Fiktiivisten ja keskeneräisten seikkailujen jälkeen palataan tietopuoliseen kirjoittamiseen. Tässä juttu isästäni, joka teki elokuva-arvosteluja 60-luvulla ja sitten taas 70- ja 80-lukujen vaihteessa. Juttu ilmestyi Satakunnan Työ -sanomalehden juhlanumerossa 90-luvun puolivälissä (tai -97 tai -98; en ole enää aivan varma). Tein isästäni myös pitkän haastattelun, jonka saatan vielä heittää tänne. Lopun merkintä viittaa siihen, että kirjoitin myöhemmin samaan lehteen leffajuttuja salanimellä Umberto D. Salanimi sen takia, ettei kukaan olisi päässyt sanomaan, että lehdessä suositaan Nummelineja. Sittemmin kylläkin siskoni Essi ja veljeni Aki ovat omalla nimellään tehneet arvioita... ja jossen väärin muista, niin myös isäni vaimo kirjoitti yhden tai kaksi.
Isäni, elokuva-arvostelija
Motto: Toivotan ja suorastaan vaadin valppautta, ainakin heti joulun jälkeen.
matti n, Satakunnan Työ 20.12.1977
Satakunnan Työn lukijat tietävät Matti Nummelinin pätevänä urheilutoimittajana. Hänet tunnetaan nimenomaan näkemyksellisenä urheilutoimittajana, mikä ei käsittääkseni ole niissä piireissä aivan yleistä.
Moniko kuitenkaan enää muistaa, että Matti Nummelin oli monta vuotta Satakunnan Työn aivan yhtä näkemyksellinen elokuva-arvostelija? Vuodesta 1977 vuoteen 1983 hän kirjoitti nimimerkillä "matti n" elokuvakritiikkiä, joka oli hyvin usein tehtäviensä tasalla, vaikka pienen lehden tilankäyttö on usein ollut ongelma.
Vaikka moni ei muistaisikaan matti n:n elokuvakirjoituksia, minä, hänen poikansa, tulen aina kulkemaan isäni viitoittamaa polkua. [Onpa pateettissti sanottu - jn.] Kirjoitan säännöllisesti elokuvasta, tällä hetkellä mm. Tampereen yliopiston ylioppilaskunnan Aviisiin sekä Filmihulluun. Kun sanon, että kuljen isäni viitoittamalla tiellä, se ei tarkoita orjallista seuraamista, vaan perusperiaatteita. Isäni opetti minulle maksiimin, josta voin katsoa pitäneeni kiinni: "Elokuva katsotaan tunteella, sen jälkeen se analysoidaan järjellä." Nykyään, kun elokuvien, sellaisten kuin Independence Day, erikoistehosteet pyrkivät suoraan vaikuttamaan tasapainoaistiin, on muuttunut vaikeammaksi pitää kiinni tästä periaatteesta: monista elokuvista ei jää muuta mieleen kuin huimaava tunne mahanpohjassa. Mitä analysoimista siinä on?
Kun aloin itse pitää Satakunnan Työn elokuvapalstaa, isäni opetti minulle muitakin asioita. Opin luonnollisesti ilmaisun sujuvuutta, mutta opin myös seikkoja, joista pidän itsepintaisesti kiinni: juonta ei kerrota etukäteen, näyttelijöitä ei tarvitse mainita, ellei sillä ole jotain merkitystä elokuvan kokonaisuuden kannalta eikä missään nimessä saa sanoa suoraan, onko elokuva hyvä vai huono. Kritiikin on jätettävä katsojalle mahdollisuus itse valita.
Tärkein opetus, jonka olen saanut, on se, että muiden kriitikoiden sanaan ei kannata etukäteen luottaa: näkemykset on muodostettava itsenäisesti, niin pitkälle kuin se vain on mahdollista. Sama pätee mainontaan: minkäänlaisia ylisanoja ei tule niellä noin vain. Itse pidän Hollywood-elokuvista enemmän kuin isäni, mutta en usko sen haitanneen kriittistä suhtautumistani - joidenkin elokuvien kohdalla se on varmasti kriittisempi, koska kiinnitän huomiota erilaisiin asioihin (kuten esimerkiksi sukupuoli-ideologioihin).
Hiukan kaukaista historiaa
Tämä lehti on vajaan kuukauden heitolla isäni elokuvakriitikon uran 30-vuotislehti. Hän aloitti nimittäin uransa Forssan Lehdessä vuonna 1966. Hänen ensimmäinen juttunsa oli 1.11.1966 julkaistu Forssan elokuvakerhon puffiteksti: se mainosti amerikkalaisen Nicholas Rayn 50-luvun lopun sotaklassikkoa Katkera voitto. Vaikka jutussa ei ole allekirjoitusta, tunnistan tekstin ominaispiirteet. 5.11. julkaistu pitkähkö juttu Rayn elokuvasta on sitten jo allekirjoitettu eikä kestänyt kuin reilun kuukauden, kun Matti Nummelin alkoi tulla tutuksi Forssan Lehden lukijoille.
Forssa ei kuulosta kovin aktiiviselta elokuvakaupungilta eikä se sitä varmasti ollutkaan. Isäni perusti kaupunkiin jo mainitun elokuvakerhon, mikä on tietysti auttanut asiaa. Elokuvia on kuitenkin riittänyt, jopa klassikoiksi asti. Nimimerkki MN arvosteli mm. Jean-Luc Godardin Hullun Pierrot'n, Michelangelo Antonionin Punaisen erämaan ja Roman Polanskin Umpikujan. Monet jutut esittelivät Forssan elokuvakerhon toimintaa.
