Seksipokkarit ja lesbonaisten lukijakokemukset

Naistenpäivän kunniaksi lesbopokkareita koskeva pätkä tulevan kirjani Pulpografia Erotica johdantoartikkelista. Teos johdattelee lähinnä amerikkalaisten seksipokkarien outoon ja sekavaan maailmaan ja sisältää kirjoittajaesittelyt useasta kymmenestä kirjailijasta, joiden teoksia on suomennettu 1960- ja 1970-luvuilla. (Pari on 1980-luvun puolelta.) Kuten nimi kertoo, Pulpografia Erotica on jatkoa esikoisteokselleni Pulpografia (2000) ja sen jatko-osalle Pulpografia Britannica (2014). Olen päättänyt saada keskeneräiset kioskikirjallisuushakuteokseni valmiiksi muutaman seuraavan vuoden sisällä, vaikka välillä tuntuu, että aika on ajanut tematiikan ohitse. 

Seksipokkareilla oli poliittista ulottuvuutta, jota ei helposti tule ajatelleeksi. Esimerkiksi afroamerikkalainen feministi- ja lesboaktivisti Donna Allegra on kirjoittanut, että 1960-luvun pornografia muovasi hänen seksuaalista identiteettiään monin tavoin. Allegran oman kertoman mukaan hän käytti kovaa heteroseksuaalista pornoa masturbaatiokirjallisuutena ja lesbokuvauksia sisältäviä kirjoja pehmopornofantasioiden lähteenä. Jo teini-ikäisenä hän kolusi kioskien ja kirjakauppojen epämääräisimpiä nurkkia, ja jos hän vain olisi kehdannut, hän olisi tilannut kirjoja suoraan kustantajilta – mutta silloin vanhemmat olisivat saaneet tietää. 1950-luvun Yhdysvallat oli kuitenkin vanhoillinen ja ahdasmielinen maa, jossa homoja voitiin erottaa valtion työpaikoista vain, koska heitä saatettiin kiristää. Kaapista tuleminen ei ollut mahdollista. 

Allegran ensimmäinen kosketus pornopokkareihin oli Joan Ellisin Summer Camp. Kirja oli osunut Allegran silmiin high schoolin alaluokilla. Myöhemmin Allegra kertoo lukeneensa muun muassa March Hastingsia, Sloan Brittainia, Randy Salemia, Dallas Mayoa ja Sheldon Lordia (toisin sanoen Lawrence Blockia). Ann Aldrichin eli Vin Packerin lesbokirjojen päähenkilöitä Allegra sanoi kavahtaneensa, sillä tämä kuvasi lesboja ilkeämmin kuin heterokirjailijat, vaikka oli itse lesbo. Allegra oppi tunnistamaan oikeanlaiset kirjat siitä, että niiden nimissä tai kansikuvauksissa käytettiin sellaisia sanoja kuin ”unnatural”, ”strange” tai ”perverted”. Saman ovat kertoneet monet muutkin lukijat.

Samantyyppisistä kokemuksista on kertonut myös kirjailija Ann Bannon, jonka oikea nimi on Ann Weldy. Vuonna 1932 syntynyt Bannon tunnetaan varsinkin lesbopiireissä hyvin vuosina 1957–1962 kirjoittamastaan Beebo Brinker -sarjasta, jossa hän kuvaa neljän nuoren naisen elämää sodanjälkeisessä Yhdysvalloissa. Bannonin kirjat, jotka julkaisi suuri pokkarikustantamo Fawcett, poikkesivat monista muista ajan lesbokirjoista siinä, että niissä päähenkilöille kävi hyvin ja he onnistuivat elämään sellaista elämää kuin halusivatkin, toisin sanoen suhteessa toisen naisen kanssa. Bannon ei siis joutunut samaan tilanteeseen kuin saman sukupolven toinen lesbokirjailija, Vin Packer, joka oli 1950-luvun alussa joutunut päättämään omat lesbokirjansa synkeissä sävyissä, ettei häntä ja kustantajaa päästäisi syyttämään moraalittomuudesta.

