Vastavirtaan eli Pori-kirjan pitkät ja eriskummalliset vaiheet

Kansi: J.T. Lindroos

Julkaisin juuri kirjan, jota olen tehnyt yli kaksikymmentä vuotta. Silti se on vain 108 sivua, lähdeluetteloineen ja henkilöhakemistoineen. Olisi siinä ajassa luullut enemmänkin syntyvän, varsinkin kun kyse ei ole mistään pitkään harkitusta aforististen kiteytysten kokoelmasta, vaan ihan tavallisesta tietokirjasta. 

Kirjan nimi on Vastavirtaan, ja sen pitkä ja vähän mahtipontinen alaotsikko kuuluu "Näkökulmia porilaiseen vaihtoehto-rockiin 1970-1980-luvuilla". Kirjan piti alun perin olla porilaisen underground-rockin ja muun vastaavan musiikin historia, mutta niin siitä vain tuli jonkinlainen artikkelikokoelma, joka käsittelee porilaista rockia noin vuosikymmeninä, jolloin itsekin kaupungissa asuin. Mitä kaikkea tässä sitten ehti tapahtua? 

Palataan lähtöpisteeseen. Olen joskus 2000-luvun alussa saanut idean, että pitäisi tehdä kirja porilaisesta rockmusiikista, varsinkin siitä pinnan alle jääneestä musiikista, joka ei noussut minkäänlaiseen suosioon 80-luvun Dingo- ja Yö-huuman aikana. Tunsin kaupungissa asuessani paljon tyyppejä, jotka olivat tehneet kaikenlaista outoa musaa 80-luvun alussa. Joillain oli joitain nauhoituksiakin tallella. Kuuntelin aika paljon Betonisiltojen Alle -yhtyeen vuonna 1994 tekemää samannimistä levyä ja mietin, että tässä on jotain, mitä ei muusta suomalaisesta musiikista löydä. Kirja olisi samalla jonkinlaisen palvelus kotikaupungilleni, kun kirjaisin ylös sen vaihtoehtoista historiaa. 

Allen hieno ensimmäinen albumi vuodelta 1994.

 

En muista tarkkaan, missä ja milloin idea on tullut, enkä tuossa vaiheessa ollut julkaissut kuin muutamia kirjoja ja elätin itseäni enemmänkin freelancer-toimittajana. Ehkä jos olisin ollut kokeneempi, olisin tajunnut, että tällainen hanke on tuhoontuomittu.

Ensimmäisiä varmoja merkkejä kirjasta on Facebook-päivitys vuodelta 2008, jonka kommenteissa sanon toiselle porilaiselle, Ilkka U. Pesämaalle, että olen tekemässä yhden toisen tyypin kanssa kirjaa Porin vireästä punk- ja alternative-musiikista. Mainittu toinen tyyppi oli porilaislähtöinen Tomi Nordlund, musamies ja vapaa toimittaja, joka asui Tampereella ja johon mitä ilmeisimmin olin tutustunut Aamulehden Valon-lehden pippaloissa, kun kummatkin tuota Nyt-liitteen kopiota avustimme. Saman vuoden 2008 päivityksen kommentissa totean myös, että tuolloin JukeBoss-levykauppaa pyörittänyt Junnu Hirvonen – porilainen hänkin alkujaan – oli valmis julkaisemaan levyn, jossa olisi kaikenlaista outoa Pori-kamaa. 

Tomin kanssa muistan pidetyn muutamia palavereja, ja vaihtelimme sähköposteja, joita en enää löydä. Jonkun palaverin pidimme Tampereen kauppahallissa, sen muistan. Olinko käymässä kaupungissa Tampereen filmijuhlien takia vai muuten, siitä en ole varma. Sitäkään en muista, haimmeko tässä vaiheessa kirjalle apurahaa tai olimmeko yhteydessä kustantajiin vai pyörittelimmekö vain ideaa päässämme. Mahdollisesti jotain näistä on tehty. Pohdimme myös, että hankkeen ei tarvitsisi olla kirja, vaan se voisi olla vaikka CD-boksi, jossa olisi porilaisten bändien harvinaisia tallenteita. Siinä olisi mukana isompi vihko, jossa esiteltäisiin kaikki bändit ja biisit millintarkasti. Ilmeisesti olen koettanut viritellä Tomin kanssa yhteistyötä vielä 2010-luvun puolella, ja silloin on muistikuvieni mukaan pohdittu, että CD-boksin voisi julkaista Svart Records, joka oli perustettu vuonna 2009. Ideaa ei koskaan Svartille esitelty. 

Joka tapauksessa tein vuoden 2008 paikkeilla ensimmäisen kirjaan liittyvän haastattelun: kävin itsenäisyyspäivän tienoilla Simo ja Päivi Kuusisen luona juttelemassa Porin bändiskenestä, Annankatu 6:sta ja muusta. Osa näistä haastatteluista on mukana tuoreessa kirjassa, ja Simolta ja Päiviltä olen pystynyt tarkistamaan monia asioita vielä kirjaa viimeistellessäni. (EDIT: tässä kohtaa vuosi on epävarma, mutta en pysty asiaa enää mitenkään tarkistamaan.)

Ilmeisesti on joka tapauksessa käynyt selväksi, että oman työn ohessa tällaista hanketta ei pysty tekemään, ja Tomikin jätti vapaan toimittajan hommat ja siirtyi opettajaksi. (Sittemmin hän kyllä myös perusti levy-yhtiön Soit se silti. Olisikohan Tomi julkaissut suunnitellun kaltaisen CD-boksin...?) 

Hanke kuitenkin eli, jollain tavalla. En pysty luopumaan ideoista, kun ne kerran olen saanut, ja joka tapauksessa kirja porilaisen vaihtoehtomusan historiasta tuntui oleelliselta, kirjalta joka kuuluu tehdä. Eri paikkakuntien rockhistorioista oli tehty kirjoja tai muita dokumentaatioita: Tampere, Rauma, Salo, Jyväskylä, Kouvola, Hanko... Turun rockskenestä on tehty kaksi kirjaa. Miksi Porin pitäisi olla muita huonompi, se on kuitenkin ollut Suomen tärkeimpiä rock-kaupunkeja? 

Toki jotain on tehty ja koetettu tehdä. Vuonna 2008 on uutisoitu ensimmäisen kerran, että Dingosta tehdään kirja. Tomi Nordlund on tuolloin Facebook-seinälleni kopsannut tiedotetta: ”Dingon 25-vuotisen taipaleen kunniaksi orkesterista ollaan tekemässä uutta kirjaa, joka ilmestyy ensi syksynä. Kirjaan pyydetään aineistoa myös kaikilta satakuntalaisilta, joilla on Dingoon liittyviä muistoja tai mitä tahansa muistoesineitä. Fanien nostalgiannälkään tarkoitettua kirjaa kirjoittavat tuottaja Santtu Luoto sekä porilainen viestintäyrittäjä Mikko Peltola. Teoksessa on tarkoitus myös eritellä sitä, miksi Dingo 1980-luvulla sai niin suuren suosion. Dingon viemää -teoksen julkaisee Johnny Kniga.” Kirjaa ei koskaan julkaistu (vaikka se näyttää löytyvän joidenkin verkkokauppojen valikoimista merkinnällä ”loppuunmyyty”). 

Vuonna 2016 puolestaan uutisoitiin, että Pori-rockin historia tallennettaisiin kirjan kansien sisään. Tero Alangon kirjoittaman ja Johnny Knigan kustantaman kirjan nimeksi piti tulla "Tukka pystyssä katuja astelen – Pori-rock 1984–1989", mutta sitä ei koskaan ilmestynyt. Vuonna 2017 Into Kustannukselta ilmestyi Salla Nazarenkon tekemä Neumann-kirja Dingo-laivan kippari, jota en häpeäkseni ole lukenut (enkä myöskään Arno Kotron Olli Lindholm -kirjaa). Olisi siitä jokin anekdootti irronnut omaankin kirjaan. 

Muistelen itsekin lähettäneeni jollekin kustantajalle sähköpostia, että olen tekemässä kirjaa porilaisesta vaihtoehtomusasta, josko se heitä kiinnostaisi. Hyvä aihe, mutta meille tulee Dingosta jo kirja, vastattiin – vaikka kirjani fokus ei missään nimessä olisi Dingossa. Muistikuvissani kustantaja on Like, mutta ilmeisesti kyseessä on kuitenkin on ollut Johnny Kniga ja he ovat viitanneet Teron kirjaan, joka ei koskaan ilmestynyt. 

En tiedä tarkemmin, miksi ”Tukka pystyssä” ei ilmestynyt, Tero oli kuitenkin kymmenen vuotta aiemmin toimittanut Dingon kolmen CD:n boksin Kunnian päivät ja kirjoittanut siihen niin sanotut hihanuotit eli tekstit oheiskirjaan, samanlaiseen jota olimme miettineet Tomi Nordlundin kanssa. Muistan kerran jutelleeni Teron kanssa voimiemme ja aiheidemme yhdistämisestä. En tiedä, olisiko se auttanut, kumpaakaan. 

Hanke kuitenkin eli, jollain tavalla. Tutustuin 2010- ja 2020-lukujen taitteessa Porin yliopistokeskuksen väitöskirjatutkijaan Tommi Iivoseen, joka myös paini kaupungin vaihtoehtoskenen parissa, varsinkin Annankatu 6:n eli punk- ja teatteriluola Anniksen. (Kumpikaan meistä ei kunnolla muista, miten tutustuimme, se on jäänyt koronakuohunnan jalkoihin.) Olemme joka tapauksessa alkaneet puhua tietokirjan tekemisestä, ja Tommi oli varmasti ensimmäinen kontaktini, jonka kanssa asioita alkoi oikeasti tapahtua. Tuolloin vielä kävin äitini takia melko säännöllisesti Porissa, joten olemme voineet pitää palavereita, kerran ainakin istuimme juomien äärellä Beer Hunter'sissa. Tämä lienee tapahtunut alkusyksyllä 2020. 

Tunnelmat eivät kuitenkaan olleet hilpeät. Hain apurahoja ainakin Koneen säätiöltä ja Suomen Kulttuurirahaston Satakunnan rahastolta mitään saamatta (vinkki hakijoille: Suomen Kulttuurirahaston aluerahastot eivät myönnä rahoja tietokirjoihin). Sain jossain kohtaa vaimolle ja varmaan myös Tommille, että haen apurahaa vielä Journalistisen kulttuurin kehittämissäätiöstä eli JOKES:sta, ja jos sieltä ei tule, unohdan koko jutun, tällä kertaa lopullisesti. Olin kaiken aikaa tehnyt aivan helvetisti muita kirjoja eikä Pori-hankkeelle koskaan ollut aikaa. Se ei selvästikään ollut maanlaajuisesti kiinnostava projekti, ja paikallisia apurahatahoja on vähän. Porissa ei ole vuosikausiin toiminut minkäänlaista tietokirjakustantajaakaan. 

Ja sitten kävi niin, että JOKES:sta tuli rahaa! Päätös tuli joulukuussa 2020, ja käytin rahat keväällä 2021. Se oli koronan aikaa, jolloin ketään ei periaatteessa voinut haastatella (ajatus oli kuitenkin tehdä haastattelut kasvotusten), joten siitä en voinut aloittaa kirjan tekoa. Olisin voinut käyttää rahan paremminkin, mutta käytin sen kirjoittamisen ja lähdekirjallisuuden lukemisen lisäksi muutamien ihmisten sähköposti/Messenger-haastatteluun sekä Rumban ja Soundin vuosikertojen läpikäymiseen yliopiston kirjastossa. Se oli hämmentävää aikaa: lukusalia sai käyttää päivässä parin tunnin ajan niin että siellä oli yksin. Tein toista kirjaa samaan aikaan, niin kuin itselleni tyypillistä on (tällä kertaa Pulpografia Eroticaa), ja luin siihenkin liittyviä kirjoja lukusalissa. Tämä oli tietysti virhe, mutta ehkä ajattelin, että kyllä Pori-kirjalle vielä toinenkin rahoitus saadaan.

Annankatu 6 eli Annis. Kuva: Lepax/Wikipedia.

Joka tapauksessa pääsin hankkeessa viimeinkin eteenpäin! Helmikuussa 2021 olen lähettänyt Tommille sähköpostin, joka alkaa: "Tuli olo, että tätä pitää ruveta jo säätämään. Ajattelin, että voisi tehdä ainakin alustavan sisällysluettelon, joka sitten elää kirjoitusprosessin myötä." Sisällysluettelo oli seuraavanlainen: 

1. Lukijalle / Aluksi

2. Annankadun valtaus

- porilaisen rockin varhaisvaiheet (Harvest jne.)

- Pori Jazz jonkinlaisena edeltäjänä

- Pelmun perustaminen 1970-luvun lopussa

- ensimmäiset bänditouhut, linja-autoaseman konsertit (Simo tietää)

- Suistomaan soittopäivät 80-83

3. Annankadun uusi aalto-, punk- ja hc-skene

- varsinainen Pori-rock? (tätä pitää käsitellä varmaan aika lyhyesti, mutta oleellisten asioiden on tultava, samaan aikaan on Dingo ja Anniksen hc-bändit)

4. 1990-luku ja Circle

- alkuvaiheet 1980-luvun puolella (mm. Kolmas konstaapeli)

- Circlen ympärille ja perään muodostuneet bändit

- muut saman ajan ja tyylin bändit (Magyar Posse jne.)

- mites Deep Turtle? edeltää Circleä ajallisesti

5. 2000-luku: mitä bändejä

6. Lopuksi

Olemme toisin sanoen halunneet tulla nykyaikaan emmekä käsitellä vain 1970- ja 1980-luvun bändejä. Keräsimme ideoita lähteiksi, esimerkiksi porilaisia punkzinejä ja muita, ja olemme tehneet listoja oleellisista bändeistä ja levyistä, jotka pitää tuntea: Deep Turtle, Circle, Magyar Posse, Kuusumun Profeetta, Groovector, The Giant Hogweed, Eleonoora Rosenholm, Staltwart, Baby Sweetcorn ja niin edelleen. Nämä siis kaikki 90-luvulta eteenpäin. Tommi oli jo tässä vaiheessa sopinut tekevänsä Satakunnan museolle videohaastattelujen sarjaa porilaisesta erikoismusasta (ja saanut siihen oman apurahan), mikä tietysti tukisi nyt tehtävää kirjaa erinomaisesti. 

Mutta koska JOKES:n raha ei riittänyt kokonaisen kirjan tekoon (ja sitä ei ollut Tommille lainkaan), teimme lisähakemuksia tahoille, joiden arvelimme olevan myötämielisiä, kuten (uudestaan!) Kulttuurirahaston Satakunnan rahastolle. Sieltä ei tullut mitään. Samoihin aikoihin hylsyn kanssa löysin tällaisen kommentin Suomi24:stä: "Porissa on vuosien satossa ollut paljon hyviä eri bändejä jotka melkein unoutuneet [sic] suurelta yleisöltä ihan kokonaan. Jos joku kasaisi kaikista bändeistä kirjan niin varmasti 5.000-50.000 myytäisiin melko nopeasti." Tätä odotellessa... 

Koska SKR ei hellittänyt rahanyöriä, lähestyimme uudestaan Koneen säätiötä syksyllä 2021. Kone on kuitenkin niin kova luu, että tähän pistettiin pystyyn oikein työryhmä yliopistokeskuksen opettajan Rami Mähkän johdolla. Mukana oli myös porilainen populaarimusiikin tutkija Anna Peltomäki sekä kaksi porilaista muusikkoa, Aki Peltonen ja Pasi Salmi, joiden idea oli tehdä kaupunginosa-aiheisia sävellyksiä, joita voisi kuunnella paikan päällä. Minulle ja Tommille olisi tullut Koneelta kuukausipalkkaa tietokirjan tekemisestä niin että minä käsittelisin 70- ja 80-luvut ja Tommi kirjoittaisi 90-luvulta eteenpäin (ja käyttäisi tätä sitten hyödykseen väitöskirjassaan). Pidin hakemuksen asetelmia ja ideoita vähän keinotekoisina eivätkä eri osiot tuntuneet mitenkään hyötyvän toisistaan, mutta koska pelissä oli paljon, lähdin mukaan. 

Haimme Koneesta rahoitusta Porin vaihtoehtomusalle kaksi kertaa, mutta kummallakaan kerralla ei tullut mitään. Tsemppasimme toisiamme: moni hakee monta kertaa ja vasta viimeisellä kerralla tulee rahaa! No, kun kolmas kerta lähestyi vuonna 2023, kysyin Tommilta, mitä hakemukselle kuuluu. Kai se on vaan kaikilta jäänyt, Tommi vastasi. Myöhemmin SRK:n Satakunnan rahasto antoi rahaa Tommin ja muutaman muun tutkimusprojektille, joka keskittyy Pori Jazziin – tekee mieli kysyä, miksi jazz kelpaa, mutta rock ei, mutta ehkä uuden projektin hakemus oli parempi (ja joka tapauksessa kyse oli akateemisesta tutkimuksesta, jota Kulttuurirahasto yleisesti tukee, ei yleisestä tietokirjasta, jollaisia he eivät tue). Tässä vaiheessa oli tietenkin jo selvää, että Tommi ei enää olisi mukana tekemässä alkuperäisen suunnitelman mukaista kirjaa porilaisesta vaihtoehtomusasta. Samalla totesin, etten pystyisi yksinäni käsittelemään porilaisen rockin kirjoa 1990-luvulta eteenpäin, joten Circle ja muut uuden sukupolven bändit saisivat mennä läpi vain maininnoilla. 

En haluaisi kuulostaa katkeralta, mutta oma oloni hankkeen suhteen oli aivan maissa näiden käänteiden jälkeen. Olin jälleen kerran tekemässä kirjaa yksin ilman rahoitusta. Yleiset uutiset kirjamyynnin vähenemisestä ja porvarihallituksen kusipäisestä kulttuurin kurittamisesta eivät auttaneet – jossain kohtaa olin jo sitä mieltä, että antaa olla, minä vaihdan kokonaan alaa (hainkin lopulta yhtä työpaikkaa, sitä saamatta). Tämä ei johtunut tietenkään pelkästään Pori-kirjan huonosta onnesta, vaan muistakin hankkeista, jotka eivät saaneet myötätuulta. Omaa laajaa kirjaani suomalaisesta eroottisesta kirjallisuudesta eli Kiiman kutsuhuutoa tein samaan aikaan yhdellä pienehköllä apurahalla, ja jouduin turvautumaan lopulta säästöihini ja pienkustantamoni Helmivyön tuloihin saadakseni sen tehtyä. (Säästöjä ei ollut paljon, eikä niistä puhuttaessa kukaan koskaan kerro, onko niitä 2 000 vai 20 000 euroa. Helmivyöstä saatavat tulot ovat nekin aika vähäisiä.) 

Keskeinen ongelma oli se, että pelkäsin joutuvani palauttamaan JOKES:sta saamani apurahan. Yleensähän ne, jotka apurahoista valittavat ja niiden saajia vihaavat, eivät tiedä, että niiden käyttöä tarkkaillaan ja niistä pitää raportoida myöntäjälle, eikä uutta saa ennen kuin hanke on raportoitu tyydyttävästi. Ne ajat ovat ohi, jolloin rahaa vain tuli ja sitten niiden perään ei koskaan kyselty. Tulosta pitää syntyä. Saamani apuraha oli sen verran suuri, että sen palauttaminen tässä vaiheessa olisi ollut todella ongelmallista.  

Sisuunnuin kuitenkin jossain kohtaa ja päätin etsiä vaihtoehtoisia rahoituslähteitä. Tässä vaiheessa olin jo valmis julkaisemaan kirjan oman Helmivyöni kautta enkä etsisi sille ulkopuolista kustantajaa. Kysyin ensiksi Porin kaupungin kulttuuriyksikön päälliköltä Jyri Träskeliniltä, onko heillä minkäänlaisia rahoitusvaihtoehtoja tällaisille hankkeille. Ei kuulemma ollut, sillä Porin kaupunki oli niinkin myöhään kuin 2021 lakkauttanut henkilökohtaiset työskentelyapurahat (eli olisi pitänyt älytä hakea sieltä jo aiemmin!). Rahoitusta voisi silti hakea rekisteröidyn yhdistyksen kautta. Olin siis yhteydessä porilaiseen kulttuuriyhdistykseen Rapajöötiin, ja tapasin sinänsä hyvässä palaverissa puheenjohtaja Una Harnettin. Selitin hankkeen ja sen nykytilan, ja toivoin, että Rapajööti voisi hakea kaupungilta rahoitusta niin että siitä lohkeaa minulle pari tonnia ja Rapajöötille jonkin verran johonkin asiaan liittyvään tapahtuman järjestämiseen. Una piti ideaa hyvänä ja vei sen eteenpäin Rapajöötin hallitukselle. Samalla kertaa tapasin Satakunnan museon intendentin Timo Nordlundin (Tomin veli sattumoisin ja musamiehiä itsekin) ja kyselin, miten museo voisi olla tällaisessa mukana, olisiko esimerkiksi jonkinlainen ennakko-osto mahdollinen. Timo lupasi palata asiaan, mutta sain häneltä joka tapauksessa kannustusta ja lähdin palaverista hyvillä mielin. 

Rapajöötistä tuli kuitenkin hylsy. Saamastani sähköpostista päättelin, että hallituksessa oli luultu kirjan olevan suurin piirtein valmis ja että hakisin rahoitusta vain sen viimeistelyyn. Kirja oli korkeintaan puolivälissä, jos sitäkään. Olin sen verran käärmeissäni, etten edes vastannut Unalle mitään, mikä oli tietenkin hyvin epäkohteliasta. Samoin kävi museon kanssa: museolla on kyllä oma kauppa, mutta se myy vain omia julkaisuja eikä heillä ole mahdollisuutta ostaa mitään kirjaa tai muutakaan tuotetta myyntiin. 

En oikein tiennyt, mitä tekisin. Valmistelin muita hankkeita, ja sain niihin apurahoja. Kävin keväällä ja alkukesällä läpi pitkän ja keskeneräisen romaanikäsikirjoitukseni (mutta en koe sitä vieläkään valmiiksi, että olisin voinut lähettää sitä kustantajille). Jossain vaiheessa asiaa pyöriteltyäni keksin, että jos teemoittelen Pori-kirjaa hiukan tarkemmin ja keksin sopivia otsikoita, jotka kertovat, ettei kyse ole varsinaisesta historiateoksesta, sen voisi julkaista pienenä matalan profiilin opuksena. Pidin tekstiä kuitenkin melko hyvänä eikä sitä tarvitsisi paljon editoida, koska pyrin kirjoittamaan aina valmista enkä tee esimerkiksi muistiinpanoja, joista ei myöhemmin saisi enää tolkkua. 

Postpunk-bändi Hexenhaus hienossa kuvassa, jota en saanut kirjaan mahtumaan. Kuva: Iro Granholm.

Elokuun alussa, kun työt jälleen alkoivat, kävin työhön käsiksi. Minulla on melko suuri apuraha toiseen kirjaan, ja päätin, että teen tämän sen avulla alta pois. Editoin tekstiä ja kirjoitin jonkin verran lisää löytämieni nettilähteiden perusteella. Kävin läpi kaksi haastattelua, jotka olin tehnyt keväällä 2021, mutta jotka olivat jääneet purkamatta apurahahylsyjen jälkeen. Varsinkin Hexenhausissa ja Psyykessä soittaneen Yki Räikkälän vastauksista tuli paljon hyvää materiaalia ja minua oikein harmitti, että ei ole mahdollisuutta tehdä laajempaa kirjaa – tietenkin mietin sitä, mutta totesin vain, että ei ole enää mitään järkeä pitkittää mahdottomaksi tai jopa kirotuksi osoittautunutta kirjaprojektia, vaan tehdä se vain valmiiksi. Huomasin kyllä, että mitä tahansa pientä yksityiskohtaa tarkistinkin joltakulta, vastauksista olisi auennut aivan oma tutkintalinjansa tai tieto oli ristiriidassa aiemmin sanotun kanssa. Päätin kylmästi jättää haastattelematta monia ihmisiä, jotka olisivat voineet kertoa omia hienoja muistojaan ja täydentää jo olemassa olevaa, koska tiesin, että jos sille tielle lähden, kirja on valmis kymmenen vuoden kuluttua, jos silloinkaan. Sain myös kuvia parilta ihmiseltä, Ykin lisäksi Simo Kuusiselta ja Tiina Mahlamäeltä, joista suuri kiitos. Rockkirja ei ole mitään ilman keikkakuvia. 

Tiesin, ettei kirjasta tulisi kovin pitkä, kun materiaalia oli olemassa noin 20 000 sanaa. (Normaalissa romaanissa on noin 60 000–80 000 sanaa, ja sama pätee yleisiin tietokirjoihinkin.) Päätin, että kirjoitan loppuun omat muistelmani 80-luvun lopusta ja käyttäisin niitä jonkinlaisena aasinsiltana 90-luvulla esiin nousseeseen sukupolveen, Deep Turtlen Pentti Dassumiin, Circlen Jussi Lehtisaloon ja muihin, joita tuolloin tunsin ja joiden kanssa pyörin. Tekstistä tuli varmaan liian laaja sen yleiseen kiinnostavuuteen nähden, mutta kerrankos sitä – ja varmasti mukana on tietoa, jota ei muuten olisi kukaan tallentanut. Tämänkin tekstin kohdalla kävi niin, että jos tarkistin jonkin yksityiskohdan joltakulta, niin se olisi pitänyt tarkistaa vielä toiselta tai kolmannelta, loputtomiin. Päätin luottaa omiin muistoihini, vaikka ainakin yhden valemuiston sain korjattua: Matti Laitisen Kolmannessa Konstaapelissa ei soittanut Jussi Lehtisalo, kuten olin vuosikymmenet muistanut, vaan Kimmo Ylä-Anttila. 

Kirjasta tuli lopulta 108-sivuinen, lähdeluettelon ja henkilöhakemiston kanssa. Opus ei tosiaan ole laaja, ja se on väkisinkin katkelmallinen, mutta kuten sanottu, sen alaotsikko on ”Näkökulmia 1970–1980-lukujen porilaiseen vaihtoehtorockiin”, toisin sanoen toivon, että jokainen ymmärtää, että tarkoitus ei ole tarjota kattavaa katsausta. Sanon tämän myös esipuheessa, mutta mietin kyllä, kuulostaako se oman kirjan vähättelyltä. 

