[1]Kari Simola, porilainen bibliofiili, käytettyjen kirjojen kauppias ja elekrtoniikan myyjä.

[2]Mikko Loikkanen: Salamatkustaja, WSOY 1968. Lyly-nimistä runoilijaa en ole kyennyt paikantamaan.

[3]Martti Vilenius ja Raimo Silius ovat molemmat vahvistaneet isäni epäilyn: kyseessä ilmeisesti on Suomen ensimmäinen lasten elokuvakerho. Tampereelle ensimmäinen vastaava - Ykkönen - perustettiin vasta 1970-luvun alussa.

[4]Pekka Loukiala tuskin on ollut "melko tuore rockkuningas", koska hänen rockkuninkuutensa tuli vuonna 1961 eikä hänen uransa kestänyt montaakaan vuotta ja hän levyttikin vain kaksi singleä. (Hannu Nyberg: Rockista rautalankaan. Otava: Helsinki 1984.)

[5]Tässä kohdassa voin Raimo Siliuksen ansiosta tarkentaa historiaa: Kyseessä on nimimerkki Ilmari Sarjen eli Martti Saarikiven (Orvo Saarikiven kasvattipoika, joka oli esittänyt Matti Suomista Suomisen perhe -sarjassa) ohjaama Väreitä vuodelta 1966. Elokuva kertoo taiteilijasta, joka kalastaa järvestä vedenneidon. Elokuva, jonka pituus oli vain 44 minuuttia, oli niin siveä, että se oli lapsille sallittu.

1 kommentti:

Erik kirjoitti...

Mainitsit artikkelissasi, että Pekka Loukiala levytti vcain kaksi singleä ja lähteenä mainitsit Hannu Nybergin Rokista Rautalankaan kirjan. Kirjan aiheen käsittely loppuu vuoteen 1964. Tuon jälkeen Loukialaon levyttänyt useiden single-levyjen lisäksi pari pitkäsoittoa.
Näistä tietoa osoitteessa http://personal.inet.fi/musiikki/rockabilly/pekkaloukiala.html