Ann Bannon on haastatteluissa, esimerkiksi Andrew Netten toimittamassa artikkelikokoelmassa Beat Girls, Love Tribes and Real Cool Cats (2016), kertonut siitä, miten nimenomaan kioskipokkarit tarjosivat hänelle mahdollisuuden kirjoittaa omasta seksuaalisuudestaan ja hänen lukijoilleen mahdollisuuden lukea toisten lesbonaisten elämästä. Bannonin ja muiden lesbokirjat kertoivat lukijoille, etteivät he olleet yksin, että oli muitakin lesboja. Bannoninkaan tapauksessa elämä ei ollut yksinkertaista: hän oli kirjoja kirjoittaessaan naimisissa ja hänellä oli kaksi lasta eikä hänen miehensä hyväksynyt hänen kirjojaan (palkkioshekit kuulemma kelpasivat). Bannon kuitenkin päätti kestää siihen asti, että lapset kasvaisivat isoiksi. Bannon on itsekin kertonut, että olisi tarvinnut opaskirjaa omaan lesbouteen. Hän ja miehensä erosivatkin 1980-luvulla, jolloin uudet lesbokustantamot julkaisivat Bannonin romaaneja uudestaan. Niistä on ilmestynyt useita uusintapainoksia myöhemminkin.

Allegran ja Bannonin kertomukset ovat kiinnostavia esimerkkejä siitä, että 1950- ja 1960-lukujen erotiikka ja pornografia ovat olleet tärkeätä kirjallisuutta. Vain sen avulla monet amerikkalaiset ja englantilaiset lukijat ovat voineet muodostaa itselleen käsityksen siitä, mitä on olla homo tai lesbo. Allegra kertoo tajunneensa, että kirjojen tarjoama kuva ei ole kokonainen, mutta silti hän löysi aina välillä osia itsestään kirjojen sivuilta. Vasta 1970-luvulla alkoi ilmestyä enemmän lesbojen itsensä kirjoittamaa ja kustantamaa, ”oikeaa” lesbokirjallisuutta. Siihen asti oli tyytyminen useimmiten heteromiesten kirjoittamiin (ja myös heille kirjoitettuihin) kirjoihin. Yhtenä muutoksen airuena on nähty niin sanotut Stonewallin mellakat vuonna 1969, joita on usein pidetty homojen kansalaisoikeusliikkeen lähtöliikkeenä. Muutos oli kuitenkin myös alan sisäinen, kuten aiemmin on huomattu: kirjailijat, jotka olivat usein itsekin homoseksuaaleja tai muuten seksuaalisesti liberaaleja, saivat kustantajansa avaamaan uusia linjoja. 

Pääteokseni ja sen unohtuneet jälkisanat sekä lähdeluettelo

Kun on oma kustantajansa, niin ei aina tule ajatelleeksi kaikkea, mitä kaupallisten kustantajien kustannustoimittajat miettivät. Tajusin nimittäin, kun selasin uutta kirjaani, Helmivyön kautta julkaisemaani artikkelikokoelmaa Kovaa kyytiä ja kaunokaisia, että siinä olisi pitänyt olla mukana jonkinlaiset jälkisanat sekä lähdeluettelo. Kirjasta tulee vähän orpo olo, kun viimeinen tekstisivu on samalla kirjan viimeinen sivu (kirjassa on siis täsmälleen neljällä jaollinen määrä sivuja); tajusin, miksi Avaimen kustannustoimittaja aikoinaan ehdotti minulle, että aiemmin ilmestyneeseen teokseeni Sotaa, sutinaa ja seikkailuja voisi tehdä jälkisanat, vaikka pidin ajatusta vähän keinotekoisena ja turhana.

Mitään en voinut asialle oikein tehdä, koska Kovaa kyytiä ja kaunokaisia oli jo ilmestynyt - hiukan nihkeästi suhtaudun ajatukseen, että tekisin kirjasta uuden version ja lataisin sen BoD:n palvelimelle, koska jokainen latauskerta maksaa. Mutta sitten ajattelin, että voin kirjoittaa jälkisanat blogiin ja kasata lähdeluettelon tänne.

Tässä siis toisin sanoen Kovaa kyytiä ja kaunokaisia -teoksen jälkisanat sekä lähdeluettelo:

Lopuksi 

Olen määritellyt kirjani alaotsikoksi "kirjoituksia lajityyppikirjallisuudesta". Mietin pitkään, olisiko se voinut olla "kirjoituksia kioskikirjallisuudesta", koska sitä suurin osa kirjoituksista kuitenkin käsittelee: nopeasti luettavaa ja pois heitettävää kertakäyttökirjallisuutta. Kyse on kuitenkin samoista lajityypeistä kuin muussakin, ehkä arvokkaammin (lue: kovissa kansissa) julkaistussa viihdekirjallisuudessa, ja samoja lajityyppejä ovat käyttäneet myös monet tunnustetut arvokirjailijat. Oman artikkelinsa tai artikkelikokoelmansa paikka olisi tutkia kaikkia niitä yhtymäkohtia, joissa korkeakirjallinen kulttuuri on koskettanut kioskikirjallisuutta tai toisinpäin - esimerkiksi Paul Austerin New York -trilogiassa tai 1960-luvun kokeellisessa pornografiassa, jota kirjoittivat vuoden 2016 viimeisenä päivänä kuolleen David Meltzerin kaltaiset vastakulttuuriset hahmot.
Kovaa kyytiä ja kaunokaisia on myös jonkinlainen vastaus niille, joille kioskikirjallisuus merkitsee lähtökohtaisesti jotain huonoa ja kelvotonta, jota voi lukea vain ironisesti. Teosta viimeistellessäni eräs kollega lähetti minulle viestin ja kysyi, tiesinkö sen-ja-sen tuotteliaan omakustannekirjailijan, jonka teokset vilisevät kirjoitus- ja kielioppivirheitä. Kollegani oli ajatellut, että pulp-kirjallisuuden tuntijana olisin kiinnostunut. Toivottavasti Kovaa kyytiä ja kaunokaisia kuitenkin osoittaa, että niin sanottu pulp-kirjallisuus on ammattitaitoisten ja usein näkemyksellistenkin kirjailijoiden tekemää kirjallisuutta, joka on vaikuttanut muun kirjallisuuden historiaan suuresti. Esimerkiksi kovaksikeitettyä dekkaria monine elokuvista tuttuine kliseineen ei olisi ilman pulp-lehtiä.
Tarkoitukseni ei ole suhtautua kioskikirjallisuuteen nostalgisesti (vaikka varmasti kyse on siitäkin, katseesta maailmaan, jossa kirjoittamalla eläminen oli erilaista kuin nykyään ja jossa mitä tahansa kirjaa saatettiin myydä kymmeniä tai satoja tuhansia kappaleita). Kioskikirjallisuus sellaisena kuin se kirjan sivuilla esiintyy on suurin piirtein kadonnut kokonaan ja osittain muuttunut pastissiksi, mutta sen perään ei kannata haikailla. Maailma on peruuttamattomasti muuttunut, mutta menneen maailman jäljet näkyvät meidän maailmassamme - elokuvissa, peleissä, muodissa, kuvituksessa, mainoksissa, uusissa kirjoissa -, joten niistä on syytä olla tietoinen.
Kyse ei ole myöskään käänteisestä elitismistä, jossa kioski- tai ylipäätään viihdekirjallisuus olisi lähtökohtaisesti parempaa kuin korkeakirjallisuus, vaikka joissain kohdissa kirjallisuudenhistoriaa kioskeissa myyty halpistuote on voinut olla kapinallisempaa tai kriittisempää kuin kaanoneihin hyväksytty kaunokirjallisuus. Toivottavasti tällaiset kohdat näkyvät tässä teoksessa, vaikka ne eivät olekaan sen pääpointti.

***

Kovaa kyytiä ja kaunokaisia on eräällä tavalla pääteokseni, koska siihen on vuodattunut lähes kaikki, mitä olen erilaisesta genrekirjallisuudesta ja kioskikirjallisuudesta vuosien varrella kirjoittanut. Montakaan genreä ei jää käsittelemättä - isoin puute on tietenkin naisille tarkoitettu romantiikka, mutta siitä ei ole maailmanlaajuisestikaan monta tutkimusta olemassa. Akateemista kiinnostusta naisten romantiikkaan on ollut olemassa aina Janice Radwayn kirjasta Reading the Romance (1984) alkaen, mutta akateeminen tutkimus ei ole koskaan ollut kauhean hyvä kertomaan jonkin kirjallisuuden alalajin historiasta (eikä se usein ole ollut sen tarkoituskaan). Lisäksi akateemikot mielellään viihdettä tutkiessaan käsittelevät jotain omaa suosikkiaan eivätkä työnnä käsiään mutaan, jolloin naisten romantiikaksi riittäisi vaikka Helen Fielding ja sadat ja tuhannet Harlequin-kirjat jäisivät vaille paneutunutta tutkijaansa.
Kirjassa ei ole myöskään suomalaista aineistoa. Sitä käsittelen teoksessani Sotaa, sutinaa ja seikkailuja, joka ilmestyi vuonna 2014 Avaimen julkaisemana. Siinä on myös pari artikkelia romanttisesta kirjallisuudesta esimerkiksi Lea Lyytikäisen tuotannossa. Kovaksikeitettyä dekkaria - lempilajityyppiäni - olen käsitellyt niin ikään Helmivyön julkaisemassa teoksessa Epämiellyttäviä päähenkilöitä, joka näin on toinen sisarteos käsillä olevalle kokoelmalle.
Ehkä näitä kaikkia tulen vielä käsittelemään erinäisissä teoksissa. Suomalaisen populaari- tai kioskikirjallisuuden historia on edelleen kirjoittamatta muutamista suppeammista yrityksistä huolimatta, mutta esimerkiksi Tapani Bagge on tehnyt hyvää työtä esitellessään unohdettuja dekkaristeja Ruumiin kulttuuri -lehdessä (kirjoituksista osa on koottu teokseen Vaaran viehätys).

Turussa 4.1.2017
Juri Nummelin

Lähdeluettelo (ei ole täydellinen, osa kirjassa olevista tiedoista on niin hyvin imeytynyt selkärankaani, etten enää tiedä, mistä ne ovat alun perin lähtöisin)