Forssan Lehden juttuja MN kirjoitti laskujeni mukaan 21, mikä ei ole paljon, mutta jutuissa voi jo huomata omaperäisen suhtautumisen elokuvaan. Omaperäinen se on ollut ennen kaikkea siksi, että asioita, joista isäni on ollut kiinnostunut, ei Suomessa ole pidetty elokuvakritiikin asiana: sisällön tarkan erittelyn sijasta on tyydytty - ja tyydytään - liian monta kertaa impressionistiseen hymistelyyn.
matti n astuu näyttämölle
Tiedossani ei ole, kirjoittiko isäni elokuvista vuosien 1967 ja 1977 välillä. Hän asui Turussa ja Raumalla ennen kuin muutti 1972 Poriin. Nimimerkki "matti n" astuu Satakunnan Työn sivuille kymmenes maaliskuuta 1977. Arvostelun tai paremminkin lyhyen esittelyn kohteina ovat Andrzej Wajdan Luvattu maa, Stanley Kubrickin Barry Lyndon, Mikko Niskasen Pulakapina ja Ken Loachin Family Life.
Mitkä ovat matti n:n elokuvakritiikin perustavat piirteet? Ensimmäinen on vaatimus realismista, joka tässä tapauksessa tarkoittaa sitä, että taiteen tulee ilmentää elämää kaikessa sen rikkaudessaan. Se ei siis ainoastaan tarkoita jonkinlaista ulkokohtaista uskollisuutta todellisuudelle, kuten se usein käsitetään. Realismi matti n:n kirjoituksissa on enemmän sisällön kuin muodon realismia. Toinen, yhtä tärkeä vaatimus on vaatimus johdonmukaisuudesta: elokuvien henkilöiden tulee käyttäytyä niin kuin heidän yhteiskunnallinen taustansa ja ympäröivä maailma määrää.
Kolmas vaatimus on vaade inhimillisyydestä: vaikka matti n useasti myöntää, että amerikkalaisten elokuvien kylmyys ja etäisyys ovat tehokkaita, elokuvista jää puuttumaan jotain oleellista. Tämä vie matti n:n toisinaan arvostamaan liikaa joitain neuvostoelokuvia. Viimeinen, vaan ei vähäisin vaatimus on kysymys siitä, miten elokuva vaikuttaa yleisöön. Tämä on johtanut joihinkin ylilyönteihin, kun on perinteiseen vasemmistolaiseen tyyliin oletettu, että väkivaltainen elokuva synnyttää väkivaltaisen yleisön, mutta huoli on silti tärkeä.
Näine vaatimuksineen matti n teki monia merkittäviä huomioita. Merkinnät siitä, että Tähtien sota paljastaa lännenelokuvien peruspiirteitä siirtäessään tyypillisen lännentarinan avaruuteen (13.4.1978) tai siitä, että Coppolan Ilmestyskirja. Nyt -elokuvan asettamat kysymykset ovat lopultakin ainoastaan moraalisia eivätkä yhteiskunnallisia (18.12.1979), ovat hienoja. Spede, tuo suomalaisen älymystön pitkäikäinen suosikkihaukuttava, saa ymmärtävät, joskaan ei myötämieliset arviot: hänen elokuviensa kosiskelevuus ja yhteiskunnallinen merkittävyys osoitetaan selkeästi (esim. 3.9.1977 ja 5.10.1982). Agatha Christien romaaniin perustuvan Idän pikajunan arvoituksen yhteiskunnalliset suhteet paljastetaan hienosti, vaikkakin lyhyesti (8.8.1978).
Sen sijaan en ole täysin tyytyväinen esimerkiksi ajankohtaiseksi uudestaan tulleen Lauantai-illan huuman arviointiin (27.4.1978). Isäni tuomitsee sen amerikkalaisen rihkamakulttuurin levittäjäksi ja toteaa, että elokuvan naturalismin vastapainona on arkiromantiikka. Totuus on nähdäkseni monimutkaisempi: elokuvan keskeinen ajatus on siinä, kuinka Travoltan esittämä alaluokan poika pystyy nousemaan kaikkien valtasuhteiden - seksuaalisten, taloudellisten, uskonnollisten, sosiaalisten - yläpuolelle tanssiessaan ylhäisessä yksinäisyydessä lauantai-iltaisin. Myöskään en ole tyytyväinen sellaisen elokuvan kuin Kramer vastaan Kramer ymmärtävään esittelyyn (8.11.1980): jos Lauantai-illan huumaa oli matti n:n mielestä taantumuksellinen, niin kaiken järjen mukaan myös tämän pitäisi olla, koska siinä osoitetaan, että isä on aina parempi äiti kuin oikea äiti ja täten palautetaan patriarkaalinen valta.
Nämä ovat ehkä kuitenkin pieniä kysymyksiä. Tärkeämpää on huomata, että isäni perintö on omaperäinen, yhteiskunnallisesti vastuuntuntoinen, edistyksellinen ja elokuvaa monipuolisesti hahmottava. Toivoisin, että omat puuhasteluni elokuvan parissa kuuluisivat samaan perintöön.
Juri Nummelin
alias Umberto D.
Satakunnan Työ 1987-1990
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti