Vastavirtaan eli Pori-kirjan pitkät ja eriskummalliset vaiheet

Kansi: J.T. Lindroos

Julkaisin juuri kirjan, jota olen tehnyt yli kaksikymmentä vuotta. Silti se on vain 108 sivua, lähdeluetteloineen ja henkilöhakemistoineen. Olisi siinä ajassa luullut enemmänkin syntyvän, varsinkin kun kyse ei ole mistään pitkään harkitusta aforististen kiteytysten kokoelmasta, vaan ihan tavallisesta tietokirjasta. 

Kirjan nimi on Vastavirtaan, ja sen pitkä ja vähän mahtipontinen alaotsikko kuuluu "Näkökulmia porilaiseen vaihtoehto-rockiin 1970-1980-luvuilla". Kirjan piti alun perin olla porilaisen underground-rockin ja muun vastaavan musiikin historia, mutta niin siitä vain tuli jonkinlainen artikkelikokoelma, joka käsittelee porilaista rockia noin vuosikymmeninä, jolloin itsekin kaupungissa asuin. Mitä kaikkea tässä sitten ehti tapahtua? 

Palataan lähtöpisteeseen. Olen joskus 2000-luvun alussa saanut idean, että pitäisi tehdä kirja porilaisesta rockmusiikista, varsinkin siitä pinnan alle jääneestä musiikista, joka ei noussut minkäänlaiseen suosioon 80-luvun Dingo- ja Yö-huuman aikana. Tunsin kaupungissa asuessani paljon tyyppejä, jotka olivat tehneet kaikenlaista outoa musaa 80-luvun alussa. Joillain oli joitain nauhoituksiakin tallella. Kuuntelin aika paljon Betonisiltojen Alle -yhtyeen vuonna 1994 tekemää samannimistä levyä ja mietin, että tässä on jotain, mitä ei muusta suomalaisesta musiikista löydä. Kirja olisi samalla jonkinlaisen palvelus kotikaupungilleni, kun kirjaisin ylös sen vaihtoehtoista historiaa. 

Allen hieno ensimmäinen albumi vuodelta 1994.

 

En muista tarkkaan, missä ja milloin idea on tullut, enkä tuossa vaiheessa ollut julkaissut kuin muutamia kirjoja ja elätin itseäni enemmänkin freelancer-toimittajana. Ehkä jos olisin ollut kokeneempi, olisin tajunnut, että tällainen hanke on tuhoontuomittu.

Ensimmäisiä varmoja merkkejä kirjasta on Facebook-päivitys vuodelta 2008, jonka kommenteissa sanon toiselle porilaiselle, Ilkka U. Pesämaalle, että olen tekemässä yhden toisen tyypin kanssa kirjaa Porin vireästä punk- ja alternative-musiikista. Mainittu toinen tyyppi oli porilaislähtöinen Tomi Nordlund, musamies ja vapaa toimittaja, joka asui Tampereella ja johon mitä ilmeisimmin olin tutustunut Aamulehden Valon-lehden pippaloissa, kun kummatkin tuota Nyt-liitteen kopiota avustimme. Saman vuoden 2008 päivityksen kommentissa totean myös, että tuolloin JukeBoss-levykauppaa pyörittänyt Junnu Hirvonen – porilainen hänkin alkujaan – oli valmis julkaisemaan levyn, jossa olisi kaikenlaista outoa Pori-kamaa. 

Tomin kanssa muistan pidetyn muutamia palavereja, ja vaihtelimme sähköposteja, joita en enää löydä. Jonkun palaverin pidimme Tampereen kauppahallissa, sen muistan. Olinko käymässä kaupungissa Tampereen filmijuhlien takia vai muuten, siitä en ole varma. Sitäkään en muista, haimmeko tässä vaiheessa kirjalle apurahaa tai olimmeko yhteydessä kustantajiin vai pyörittelimmekö vain ideaa päässämme. Mahdollisesti jotain näistä on tehty. Pohdimme myös, että hankkeen ei tarvitsisi olla kirja, vaan se voisi olla vaikka CD-boksi, jossa olisi porilaisten bändien harvinaisia tallenteita. Siinä olisi mukana isompi vihko, jossa esiteltäisiin kaikki bändit ja biisit millintarkasti. Ilmeisesti olen koettanut viritellä Tomin kanssa yhteistyötä vielä 2010-luvun puolella, ja silloin on muistikuvieni mukaan pohdittu, että CD-boksin voisi julkaista Svart Records, joka oli perustettu vuonna 2009. Ideaa ei koskaan Svartille esitelty. 

Joka tapauksessa tein vuoden 2008 paikkeilla ensimmäisen kirjaan liittyvän haastattelun: kävin itsenäisyyspäivän tienoilla Simo ja Päivi Kuusisen luona juttelemassa Porin bändiskenestä, Annankatu 6:sta ja muusta. Osa näistä haastatteluista on mukana tuoreessa kirjassa, ja Simolta ja Päiviltä olen pystynyt tarkistamaan monia asioita vielä kirjaa viimeistellessäni. (EDIT: tässä kohtaa vuosi on epävarma, mutta en pysty asiaa enää mitenkään tarkistamaan.)

Ilmeisesti on joka tapauksessa käynyt selväksi, että oman työn ohessa tällaista hanketta ei pysty tekemään, ja Tomikin jätti vapaan toimittajan hommat ja siirtyi opettajaksi. (Sittemmin hän kyllä myös perusti levy-yhtiön Soit se silti. Olisikohan Tomi julkaissut suunnitellun kaltaisen CD-boksin...?) 

Hanke kuitenkin eli, jollain tavalla. En pysty luopumaan ideoista, kun ne kerran olen saanut, ja joka tapauksessa kirja porilaisen vaihtoehtomusan historiasta tuntui oleelliselta, kirjalta joka kuuluu tehdä. Eri paikkakuntien rockhistorioista oli tehty kirjoja tai muita dokumentaatioita: Tampere, Rauma, Salo, Jyväskylä, Kouvola, Hanko... Turun rockskenestä on tehty kaksi kirjaa. Miksi Porin pitäisi olla muita huonompi, se on kuitenkin ollut Suomen tärkeimpiä rock-kaupunkeja? 

Toki jotain on tehty ja koetettu tehdä. Vuonna 2008 on uutisoitu ensimmäisen kerran, että Dingosta tehdään kirja. Tomi Nordlund on tuolloin Facebook-seinälleni kopsannut tiedotetta: ”Dingon 25-vuotisen taipaleen kunniaksi orkesterista ollaan tekemässä uutta kirjaa, joka ilmestyy ensi syksynä. Kirjaan pyydetään aineistoa myös kaikilta satakuntalaisilta, joilla on Dingoon liittyviä muistoja tai mitä tahansa muistoesineitä. Fanien nostalgiannälkään tarkoitettua kirjaa kirjoittavat tuottaja Santtu Luoto sekä porilainen viestintäyrittäjä Mikko Peltola. Teoksessa on tarkoitus myös eritellä sitä, miksi Dingo 1980-luvulla sai niin suuren suosion. Dingon viemää -teoksen julkaisee Johnny Kniga.” Kirjaa ei koskaan julkaistu (vaikka se näyttää löytyvän joidenkin verkkokauppojen valikoimista merkinnällä ”loppuunmyyty”). 

Vuonna 2016 puolestaan uutisoitiin, että Pori-rockin historia tallennettaisiin kirjan kansien sisään. Tero Alangon kirjoittaman ja Johnny Knigan kustantaman kirjan nimeksi piti tulla "Tukka pystyssä katuja astelen – Pori-rock 1984–1989", mutta sitä ei koskaan ilmestynyt. Vuonna 2017 Into Kustannukselta ilmestyi Salla Nazarenkon tekemä Neumann-kirja Dingo-laivan kippari, jota en häpeäkseni ole lukenut (enkä myöskään Arno Kotron Olli Lindholm -kirjaa). Olisi siitä jokin anekdootti irronnut omaankin kirjaan. 