Tätä kirjoittaessani en ole vielä saanut painosta kirjoja käsiini, ja se on saatavana vain verkkokaupoissa. En ole aivan varma, mitkä ovat tunteeni valmista kirjaa kohtaan. Olen iloinen, että homma on saatu päätökseen (ja olen päättänyt, etten enää koske aiheeseen, ainakaan ellei joku iske kättelyssä vähintään kymppitonnia kouraan), mutta samalla harmittaa, että homma jäi keskeneräiseksi. Kirjan vastaanotto hiukan jännittää, koska tiedän ihmisiä, jotka ovat sitä mieltä, että häntä nyt ainakin olisi pitänyt haastatella. 

Joku olisi moneen kertaan jättänyt koko homman kesken. En tiedä, miksi jatkoin näin sinnikkäästi, vaikka koko homma vaikutti turhalta ja epäkiitolliselta. Lukijoita tuskin tulee se 5 000–50 000, mitä joku Suomi24:n kommentaattori uhosi. Minun on vain vaikea päästä eroon ideoista, jotka olen kerran jo saanut päähäni, ja saatan miettiä niitä loputtomasti. (Oletan, että tämä on yksi esimerkki kirjolla olemisesta, ja joka tapauksessa pääni sisältö on sekavasti kiehuva kattila.) Minullahan ei ole pöytälaatikkoon jääneitä käsikirjoituksia kuin yksi rikosromaani sekä vaimon kanssa 20 vuotta sitten tehty nuortenromaani, joka oli vähällä päästä läpi isolla kustantajalla ja joka on jo niin vanhentunut, että sen olen pystynyt unohtamaan (tosin pari siihen kirjoitettua repliikkiä elää edelleen puheenparressamme). On ehkä jonkun mielestä fuskaamista julkaista keskeneräinen kässäri oman kustantamon kautta, mutta aina voin sanoa, että teos sisältää tietoa, joka olisi muuten kadonnut. Ja ennen kaikkea: jos joku haluaa kirjoittaa porilaisen rockin historiasta laajemmin kuin vain Dingon tai Yön kautta, kirjani tarjoaa siihen hyvän lähtökohdan ja selkänojan.

Elokuvaesitelmä: Polttava aurinko / The Yellow Sky (1948)

Kävin viime keväänä Karkkilan Kino Laikassa esittelemässä länkkäriklassikon, William Wellmanin Polttavan auringon, vaikka en ollut sitä nähnyt. Olen tekemässä pidempää tekstiä toisesta aiheesta, joten julkaistaan tämä tällaisena välipalana. Elokuva oli joitain lopun ratkaisuja lukuun ottamatta oikein hyvä. 

Pankkiryöstön tehnyt roistojoukko pakenee autiomaahan, jonne ratsuväki ei uskalla seurata heitä. He onnistuvat pelastautumaan Yellow Sky -nimiseen aavekaupunkiin, jonka ainoat asukkaat ovat vanha kullankaivaja (James Barton) ja tämän lapsenlapsi ”Mike” (Anne Baxter). Tytön läsnäolo ja isoisän kulta alkavat hiertää lainsuojattomien välejä, ja yhteenotto on väistämätön.

Tässä on lähtökohta William Wellmanin elokuvalle Polttava aurinko eli The Yellow Sky vuodelta 1948. Elokuvan tuotti iso studio 20th  Century Fox ja se perustui W. R. Burnettin julkaisemattomaan romaaniin (se ilmestyi myöhemmin nimellä Stretch Dawson, 1950), josta Lamar Trotti teki käsikirjoituksen. Elokuvan ohjasi William Wellman, joka on tiukasti pysytellyt Hollywoodin kärkikolmikon John Fordin, Howard Hawksin ja John Hustonin kannoilla. Wellmania ehkä aikoinaan on pidetty pikemminkin luotettavana käsityöläisenä kuin varsinaisena auteurina, omalakisena tekijänään muiden mainittujen ohjaajien tapaan, mutta hänen arvostuksensa on säilynyt ja ehkä jopa viime vuosikymmeninä kasvanut. Wellman oli nuorena tappelija ja usein riidoissa virkavallan kanssa eikä ole ihme, että hän sittemmin kuvasi usein vastaavia hahmoja, kuten James Cagneya elokuvassa Kansakunnan vihollinen (1933). Elokuvassa on kuuluisa kohtaus, jossa Cagney survoo appelsiinin naisystävänsä naamaan. 

Ensimmäisessä maailmansodassa Wellman toimi hävittäjälentäjänä, eikä ihme, että hänen varhaiskautensa tunnetuimpia elokuvia on sotaan sijoittuva lentoelokuva Siivet eli Wings (1927). Se valmistui mykkä- ja äänielokuvan rajalla, ja on periaatteessa mykkäelokuva, jossa on äänikohtauksia. Elokuvaa tehdessä Wellman myös keksi keinoja, joilla ratkaista kuvaaminen lentävässä koneessa, ja näistä keksinnöistä tuli pysyviä ratkaisuja. 

Sitä ennen Wellman oli ohjannut lukuisia lyhyitä länkkäreitä, eikä ihme, että lännenelokuvista tuli hänen leipälajinsa pitkäksi aikaa. Hän oli kuitenkin Hollywoodille tyypillinen jokapaikanmies, joka ohjasi niin melodraamoja (ensimmäinen versio Tähti on syntynyt -tarinasta), screwball-komediaa (Ei mitään pyhää eli Nothing Sacred, 1937) ja seikkailuelokuvaa (muukalaislegioonafilmi Erämaalinnakkeen sankarit eli Beau Geste, 1939). 

Lännenelokuvaan Wellman jätti lähtemättömän jäljen vuonna 1942 elokuvallaan Kuolemantuomiopaikka eli The Ox-Bow Incident. Se perustui kirjailija Walter Van Tilburg Clarkin suomennettuunkin romaaniin Väärä tuomio ja se on väkevä kuolemantuomion vastainen lausunto, kun siinä kerrotaan syyttömistä cowboyista, jotka joutuvat väkivaltaisen väkijoukon tuomitsemaksi ja hirttämäksi. Wellmanin ja käsikirjoittaja Lamar Trottin on sanottu parantaneen tarinaa huomattavasti jättämällä pois sivuhenkilöitä sekä kirjoittamalla kaunopuheiset repliikit maanläheisemmiksi. Muita Wellmanin länkkäreitä ovat mm. Naiskaravaani eli Westward the Women (1951), jossa joukko naisia kulkee kohti Länttä, ja erikoinen Puuman jäljillä eli Track of the Cat (1954), jossa Robert Mitchum jahtaa lumisissa maisemissa puumaa. Tämäkin elokuva perustui Walter Van Tilburg Clarkin romaaniin. 

Polttava aurinko on Kuolemantuomiopaikan tapaan synkkä ja tyylitelty, ja Joe McDonaldin mustavalkoista kuvausta on erikseen kehuttu, varsinkin pimeässä saluunassa tapahtuvaa loppukohtausta. 

Tarinaan on otettu vaikutteita ja ideoita Shakespearen Myrskystä, jolloin James Bartonin esittämä kullankaivaja on kuin näytelmän saaren Prospero ja hänen poikamainen tyttärensä on Prosperon tytär Miranda. Gregory Peckin esittämä pankkirosvojen pomo olisi tässä skeemassa näytelmän Ferdinand. 

Tällaisista huolimatta elokuva toimii kuitenkin parhaiten nimenomaan kovaotteisena länkkärinä, ja vaikka sen loppua on kritisoitu epätodennäköisyydestä, elokuva on jäänyt elämään yhtenä länkkäriklassikona. Elokuva valmistui myös länkkärien huippukautena, sillä vuoden 1948 133 länkkäriensi-illan seassa olivat mm. Hawksin Punainen virta, Fordin Apassilinnake ja Pako yli aavikon, Hustonin Sierra Madren aarre. 

Polttava aurinko filmattiin uudestaan vuonna 1967 nimellä The Jackals, mutta tällä kertaa tarina oli siirretty Etelä-Afrikkaan. Kullankaivajaa tässä versiossa esittää Vincent Price, joka ehkä tuokin tarinaan shakespearelaista mysteeriä ja hulluutta. Tätä elokuvaa ei ilmeisesti ole nähty Suomessa. 

Kiiman kutsuhuuto, eli miten päädyin kirjoittamaan kirjan suomalaisesta pornografiasta

Olen aina ollut kiinnostunut kirjoitetusta erotiikasta ja pornografiasta. Kaverini väitti aikoinaan, että olisin löytänyt Herra Jackin ihmeellisen huoneen jo ala-asteikäisenä Pormestarinluodon sivukirjaston hyllystä, mutta itse sanon, että se tapahtui vasta yläasteella. Olin siinä vaiheessa jo vanha tekijä, ja uuden materiaalin löytäminen omien mielikuvien lisäksi oli tietysti hyvin jännittävää ja hauskaa. Jo tuossa vaiheessa, noin 15-vuotiaana, kolusin divareita ja kirpputoreja, ja aloin kerätä itselleni pornografiakokoelmaa - mutta vain kirjallista, kuten Gummeruksen Erotica-sarjaa. Pornolehtiä en ole koskaan kerännyt eikä minulla ole niihin sellaista elimellistä suhdetta kuin monilla ikäisilläni ja minua vanhemmilla miehillä.* 

Jossain vaiheessa kiinnostus erotiikkaan muuttui jo enemmän työksi eikä vain puuhasteluksi. Olen kirjoittanut kirjallisesta erotiikasta ja pornografiasta itse asiassa jo useita kirjoja: Ville Hännisen ja Vesa Sisätön kanssa tehdyt Erotican (alaotsikko: 69 kiihottavaa kirjaklassikkoa) sekä Erotiikan taitajia (Avaimen eli entisen BTJ Kirjastopalvelun julkaisema hakuteos) ja amerikkalaista kioskikirjallista pornoa luotaavan Pulpografia Erotican. Jossain Instagram-arvostelussa moitittiin Erotiikan taitajien lähtökohtaa, jossa keski-ikäiset setämiehet kirjoittavat pornosta, mutta jokainen, joka lukee kirjat, tajuaa, että olemme avarakatseisempia kuin tavallinen setämies. 

Olen myös itse kirjoittanut pornoa: liian pitkän ja kokeellisen novellin, jota Hustler ei julkaissut (!), sekä neljän omakustanteena ilmestyneen romaanin sarjan salanimellä Mikael X. Messi: Lausteen himokämppä, Mynämäen motellin munamällit, Runkkuloma Rivieralla ja Varissuon varvimestarit (eli ns. Varsinais-Suomi-kvartetti). Näitä täydensi Mikael X. Messin isoisän Sigfrid X. Messin kirjoittamaksi väitetty paljastusromaani Karjalan kalmonhässijät, joka sijoittuu Itä-Karjalan keskitysleireille sodan aikaan. Kirjoilla on vähintään pientä kulttimainetta. Lisäksi olen koonnut kaksi eroottista antologiaa: vanhoista lehtinovelleista koostuvan Asentoja (Turbator 2007) ja sadomasokistisia novelleja keräävän Tuskan ja hurmion (Turbator 2012). 

Mutta tuntui, että jotain minulla vielä olisi annettavana tästä lajityypistä. Olen viime aikoina tehnyt kirjasarjaa suomalaisen kirjallisuuden lajityypeistä: vuonna 2016 ilmestyi länkkäreitä käsittelevä Wild West Finland, 2020 kauhua käsittelevä Kuoleman usvaa ja pimeyttä ja viimein tämän vuoden kesäkuussa Kiiman kutsuhuuto, jossa käyn läpi suomalaisen kirjallisuuden erotiikkaa ja pornografiaa aina 1600-luvulta saakka tähän päivään (ensimmäinen mainittu kirja on siis Gustaf Filip Creutzin Atis ja Camilla; kansanrunoutta en käsittele). Kirja oli alun perin vitsi, jota heittelin, kun olin saanut Kuoleman usvaa -kirjan valmiiksi - saatoin Facebookissa sanoa, että seuraavaksi sitten suomalaista pornoa. Olisi pitänyt jo silloin tajuta, että vitsi muuttuu todeksi - varsinkin kun aiheesta ei ollut minkäänlaista kokoavaa kirjaa. Se oli siis suorastaan pakko tehdä. Sain hommaan Suomen tietokirjailijoilta kohtuullisen apurahan (mutta se jäi ainoaksi; en ole varma, montaako hain, mutta ainakaan ne eivät tärpänneet), ja ryhdyin hommaan. 

Minulla oli tietysti aiheesta jo erilaisia tekstejä eri lähteissä. Eroticaa ja Erotiikan taitajia tehdessäni olin jo käynyt läpi joitain suomalaisia eroottisia tekstejä. Eroticassa on esimerkiksi artikkeli suomalaisten pornolehtien lukijankirjeistä. Olin kirjoittanut aiheesta mielestäni todella viihdyttävän pidemmän tekstin, jonka olin julkaissut omakustanteisessa Pulp-lehdessäni, ja Eroticassa on siitä lyhennetty versio. Pidempi versio on mukana myös Sotaa, sutinaa, seikkailuja -kirjassa, johon olin koonnut suomalaista käyttökirjallisuutta käsitteleviä tekstejäni. Lisäksi Asennoissa ja Tuskassa ja hurmiossa oli alku- tai jälkisanat. Jotain olin kirjoittanut blogiin tai jopa Facebookiin, jossa olin julkaissut joitain arvosteluja suomalaisista seksikirjoista. Kokosin ensiksi kaikki nämä tekstit yhteen, ja rupesin niiden ympärille kokoamaan laajempaa tarinaa.** 

Tapa tehdä kirjaa näin oli kuitenkin raskas, kun vanhat tekstit eivät välttämättä enää vastanneet omaa näkemystäni tai niistä löytyi korjattavaa, ja lisäksi niistä tuli tekstiin toistoa, jota oli vaikea saada editoitua pois. Oli myös vaikea saada vanhoja tekstejä jäännöksettömästi sopimaan kirjan kronologiaan ja temaattiseen järjestykseen. En silti osaa sanoa, olisinko pystynyt kirjoittamaan kokonaista kirjaa täysin puhtaalta pöydältä (ja ylipäätään uskon, että kukaan ei tee kirjaa aiheesta, josta ei olisi jo jotain kirjoittanut). 

Mutta jotenkin siitä silti selvisin. Kun ei ollut kuin yksi apuraha, kirjoitin kirjan aika nopeasti: aloitin kokoamis- ja kirjoitustyön keväällä 2023, ja kesäloman jälkeen kävin toden teolla kirjan kimppuun (muistaakseni luin kesällä aika paljon kotimaista erotiikkaa). Käsikirjoituksen jätin jo tammikuun lopussa. Syksy -23 oli vähän stressaavaa aikaa ja käytin paljon unilääkettä, mutta toivottavasti se ei kirjassa näy. (Uniongelmat ratkesivat vasta myöhemmin, kun siirryin nukkumaan yksin toiseen huoneeseen.)

Alun perin tarkoitukseni oli käsitellä vain selkeästi kiihottamistarkoituksessa kirjoitettua ja julkaistua kirjallisuutta eli käytännössä pornografiaa, ja minulla oli valmiina jonkinlainen listaus käsiteltävistä teoksista. Olin ajatellut aiheen varhaisvuodet käsitellä parilla sivulla muutaman sitaatin avulla, käytännössä vain mainitsemalla muutaman teoksen. Aikajanan oli tarkoitus mennä suunnilleen näin: 

- 1910- ja 1920-lukujen ensimmäiset kokeilut (Minervan eroottinen sarja, jossa pari suomalaista kirjaa)

- 1930-luvun lukemistolehtien erotiikka (Meidän kesken ja Kiki)

- 1960-luvun ensimmäiset, Ruotsissa painetut suomenkieliset seksipokkarit, ja uuden kirjallisuuden eroottiset kuvaukset, mukaan lukien ensimmäiset varsinaiset seksikirjat (antologia Rakastaa ja muutamia muita)

- seksilehtien historiaa Jallusta ja Kallesta 1950-1960-luvuilta alkaen

- 1970-luvun seksipokkarit, joissa jonkin verran suomalaisia kirjoja, sekä pornolehtien lukijankirjeistä koostetut teokset plus 1970-luvun vaihe, jossa kirjailijat kirjoittivat omalla nimellään pornolehtien novelleja

- 1980-1990-lukujen kokeellinen erotiikka ja 2000-luvun feministinen posterotiikka

Mutta jossain vaiheessa tajusin, että kaunokirjallista erotiikkaa ja pornografiaa ei voi erottaa näin kategorisesti toisistaan, varsinkin kun luin Armas Niemisen klassikkotutkimuksen Taistelu sukupuolimoraalista (1951), joka iästään huolimatta vaikutti edelleen relevantilta. Niemisen kirja vaikutti omaan teokseeni niin, että minun oli pakko käsitellä laajemmin 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun kirjallisuutta, jossa otettiin monin tavoin kantaa yhteen ajan suurista kysymyksistä eli prostituutioon. Ylipäätään avioliitosta käytiin tuolloin laajaa keskustelua, jossa radikaaleimmat ehdottivat jopa porvarillisen avioliiton lakkauttamista - kirjoitin lopulta oman alaluvun varhaisen työväenliikkeen erootikoista, kuten A. F. Tannerista ("pymppyteoreetikko", kuten hän itse kertoo häntä haukutun), joista jotkut jopa ehdottivat - nykyistä termiä käyttääkseni - polyamorisia avioliittomalleja. Myös ruotsinkielisessä kirjallisuudessa ilmestyi tuolloin hyvinkin radikaaleja tekstejä, joita tosin omassa teoksessani lähinnä luonnehdin tutkimuskirjallisuuden pohjalta. 

Näiden tekstien mukaanotto taas vahvisti sen, että mukana on myös uudempaa seksiä käsittelevää tietokirjallisuutta, myös hämäriä ohjekirjoja ja oppaita. Kaikkea tältäkään alalta en kuitenkaan käsittele, en esimerkiksi jaksanut käydä läpi Osmo Kontulan laajaa tuotantoa, vaikka siitä olisi voinutkin irrota kiinnostavia analyyseja muuttuvista tavoista suhtautua seksuaalisuuteen. 

Toisin sanoen jouduin ottamaan mukaan ison määrän kaikenlaista kaunokirjallisuutta, jossa eroottiset tunteet näyttelevät suurta osaa: Juhani Ahon teoksia, Volter Kilpeä, Johannes Linnankoskea, Ain'Elisabeth Pennasta, Aarne Orjatsaloa, Irmari Rantamalaa... Ruotsinkieliseltä puolelta teoksessa vilahtavat ainakin Rolf Lagerborg ja Adolf Paul, joka kirjoitti ensimmäisen fiktiivisen proosatekstin Jack the Ripperistä. Lisäksi toisen maailmansodan jälkeisestä ajasta piti nostaa vielä kaikenlaisia teoksia, joita en ollut alun perin ajatellut käsitellä. Ylipäätään teoksestani tuli korkeakirjallisempi kuin alun perin piti, mutta se oli varmasti vain hyvä, sillä pelkkää matalamielistä pornografiaa käsittelevä teos jäisi vähemmälle käytölle kuin koko alaa käsittelevä. Tietenkään noissa luettelemissani sata vuotta vanhoissa kirjoissa ei ollut eksplisiittisiä seksikohtauksia eikä mikään ajan suomalainen kirja muistuta viktoriaanisen kauden klassikkoja, kuten vaikkapa Herra Jackin ihmeellistä huonetta. 

Ongelmaksi vain muodostui se, että erotiikka ja pornografia ovat sillä tavalla epäitsenäisiä genrejä, että mikä tahansa kirja voi olla erotiikkaa tai pornografiaa. Luulen tai itse asiassa tiedän, että en missään nimessä käsittele tai edes mainitse kaikkia suomalaisia teoksia, jotka sisältävät erotiikkaa enemmänkin kuin mausteeksi. Toisaalta joillekin erotiikkaa ei tarvitse olla edes kovin paljon, jotta heille teos nousee erotiikan asteelle - minulle esimerkiksi suositeltiin Hannu Ahon Saaraa ja sanottiin, että se pitäisi ottaa mukaan. Luin kirjaa puoliväliin enkä löytänyt yhtään varsinaista eroottista kohtausta. Kirjan kuvaukset 1970-luvun Tampereelta olivat eläviä ja kiinnostavia, mutta jätin teoksen sitten lopulta käsittelemättä.

Vastaavia tapauksia oli muitakin, esimerkiksi Harri Sirolan maineeltaan rajussa Abiturientissa oli lopulta yllättävän vähän seksiä ja erotiikkaa, mutta Sirola on kuitenkin mukana teoksessa, sillä hän kirjoitti myös pornolehtien novelleja. Kirjassani käsittelen hänen Harriet Sirola -nimellä kirjoittamaansa juttua, jossa nainen pukeutuu joulupukiksi ja lähtee härnäämään perheitä jouluaattona. Tiedän, että Sirola teki muitakin pornonovelleja lehtiin, mutta tämä oli ainoa, jonka ehdin tätä tarkoitusta varten löytää. Myös Anna-Leena Härkösen Häräntappoase oli teos (en ollut sitä aiemmin lukenut), josta olisin odottanut löytäväni enemmän erotiikkaa, mutta käsittelen sitä joka tapauksessa. Itse asiassa monet 1980-luvun teokset, joilla on jotenkin kihelmöivä maine, olivat yllättävän vähäseksisiä - tässä on ilmeisesti kyse juppivuosikymmenen erotiikkaa suitsivasta moralismista. Anja Kaurasen Sonja O. kävi täällä on 80-luvun kirja, mutta mentaliteetiltaan osittain enemmän vapaamielisemmän 70-luvun kirja. (Tosin siinä syytetään 70-lukulaisia ahdasmielisyydestä - historia on ristiriitaista!) 

Viattomamman ajan Kalle amerikkalaisine pin up -kansineen.

Kirjassani käsittelen siis myös pornolehtiä. Näiden kohdalla aika loppui minulta pahasti kesken, ja ehdin käydä läpi säännönmukaisesti vain paria lehteä enkä minkään kohdalla kaikkia vuosikertoja. Tämä varmasti näkyy kirjassa sisällön epätasapainoisuutena - miksi Jallun ja Kallen varhaisvuosia käsitellään niin tarkkaan, mutta 1980- ja 1990-lukujen vuosikertoja ei? En myöskään kokenut, että minulla olisi ollut resursseja jo poistaa, lyhentää tai muuten muokata jo kirjoittamaani materiaalia (kirjoitan tekstin aina suoraan "valmiiksi", en tee esimerkiksi muistiinpanoja, joita sitten muokkaisin), koska sen läpikäymiseen olisi kulunut useita päiviä, ja deadline nakutti takaraivossa. Onneksi sain ratkaisevassa kohdassa isältäni kaksi kassillista 1980- ja 1990-lukujen pornolehtiä, jotka läpikäymällä sain mielestäni riittävän kuvan lehtien sisällöstä, esimerkiksi Juhani Salomaan päätoimittamista Kalleista, jotka olivat kuin härskiä Pahkasikaa. Kävin kyllä läpi Erotiikan Maailman 90-luvun vuosikertoja, kun etsin Riku Korhosen novellia - tässä kohtaa pääsin vertaamaan julkaistua tekstiä myös Rikun lähettämään alkuperäiskäsikirjoitukseen. Voitte uskoa, että pornolehtien lukeminen yliopiston kirjaston lukusalissa ei ole aivan helppoa: pelkäsin koko ajan joutuvani Jodeliin "jonain vanhana äijänä, joka lukee pornoa yliopistolla". (Tosin kukaan ei ole ainakaan raportoinut tällaisesta.)  

Oli miten oli, Kiiman kutsuhuuto on varmasti ainoa kirja nyt ja koskaan, jossa käsitellään edes tällä tarkkuudella Juha Watt Vainion, Martti Huuhaa Innasen, Jorma Ojaharjun, Hans Selon ja kumppanien 70-luvulla kirjoittamia seksinovelleja. Esimerkiksi Vainion elämäkerrassa ne ohitetaan hyvin ylimalkaisesti. (Tosin tätä kirjoittaessani tajuan, etten tullut tarkistaneeksi Arto Leivon kirjoittamaa Ojaharjun elämäkertaa, joka ilmestyi viime vuoden puolella, mutta pahaa pelkään, ettei sielläkään asiasta puhuta.) 

Meidän kesken -lehden hienoa kuvitusta, tekijänä nimimerkki Walker.

Käsittelen myös 1930-luvun harvoja miestenlehdiksi laskettavia lukemistolehtiä, joissa on pääasiassa novelleja ja jatkokertomuksia. Näitä olivat Suomessa Hehku (jonka ilmestyminen lopetettiin viranomaisten päätöksellä), Meidän kesken ja Kiki. Näistä eniten erotiikkaa oli ehkä kerran tai kaksi ilmestyneessä Hehkussa (Kansalliskirjastossa ei ole ensimmäiseksi ilmestynyttä numeroa, joten sen olemassaolo ei ole täysin varma) ja Miesten kesken -lehdessä. Kävin läpi digitoidut Miesten kesken -lehdet ja kirjoitin niiden novelleista ja joistain artikkeleista pari sivua mielestäni aivan käypää materiaalia tyypittelemällä tarinoita, niiden kirjoittajia ja teemoja. Jokaisen kohdalla jouduin toteamaan, että tekstit on julkaistu salanimillä, joiden takana olevaa todellista ihmistä ei tiedetä. 

Kirjan vedosvaiheessa paljastui kuitenkin, että novellit eivät ole suomalaisia alkuperältään, vaan peräisin ruotsalaisesta emolehdestä Parisienista, jonka materiaalit vain lokalisoitiin suomalaiseksi. Itse lehdistä tämä ei käynyt millään tavalla ilmi. Sain ujutettua tekstiin vielä maininnan tästä ja toteamuksen, että novellit ovat mahdollisesti käännöksiä. Myöhemmin on käynyt ilmi, että näin tosiaan on, mutta kirjaa en pysty enää muuttamaan. (Kansalliskirjaston työntekijä Marko Jussila on vapaa-ajallaan käynyt lehtien sisällysluetteloita läpi ja listannut kaikki käännökset ja niiden alkuperäiset nimet tekijöineen, mutta en tiedä, aikooko hän julkaista löydöksiään laajemmin - nyt ne on tietääkseni julkaistu vain kioskikirjallisuuteen keskittyvässä Pulpetti-ryhmässä.) 

Meidän kesken -lehden novellit eivät ole ainoa esimerkki tällaisesta Suomeen lokalisoidusta erotiikasta tai pornografiasta, sillä monet 1970-luvun loppupuolella ilmestyneet seksipokkarit paljastuivat tarkemmassa tarkastelussa amerikkalaisiksi, joiden henkilöiden nimet vain on muutettu suomalaisiksi ja muutamat harvat paikat on nimetty suomalaisittain (yhdessä kirjassa käydään esimerkiksi Yyterissä). Mitään varsinaista miljöökuvausta noissa kirjoissa ei juuri ole, mutta monissa aiheet tai pienet sivujuonet paljastavat ne amerikkalaisiksi - yhdessä kirjassa esimerkiksi puhuttiin poliisin valinnasta vaaleissa, mikä selvästi tarkoittaa sheriffinvaaleja. Käsittelen näitä kirjoja kuitenkin melko laajasti, sillä voi sanoa, että ne on otettu osaksi suomalaista kirjallisuutta ja kulttuuria - samalla tavalla kuin vaikkapa Siviä Heinämaan Risto Roopenpoika on Robinson Crusoen suomalainen mukaelma tai J. F. Lagervallin Ruunulinna on kalevalamittaan kirjoitettu mukaelma Macbethista. Tosin tässäkin kohtaa kävi niin että olin jo kirjoittanut muutamasta teoksesta pitkällisesti, kun tajusin, miksi ne eivät tunnu täysin suomalaisilta, enkä keksinyt järkevää tapaa poistaa tekstiä. 

Millaista suomalainen erotiikka sitten on? Ainakaan se ei ole kovin aistillista. Monissa suomalaisissa eroottisissa kirjoissa on outoa ronskia huumoria, joka tekee ne samaan aikaan kiehtoviksi ja luotaantyöntäviksi. Varsinkin monet 1970-luvun seksipokkarit ovat tällaisia, kuten vaikkapa nimettömän kirjoittajan Piiskaa pepulle, jonka keskeisessä juonikuviossa yritetään löytää keino kasvattaa yhden päähenkilön kyrpää ja saada hänelle sänkykumppani. Kirjaa lukiessaan tulee fyysisesti vähän huono olo eikä ainakaan tee mieli vetää käteen. (Ehkä kyse onkin jonkinlaisesta antipornosta..?) Myös huono huumori ja liiallinen sanailu (mielestäni suomalaisen kirjallisuuden helmasyntejä kummatkin) kukkivat kammottavalla tavalla. Toistelen usein mielessäni Toivo Talvisalon (legendaarisen asunnottomuuskirjan Ankaran kadun kirjoittajan) seksipokkaria Vankikarkurin naiset (1980), jossa nainen sanoo miehelle: "Irstaillaan saatanasti kuule Tapani." Repliikissä yhdistyy hämmentävällä tavalla Suomi-Filmi-tyylin tekoreippaus ja vanhanaikaisuus roisiin vapaamielisyyteen. Talvisalon kirjassa ja hänen kirjoittamissaan (mahdollisesti autofiktiivisissä) seksinovelleissa harrastetaan ryhmäseksiä ja kiihotutaan ulosteista, ja Talvisalo onkin holtittomasta tyylistään huolimatta kiinnostavimpia kotimaisia pornografejamme. 

Samanlaista sanailua on myös monissa pornolehtien lukijankirjeissä, jotka mainitsin jo aiemmin. Pornolehtiä selatessani löysin yhden, jossa mies väitti viettäneensä aikaa Lapin-mökissä, pyydystäneensä suden ja panneensa sitä ennen päästämistään vapaaksi. Kauemmas jolkotettuaan susi kääntyy vielä katsomaan taakseen ja mies miettii, olisiko susi vielä kerran halunnut kuksaista. Muutenkin hyvin erikoinen härski ja räävitön kekseliäisyys elää näissä lukijankirjeissä, joista toivoisin, että joku vielä äityisi tekemään kunnollisen selvityksen - oma otokseni keskittyi niistä koottuihin pokkareihin (joiden sisällössä on jonkin verran eroa lehdissä julkaistuihin) sekä satunnaisesti valittuihin lehtiin. (Itse en usko aiheeseen enää tämän jälkeen palaavani. Koen enemmänkin raivaavani tietä erikoistuneemmille tutkijoille.)

Toki meillä on omat aarteemme: Eino Leinon Seikkailijatar (Suomen oma Venus turkiksissa), tulenkantajien runous, Martti Laineen (myöh. Larni) raju Kuilu, Veikko Ennalan pokkarit, Eeva Kilven Tamara, Aila Meriluodon Peter-Peter, Hymy-lehden seksinovellien sarja 70-luvun puolivälissä (Hannu Salaman "Sovinistisika" ja Kaari Utrion "Naisen kosto" ovat sarjassa ylittämättömiä), Pentti Holapan Ystävän muotokuva, Ritva Ruotsalaisen (myöh. Gerry Ilvesheimo) postmodernistinen Pandora, Artemis Kelosaaren Omenatarha, Anu Kaajan Katie-Kate, Niko Hallikaisen Kanjoni ja niin edelleen. Omat ongelmansa monissa näistäkin kirjoissa on, joko erotiikkana tai proosateoksena. Käsittelen kirjassa myös homoeroottista kirjallisuutta, vaikka sitä on Suomessa tehty vähän, mutta löysin kiinnostavia tekstejä esimerkiksi Seta-lehdestä ja varsinkin varhaisesta Ihminen ja yhteiskunta -julkaisusta, jota myytiin melkein salaa. Ossi Ojalan unohdettujen romaanien esiinnostaminen toivottavasti parantaa asemiani Taivaan portilla. 

Aiheesta olisi paljon kerrottavaa, mutta riittää, kun totean: tarkemmin kaikesta tästä kerron Kiiman kutsuhuudossa, jota saa mistä tahansa hyvin varustetusta verkkokaupasta. Aika on sellainen, että kirjaa on varmasti turha etsiskellä varsinaisista kirjakaupoista, ellei sitten jossain Rosebudin kaltaisessa itsenäisessä kaupassa sitä ole.  

* Minulla oli samoihin aikoihin jostain saatu nippu lähinnä 80-luvun Playboyta, mutta jossain mielenhäiriössä vein ne divariin. Opiskeluaikani alussa ostin ensimmäisen seksilehteni R-kioskilta, mutta sekin oli aika pehmoa pornoa edustava Playboyn tyttöekstra, jossa siis ei ollut minkäänlaisia artikkeleita. Muistan vieläkin, kuinka paljon minua jännitti sitä ostaa. Tätäkään lehteä minulla ei enää ole, vaikka siinä oli hieno kuva Kata Kärkkäisestä vesiputouksessa.

** Tässä kohtaa joku voi sanoa, että tällainen on itseplagiointia, mutta käytännössä olen suuren osan noista teksteistä kirjoittanut uudestaan, kun korjattavaa ja lisättävää on ollut paljon. Jotkut tekstit ovat tosin uudessa kirjassa lähes sellaisenaan, mutta mainitsen myös esipuheessa, että olen käyttänyt vanhoja tekstejäni uudessa kirjassa. Ei tuntunut mahdolliselta tai järkevältä, että olisin lukenut uudestaan kaikki pornolehtien lukijakirjeitä sisältävät kokoelmat, eikä myöskään tullut mieleeni, että niistä olisi voinut irrota uusia tutkimustuloksia.

Kirjallisuuden katoamisesta: Vaikea laji 2.0

Julkaisin tammikuussa Helmivyön kautta (eli käytännössä omakustanteena) kirjoituskokoelman Vaikea laji, johon olin kerännyt kaikenlaisia omaa kirjoittamistani ja muuta työtäni kuvaavia tekstejä. Osa oli ilmestynyt aiemmin tässä blogissa, osa oli kirjojen jälkisanoja tai esipuheita. Osan kirjoitin kirjaan varta vasten (tällainen on esimerkiksi kuvaus työskentelystä Recallmedin kanssa - se on mielestäni hyvinkin hilpeä edisodi). Vaikea laji on saanut hyvää palautetta (lähinnä somessa), mutta työstin sitä samaan aikaan, kun kirjoitin kesällä ilmestyvää laajempaa teostani Kiiman kutsuhuuto, joka on suomalaisen eroottisen ja pornokirjallisuuden historia, ja Vaikea laji jäi hiukan viimeistelemättömäksi, niin kielellisesti kuin esimerkiksi lopussa olevien bibliografioiden suhteen. Olen jo kahteen otteeseen korjaillut teoksesta yksityiskohtia ja ladannut sen uudestaan Books on Demandin palvelimelle. Vieläkin löydän siitä joka selailulla jotain korjailtavaa. (Hienon kannen teki Timo Ronkainen.) Tässä kirja kustantamon (kieltämättä vaatimattomilla) sivuilla. 

Joka tapauksessa kirjoitin loppuun myös jälkisanat, kun tajusin, mitä kaikkea oli tapahtunut sen jälkeen, kun olin alkanut kirjaa pikku hiljaa kokoamaan ja tekstejä editoimaan viime vuoden alkupuolella: sinimusta oikeistohallitus oli tuhoamassa minulle rakkaaksi ja tutuksi tullutta kustannus- ja kirjallisuusmaailmaa. Viime syksy ja vielä alkuvuosi olivat raskasta aikaa: sain kaksi hylkäävää apurahapäätöstä (ja vielä sen jälkeen, kun olin erityisesti panostanut hakemuksiin) ja lisäksi kustantamot torjuivat kirjaideoitani. Tuntui kuin kaikki olisi loppunut siihen paikkaan. 

Äskettäisen kehysriihen tuomat leikkaukset eri aloille olivat tietysti monella tapaa järkytys, mutta omasta näkökulmastani kirjallisuuden alalla pahimpia tapauksia oli vähälevikkisen laatukirjallisuuden tukiostojen poisto. Tämän uutisen jälkeen ainakin kaksi kustantajaa sanoi minulle, etteivät voi julkaista jotain kirjaideaani, koska laskisivat kuitenkin sen varaan, että kirjoja menisi kirjastoille riittäviä määriä juuri ostotuen varassa. (Ja nämä olivat sellaisia kirjaideoita, jollaiset aina ennen olivat melko varmasti menneet läpi.) 

Kirjojen arvonlisäveron nostaminen on myös anteeksiantamaton moka, sillä se tarkoittaa vähempää ostettujen kirjojen määrää, kun niiden hinta nousee - on vaikea hahmottaa, mikä tässä oli niin vaikea hahmottaa. En ihmettele, että monet ovat sanoneet, että hallitus haluaa pitää kansan tyhmänä - tähänhän viittaa myös esimerkiksi aikuisopintotuen lakkauttaminen. Kulttuurin tuet ovat kuitenkin hyvin pieniä verrattuna esimerkiksi turve- ja turkisteollisuuden tukiin, puhumattakaan vaikkapa laivayhtiöiden saamista tuista - vähälevikkisen laatukirjallisuuden ostotuen budjetti oli 860 000 euroa, ja silti sen avulla pidettiin monia pienkustantamoita jopa pystyssä. Hallitus sanoo olevansa yrittäjän ystävä, mutta ei se ole ainakaan pienkustantajan ystävä, vaikka nämä ovat samanlaisia yrittäjiä kuin esimerkiksi kivijalan turkiskauppiaat. Hallitus on pikemminkin suurten yritysten ja pääomasijoittajien ystävä - toisin sanoen suurpääoman. 

Tietenkään kaikkea ei voi panna oikeistohallituksen kontolle, niin kätevää kuin se olisikin. Ihmisten kulutustottumukset ja kustantamojen toiminta ovat myös tärkeitä tekijöitä, mutta niitä ei voi kuitenkaan kokonaan irrottaa ympäröivästä maailmasta. Tässä muuten kiehtovaa luettavaa Yhdysvaltain kirjamarkkinoista, jossa 96 % prosenttia julkaistavista kirjoista myy alle tuhat kappaletta. Tilanne ei ole suoraan verrannollinen Suomeen, mutta samanlaisia piirteitä täälläkin jo näkyy, ja niitä kommentoin jälkisanoissa. Mainitsen tekstissä myös Ukrainan sodan ja sähkökriisin, jotka ovat vaikuttaneet painettujen kirjojen myyntiin todella paljon - luulen, että ihmiset eivät yksinkertaisesti uskalla tuhlata vähiä rahojaan kirjoihin. 

Jälkisanoissa kuvailen myös, että olen ryhtynyt korjaaviin toimenpiteisiin. No, vähänpä tiesin: ensin mainittu kirjahanke ei lopulta saanut minkäänlaista tukea ja joudun näillä näkymin hylkäämään sen tai julkaisemaan sen keskeneräisenä. Toinen kirjahanke (sen jota tekoäly ei ikinä voi tehdä) on vielä aloittamatta, kun olen rämpinyt kasaan muita hankkeita - mutta eipä siitäkään mitään rahasampoa tule. Hanke, johon viittaan epämääräisesti elokuvana, on tietenkin pelkkä haave eikä ole edennyt millään tavalla. Onneksi sain tosiaan Rasmus Nalle -esseeseen apurahan ja olen kohta saanut sen valmiiksi ja painokuntoonkin (huomaan kirjoittavani aiempaa hitaammin ja työläämmin, mikä ei sekään auta tässä tilanteessa), ja lisäksi sain viikko sitten tiedon, että Taiteen edistämiskeskus on myöntänyt minulle ison apurahan isoon hankkeeseen (samaan, jonka mainitsen jälkisanoissa ja johon en ollut saanut rahoitusta). Toivon vielä saavani teokseen jonkin toisen - tai miksei kolmannenkin - apurahan.

Kuten jotkut ystäväni tietävät, olen hakemassa tänä vuonna yhtä kulttuurialan työpaikkaa Turussa, mikä mahdollisesti tarkoittaisi, että lopettaisin työskentelyn kirjailijana ja kustantajana. En tietenkään tiedä, saanko työpaikan. Tilanne on ristiriitainen: kun hallitus aloitti leikkauksensa ja kollegoiden ja kustantamoiden keskuuteen laskeutui tappiomieliala, olin varma siitä, että lopetan nämä työt, mutta kun olin saanut Kiiman kutsuhuudon valmiiksi ja palannut esimerkiksi pitkään tekeillä olevaan romaanikäsikirjoitukseeni sekä Rasmus Nalle -esseeseen, olen nauttinut työstäni ja kokenut, että juuri tämä on minun alani. En voisi tehdä muuta, mutta tunnen jatkuvasti nahoissani, että tämä on auringonlaskun ala. 

Toisaalta oli hienoa reilun 20 vuoden aikana työskennellä yli 30 kustantajalle - se ei tule olemaan mahdollista enää kenellekään jälkeeni tulevalle. Melkein jokaisesta kirjasta olen saanut edes jonkinlaisen korvauksen eli ne ovat olleet oikeasti tärkeitä. Vaikea laji onkin kertomus siitä, kuinka pieninä palasina kaltaiseni kirjailijan elanto voi olla. Niille, jotka mielellään haukkuvat kirjailijoita siitä, että nämä tukeutuvat apurahoihin, sanon: "Tehkää itse perässä!" 

Lienee kuitenkin selvää, että jatkossa suurimman osan teoksistani julkaisen itse Helmivyön kautta. Se taas sivumennen sanoen tarkoittaisi sitä, että minun olisi järkevää alkaa kiertää myyntitapahtumia, vaikka alun perin vannoin, etten ikinä tee sitä. Kirja myy kun se myydään, sanoo ystäväni ja kollegani Juha Jyrkäs, joka kiertää paljon juuri näitä tapahtumia ja ainakin yrittää pitää yllä optimistista mielialaa. 

Joka tapauksessa alla muistelmieni jälkisanat, toivottavasti ne tarjoavat jotain pohdittavaa nykyisen kriisin keskelle. Tekstissä linkkinä oleva Esquiren artikkeli kannattaa lukea. 

PS. Muutkin kirjailijat ovat julkaisseet viime aikoina kirjallisuuden ja kustantamisen tilaa manaavia kirjoituksia, tässä esim. Jukka Laajarinne. 

Jälkisanat: Vaikea laji 2.0 

Kun aloin koota tätä kirjaa vuoden 2023 alkupuolella, kaikki näytti vielä hyvältä. Minulla oli rahaa edellisen vuoden apurahoista ja tietokirjailijapalkinnosta, ja kustannussopimuksia oli plakkarissa. 

Sitten yhtäkkiä kaikki tuntui luhistuvan syksyn 2023 aikana. Hallituksen kaavailemat heikennykset kirjailijan toimeentuloon – varsinkin kirjojen arvonlisäveron nosto ja vähälevikkisen laatukirjallisuuden ostotuen poisto – aiheuttivat yhdessä Ukrainan sodan, inflaation ja sähkökriisin kanssa sen, että kustantajia lakkasivat kiinnostamasta ehdotukseni (tai ainakin nämä tapahtuivat samaan aikaan). Sosiaalisen median ja suoratoistopalvelujen – joihin kai kirjojen lukuaikapalvelutkin kuuluu laskea – lisääntyvä käyttö on vain kirsikka kakun päällä. Kuka lukee kirjaa, kun voi katsoa Netflixiä? Myönnän itsekin syyllistyväni tähän, ja sitten jonkun sarjan katsottuani harmittelen, miksi tulee niin vähän luettua. 

Syksyn 2023 katastrofeihin kuului myös äänikirjojen ääneenlukijoiden ottaminen mukaan kirjastokorvauksiin, mikä oli iso periaatteellinen kysymys, vaikka ei suoraan itseäni koskenutkaan, kun tuotantoani on niin vähän äänikirjoina saatavana. 

Lisäksi päälle kävi tekoäly, joka valtasi luovat alat alle vuodessa. Kuka enää tarvitsee Suomalaisen kirjallisuuden lyhyen historian kaltaista opusta, kun samat asiat voi pyytää ChatGPT:ltä? Niin ja vielä pitää mainita SAGA Egmont, joka aloitti vuosien 2022–2023 aikana todella massiivisen projektin tuoda vanhaa suomalaista viihdekirjallisuutta uudestaan julkisuuteen sähkö- ja äänikirjoina. Miten pienkustantamoni Helmivyö voisi toimia Egmontin kaltaista ylikansallista jättiä vastaan? 

Lisäksi apurahahakijoiden määrä nousee koko ajan. Jokainen apurahoja myöntävä taho on parin edellisen vuoden ajan ilmoittanut ennätysmäärästä hakijoita. Kaikki toteavat, että hakemusten taso on korkea ja että hyviä hakemuksia jää koko ajan ilman rahoitusta. Eikö se tarkoita sitä, että apurahat muuttuvat arpajaisiksi, joissa lopputuloksen ratkaisee vain jonkun asiasta päättävän henkilökohtainen fiilis? 

Hain itse syksyllä 2023 apurahaa isoon suomalaiseen kirjallisuuteen liittyvään hankkeeseen Suomen tietokirjailijoilta ja Koneen säätiöltä, mutta kummastakin tuli hylsy. Se tuntui ainakin hetken aikaa siltä kuin pohja olisi tempaistu alta. Onneksi sain sentään Suomen arvostelijain liitolta 1 500 euron apurahan pitkään suunnittelemaani Rasmus Nalle -esseetä varten. 

Olen tietysti ryhtynyt korjaaviin toimenpiteisiin. Nostin limboon jääneen kirjahankkeen ja ryhdyin neuvottelemaan sille uudenlaista rahoitusta, ja olin tyytyväinen, kun neuvottelutahot suhtautuivat siihen myönteisesti. Olen koettanut kehitellä uusia, pienimuotoisia kirjahankkeita, joita voisin tehdä ilman apurahaa, ja luottaa niistä saataviin palkkioihin. Helmivyölle olen kaapannut joitain kirjoja, joita tekoäly ei kehittyneimmilläänkään voisi tehdä. Olen suunnitellut hankkeita jopa kirjallisuuden ulkopuolelta, mutta, kuten kaikki tietävät, esimerkiksi elokuvan tekeminen on kymmeniä, ellei satoja kertoja vaikeampaa kuin kirjan tekeminen. Se sentään tapahtuu yleensä vain yksin. 

On ironista, että tämä murros osuu urallani kohtaan, jossa olen juuri saanut 20 vuotta jatkuneesta työstäni palkinnon. Vain kuolleet saavat elämäntyöpalkintoja vai miten vanha sanonta meneekään? Tuntuu hölmöltä, että torjuin erään työn pääkaupunkiseudulla vain jatkaakseni kirjailijan hommiani. 

En ole ainoa, joka puhuu lopettamisesta tai uranvaihdosta. Jotkut ovat sanoneet jäävänsä työttömyysjaksolle – itse en Helmivyön takia voisi sellaista tehdä. Jotkut kustantajat ovat kertoneet lopettavansa. 

Ehdotin eräälle tuttavalleni baarissa juomien äärellä, että joku voisi puhua shokkikapitalismista, joka tekee hyvää kustannusalalle. Löysät pois! Mitä järkeä julkaista jotain kirjaa, joka myy 300 kappaletta, kun pitäisi julkaista vain kirjoja, jotka myyvät 20 000 tai 100 000 kappaletta? Miksi on kustannustoimittajia, kun ihmiset voivat pyytää kavereitaan editoimaan kirjaansa? Miksi on kustannuspäälliköitä, miksei ole vain influensserien jatkuva vuo? Jossain vaiheessa kukaan ei enää kirjoita kirjoja, vaan ainoastaan oppaita siihen, miten jokin kirja lanseerataan näyttävästi. 

Kirjoja on viimeisen 20 vuoden aikana julkaistu aivan liikaa. Tätä kuvaa tunne, jonka koen kirjakaupassa tai varsinkin kirjamessuilla tai muussa vastaavassa tapahtumassa. Miten valitsen kaikista humanististen ja yhteiskuntatieteellisten alojen uutuuksista sen, minkä todella haluan? Klassikoitakin julkaistaan enemmän kuin kukaan ehtii elämänsä aikana lukea, aiemmin niitä tuli yksi tai kaksi vuodessa. Katselen vierestä vain lievällä mielenkiinnolla, kun teinivuosinani himoitsemiani Arthur Macheneita ja Algernon Blackwoodeja tulee liukuhihnalta ulos. Sanoin eräälle kollegalleni, että koulutustasoa pitää laskea, että kirjoja ilmestyisi vähemmän. Tätä Petteri Orpon sinimustahallitus tuskin aivan miettii. (EDIT: Sittemmin ostin kyllä Abraxasin julkaiseman Blackwoodin novellikokoelman Panin puutarha, kun aloin tuntea huonoa omatuntoa ostamattomuudestani. Toisaalta rahat olivat varsinkin alkuvuodesta aivan loppu.)

Olen melkein koko urani ajan ollut jossain mielessä reunalla – tuolin tai kuilun. En ole koskaan tiennyt, mihin seuraavaksi ryhdyn tai varsinkaan miten sen rahoitan. Olen vain katsonut, mitä eteen tulee. On ollut ilo ja onni, että vastaan on tullut hulluja kustantajia, kuten Turbatorin Harri Kumpulainen, jotka ovat rahoittaneet puuhastelujani. Puuhasteluillakin voi olla pysyvää arvoa. Oliko aiemmin tehty sellaista kirjaa kuin Tankki palaa!, johon keräsin TK-miesten ja muiden tekijöiden kirjoituksia sodasta? Olisiko ilman minua koskaan kaivettu esille Kari Suomalaisen rikostarinoita? Olisiko Harry Etelä vain nimi vanhoissa lehdissä, joita kukaan ei koskaan lue? Olisiko kukaan muu kirjoittanut suomalaisen kauhukirjallisuuden historiaa? Olen koko vuoden tehnyt suomalaisen seksikirjallisuuden historiaa – kuka muu muka sen olisi tehnyt? 

Kirjoitin Facebookissa, että vuoden 2023 kirjallisuuden kriisin suurimpia ilmentymiä on se, että hullut kustantamot ovat lopettaneet tai lopettamassa – tai vähentäneet niin paljon, ettei sekaan enää mahdu. Mutta kyllä kriisi näkyy ehdottomasti myös siinä, että tavalliset järkevät kustantamot ovat entistä tavallisempia ja järkevämpiä. On järkevämpää julkaista kirja neulomisesta kuin ammoin kuolleesta kirjailijasta. Kaunokirjalliseksi ajateltu esseehanke muokataan opaskirjaksi, jollaisia on tehty jo lukuisia. Ala pirstaloituu ja polarisoituu entisestään: muutamia kirjoja suitsutetaan niin paljon, että kaikki luulevat alalla menevän hyvin. Sitten ovat jossain kaukana ne kirjat, joita kirjailijat myyvät toisille kirjailijoille. Näitä taas nolottaa torjua myyntipuhe. Oravanpyörä pyörii. Kirjailijuus voi olla enää ura, ei ammatti, kirjoitti Esquire kuluvan vuoden marraskuussa. 

Tiedän kärjistäväni, mutta en voi oikein muutakaan. Toisaalta-toisaalta-puhe ei ole koskaan auttanut ketään. Tiedän myös, että tällaisen kirjoituksen perään pitäisi ehdottaa joitain korjaavia toimenpiteitä. Voin vain toivoa, että seuraava hallitus tämän nykyisen kammotuksen jälkeen laskee arvonlisäveroa ja palauttaa kirjastojen ostotuen, mutta yleensähän mitään kerran poistettua ei enää palauteta. Ääneenlukijoiden lainauskorvaus ei ainakaan laista enää katoa, eihän Bernerin taksilakiakaan ole lopullisesti korjattu. 

Toivoisin myös, että tavallisia lukevia ihmisiä syyllistettäisiin enemmän. Jos teitä todella kiinnostaa kotimaisen kirjallisuuden olemassaolo, ostakaa ja lukekaa painettuja kirjoja! Lakatkaa hehkuttamasta äänikirjoja ja sitä, kuinka korkealla olette kirjastojen varausjonoissa! Vähentäkää Netflixin katsomista ja kännykän räpläämistä! 

Runolehteni Blinkity Blank 1988-1997

Kuten olen täällä blogissa muutamaan kertaan maininnut, tein vuosina 1988-1997 omaa pientä runolehteä, jonka nimi oli Blinkity Blank. Nimen olin napannut kanadalaisen Norman McLarenin hienosta animaatioelokuvasta, jonka olen nähnyt useita kertoja, ensiksi Porin elokuvakerhossa, sitten ainakin Tampereen filkkareilla - ja viimeksi Pori Film Festivalilla, jonne sain valita muutamia elokuvia pari vuotta sitten (osoitus siitä, että lopulta palaa aina sinne, mistä lähti). 

Olen aina ollut ylpeä lehdestä ja pitänyt sen konseptista, vaikka minusta ei lopulta tullutkaan runoilijaa, niin kuin pitkään luulin. (Nykyisessä kirjallisessa tilanteessa en voi kuin sanoa, että hyvä, ettei minusta tullut runoilijaa: monipuolisena tietokirjailijana ja kustantajanakin on riittävän vaikea ansaita elantoaan.) Lehteä ilmestyi 20 virallista A5-kokoista numeroa, joiden lisäksi ilmestyi kaikenlaisia ylimääräisiä numeroita, yleensä pienemmässä A6-koossa, mutta jotkut olivat myös aanelosia; yksi taisi olla mikroskooppinen A7. (Alla olevassa listauksessa mainitaan, että olisin yrittänyt tehdä lehteä myös koossa A8, mutta ilmeisesti olen todennut hankkeen mahdottomaksi.)

Ideana oli melkein alusta saakka, että lehdissä olisi muutakin sisältöä kuin vain minun runojani. Kerran tai pari niissä oli jonkun ystäväni kirjoittamia runoja, mutta useimmiten mukana oli käännösrunoja, joita olin bongannut ja joita käytin käytännössä luvatta, tai sitten unohdettujen suomalaisten runoilijoiden esittelyjä. Näistä tuli sittemmin Kulttuurivihkoissa julkaistu juttusarja Pieniä laulajia, josta taas tuli aikanaan Unohdetut kirjailijat (joka taas johti jatko-osaan sekä teokseen Unohdettu Waltari). (Uudistetut painokset kirjoista ovat saatavilla BoD:n verkkokaupasta: tässä Unohdettuja kirjailijoita ja tässä Waltari.) 

Lehtien tekemiseen liittyy tietysti paljon anekdootteja: se, kun maksoin kaverilleni Kimmolle ensimmäisen numeron kopioinnista tarjoamalla hänelle Martinan halvimman eli kasvispizzan ja kun hän sai siitä ruokamyrkytyksen, se, kun sain itse nitoa lehteni porilaisessa kirjapainossa, jossa poljin alumiinilankaa niiteiksi syöttävää laitetta, se, kun yritin myydä lehtiä Rumban pienlehtipalstan kautta, se, kun lähetin yläasteen äidinkielenopettajalleni erikoisnumeron The Best of Blinkity Blank (jossa oli runoja numeroista 1-5) eikä hän ikinä vastannut mitään, se, kun gradun ohjaajanani toiminut Mikko Lehtonen kehui lehden nimeä jollekin kirjallisuustieteen seminaarin osallistujalle, se, kun tuleva kirjailija Jyrki Vainonen sanoi, että runot eivät ole huonoja, se, kun ystäväni Markku Lehtimäki käytti yhtä runoa jonkin metodikurssin kohdetekstinä ja joku oli sanonut, että se tuo mieleen Eeva-Liisa Mannerin runot, se, miten tuttavani Tarmo (oikea nimi Tarja) tajusi viimeisen numeron kannenkin jo nähdessään, että tämä on nyt se viimeinen numero... 

Nyt on vain käynyt niin, että olen hukannut oman Blinkity Blank -kokoelmani. Ne hävisivät muutossa, josta on kohta jo neljä vuotta aikaa, enkä ole niitä uudesta asunnostamme löytänyt. (Samassa katosivat myös ystäväni Arttu Mannisen kollaasitekniikalla tekemät lehdet, joita hän painatti 5-10 kappaleen painoksina saatuaan minulta jonkinlaisen innoituksen 80-luvun lopulla.) Tiedän, että hyvällä ystävälläni Simo Kuusisella on lehdet (hänellä on ehkä täydellisin kokoelma varhaisia Nummelinianaan kuuluvia pienpainatteita), ja kun kävin joulukuun alussa Porissa, poikkesin hänen luonaan ja pyysin saada nähdä kokoelmaa. Otin valokuvat viimeisessä Blinkity Blankissa olevasta "Blinkitografiasta", johon olin listannut ja ajoittanut kaikki BB:n ilmestyneet numerot, ja olen nyt kirjoittanut listauksen puhtaaksi; ne ovat tämän postauksen alimmaisena. Tein lehdistä kaksi havaintoa: olen jo tuolloin ollut kärsimätön, ehkä hiukan ADHD-henkinen kirjoittaja-julkaisija ja tehnyt paljon kaikenlaisia epävirallisia välinumeroita (ja sama meininki näyttää jatkuneen koko kirjailijan ja kustantajan urani aikana); olen jo tuolloin, alle 25-vuotiaana hahmottanut jotain järjestelyn ja jäsentelyn ideasta, viimeinen Blinkity Blank ei nimittäin koostunut sitä varten kirjoitetuista runoista, vaan olin valinnut parhaat runot lehdistä 15-19, ja lisäksi olin kaivanut esille runoja, jotka oli julkaistu muissa yhteyksissä, kuten Kulttuurivihkoissa tai Vapaa-ajattelijassa (johon tosiaan kirjoitin pari runoa ja ainakin yhden artikkelin 80-luvulla teini-ikäisenä). Kyse oli siis jo tuolloin jonkinlaisesta antologiasta. 

Simon kokoelmiin kuuluivat myös kolme yksittäiskappaleina tekemääni runovihkoa, joista tässä mukana kuvina yksi, nimeltään Viisi lyhyttä runoa. Runot ovat vuodelta 1997 ja edelleen mielestäni aika hyviä (toki osa kaipaisi pientä editointia). Juuri tämän saman ajan runoa joku kirjallisuudenopiskelija oli pitänyt Eeva-Liisa Manner -tyylisenä, eikä se varmasti kaukana olekaan totuudesta. Nykyään en osaa sanoa, millaisia runoja kirjoittaisin, koska luen niitä enää aika vähän. (Runot eivät ole alla samassa järjestyksessä kuin ne "kirjassa" ovat; lisäksi haluan pahoitella utuisia kuvia, en ole pystynyt ostamaan uutta kännykkää, vaikka kipeästi sellaisen tarvitsisin. Toivottavasti joku nyt tekstit tuosta kuitenkin saa luettua.) 

Paha vain, etten ottanut (samaisella kännykällä!) kuvia Blinkity Blankien kansista eikä minulla ole koneella kuin numeron 19 sinänsä minusta hauska kansi, jossa on Michel de Montaigne. Ensimmäisten lehtien kannet tein vain kirjoituskoneella niin että kannessa ei ollut muuta kuin tekstiä, mutta numerosta 7 alkaen niissä oli kuvakannet. Jokainen numero oli erilainen, ja lehden nimiökin vaihtui numerosta toiseen (äitini, joka piti pientä graafisen alan firmaa, teki minulle kaksi liuskaa erilaisia nimiöitä ja käytin niitä). Kuvia napsin vanhoista almanakoista, sarjakuvista ja kirjojen kansista. Pitänee joskus kuvata Simolla oleva kokoelma - viimeistään sitten kun perin sen itselleni! 

Blinkitografia eli Blinkity Blankit 1-20:  

Blinkity Blankeja tehtiin kahdeksan vuoden aikana tehty yhteensä 40 numeroa, lukuun ottamatta toisia painoksia (joita on tehty yksi, numero pre-14) ja uniikkikappaleita, joita on kolme. Näistä 40 numerosta 20 on varsinaisia numeroita, loput ovat näiden välissä tehtyjä pienempipainoksisia erikoisnumeroita. Kaikkiaan Blankeja on ”painettu” eli kopioitu 925 kappaletta.

Seuraavaan olen kerännyt kaikki Blinkity Blankit ja mainitsen kunkin kohdalla ilmestymisvuoden ja ajankohdan. Koska en koskaan laittanut mihinkään ylös mitään päivämääriä, ajankohdat ovat vähintäänkin summittaisia; osasta en ole edes varma. Poikkeuksen muodostaa numero 11,5, jonka kannessa komeilee päivämäärä 30.7.1992. Mainitsen myös kunkin numeron koon, painoksen määrän sekä kopiointipaikan. Kunkin lehden kohdalla mainitaan myös mahdollinen kirjoittajavieras sekä muita erityistietoja. Ensimmäisten numeroiden kohdalla olen käyttänyt merkintää ’Pori/Luvia’, mikä merkitsee sitä, että lehti on tehty Porissa, mutta kopioitu Luvialla (luokkatoverini Kimmo Ahon äidin kopiokoneella). Kysymysmerkki numeroiden 6–8 kohdalla tarkoittaa, etten enää muista, onko lehdet kopioitu Luvialla – on yhtä mahdollista, että ne on kopioitu jossain porilaisessa offsetpainossa. Muita kopiopaikkoja, joita käytin, olivat Porissa muistaakseni Antinkadulla sijainnut kirjapaino ja Tampereen yliopiston kopiopalvelu. Lisäksi tulostin pienipainoksisia lehtiä yliopiston mikroluokissa. (Alkuperäinen saateteksti Blinkity Blank 20:ssa. - Olen koettanut alle merkitä pöllimieni runojen suomentajat, mutta en ole jaksanut sen kummemmin tarkistaa. Pahoittelut tekijänoikeuksiin kajoamisesta, toiminta oli epäkaupallista eikä siinä useinkaan vaihdettu rahaa. Ensimmäiset lehdet olivat maksullisia ja lehti maksoi muistaakseni viisi markkaa, mutta jossain vaiheessa luovuin maksullisuudesta ja lahjoitin lehdet lukijoille. Samalla painosmäärä pieneni.)

 

Blinkity Blank 1. Kevät 1988, Pori/Luvia. Kirjoittajavieraana Kimmo Aho. 50 kpl, joista 5 värillisi7. Koko A5.

Blinkity Blank 2. Syksy 1988, Pori/Luvia. 50 kpl, joista mahdollisesti 5 värillistä. A5.

Blinkity Blank 3. Syksy 1988, Pori/Luvia. Kirjoittajavieraana Simo Kuusinen. 50 kpl, joista mahdollisesti 5 värillistä. A5.

Blinkity Blank -esittelynumero. Kesä–syys 1988, Pori. 5 kpl. A6.

Blinkity Blank 4. Syksy 1988, Pori/Luvia. 50 kpl, kaikki värillisiä. A5.

Blinkity Blank 5. Kevät 1989, Pori/Luvia. Kirjoittajavieraana Simo Kuusinen. 50 kpl, joissain kappaleissa värillisiä sivuja. A5.

Blinkity Blank 5bis. Kesä 1989, Pori. Kirjoittajavieraana Gunnar Björling. 5 kpl. A6.

(Tässä välissä ilmestyi uniikkikappaleina kaksi Blinkity Blank -ekstraa, joista toinen oli ns. hätäapu- ja toinen kaveriekstra. Ne ovat epämääräisen kokoisia ja yksityiskokoelmissa.)

Blinkity Blank 6. Syksy 1989, Pori(/Luvia?). Kirjoittajavieraina Rabbe Enckell ja Arttu Manninen. 50 kpl. A5.

Blinkity Blank 7. Talvi 1989–1990, Pori(/Luvia?). Kirjoittajavieraana Jacques Prevert. Ensimmäinen kuvakansi. 50 kpl. A5.

Blinkity Blank, 8. Kevät 1990 Pori(/Luvia?). Kirjoittajavieraana otteita teoksesta Suomalaisia vainajainpalvontamenoja. 50 kpl. A5.

The Best of Blinkity Blank. Kevät–kesä 1990, Pori. Kirjoittajavieraana ”vuoden 1968 lauseita”. 5 kpl. A4.

Blinkity Blankin suuri dadanumero. Syksy 1990, Pori/Tampere. Kirjoittajavieraana Tristan Tzara (käsinkirjoitettuna suttuna). 5 kpl. A4.

Blinkity Blank 8,5. Kevät 1991, Tampere. Kirjoittajavieraana Jules Renard. 5 kpl. A6.

Blinkity Blank 9. Kevät 1991, Tampere. Kirjoittajavieraana Henri Michaux (suom. Pekka Parkkinen ja Jaakko Ahokas), josta esittelytekstin kirjoittanut Simo Kuusinen. 30 kpl. A5.

Blinkity Blank 9½. Kevät 1991, Tampere. Kirjoittajavieraana Robert Creeley (suom. Anselm Hollo?). 5 kpl. A6.

Blinkity Blankin pieni dadanumero. Kevät 1991, Tampere. Kirjoittajavieraana Kurt Schwitters. 4 kpl. A4.

Blinkity Blankin pienempi dadanumero. Kevät 1991, Tampere. Kirjoittajavieraana Pablo Picasso. 5 kpl. A6.

Blinkity Blankin pienin dadanumero. Kesä 1991, Tampere/Pori. Kirjoittajavieraana Hugo Ball. 10 kpl. A7.

Blinkity Blankin vieläkin pienempi dadanumero. Kesä 1991, Tampere/Pori. Uniikkikappale, yksityiskokoelmissa. A8.

Blinkity Blank 10. Talvi 1991–1992, Tampere/Pori. Kirjoittajavieraina August Ahlqvist ja Onni E. Helkiö. Suomalaisen runouden ja BB:n ensimmäinen juhlanumero. 30 kpl. A5.

Blinkity Blank 11. Kevät 1992, Tampere. Kirjoittajavieraana Nicanor Parra (suom. Matti Rossi?). 30 kpl. A5.

Blinkity Blank 11,5. 30.7.1992, Tampere. ”The Worst of Blinkity Blank”. 10 kpl. A6.