Mike Ashley: The Time Machines. The Story of the Science-Fiction Pulp Magazine from the beginning to 1950. Liverpool University Press 2000.
Mike Ashley: Transformations. The Story of the Science-Fiction magazines from 1950 to 1970. The History of the Science-Fiction Magazine, Volume II. Liverpool University Press 2005.
The BFI Companion to Crime. Ed. by Phil Hardy. Cassell 1997.
The BFI Companion to the Western. Ed. by Edward Buscombe and Christopher Brookeman. Andre Deutsch & BFI 1993.
The Big Book of Noir. Ed. by Ed Gorman, Lee Server & Martin H. Greenberg. Carroll & Graf 1998.
Thomas L. Bonn: UnderCover. An Illustrated History of American Mass Market Paperbacks. Penguin 1982.
John G. Cawelti: Adventure, Mystery, and Romance. Formula Stories as Art and Popular Culture. University of Chicago Press 1976.
John G. Cawelti & Bruce A. Rosenberg: The Spy Story. The University of Chicago Press 1987.
Raymond Chandler: Se murhaa joka osaa, teoksessa Chandler: Helmistä on vain harmia. Kolme rikoskertomusta sekä essee. Suom. Eero Huhtala. WSOY 1971.
John Conquest: Trouble Is Their Business. Private Eyes in Fiction, Film and Television 1927-1988. Garland Publishing 1990.
Michael L. Cook: Mystery, Detective, and Espionage Magazines. Greenwood Press 1983.
William L. DeAndrea: Encyclopedia Mysteriosa. A Comprehensive Guide to the Art of Detection in Print, Film, Radio, and Television. Prentice Hall 1994.
John Dinan: The Pulp Western. A Popular History of the Western Fiction Magazine in America. Borgo Press 1981.
John Dinan: Sports in the Pulp Magazines. McFarland 2009.
The Encyclopedia of Science Fiction. Ed. by John Clute & Peter Nicholls. Orbit 1993. (löytyy nykyään myös netistä)
Film Noir. Ed. by Alain Silver & Elizabeth Ward. Secker & Warburg 1979. (useita uusia painoksia)
Ron Goulart: The Dime Detectives. Mysterious Press 1988.
The Hardboiled Dicks. An Anthology and Study of Pulp Detective Fiction. Ed. by Ron Goulart. Pocket Books 1965.
Philip Harbottle - Steve Holland: Vultures of the Void. Borgo Books 1992.
Foster Hirsch: The Dark Side of the Screen: Film Noir. Da Capo 1981.
Steve Holland: The Mushroom Jungle. A History of Postwar Paperback Publishing. Zeon Books 1993.
Allen J. Hubin: Crime Fiction 1749-1980. Garland 1984 (ja myöhempiä painoksia).
Robert Lesser: Pulp Art. Gramercy 1997.
Murder Off the Rack. Critical Studies of Ten Paperback Masters. Ed. by Jon L. Breen & Martin H. Greenberg. Scarecrow Press 1989.
James Naremore: More Than Night. Film Noir in its Contexts. University of California Press 1998.
William F. Nolan: The Black Mask Boys. Masters in the Hard-Boiled School of Detective Fiction. William Morrow 1985.
Jess Nevins: The Pulps: A Yearly Guide. CreateSpace 2016.
Juri Nummelin: Kuudestilaukeavat. Amerikkalaisia länkkäripokkareita suomeksi. BTJ 2004.
Juri Nummelin: Pulpografia. Amerikkalaisia kioskidekkareita suomeksi 1936-89. Suomen dekkariseura 2000.
Juri Nummelin: Pulpografia Britannica. Brittiläisiä kioskidekkareita suomeksi 1944-1992. Turbator 2014.
Juri Nummelin: Viidestilaukeavat. Länkkärinovelleja lukemistolehdistä. Suomen länkkäriseura 2005.
Geoffrey O'Brien: Hardboiled America. The Lurid Years of Paperbacks. Van Norstrand Reinhold 1981.
Adam Parfrey: It's a Man's World. Men's Adventure Magazines, the Postwar Pulps. Feral House 2003.
The Penguin Encyclopedia of Horror and the Supernatural. Ed. by Jack Sullivan. Viking 1986.
Pohjoisamerikkalaisia lännenkirjailijoita. Toim. Juri Nummelin. BTJ 2005.
Bill Pronzini: Gun in Cheek. A Study of "Alternative" Crime Fiction. Mysterious Press 1982.
Bill Pronzini: Son of Gun in Cheek. Mysterious Press 1987.
Pulp Friction. Ed. by Michael Bronski. St. Martin's 2003.
The Pulps. Fifty Years of American Pop Culture. Ed. by Tony Goodstone. Chelsea House 1970.
Matti Salo: Seinä vastassa. Johdatus Hollywoodin mustan elokuvan, film noirin, lähteille. Suomen elokuva-arkisto 1982.
Piet Schreuders: The Book of Paperbacks. A Visual History of the Paperback. Virgin 1981.
Science Fiction. Toim. Juhani Hinkkanen, Kai Ekholm ja Esko Lius. Kirjastopalvelu 1990.
Lee Server: Danger Is My Business. An Illustrated History of the Fabulous Pulp Magazines, 1896-1953. Chronicle Books 1993.
Lee Server: Over My Dead Body. The Sensational Age of the American Paperback: 1945-1955. Chronicle Books 1994.
Lee Server: The Encyclopedia of Pulp Fiction Writers. Checkmark Books 2002.
Sin-A-Rama. Sleaze Sex Paperbacks of the Sixties. Ed. by Adam Parfrey, Earl Kemp et al. Feral House 2005.
St. James Guide to Crime and Mystery Writers. Ed. by Jay P. Pedersen. St. James 1996.
Susan Stryker: Queer Pulp. Perverted Passions from the Golden Era of Paperback. Chronicle Books 2001.
Twentieth Century Science Fiction Writers. Ed. by Curtis C. Smith. St. James 1986.
Twentieth Century Western Writers. Ed. by James Vinson. Macmillan 1982.
Weasels Ripped My Flesh! Two-Fisted Stories From Men's Adventure Magazines. Ed. by Bob Deis & Wyatt Doyle. New Texture 2013.

Turhanaikaista nippelitietoa, eli pulp-tilastoja

Uudessa kirjassani Pulpografia Britannica käsittelen noin kahdeksaakymmentä brittiläistä (eli englantilaista, skottilaista ja irlantilaista; walesilaisia ei taida olla joukossa) kirjailijaa, joiden rikosromaaneja on suomennettu kioskikirjasarjoissa tai vastaavissa halvoissa viihdelukemistoissa. Kirjassa on kaksi kolmannesta vähemmän hakusanoja kuin esikoisteoksessani Pulpografiassa (2000), jossa esittelin noin 300 amerikkalaista kioskikirjailijaa. Kirjat ovat kuitenkin suurin piirtein samankokoisia. Osaltaan tämä selittyy sillä, että käsittelen uudessa kirjassa joitain kirjailijoita aika seikkaperäisesti, joitain jopa kymmenen sivun verran. Pulpografiassa jotkut hakusanat ovat muutaman lauseen mittaisia.

Se taas selittyy sillä, että Pulpografiassa on mukana kirjailijoita, joista ei tiedetä paljon mitään ja joilta on käännetty pelkkiä novelleja lukemistolehdissä, kuten Seikkailujen Maailmassa. Ei sellaisesta kauheasti tekstiä irtoa, lisäksi nimet eivät sano kenellekään paljon mitään. Seuraavassa saman sarjan kirjassa, amerikkalaisia länkkärikirjailijoita esittelevässä Kuudestilaukeavissa (2004) tein niin että mukana on vain muutamia (seitsemän tarkkaan ottaen) kirjailijoita, joilta ei ole käännetty romaaneja. Novellistit käsittelin erikseen pienipainoksisessa opuksessa, joka sai vitsikkään nimen Viidestilaukeavat.

Pulpografia Britannicassa taas on pieni liite, jossa on muutamia sellaisia kirjailijoita, joilta on käännetty pelkästään novelleja tai joilta on kovakantisten romaanien lisäksi julkaistu joitain novelleja. Mitään ylimääräistä novellistihakuteosta ei ole nyt luvassa.

Jäin kuitenkin miettimään, mikä oikeasti on amerikkalaisen ja englantilaisen käännöskirjallisuuden suhde kioskipokkareissa. Otin Pulpografian käteeni ja laskin tukkimiehen kirjanpidolla ne kirjailijat, joilta on romaaneja, ja ne, joilta on pelkkiä novelleja. Novellisteja oli enemmän, 165. Romaanisuomennoksia oli 133:lta kirjailijalta. (Saatoin laskea väärin, koska kirjan takakannessa väitetään, että hakusanoja on yli 300, tuostahan tulee vain 298, mutta suhde on kuitenkin riittävän oikea.) Jätin Pulpografiasta pois paljon kirjailijoita, joko asiantuntemattomuuttani, väärin perustein (nyt ottaisin mukaan esim. Ross Macdonaldin hänen kahden kioskipokkarikäännöksensä takia) tai viitseliäisyyden puutteessa. Veikkaisin, että täydellisessä laitoksessa, kaikki suomennetut kirjailijat mukaan lukien, romaanikäännöksiä olisi kahdeltasadalta kirjailijalta. (En usko, että suhdeluku juuri muuttuisi, vaikka mukaan otettaisiin sellaiset kirjailijat, joilta on tullut suomennoksia ainoastaan Book Studion julkaisemana. Nyt heidät on kummastakin kirjasta jätetty pois. Voisin joskus huvikseni tehdä listat...)