Muistelen itsekin lähettäneeni jollekin kustantajalle sähköpostia, että olen tekemässä kirjaa porilaisesta vaihtoehtomusasta, josko se heitä kiinnostaisi. Hyvä aihe, mutta meille tulee Dingosta jo kirja, vastattiin – vaikka kirjani fokus ei missään nimessä olisi Dingossa. Muistikuvissani kustantaja on Like, mutta ilmeisesti kyseessä on kuitenkin on ollut Johnny Kniga ja he ovat viitanneet Teron kirjaan, joka ei koskaan ilmestynyt. 

En tiedä tarkemmin, miksi ”Tukka pystyssä” ei ilmestynyt, Tero oli kuitenkin kymmenen vuotta aiemmin toimittanut Dingon kolmen CD:n boksin Kunnian päivät ja kirjoittanut siihen niin sanotut hihanuotit eli tekstit oheiskirjaan, samanlaiseen jota olimme miettineet Tomi Nordlundin kanssa. Muistan kerran jutelleeni Teron kanssa voimiemme ja aiheidemme yhdistämisestä. En tiedä, olisiko se auttanut, kumpaakaan. 

Hanke kuitenkin eli, jollain tavalla. Tutustuin 2010- ja 2020-lukujen taitteessa Porin yliopistokeskuksen väitöskirjatutkijaan Tommi Iivoseen, joka myös paini kaupungin vaihtoehtoskenen parissa, varsinkin Annankatu 6:n eli punk- ja teatteriluola Anniksen. (Kumpikaan meistä ei kunnolla muista, miten tutustuimme, se on jäänyt koronakuohunnan jalkoihin.) Olemme joka tapauksessa alkaneet puhua tietokirjan tekemisestä, ja Tommi oli varmasti ensimmäinen kontaktini, jonka kanssa asioita alkoi oikeasti tapahtua. Tuolloin vielä kävin äitini takia melko säännöllisesti Porissa, joten olemme voineet pitää palavereita, kerran ainakin istuimme juomien äärellä Beer Hunter'sissa. Tämä lienee tapahtunut alkusyksyllä 2020. 

Tunnelmat eivät kuitenkaan olleet hilpeät. Hain apurahoja ainakin Koneen säätiöltä ja Suomen Kulttuurirahaston Satakunnan rahastolta mitään saamatta (vinkki hakijoille: Suomen Kulttuurirahaston aluerahastot eivät myönnä rahoja tietokirjoihin). Sain jossain kohtaa vaimolle ja varmaan myös Tommille, että haen apurahaa vielä Journalistisen kulttuurin kehittämissäätiöstä eli JOKES:sta, ja jos sieltä ei tule, unohdan koko jutun, tällä kertaa lopullisesti. Olin kaiken aikaa tehnyt aivan helvetisti muita kirjoja eikä Pori-hankkeelle koskaan ollut aikaa. Se ei selvästikään ollut maanlaajuisesti kiinnostava projekti, ja paikallisia apurahatahoja on vähän. Porissa ei ole vuosikausiin toiminut minkäänlaista tietokirjakustantajaakaan. 

Ja sitten kävi niin, että JOKES:sta tuli rahaa! Päätös tuli joulukuussa 2020, ja käytin rahat keväällä 2021. Se oli koronan aikaa, jolloin ketään ei periaatteessa voinut haastatella (ajatus oli kuitenkin tehdä haastattelut kasvotusten), joten siitä en voinut aloittaa kirjan tekoa. Olisin voinut käyttää rahan paremminkin, mutta käytin sen kirjoittamisen ja lähdekirjallisuuden lukemisen lisäksi muutamien ihmisten sähköposti/Messenger-haastatteluun sekä Rumban ja Soundin vuosikertojen läpikäymiseen yliopiston kirjastossa. Se oli hämmentävää aikaa: lukusalia sai käyttää päivässä parin tunnin ajan niin että siellä oli yksin. Tein toista kirjaa samaan aikaan, niin kuin itselleni tyypillistä on (tällä kertaa Pulpografia Eroticaa), ja luin siihenkin liittyviä kirjoja lukusalissa. Tämä oli tietysti virhe, mutta ehkä ajattelin, että kyllä Pori-kirjalle vielä toinenkin rahoitus saadaan.

Annankatu 6 eli Annis. Kuva: Lepax/Wikipedia.

Joka tapauksessa pääsin hankkeessa viimeinkin eteenpäin! Helmikuussa 2021 olen lähettänyt Tommille sähköpostin, joka alkaa: "Tuli olo, että tätä pitää ruveta jo säätämään. Ajattelin, että voisi tehdä ainakin alustavan sisällysluettelon, joka sitten elää kirjoitusprosessin myötä." Sisällysluettelo oli seuraavanlainen: 

1. Lukijalle / Aluksi

2. Annankadun valtaus

- porilaisen rockin varhaisvaiheet (Harvest jne.)

- Pori Jazz jonkinlaisena edeltäjänä

- Pelmun perustaminen 1970-luvun lopussa

- ensimmäiset bänditouhut, linja-autoaseman konsertit (Simo tietää)

- Suistomaan soittopäivät 80-83

3. Annankadun uusi aalto-, punk- ja hc-skene

- varsinainen Pori-rock? (tätä pitää käsitellä varmaan aika lyhyesti, mutta oleellisten asioiden on tultava, samaan aikaan on Dingo ja Anniksen hc-bändit)

4. 1990-luku ja Circle

- alkuvaiheet 1980-luvun puolella (mm. Kolmas konstaapeli)

- Circlen ympärille ja perään muodostuneet bändit

- muut saman ajan ja tyylin bändit (Magyar Posse jne.)

- mites Deep Turtle? edeltää Circleä ajallisesti

5. 2000-luku: mitä bändejä

6. Lopuksi

Olemme toisin sanoen halunneet tulla nykyaikaan emmekä käsitellä vain 1970- ja 1980-luvun bändejä. Keräsimme ideoita lähteiksi, esimerkiksi porilaisia punkzinejä ja muita, ja olemme tehneet listoja oleellisista bändeistä ja levyistä, jotka pitää tuntea: Deep Turtle, Circle, Magyar Posse, Kuusumun Profeetta, Groovector, The Giant Hogweed, Eleonoora Rosenholm, Staltwart, Baby Sweetcorn ja niin edelleen. Nämä siis kaikki 90-luvulta eteenpäin. Tommi oli jo tässä vaiheessa sopinut tekevänsä Satakunnan museolle videohaastattelujen sarjaa porilaisesta erikoismusasta (ja saanut siihen oman apurahan), mikä tietysti tukisi nyt tehtävää kirjaa erinomaisesti. 

Mutta koska JOKES:n raha ei riittänyt kokonaisen kirjan tekoon (ja sitä ei ollut Tommille lainkaan), teimme lisähakemuksia tahoille, joiden arvelimme olevan myötämielisiä, kuten (uudestaan!) Kulttuurirahaston Satakunnan rahastolle. Sieltä ei tullut mitään. Samoihin aikoihin hylsyn kanssa löysin tällaisen kommentin Suomi24:stä: "Porissa on vuosien satossa ollut paljon hyviä eri bändejä jotka melkein unoutuneet [sic] suurelta yleisöltä ihan kokonaan. Jos joku kasaisi kaikista bändeistä kirjan niin varmasti 5.000-50.000 myytäisiin melko nopeasti." Tätä odotellessa... 

Koska SKR ei hellittänyt rahanyöriä, lähestyimme uudestaan Koneen säätiötä syksyllä 2021. Kone on kuitenkin niin kova luu, että tähän pistettiin pystyyn oikein työryhmä yliopistokeskuksen opettajan Rami Mähkän johdolla. Mukana oli myös porilainen populaarimusiikin tutkija Anna Peltomäki sekä kaksi porilaista muusikkoa, Aki Peltonen ja Pasi Salmi, joiden idea oli tehdä kaupunginosa-aiheisia sävellyksiä, joita voisi kuunnella paikan päällä. Minulle ja Tommille olisi tullut Koneelta kuukausipalkkaa tietokirjan tekemisestä niin että minä käsittelisin 70- ja 80-luvut ja Tommi kirjoittaisi 90-luvulta eteenpäin (ja käyttäisi tätä sitten hyödykseen väitöskirjassaan). Pidin hakemuksen asetelmia ja ideoita vähän keinotekoisina eivätkä eri osiot tuntuneet mitenkään hyötyvän toisistaan, mutta koska pelissä oli paljon, lähdin mukaan. 