Blinkity Blank 12. Syksy 1992, Tampere. Kirjoittajavieraina Jackson MacLow, Eugen Gomringer, Pierre ja Ilsa Garnier, Hansjörg Meyer. Konkreettisen runouden numero, mukana runoja dadanumeroista. 30 kpl. A5.

Blinkity Blank 13. Kevät 1993, Tampere. Kirjoittajavieraana Olli-Matti Ronimus. Tuntemattoman suomalaisen esittelyjen aloitus, epärunollisen runon manifesti. 30 kpl. A5.

Blinkity Blank 13,5. Kevät–kesä 1993, Tampere. Rocknumero, joka sisältää C-kasettina julkaistun Blinkity Blank Sound Supplementin, jolla ovat seuraavat kappaleet: Yuri: Union Sundown, Boppin’ Dylan, Exaggerate, Meat; National Panasonic Boys: Raju meininki päällä, Taten piikki, Rähjäiset pojat suistomaalta; Nazi-Petteri and the Lions: keikka Porin Riihikedon lukion kulttuuripäivillä keväällä 1990; The Screaming Blue Chekhovs: Mutaiset vedet; The Paradise Boppers: Boppin’ Dylan; Twangsville: Immanuel Kant Blues. Ääniliitteen pituus n. 15 min. 10 kpl. A5. (Huom! BB Sound Supplement on nykyään kuultavissa täällä!)

Blinkity Blank 13,75. Kevät–kesä 1993, Tampere. Kirjoittajavieraina Antti, Samuli, Reija ja Anna runoilla porilaisen Cygnaeuksen ala-asteen 4B-luokan äitienpäiväjulkaisusta. 5 kpl. A6.

Blinkity Blank pre-14. Syksy 1993, Tampere. Kirjoittajavieraana Paul Celan (suom. Jukka Koskelainen). 5 kpl, kaikki kappaleet keltaisia. A6.

Blinkity Blank pre-14. 2. numeroitu painos. 3 kpl, joista kaksi keltaisia, yksi punainen. Muutoin kuin edellä.

Blinkity Blank 14. Syksy 1993 – talvi 1994, Tampere. Kirjoittajavieraana Aarni Kouta. 30 kpl. A5.

Blinkity Blank 15. Kevät 1994, Tampere. Kirjoittajavieraana Väinö Putkonen. Ilkka U. Pesämaan kansi. 35 kpl. A5.

The Best of Blinkity Blank 8–15. Kevät 1994, Tampere. 1. sarja: 20 numeroitua kpl. 2. sarja: 5 numeroita kpl. A5.

Blinkity Blankin perhe-erikoisnumero. Kesä 1994, Tampere. Kirjoittajavieraina Matti ja Matias Nummelin. 7 kpl. A6.

Blinkity Blank 16. Syksy 1994, Tampere. Kirjoittajavieraana Tolle Kaivola. 35 kpl. A5.

Blinkity Blank 17. Kevät 1995, Tampere. Kirjoittajavieraana Hilja Liinamaa-Pärssinen. Ilkka U. Pesämaan kansi. 30 kpl. A5.

Blinkity Blank 18. Syksy 1995, Tampere. Kirjoittajavieraana Eero Lyyvuo. 30 kpl. A5.

Blinkity Blank 18 in English language. Talvi 1996, Tampere. Kirjoittajavieraana Eero Lyyvuo (Talitiainen runoilijalle). Englanninkielinen pääkirjoitusta myöten, käännökset JN. Takakannessa kuva polkupyörän kardaanivedosta, ulkoasu muutoin sama kuin edellisessä. 11 kpl. (Tein lehden, kun tuli amerikkalaisen sähköpostituttavani Johnin kanssa asiasta puhetta, ja lähetin hänelle tekemäni käännösvihon.)

Blinkity Blank 19. Kevät–kesä 1996, Tampere. Kirjoittajavieraana Ritva Kapari. 25 kpl. A5.

Blinkity Blank post-19. Syksy 1996, Tampere. Kirjoittajavieraana Aarno Peromies. 10 kpl. A6.

Blinkity Blank pre-20. Syksy 1996, Tampere. Kirjoittajavieraana Tarmo Manelius. 10 kpl. A4.

Blinkity Blankin suuren dadanumeron paluu. Syksy 1996, Tampere. Kirjoittajavieraana Seppo-Juhannus Tanninen. 7 kpl. A4.

Blinkity Blank 20. Kevät 1997, Tampere. Sisältää parhaat runot lehdistä 16–19 sekä lehtien ulkopuolisia runoja. Lisäksi Markku Soikkelin essee. Ilkka U. Pesämaan kansi. 50 kpl. A5.

Punainen Blinkity Blank. Kevät 1997, Tampere. 7 kpl (tieto epävarma). Koko epämääräinen, jokainen kappale uniikki. 

PS. Myöhempiä runojani voi lueskella tästä blogista, joka alkaa tosin vähän itselleni epätyypillisellä ajankohtaisrunolla. En ole näköjään moneen vuoteen säännöllisesti runoja tehnyt, ja tämänkin blogin tekstit ovat suodattamattomia ja editoimattomia. Joitain blogin runoja otin mukaan pieneen runovihkoon Kuninkaitteni unet, jonka tein ns. uudenvuoden kirjaksi muutama vuosi sitten. Siinä on ISBN-numero, mutta se ei ole ollut julkisessa myynnissä. 

PS2. Jos joku ei sattumalta sitä bibliografiasta huomannut, ns. rock-numeron mukana tullut ääniliite on kuultavissa SoundCloudissa täällä. 

Martin Edwards: The Life of Crime (2022)

Kirjoitin Turun Sanomiin keväällä arvion englantilaisen Martin Edwardsin erinomaisesta kirjasta The Life of Crime, joka on jättimäinen, mutta erittäin sujuvasti luettava rikoskirjallisuuden historia. On häpeä, että tällaista kirjaa ei ole suomeksi jo julkaistu, vaikka suomalaisten sanotaan olevan rikoskirjallisuuden suurlukijoita. Koska Turun Sanomissa on maksumuuri, julkaisen jutun myös täällä. Kirja oli niin rikas, että harmitti änkeä sitä käsittelevä juttu 3 000 merkkiin, mutta minkäs teet. Olen palauttanut joitain poistoja tekstiin.

Kumpi on parempaa, vanha mukava arvoitusdekkari vai kovaksikeitetty toiminta? 

Martin Edwards on kirjoittanut rikoskirjallisuuden uuden perushistorian ja antaa siitä aiempaa täydemmän kuvan. Edwardsin mukaan dekkarin ystävä voi pitää sekä vanhoista palapelidekkareista että armottomista kovaksikeitetyistä jännäreistä. 

Dekkareita julkaistaan nykyään varmasti enemmän kuin koskaan. Kirjakaupat ja kirjastot täyttyvät uusista rikoskirjoista, ja lukuvinkkejä uusista teoksista jaetaan sosiaalisessa mediassa innokkaasti. 

Mutta pitääkö kukaan enää huolta lajityypin historiasta? Tuntuu että paria poikkeusta lukuun ottamatta vain uudet kirjat ja kirjailijat kiinnostavat nykyisiä dekkarinlukijoita ja -kuuntelijoita. 

Kokonaan tuntuu myös kadonneen ihmistyyppi, jollaisia suurissa ikäluokissa ja jonkin verran nuoremmissakin oli paljon: rikoskirjallisuuteen älyllisesti ja kriittisesti suuntautunut lukija ja kirjoittaja, joka näkee dekkarin mahdollisuutena tutkia ihmisyyttä ja yhteiskuntaa syvällisesti ja rehellisesti, usein rehellisemmin kuin niin sanottu korkeakirjallisuus. Suomen Dekkariseuraa ja sen Ruumiin kulttuuri -lehteä ei välttämättä enää 2020-luvulla perustettaisi. 

Onneksi historiatietoisia lukijoita löytyy ainakin Englannista. Itsekin useita rikosromaaneja kirjoittanut Martin Edwards on viime aikoina kunnostautunut myös tietokirjailijana, ja hänen teoksensa The Golden Age of Murder (2015) oli perusteellinen perinteisen palapelidekkarin historia. Viime vuoden lopulla ilmestynyt, mammuttimainen mutta sujuvasti luettava The Life of Crime on rikoskirjallisuuden tasapainoinen historia, joka tarjoaa niin uusia näkemyksiä kuin hyviä knoppitietojakin. 

Ylipäätään 2000-luvulla on nähty vahva perinteisten palapelidekkarien arvonnousu. 1920- ja 1930-luvuilla Amerikassa kehittyneen urbaanin kovaksikeitetyn dekkarin fanit olivat pitkään sitä mieltä, että yläluokan kartanoissa tapahtuvien murhamysteerien aika on ohi. Näin ei kuitenkaan näytä käyneen, kuten todistavat Kenneth Branaghin ohjaamat uudet Agatha Christie -filmatisoinnit tai kanadalaisen Louise Pennyn teosten mieletön suosio. Pennyä ja Christietä yhdistääkin yksi seikka: kummatkin kirjoittavat myös yhteiskunnallisista asioista ja tekevät kuvaamistaan ihmisistä tarkkoja huomioita eivätkä vain tarjoile hengetöntä mysteerin ratkomista.

Martin Edwards ei selvästikään välitä tällaisista kuppikuntakiistoista. Palapelidekkareita puolustetaan usein sanomalla, että rikoskirjallisuuden kuuluu olla leppoisaa viihdettä, kun taas kovaksikeitettyjä dekkareita pidetään yhteiskunnallisesti kriittisinä ja realistisina.  

Edwardsin mukaan arvoitusdekkaritkin voivat kuvata yhteiskuntaa kriittisesti, varsinkin Christien ja Dorothy Sayersin tapauksessa, kun taas kovaksikeitetyissä dekkareissa on helposti romanttisia piirteitä. Esimerkiksi jälkimmäisestä hän mainitsee yksityisetsivä Philip Marlowen, joka on luojansa Raymond Chandlerin fantisoitu omakuva ja kaukana mistään todellisesta ihmishahmosta. Samalla kovaksikeitetty dekkari on helposti ollut naisvihamielistä, varsinkin niissä tarinoissa, joissa pahiksena on femme fatale.

Edwards kuitenkin pitää Chandleriakin ilmiömäisenä tyyliniekkana, joka oli lopulta myös huolellinen juonenrakentaja. Tämän huomaa viimeistään Pitkistä jäähyväisistä, kirjailijan toiseksi viimeisestä romaanista. Siinä ei ole lainkaan Syvän unen ja Näkemiin, kaunokaiseni -kirjan holtitonta tapahtumien vyörytystä. 

The Life of Crimessa korostuu myös yksi dekkarin laji, joka on oikeastaan vasta viime vuosina noussut yhdeksi valtavirraksi: kotipiirin jännärit (englanniksi domestic suspense). Gillian Flynnin Kiltin tytön jalanjäljissä on viime vuosina kirjoitettu sadoittain rikosromaaneja, joiden pääosassa on tavallisten keskiluokkaisten naisten kotielämä, eivät yksityisetsivien tai huippuvakoojien vaaralliset seikkailut. 

Edwards on poiminut kirjaansa kymmenittäin kiinnostavia esimerkkejä vastaavista kotipiirin jännäreistä jo 1900-luvun alkupuolelta. Suomeksi kirjastojen varastoista ja divareista löytyy esimerkiksi Celia Fremlinin ja Margaret Millarin dekkareita, mutta paljon on suomentamattakin, kuten lajityypin äidin Maria Belloc Lowndesin The Lodger (1913), josta Alfred Hitchcock teki läpimurtoelokuvansa Vuokralainen. 

Edwardsin innostava ja tietoa täynnä oleva kirja olisi syytä sekin suomentaa. 

Faktalaatikko: 

Martin Edwards (s. 1955) on englantilainen rikoskirjailija, joka on julkaissut yli 20 romaania ja useita kymmeniä antologioita vuodesta 1991 alkaen. Ei suomennoksia. 

The Life of Crime on ehdolla Yhdysvaltain rikoskirjailijoiden yhdistyksen Edgar-palkinnon saajaksi vuonna 2023. (Huom! Kirja myös voitti palkinnon.)

Edwards nostaa The Life of Crimessa esille mm. ranskalaisia, italialaisia, eteläafrikkalaisia ja skandinaavisia dekkareita, mutta Suomi ei saa yhtään mainintaa. 

PS. Julkaisin Facebookissa jutusta poistamiani kohtia, ja lisäsin tällaisen kommentin, joka mielestäni on syytä toistaa tässäkin: 

Korostettakoon, että tuo "oli paljon" oli yksi syy siihen, miksi jätin kohdan pois, kun ei näitä tyyppejä ollut silloinkaan paljon, he vain olivat näkyviä (ja usein miehiä). Kohdassa tarkoitin siis Risto Hannulan ja Kyösti Salovaaran kaltaisia kovan luokan intellektuelleja, jollaisia eivät rikosromaanit enää tunnu kauheasti kiinnostavan. Tai nykyinen dekkari ei tarjoa heille samanlaista mahdollisuutta reflektioon kuin aiempina vuosikymmeninä. Varmasti tässä asiassa on monta puolta. Muualla maailmassa vastaavia ovat Englannissa Martin Edwards ja Yhdysvalloissa Sarah Weinman, jonka tekemisiä seuraan mielenkiinnolla.