Haimme Koneesta rahoitusta Porin vaihtoehtomusalle kaksi kertaa, mutta kummallakaan kerralla ei tullut mitään. Tsemppasimme toisiamme: moni hakee monta kertaa ja vasta viimeisellä kerralla tulee rahaa! No, kun kolmas kerta lähestyi vuonna 2023, kysyin Tommilta, mitä hakemukselle kuuluu. Kai se on vaan kaikilta jäänyt, Tommi vastasi. Myöhemmin SRK:n Satakunnan rahasto antoi rahaa Tommin ja muutaman muun tutkimusprojektille, joka keskittyy Pori Jazziin – tekee mieli kysyä, miksi jazz kelpaa, mutta rock ei, mutta ehkä uuden projektin hakemus oli parempi (ja joka tapauksessa kyse oli akateemisesta tutkimuksesta, jota Kulttuurirahasto yleisesti tukee, ei yleisestä tietokirjasta, jollaisia he eivät tue). Tässä vaiheessa oli tietenkin jo selvää, että Tommi ei enää olisi mukana tekemässä alkuperäisen suunnitelman mukaista kirjaa porilaisesta vaihtoehtomusasta. Samalla totesin, etten pystyisi yksinäni käsittelemään porilaisen rockin kirjoa 1990-luvulta eteenpäin, joten Circle ja muut uuden sukupolven bändit saisivat mennä läpi vain maininnoilla. 

En haluaisi kuulostaa katkeralta, mutta oma oloni hankkeen suhteen oli aivan maissa näiden käänteiden jälkeen. Olin jälleen kerran tekemässä kirjaa yksin ilman rahoitusta. Yleiset uutiset kirjamyynnin vähenemisestä ja porvarihallituksen kusipäisestä kulttuurin kurittamisesta eivät auttaneet – jossain kohtaa olin jo sitä mieltä, että antaa olla, minä vaihdan kokonaan alaa (hainkin lopulta yhtä työpaikkaa, sitä saamatta). Tämä ei johtunut tietenkään pelkästään Pori-kirjan huonosta onnesta, vaan muistakin hankkeista, jotka eivät saaneet myötätuulta. Omaa laajaa kirjaani suomalaisesta eroottisesta kirjallisuudesta eli Kiiman kutsuhuutoa tein samaan aikaan yhdellä pienehköllä apurahalla, ja jouduin turvautumaan lopulta säästöihini ja pienkustantamoni Helmivyön tuloihin saadakseni sen tehtyä. (Säästöjä ei ollut paljon, eikä niistä puhuttaessa kukaan koskaan kerro, onko niitä 2 000 vai 20 000 euroa. Helmivyöstä saatavat tulot ovat nekin aika vähäisiä.) 

Keskeinen ongelma oli se, että pelkäsin joutuvani palauttamaan JOKES:sta saamani apurahan. Yleensähän ne, jotka apurahoista valittavat ja niiden saajia vihaavat, eivät tiedä, että niiden käyttöä tarkkaillaan ja niistä pitää raportoida myöntäjälle, eikä uutta saa ennen kuin hanke on raportoitu tyydyttävästi. Ne ajat ovat ohi, jolloin rahaa vain tuli ja sitten niiden perään ei koskaan kyselty. Tulosta pitää syntyä. Saamani apuraha oli sen verran suuri, että sen palauttaminen tässä vaiheessa olisi ollut todella ongelmallista.  

Sisuunnuin kuitenkin jossain kohtaa ja päätin etsiä vaihtoehtoisia rahoituslähteitä. Tässä vaiheessa olin jo valmis julkaisemaan kirjan oman Helmivyöni kautta enkä etsisi sille ulkopuolista kustantajaa. Kysyin ensiksi Porin kaupungin kulttuuriyksikön päälliköltä Jyri Träskeliniltä, onko heillä minkäänlaisia rahoitusvaihtoehtoja tällaisille hankkeille. Ei kuulemma ollut, sillä Porin kaupunki oli niinkin myöhään kuin 2021 lakkauttanut henkilökohtaiset työskentelyapurahat (eli olisi pitänyt älytä hakea sieltä jo aiemmin!). Rahoitusta voisi silti hakea rekisteröidyn yhdistyksen kautta. Olin siis yhteydessä porilaiseen kulttuuriyhdistykseen Rapajöötiin, ja tapasin sinänsä hyvässä palaverissa puheenjohtaja Una Harnettin. Selitin hankkeen ja sen nykytilan, ja toivoin, että Rapajööti voisi hakea kaupungilta rahoitusta niin että siitä lohkeaa minulle pari tonnia ja Rapajöötille jonkin verran johonkin asiaan liittyvään tapahtuman järjestämiseen. Una piti ideaa hyvänä ja vei sen eteenpäin Rapajöötin hallitukselle. Samalla kertaa tapasin Satakunnan museon intendentin Timo Nordlundin (Tomin veli sattumoisin ja musamiehiä itsekin) ja kyselin, miten museo voisi olla tällaisessa mukana, olisiko esimerkiksi jonkinlainen ennakko-osto mahdollinen. Timo lupasi palata asiaan, mutta sain häneltä joka tapauksessa kannustusta ja lähdin palaverista hyvillä mielin. 

Rapajöötistä tuli kuitenkin hylsy. Saamastani sähköpostista päättelin, että hallituksessa oli luultu kirjan olevan suurin piirtein valmis ja että hakisin rahoitusta vain sen viimeistelyyn. Kirja oli korkeintaan puolivälissä, jos sitäkään. Olin sen verran käärmeissäni, etten edes vastannut Unalle mitään, mikä oli tietenkin hyvin epäkohteliasta. Samoin kävi museon kanssa: museolla on kyllä oma kauppa, mutta se myy vain omia julkaisuja eikä heillä ole mahdollisuutta ostaa mitään kirjaa tai muutakaan tuotetta myyntiin. 

En oikein tiennyt, mitä tekisin. Valmistelin muita hankkeita, ja sain niihin apurahoja. Kävin keväällä ja alkukesällä läpi pitkän ja keskeneräisen romaanikäsikirjoitukseni (mutta en koe sitä vieläkään valmiiksi, että olisin voinut lähettää sitä kustantajille). Jossain vaiheessa asiaa pyöriteltyäni keksin, että jos teemoittelen Pori-kirjaa hiukan tarkemmin ja keksin sopivia otsikoita, jotka kertovat, ettei kyse ole varsinaisesta historiateoksesta, sen voisi julkaista pienenä matalan profiilin opuksena. Pidin tekstiä kuitenkin melko hyvänä eikä sitä tarvitsisi paljon editoida, koska pyrin kirjoittamaan aina valmista enkä tee esimerkiksi muistiinpanoja, joista ei myöhemmin saisi enää tolkkua. 

Postpunk-bändi Hexenhaus hienossa kuvassa, jota en saanut kirjaan mahtumaan. Kuva: Iro Granholm.

Elokuun alussa, kun työt jälleen alkoivat, kävin työhön käsiksi. Minulla on melko suuri apuraha toiseen kirjaan, ja päätin, että teen tämän sen avulla alta pois. Editoin tekstiä ja kirjoitin jonkin verran lisää löytämieni nettilähteiden perusteella. Kävin läpi kaksi haastattelua, jotka olin tehnyt keväällä 2021, mutta jotka olivat jääneet purkamatta apurahahylsyjen jälkeen. Varsinkin Hexenhausissa ja Psyykessä soittaneen Yki Räikkälän vastauksista tuli paljon hyvää materiaalia ja minua oikein harmitti, että ei ole mahdollisuutta tehdä laajempaa kirjaa – tietenkin mietin sitä, mutta totesin vain, että ei ole enää mitään järkeä pitkittää mahdottomaksi tai jopa kirotuksi osoittautunutta kirjaprojektia, vaan tehdä se vain valmiiksi. Huomasin kyllä, että mitä tahansa pientä yksityiskohtaa tarkistinkin joltakulta, vastauksista olisi auennut aivan oma tutkintalinjansa tai tieto oli ristiriidassa aiemmin sanotun kanssa. Päätin kylmästi jättää haastattelematta monia ihmisiä, jotka olisivat voineet kertoa omia hienoja muistojaan ja täydentää jo olemassa olevaa, koska tiesin, että jos sille tielle lähden, kirja on valmis kymmenen vuoden kuluttua, jos silloinkaan. Sain myös kuvia parilta ihmiseltä, Ykin lisäksi Simo Kuusiselta ja Tiina Mahlamäeltä, joista suuri kiitos. Rockkirja ei ole mitään ilman keikkakuvia. 

Tiesin, ettei kirjasta tulisi kovin pitkä, kun materiaalia oli olemassa noin 20 000 sanaa. (Normaalissa romaanissa on noin 60 000–80 000 sanaa, ja sama pätee yleisiin tietokirjoihinkin.) Päätin, että kirjoitan loppuun omat muistelmani 80-luvun lopusta ja käyttäisin niitä jonkinlaisena aasinsiltana 90-luvulla esiin nousseeseen sukupolveen, Deep Turtlen Pentti Dassumiin, Circlen Jussi Lehtisaloon ja muihin, joita tuolloin tunsin ja joiden kanssa pyörin. Tekstistä tuli varmaan liian laaja sen yleiseen kiinnostavuuteen nähden, mutta kerrankos sitä – ja varmasti mukana on tietoa, jota ei muuten olisi kukaan tallentanut. Tämänkin tekstin kohdalla kävi niin, että jos tarkistin jonkin yksityiskohdan joltakulta, niin se olisi pitänyt tarkistaa vielä toiselta tai kolmannelta, loputtomiin. Päätin luottaa omiin muistoihini, vaikka ainakin yhden valemuiston sain korjattua: Matti Laitisen Kolmannessa Konstaapelissa ei soittanut Jussi Lehtisalo, kuten olin vuosikymmenet muistanut, vaan Kimmo Ylä-Anttila. 

Kirjasta tuli lopulta 108-sivuinen, lähdeluettelon ja henkilöhakemiston kanssa. Opus ei tosiaan ole laaja, ja se on väkisinkin katkelmallinen, mutta kuten sanottu, sen alaotsikko on ”Näkökulmia 1970–1980-lukujen porilaiseen vaihtoehtorockiin”, toisin sanoen toivon, että jokainen ymmärtää, että tarkoitus ei ole tarjota kattavaa katsausta. Sanon tämän myös esipuheessa, mutta mietin kyllä, kuulostaako se oman kirjan vähättelyltä. 

Tätä kirjoittaessani en ole vielä saanut painosta kirjoja käsiini, ja se on saatavana vain verkkokaupoissa. En ole aivan varma, mitkä ovat tunteeni valmista kirjaa kohtaan. Olen iloinen, että homma on saatu päätökseen (ja olen päättänyt, etten enää koske aiheeseen, ainakaan ellei joku iske kättelyssä vähintään kymppitonnia kouraan), mutta samalla harmittaa, että homma jäi keskeneräiseksi. Kirjan vastaanotto hiukan jännittää, koska tiedän ihmisiä, jotka ovat sitä mieltä, että häntä nyt ainakin olisi pitänyt haastatella. 

Joku olisi moneen kertaan jättänyt koko homman kesken. En tiedä, miksi jatkoin näin sinnikkäästi, vaikka koko homma vaikutti turhalta ja epäkiitolliselta. Lukijoita tuskin tulee se 5 000–50 000, mitä joku Suomi24:n kommentaattori uhosi. Minun on vain vaikea päästä eroon ideoista, jotka olen kerran jo saanut päähäni, ja saatan miettiä niitä loputtomasti. (Oletan, että tämä on yksi esimerkki kirjolla olemisesta, ja joka tapauksessa pääni sisältö on sekavasti kiehuva kattila.) Minullahan ei ole pöytälaatikkoon jääneitä käsikirjoituksia kuin yksi rikosromaani sekä vaimon kanssa 20 vuotta sitten tehty nuortenromaani, joka oli vähällä päästä läpi isolla kustantajalla ja joka on jo niin vanhentunut, että sen olen pystynyt unohtamaan (tosin pari siihen kirjoitettua repliikkiä elää edelleen puheenparressamme). On ehkä jonkun mielestä fuskaamista julkaista keskeneräinen kässäri oman kustantamon kautta, mutta aina voin sanoa, että teos sisältää tietoa, joka olisi muuten kadonnut. Ja ennen kaikkea: jos joku haluaa kirjoittaa porilaisen rockin historiasta laajemmin kuin vain Dingon tai Yön kautta, kirjani tarjoaa siihen hyvän lähtökohdan ja selkänojan.

Musiikki ja minä

Annoin viime vuoden puolella pienen haastattelun Turun kaupunginkirjaston musiikkiosaston nettisarjaan, jossa turkulaiset kirjalliset vaikuttajat kertoivat omista musiikkimieltymyksistään ja musiikinkuuntelustaan. Ei pitäisi kytätä tällaisia asioita, mutta huomasin, että omaa haastistani oli suositeltu Facebookissa enemmän kuin Tommi Kinnusen vastaavaa!

Tajusin kuitenkin, etten tuossa Musasto-blogin jutussa kerro kauheasti mitään siitä, mitä oikeasti kuuntelen. Haastattelun pohjalta tehtiin musiikkiosastolle pieni näyttelykin - siellä oli pelkästään Suicidea ja jazzia. Oikeasti en kauhean paljon kuuntele jazzia, vaikka sillä nykyään onkin paikka sydämessäni, aiemmin saatoin sitä jopa inhota. Lupasin myös Facebookissa parille tutulleni, että jossain vaiheessa kirjoittaisin aiheesta enemmän blogiin, ja samalla kun tässä keskiviikkoiltana kuuntelen Spotifysta omaa, jutussa mainittua yli 1600 biisin soittolistaani, ajattelin pistää jotain irtokommentteja ylös.

1) En ole koskaan pitänyt valtavirran musiikista (poikkeuksia toki on). Meillä oli tänään pieni kustantamoaiheinen palaveri, jossa keskustelu rönsyili lopulta musiikin puolelle, sanoin etten välittänyt 90-luvulla mainstream-musiikista. Sitten jatkoin, etten välittänyt siitä 80-luvulla enkä 2000- tai 2010-luvullakaan. Toki jotkut hittibiisit alkavat vanhemmiten kuulostaa hyviltä ja olen oppinut pitämään joistain 80-luvun syntikkajutuista, mutta esimerkiksi juhlittu Pet Shop Boys jättää minut melko kylmäksi, joitain iskevimpiä hittejä lukuun ottamatta. Edelleen inhoan 80-luvun tukkametallia tai 90-luvun voimaballadeja enkä usko, että löydän niistä ikinä mitään kuuntelemisen arvoista. Monet omissa piireissäni rakastetut bändit, kuten U2, ovat minusta pelkästään tylsiä.

2) Eniten kuuntelen kovaäänistä rokkia, mutta en ihan mitä tahansa. Suoraviivainen ränttäys jonkin AC/DC:n tyyliin saa minut kolmannen biisin kohdalla vaihtamaan bändiä, vaikka yksittäisinä annoksina ränttätänttä menee. Kovaäänisellä rokilla tarkoitan 50-luvun raaemman linjan rockabillyä, 60-luvun garagea, 70-80-luvun punkia ja varsinkin jenkkipunkia (Dead Kennedys on koska tahansa parempi kuin Sex Pistols), 90-luvun alun grungea (joskin en enää kovin paljon) ja 2000-luvun garage- ja blues-retroilua. Siinä sivussa suomalaiset hardcoresta siinneet bändit, kuten Radiopuhelimet, ovat olleet tärkeitä. Erityinen paikka sydämessäni on joillekin bändeille, jotka rikkovat kaikki genrerajat, kuten The Cramps, Blurt, NoMeansNo tai The Pop Group. (Sen verran pitää sanoa, että nuo kategorisoinnit ovat aika karkeita, esimerkiksi ensimmäinen merkittävä garage-revival oli jo 80-luvulla, jolloin olin vaikutuksille altis nuori poika, ja joitain tuon ajan bändejä kuuntelen edelleen mielelläni, kuten Lime Spidersia tai Stomachmouthsia.)

3) Olen kiinnittänyt viime aikoina huomiota siihen, että musiikilliset mieltymykset voivat hyvinkin olla myötäsyntyisiä. Olen päätellyt - ilman minkäänlaista tieteellistä tai tutkimuksellista aineistoa - että tietynlaiset asiat musiikissa aiheuttavat eri ihmisissä erilaisia vaikutuksia. Itse olen tajunnut pitäväni - suorastaan nauttivani - alenevista bassolinjoista, jotka ovat perusta mustan musiikin rytmille. (Ks. yllä oleva Chicin video, kertosäkeen pianokuvio on nerokas.) Siksi minuun puree myös tavanomaisempi disko, jostain funkista tai 80-90-luvun vaihteen rapista puhumattakaan (Eric B. & Rakimin Follow the Leader saattaisi hyvinkin olla omalla kaikkien aikojen parhaiden levyjen listallani; tässä nimibiisi). Kaipaan musiikkiini rytmiä, backbeatia. Voin kuunnella biisejä, joissa toistetaan samaa kuviota loputtomiin, ja esimerkiksi suuresti rakastamani Suicide kuuluu tähän ryhmään (ks. alla; biisi jonka urkuriffin haluaisin oppia soittamaan), samoin amerikkalaiset no wave -tanssibändit, kuten ESG. Saatan jopa saada todellista mielihyvää kuunnellessani biisiä, jossa vain toistetaan samaa bassokuviota.

Olen huomannut, että melodiat eivät minua kovin helposti puhuttele, vaikka on toki melodioita, jotka saavat minut hyrisemään mielihyvästä (kuten vaikkapa tämä australialainen 60-luvun biisi tai tämä 20 vuotta uudempi uusiseelantilainen kappale). Oudompi ja vaikeammin selitettävä mieltymys on se, että pidän useammin amerikkalaisista bändeistä ja biiseistä kuin englantilaisista - sama kyllä pätee myös kirjoihin ja elokuviinkin. Ehkä amerikkalainen suoruus ja melodramaattisuus ovat kuitenkin sydäntäni lähempänä kuin brittiläinen pidättyväisyys ja ironia. Samalla olen huomannut, että jokin tietty täsmällisyys tai napakkuus, jopa kulmikkuus on minusta viehättävää - en tiedä, ovatko ne oikeita sanoja, mutta esimerkiksi Bob Dylanin musiikin olen aina kokenut pelkästään vellovana.
4) Olen myös miettinyt, että jos tietyistä sointukuvioista pitäminen on myötäsyntyistä ja liittyy aivokemiaan, niin jostain tietystä musiikista pitäminen ei voi olla mitään harkittua erikoisuudentavoittelua, mistä aina välillä kuulee syytettävän, kun ei syty millekään kaikkien tuntemalle tai rakastamalle. Tätä en tietenkään pysty todistamaan, mutta on vaikea kuvitella ihmistä, joka pakottaisi itsensä kuuntelemaan musiikkia, josta ei oikeasti pidä. Tosin olen myös pohtinut, että kaikkia ihmisiä vääränlainen musiikki ei häiritse (ainakin niin kauan kuin se ei ole liian vääränlaista, esimerkiksi free jazzia kaikkine hälyäänineen), mutta itselleni esimerkiksi altistus voimaballadeille voi olla todella tuskallista, ja väitän etten keksi tai liioittele reaktiotani. Työtä tehdessäni kuuntelen musiikkia lähes koko ajan, mutta pelkkää radiota en pysty pitämään päällä. Spotify on erinomainen väline juuri minulle, koska se takaa lähes tauottoman musiikkivirran. (Erityinen kiitos tässä kohtaa vaimolle, joka meillä Spotifyn maksaa!) Edellä olevan tajutessani olen tietysti joutunut myöntämään, että en voi kovin sanoin arvostella oikein mitään musiikkia, koska melkein mikä tahansa musiikki voi jonkun mielestä olla hyvää eli tuottaa oikeanlaisia aivokemiallisia reaktioita.

5) Kuuntelimme joulun aikana Spotifysta automaattisesti generoitua listaa omista suosikkibiiseistäni. En ymmärtänyt kaikkien biisien olemassaoloa listalla (siinä oli esimerkiksi Clashia, josta en ole ikinä saanut minkäänlaista otetta), mutta paljon hienoa musiikkia siinä oli, josta tunnistin pitäneeni vuoden aikana paljon (tässä yksi esimerkki ja tässä toinen). 17-vuotias tytär oli seurassamme ja sanoi jossain vaiheessa, että kaikissa listan biiseissä on jotain samaa. Hän ei kuitenkaan osannut sanoa, mitä se oli, mutta oli jännää, että hän sen huomasi, koska samalla se kertoi siitä, että olen kuunnellut vuoden aikana suhteellisen johdonmukaisesti itseni näköistä musiikkia. Se tuntuu olennaiselta asialta.

Tässä vielä lopuksi sitä raaempaa rockabillyä (tämäkin biisi oli vuoden 2016 suosikkien listallani):

Ronnie James Dio, koulukiusaajat, sosiaalinen media

Eli muutamista Facebook-sukupolven ongelmista

"Hirveä hinku huutaa: Jesss!"
Suurin piirtein noin kirjoitin Facebookissa, kun tuli tieto heavy-laulaja Ronnie James Dion kuolemasta.
Hävetti melkein saman tien. Hetken ajan olin jo poistaa mokoman postauksen, mutta sitten siihen alkoi tulla kommentteja ja alkoi tuntua raukkamaiselta perääntyä jostain, minkä oli jo sanonut. (Vaikka näin Facebookissa ja muussa sosiaalisessa mediassa tietysti koko ajan tehdään.)
Ymmärrettävästi suositun hevilaulajan hölmö mollaaminen herätti kommentteja ja närää. Olin jo sulkenut tietokoneen, mutta kädet jännityksestä täristen avasin vielä nettiyhteyden kännykässä ja kirjoitin, että pyydän anteeksi, jos olen loukannut jotakuta. Kommentteja oli jo reilusti yli kymmenen.
Samalla annoin selityksen: lähes kaikilla minua yläasteella 1980-luvun lopulla kiusanneilla oli Dio-hihamerkki olkavarressaan, housuntaskussaan, missä tahansa. Dio ei tietysti ollut yksin: näkyi ZZ Topia, AC/DC:tä, W.A.S.P.:ia, Rattia, Mötley Crueta...
Minulla ei ole lämmin suhde mihinkään näistä bändeistä. Nimien näkeminen herättää väistämättä ja aina muistikuvia koulun pihalta tai tunneilta, joilla sai kuulla, nähdä tai haistella mitä milloinkin. Harvassa ovat ne hyvät hetket, jotka pystyn yhdistämään heavy metaliin, varsinkaan sen 80-lukuiseen takatukkaversioon. Se on minusta aina ja kaikkialla koulukiusaajien musiikkia.

Tämä on ongelmallinen asenne. Pidän hip hopista (tosin sen 80-90-luvun taitteen gruuvaavasta versiosta tyyliin De La Soul, Eric B. & Rakim, en nykyisestä junnaavasti rytmikkäästä ja minimalistisesta suuntauksesta), mutta ihan yhtälaillahan se on koulukiusaajien musiikkia, varmasti varsinkin nykyinen suomi-rap. Saatan digata myös rockabillystä ja pidän siihen liittyvästä pukeutumistyylistä - mutta tarvitseeko joku esimerkkejä väkivaltaisista ja rasistisista diinareista?
On tietysti helpompi yhdistää negatiivisia mielikuvia musiikkiin, josta ei muutenkaan pidä. Tämä on banaali yleistys, mutta tosi. Olen koettanut. Olen pitänyt ja pidän edelleen Black Sabbathin kahdesta ensimmäisestä levystä. Muutamat heavy-klassikot (Steppenwolfin "Born To Be Wild", Uriah Heepin "Easy Livin'", Thin Lizzyn "Boys Are Back In Town") ovat ihan kelpo biisejä. Kyse ei myöskään ole siitä, ettenkö pitäisi kovaäänisestä rockista. Jonkun voi olla vaikea nähdä eroa jonkin ruotsalaisen Union Carbide Productionsin ja hevin väilllä (ja minua vaivaa suunnattomasti nähdä Iggy & the Stooges esiintymässä Iron Maidenin, Slayerin ja muiden hevibändien kanssa samalla keikalla), mutta minulle ero on itsestäänselvä.
Tämä tietysti määrittelee fanin: hänelle tyylisuunnan (tai bändin tai artistin tai levyn tai aikakauden) erot muista tyylisuunnista ovat itsestäänselviä, eikä niitä tarvitse selitellä.

Harhailen hiukan. Yritän lähestyä asiaa toiselta kannalta.
Olen elänyt identiteettini kannalta merkittävät vuodet kulttuurissa (tai aikakaudessa), jossa on sallittua sanoa inhoavansa jotakin, ilman perusteluja. Teini-iän ja varhaisen älykköiän (ikävuodet 16-22) ystävilleni ei tuottanut vaikeuksia sanoa, että jokin on naurettavaa, tylsää tai paskaa - perusteluja ei tarvittu. "Lukematta paskaa" on 80-luvun lopulla eläneiden tunnuslause - tai tässä tapauksessa oikeastaan "kuulematta paskaa".
Ja minä olen oppinut sen. Pitäisikö ehkä sanoa: olen imenyt asenteen kuin äidinmaidossa.
Tämä on punkin strategia. On sanottu, että rajojen rikkomisesta uhonnut punk pystytti musiikin tyylisuuntien välille ankarat rajat, joita ei sopinut ylittää. Punkkarit ja diinarit tappelivat pitkin 70- ja 80-lukua ja kyselivät epäselviltä tapauksilta, mitä nämä ovat, ja antoivat turpiin, jos olivat väärää ryhmää. Progen ja samaan syssyyn myös perinteisen, miehisen heavy metalin kuuntelu muuttui kielletyksi ja lopulta hyvin epäcooliksi toiminnaksi. Samaan kulttuuriin kuului myös se, että syntikoilla tehtyä musaa ei saanut diggailla: 80-luvun lopun punkia ja kantria yhteen naittanut kitararockkulttuuri painotti sitä, että ainoastaan kitaroilla ja rummuilla voi tehdä aitoa ja rehellistä musaa, aivan kuin se olisi instrumentista kiinni. (Tämä on tietysti syytä nähdä vastapainona saman ajan postpunkin, futurismin ja goottirockin esillä pitämälle epäaitouden ja feikkaamisen ideologialle, jossa roolit ja narrius olivat tärkeämpiä kuin aitous ja rehellisyys. Ja syntikat tärkeämpiä soittimia kuin kitarat.)
Olen itse päässyt monista näistä vastakkainasetteluista eroon (suostun jopa kuuntelemaan Duran Durania, pieninä annoksina tosin), mutta edelleen heavy metal on aidan toisella puolella, jossain tavoittamattomissa.

Nykyään tällaisia vastakkainasetteluja ei juuri löydä. Ihmiset voivat kuunnella ihan mitä tahansa, vanhoista Amerikan sisällissodan aikaisista lauluista Chemical Brothersiin ja takaisin. Moni voi soittaa omituista musiikkia improvisatorisissa akustisissa yhtyeissä, mutta hyräillä silti Modern Talkingin biisejä. 80-luvulla Dingoa ei yksinkertaisesti tietyissä piireissä kuunneltu, mutta nykyään tapaa useinkin fiksuja ihmisiä, joille Neumann on tärkeimpiä kotimaisia pop-säveltäjiä. (On tietysti totta, että hipster-kulttuurissa on sallitua naureskella esimerkiksi perinteistä, keski- ja alaluokille tarjottua rockfestarikulttuuria, jossa perinteistä rokkia veivaavien bändien säestämänä juodaan kaljaa ja mölytään.)
Tällaisessa ilmapiirissä on ihan turha tulla huutelemaan "jesss!", kun jonkun inhotun yhtyeen laulaja kuolee. Siitä saa vain inhot niskaansa - sekä syytteitä snobismista ja siitä, että halveksuu muita ja näiden makua. Siteeraan erästä Facebook-tuttavaani, joka kommentoi näin: "Vielä toistaiseksi en ole tavannut ihmistä, jolla olisi hyvän maun absoluuttiset kriteerit jumalallisena ilmoituksena hallussa, mutta paljon sinun laillasi harhaisia niin uskovia olen kyllä tavannut."
Tämä oli viiltävä kommentti ja se jäi kaihertamaan minua päiväkausiksi - ehkä se kaihertaa minua lopun ikääni. En tiedä, halusiko kommentoija aiheuttaa juuri tällaisen reaktion, ehkä temppuiluni Facebookissa olivat ärsyttäneet häntä jo äärirajoille ja iloitteluni Dion kuolemasta oli viimeinen pisara. Oli miten oli, vastasin hampaat irvessä, että tiedän, mistä hän puhuu, ja että olen yrittänyt tehdä asialle jotain ja kasvaa ihmisenä, etten pilkkaisi ja ivaisi toisten makua.
Mieleen muistui kerta lähes kymmenen vuoden takaa, kun nykyinen vaimoni, silloin vielä tuore tyttöystävä, kehui Catherine Breillatin Romance-elokuvaa, jota olin inhonnut (sittemmin olen pitänyt Breillatin elokuvista). Haukuin sen pystyyn sillä seurauksella, että tyttöystäväni alkoi itkeä. Varmasti hän poti myös huonoa omatuntoa siitä, ettei osaa katsoa elokuvia oikein.
On turha tällaisen jälkeen selittää, että ei tarkoittanut aiheuttaa tällaista reaktiota, että enemmänkin halusi vain tarjota valistusta, kommentteja, rakennuspuita. Sellaiseen pystyynhaukkuminen ei ole ehkä paras mahdollinen tapa.
Muistin myös toisen, vielä aiemman kerran, jolloin olin iloinnut inhoamani taiteentekijän kuolemaa. Olin ystäväni luona ja televisio oli päällä. Uutistenlukija kertoi, että suosittu jännityskirjailija Alistair MacLean on kuollut. Sanoin "jesss!" (Tai tuskin sanoin, koska tuo fraasi tuli käyttöön vasta 2000-luvulla - mutta hihkuin kuitenkin.)
Tuo hetki tuli mieleeni, kun postitin ilosanomani Dion kuolemasta. Enkö ole muuttunut? Olenko edelleen sama idiootti, joka iloitsee toisen ihmisen kuolemasta? Voinko tehdä vielä samanlaisia typeryyksiä kuin 14-vuotiaana?

Oli miten oli, tuossa hetkessä näkyi se kulttuurinen koodisto, jonka olin vaistomaisesti oppinut. Alistair MacLean oli tylsimysten kirjailija, jonka kirjojen ääreen ei olisi kenenkään tarvinnut vaivautua. Hänen kirjojaan oli 80-luvulla joka puolella ja ne alkoivat olla riesa (tähän väliin pitää sanoa, että myin vanhoja kirjoja Porin torilla kesäisin 80-luvun lopussa ja törmäsin tähän ilmiöön varsin kouriintuntuvasti).
Olin lukenut MacLeaneja aiemmin 11-12-vuotiaana ja ilmeisesti pitänytkin niistä, mutta sitten aloin liikkua Porin suppeissa älykköpiireissä ja alkoi hävettää, että olin lukenut jotain sellaista. Sama kävi monien muidenkin kirjailijoiden suhteen: Agatha Christie piti vaihtaa Raymond Chandleriin (olen edelleen sitä mieltä, että Christien kirjat ovat tylsiä) ja Alistair MacLeania piti dissata. Sellainen voi olla osa jonkun kasvuprosessia eikä sitä tule liian helposti ja nopeasti pitää esimerkkinä opportunistisesta luonteesta. Kasvuprosessiin taas kuuluvat olennaisesti ylilyönnit. (Ehkä prosessi on minulla vielä kesken.)

Paradoksaalista tässä on se, että toimitin vuosia myöhemmin hakuteoksen trillerikirjailijoista ja halusin itse tehdä Alistair MacLeanista hakusanan. Olin jopa hiukan ällistynyt: sellaiset kirjat kuin Loputon yö ja Pelko on aseeni ovat huippujännittäviä, hyvin rakennettuja kirjoja, joiden kirjoittajaa ei olisi tullut dissata. (Paitsi ehkä tasaisesti huonontuneesta tuotannosta.)
Minun pitäisi ehkä tehdä Diolle ja muulle heavy-musiikille samoin.
En vain pysty. Kuuntelin muutamia Dion biisejä Spotifysta Facebook-kohun (sic) jälkeen. Hyvä on: "Holy Diverissa" on ihan menevä kitarariffi ja Dio on hyvä laulaja, mutta en silti lämmennyt. Mahtipontiseksi muuttuessaan musiikki kävi tylsäksi; jaksoin lopulta kolme biisiä.
Ehkä kokeilen joskus taas. Tai sitten en.

Palaan vielä siihen, että kulttuuri on muuttunut ja dissaaminen on tullut halveksittavaksi toiminnaksi.
En totu siihen. Minulle on ollut älyllinen shokki huomata, että joku fiksu ihminen, jota voin arvostaa, kuuntelee heavya. Hyvän ystäväni Niko-Matin 30-vuotissynttäreillä soitettiin Iron Maidenia ja kaikki jorasivat hullun lailla - myös minä. (Siinä vaiheessa irtosin siis ironikon ja snobin kaavustani - vaikka Iron Maidenin soittaminen bileissä, joissa aiemmin oli soitettu Alice Coltranea, on tietysti itsessään ironinen ja snobistinen kommentti. Pakko sanoa, että mieluummin ja taitavammin jorasin Sonicsien "Psychoa" ja sen mielettömiä rumpubreikkejä.) Kaikki käyvät AC/DC:n konsertissa ja rakastavat juuri sitä, että musiikki ja show eivät muutu. (Sanooko joku, että rock voi olla muutoksen voima?)
Mutta ennen kaikkea kaikki surivat Ronnie James Dion kuolemaa.
Kaikki paitsi minä.
Minulle hänen kuolemansa oli loppujen lopuksi ja oikeasti yhdentekevä. Jokin säädyllisyyden puute esti minua jättämästä typerän jesss!-huutoni postittamista Facebookiin, vaikka oikeasti minun olisi vain pitänyt sanoa "jaa" ja jatkaa elämääni. Nyt kirjoitankin sen sijaan tätä tekstiä.
Mutta käsi sydämelle. Jos kuollut olisi ollut Modern Talkingin laulaja, moniko olisi loukkaantunut samalla tavalla, jos olisin huutanut "jesss!"?
Siinä tapauksessa tosin olisin todennut "jaa" ja jatkanut elämääni. Se tietysti osaltaan todistaa heavyn voimaa - jokin ärsyttää niin paljon että siitä ei voi olla jauhamatta. En vain pääse eroon siitä ajatuksesta, että juuri se sama voima sai eräitä ihmisiä käymään minuun fyysisesti käsiksi.

Mutta ei tämä ole vieläkään tällä käsitelty. Jäin miettimään, että koko tämä typerä tapaus kertoo jotain 2000-luvusta, Facebookista ja sosiaalisista medioista ylipäätään.
Dio-huudahdukseni olisi sopinut baari-iltaan (joukko ironisia hipstereitä riemuitsee, kun vanhaa väsynyttä maailmaa edustanut rockkukko kuolee) tai koti-iltaan. Vaimoni olisi ymmärtänyt, jos olisin television ääressä todennut: "Huh, päästiinpä siitäkin." Ehkä hän olisi kysynyt, mitä minulla on Dioa vastaan, ja asia olisi kuitattu sillä, että olisin sanonut, että se oli koulukiusaajien suosikkilaulaja.
Mutta Facebookissa asia sai suurempia merkityksiä. Sosiaalinen media riisuu meiltä kaikki tulkintakehykset ja viestimme näyttäytyvät puhtaina, pelkästään niinä itsenään. Kun huudahdan "Dio kuollut: jesss!" noin 700 ihmisen edessä, se näyttää juuri siltä: kuin olisin oikeasti ollut iloinen Ronnie James Dion kuolemasta. Oikeassa ympäristössä eleessä olisivat näkyneet ensinnäkin se, että Dion logo ja maine ovat osa koulukiusaamistraumaani, ja toiseksi se, että olen kasvanut punkin jälkeisessä väheksymisen ja snobismin kulttuurissa. Facebook-heitto on historiaton, se ei kerro mitään puhujastaan. Se ei kanna historiaansa mukanaan.
Tietysti opimme tuntemaan vähitellen Facebook-frendimme, vaikka he eivät olisikaan fyysisiä tuttavuuksia. Opimme, mistä on kyse, kun he käyttävät ironiaa, ja erotamme ne hetket, jolloin he ovat tosissaan. Tai sitten emme. Monet vanhemmat Facebookin käyttäjät kiroavat statuspäivityksissä esiintyvän ironian alimpaan helvettiin, vaikka Facebook mediana houkuttelee juuri ironiaan, merkitysten ja vastaanottavan yleisön vähättelyyn.
Snobismi ja ironia tietysti kulkevatkin käsi kädessä. Ainoa, joka tuntui ymmärtävän jesss!-huudahdustani, oli ystäväni, jonka suhde elämään on pelkästään ironinen. Hän puolusti huonoa makua ja huonoa huumoria.
Mutta nehän eivät toimi, jos viestin vastaanottaja ei tiedä, mitä odottaa.

Suomen Nuggets

Edellinen teksti oli johdatusta tähän: innostuin joskus 90-luvun lopulla, kun olin saanut käsiini Rhinon julkaiseman upean nelilevyisen boksin Nuggets (jossa siis mukana alkuperäinen Lenny Kayen toimittama Nuggets vuodelta 1974 [?]), laatimaan listaa Suomen vastaavaksi kokoelmaksi. Se on ilmestynyt ystäväni pHinnin nettisivustolla pHinnWebissä, jossa siihen on yhdistetty pHinnin ja jonkun toisenkin listoja - nythän näyttää siltä, että meistä riippumatta Tommi Uschanow on koonnut vastaavan listan ja että se peräti ilmestyisi kahden tai kolmen levyn kokoelmana. Oli miten oli, tässä alkuperäinen memoni.

Finnish Nuggets

Charlies: Taiteen kritiikistä (1969)
Suomen rajuin 60-luvun bändi teki musiikin yhteen maailman huonoimmista elokuvista, Julisteenliimaajiin. Siitä on peräisin puhemies Maota pelottomasti siteeraava ralli Taiteen kritiikistä: studiossa sanat kuulemma luettiin suoraan Maon punaisesta kirjasta. Rokkibiisinä Taiteen kritiikistä on kuitenkin esimerkillisen tarttuva - kappale oikeastaan esittelee Charliesin parhaimmillaan.

Pekka Streng: Pieni perhonen (1972)
Nuorena kuollut ja kulttimaineeseen noussut Streng mielletään proge-esiintyjäksi, mutta tsekkiläiseen lastenlauluun tehty kevyt kantrivaikutteinen pophelmi kelpaa erikoisemmankin kaman sekaan. Ainakaan tässä ei ole tyypillisen progen helmasyntejä: loputtomia kitarasooloja, käsittämättömiä sointukulkuja, korkealta valittavaa laulua.

Incense: Sookie Sookie (1969)
Tällaista Suomi-rock olisi voinut olla! Remun ja Albert Järvisen luotsaama bändi mättää sen verran kovaa punksoulia, että voitaisiin olla jossain Los Angelesissa tai Chicagossa vuonna 1966. Levyttä jääneen bändin biisi löytyy Jee jee jee -levyltä.

Magyar: Saastepilkku (1970)
Progeahan tämä kai on, mutta menköön nyt: raju komppi, hyvä riffi ja torvifillit tekevät kappaleesta rokkaavamman kuin mitä suomalainen rock tuohon aikaan muutoin oli. Varkautelainen Magyar horjutti vähän aikaa Suomi-rockin Helsinki-keskeisyyttä, mutta vain vähän aikaa ja yhtye tekikin vain yhden LP:n.

Ferris: Black Friday (1971)
Dave Lindholmin vanha bändi pistelee lyhyessä (1:37) biisissä rockia poikki ja pinoon: Black Friday on jopa omituinen eikä mitään porvarillista kolmen soinnun bluesia, josta Lindholmin bändit on sittemmin opittu tuntemaan.

Hurriganes: My Only One (1975)
Suomalaisen rockin ainoa täysiverinen klassikkobändi ei enää oikein kuuluisi tähän kokoelmaan, mutta kappalevalinnan takia se on enemmän kuin suositeltavaa: My Only One on Jim and the Beatmakersien vanha hitti. Kaksi vuosikymmentä suomalaista rockia kohtaa toisensa ja tuloksena on helmi. Cisse Häkkinen laulaa yllättävän kauniisti.

Porkkanas Unlimited: Come On (Let the Good Times Roll) (1969)
Bändi ei levyttänyt: mikä harmi! Tämähän on Suomen MC5 - pitelemätöntä punkmeininkiä, jossa kitaraa revitellään niin kuin huomisella ei olisi mitään väliä. Haukiputaalainen bändi voitti popin Suomen mestaruuden Vaasan Kesän yhteydessä 1969. Radiotallenne löytyy levyltä Jee jee jee.

Jim Pembroke & the Beatmakers: I Ain't Got You (1965)
Tyylikästä, joskin hiukan haurasta rhythm & bluesia soittavasta bändistä tuli sittemmin Jormas, mutta se on jo toinen tarina. I Ain't Got You on lyhyt ja iskevä ralli, joka ei häpeä ollenkaan samanaikuisten englantilaisten viritelmien seurassa. Viimeinen iskevyys tuntuu kuitenkin uupuvan. Tv-tallenne löytyy edellisen tapaan Jee jee jee -levyltä.

Jussi & Eero: Mosse (196?)
Teinirockabillya? Lapsigaragea? Mitä hyvänsä tämä esitys onkin, niin taatusti se on suomalainen jytän historiaa: Renegadesien kulttiklassikko Cadillacin melkein sisäistynytkin versio, jossa laulaja - kumpi pojista se on? - kuiskaa sanat kähisten niin seksikkäästi kuin teini-ikäinen suomalainen 60-luvun poika vain voi.

Sparta: On mulla kitara (?) (1975?)
Erittäin huonosti soittava esipunkbändi, jossa kitarat särisevät ja surisevat ja rummut kolisevat ja laulu (asialla Suomen virallinen astrologi Markku Manninen!) on huonosti artikuloitua käninää, mutta meno on kova. Pienellä tuottamisella ja harjoittelulla tästä olisi tullut Suomen ensimmäinen punkyhtye. [Tämä on taatusti harvinaisin nauhoite tässä porukassa: tunnen mainitun Markku Mannisen pikkuveljen ja hän tätä joskus minulle nauhoitti. Ei ehkä ylittäisi julkaisukynnystä sittenkään.]

Suomen Talvisota 1939-1940: Kasvoton kuolema (1968)
Yksi kaikkien aikojen parhaista suomalaisista rockbiiseistä, joka ylittää reippaasti bändin 50- ja 60-luvuista lähtevät vaikutteet, melodiat ja kappalerakenteet (tässä raju genevincentmäinen stop-break -rakenne). Jarkko Laineen sanoitus menee tavanomaisen psykedeelisyyden yli ja ohitse: tässä on tavoitettu kokonaisen sukupolven populaarikulttuuriset ja poliittiset kiintopisteet ja annettu niille pistämätön surrealistinen hahmotus.

Muksut: Kun silmä sumenee (1967)
Pentti Saarikoskea ja muita moderneja suomalaisia runoilijoita esittänyt lauluorkesteri rokkaavimmillaan ja psykedeelisimmillään: kitara- ja rumpubreikit antavat biisille ylimääräistä potkua ja Anselm Hollon sanoitus tavoittaa sfäärejä, joita perinteinen runosanoitus ei välttämättä saavuttaisi. "Silloin miehen nenä kattoon yltää eikä maailma tunnu enää miltään."

Keskeneräinen rock-teksti

Olen rockin suuri ystävä, varsinkin kovaäänisen rockin (MC5, Stooges, Black Keys, Sonics), mutta en ole juuri koskaan kirjoittanut rock-musiikista. En tiedä miksi. Tässä yritelmän alkua - en enää muista, mihin tämän oli tarkoitus tulla. (On kyllä mahdollista, että tästä tuli jonkin sortin artikkeli Turun Ylioppilaslehteen 90-luvun lopulla.)

nuggets ja rock

Rock on 2000-luvun lähestyessä alkanut enenevässä määrin läpäistä koko yhteiskuntaa. Siitä on tullut sen keski-ikäistyessä hyvinkin tavallista, keskinkertaista ja keskiluokkaista kulttuuria. Sen kapinallisuusarvo on nykyisellään hyvin vaatimaton - joku Marilyn Manson kertoo vain siitä, kuinka puritaarinen ja epäseksuaalinen kulttuuri Yhdysvalloissa yhä vallitsee. Missään muualla Manson ei herätä minkäänlaisia intohimoja.

Rock on kuitenkin samalla koko ajan alkanut jakaantua hyvin pieniksi alalajeiksi - vielä 80-luvulla pärjättiin pitkälti vanhalla rockabilly, pop, punk, heavy ja proge -jaottelulla. Lopullisesti asiat sekoitti 90-luku (vaikka prosessi käynnistyi jo 80-luvun lopulla), jolloin syntyivät sellaiset musiikkisuunnat kuin grunge, electronica, acid jazz, big beat, postrock, ambient ja monet muut. (Suurin osa jaotteluista on keinotekoisia eikä ainakaan termi 'postrock' sinänsä tarkoita mitään muuta kuin sitä, että bändi ei välttämättä sovi vanhoihin lokeroihin.) Vanhoja lajityyppejä kierretään uusien välissä - näin ska, 60-lukuinen stemmalaulupop, 70-luvun disko (joka on tullut takaisin jo kaksi kertaa) ja 80-luvun uuden aallon jälkeinen pop (Duran Duran) ovat käyneet levylautasillamme jo moneen otteeseen. Nyt näyttää taas kerran siltä, että trendi kulkee akustiseen ja jopa folkiin suuntaan - Gomez on tästä hyvä esimerkki. Powerpop, joka on hyvin laaja-alainen lajityyppi ja pitää sisällään kamaa 70-luvun alun purkkapopista (1910 Fruitgum Co., Ohio Express) ja punkin jälkeiseen jenkkipopiin (Greg Kihn, Plimsouls), on ilmeisesti seuraava kierrätystrendi, vaikka trendi powerpop ei ole koskaan ollutkaan.

Nykyisessä tilanteessa ei kannata enää puhua jostain rockin alalajista, vaan riittänee, kun puhuu pelkästä rockista. Sanasta on kokonaan jo pudonnut pois jonkinlaista hyvää meininkiä tarkoittava -and-roll -liite pois.