Pulpografia Britannicassa on kuitenkin mukana käytännössä kaikki brittikirjailijat, joilta on kioskikirjasuomennoksia. Se kertoo aika paljon Yhdysvaltain ylivoimasta kioskikirjamarkkinoilla. Menneinä vuosikymmeninä oli tapana paheksua Yhdysvaltain kulttuuri-imperialismia. Tuolloin ei varmastikaan ollut tarjolla oikeaa ja tarkkaa tietoa ylivoiman materiaalisista ulottuvuuksista - en muista, että Juhani Niemi teoksessaan Populaarikirjallisuus Suomessa (1975) olisi juurikaan osannut kertoa käsittelemiensä kirjailijoiden oikeita kansallisuuksia tai nimiä salanimien takana. (Se ei heikennä pioneeriteoksen arvoa.)

En tiedä, mikä on suhde lännenkirjailijoissa tai muissa kioskipokkarilajeissa, mutta oletan, että suhde on samantyyppinen. Amerikkalainen kirjallisuus on todella jyrännyt näillä markkinoilla! Kotoperäinen kioskikirjallisuus pani hyvin vastaan Jerry Cottonilla, FinnWestillä ja muutamalla muulla sarjalla, mutta nimikemäärissä on varmaan jääty aika lailla jälkeen. (Todelliset myyntiluvut ovat tietysti asia erikseen, ja ellei Jukka Murtosaari ole niitä onnistunut kaivamaan syksyllä ilmestyvään teokseensa Kannen kuvitti..., joka kertoo kioskipokkarien kustannushistoriasta Suomessa, asia voi jäädä ikuisiksi ajoiksi pimentoon.)

Yhden asian muuten unohdin nolosti Pulpografia Britannican esipuheesta. Kiitoksia olisi ehdottomasti pitänyt lähettää myös Ruumiin kulttuuri -lehdelle ja sen päätoimittajalle Keijo Kettuselle, jossa ilmestyi useita nyt uuteen kirjaan päätyneitä tekstejä. Anteeksi unohdus!

Kesäkuun pakollinen postaus, eli Pulpografia Britannica ulkona

Minulla on näköjään blogikirjoittamisessa rutiini: kirjoitan tekstin kerran kuukaudessa ja aina uusi teksti käsittelee uutta kirjaani. Viimeksi kirjoitin Titaanien laulu -runoantologiasta, nyt kirjoitan Pulpografia Britannicasta, joka tuli painosta aiemmin tällä viikolla.

Kuten kirjan nimestä huomaa, se on jatkoa esikoisteokselleni Pulpografialle, joka ilmestyi Dekkariseuran julkaisemana jouluaatonaattona 2000. Pulpografiassa käsittelin yli 300 amerikkalaista kioskidekkaristia, tässä käsittelen vajaata sataa brittiläistä kioskidekkaristia, toisin sanoen sellaisia kirjailijoita, joiden rikos- tai jännitysromaaneja on suomeksi ilmestynyt kioskipokkareina tai vastaavissa formaateissa. Mukana on sellaisia klassikoita kuin Eric Ambler, James Hadley Chase, Peter Cheyney ja Peter O'Donnell, mutta myös unohdettuja kirjailijoita kuin Kenneth Royce ja Angus Ross. Lisäksi kirjassa käsitellään laajasti Hank Jason- ja Sexton Blake -kirjasarjoja. 

Kun Pulpografia ilmestyi, työtoverini Turun Ylioppilaslehdessä, Tero Kartastenpää sanoi, että se on muistin nautinnollinen oksennus paperille. Pulpografia Britannica on samanlainen opus: tarkoista listauksista ja bibliografisista oikaisuista raskas hakuteos, jossa on kuitenkin – ainakin omasta mielestäni – sen verran kulttuurihistoriallinen ja esseistinenkin ote, että se kestää myös varsinaista lukemista. Näistä kirjailijoista ei suomeksi enää tarvitse kirjoittaa. 

Kirjan tekeminen ei ollut aivan yksinkertaista. Kirjoitin ensimmäiset sanat siihen jo Pulpografiaa tehdessäni yli 15 vuotta sitten. Muistan, että luulin erästä Paul Denver -nimistä senttaria amerikkalaiseksi, ja jouduin poistamaan hänet Pulpografian käsikirjoituksesta myöhemmin. Lisäksi kirjoittelin Peter Cheyneytä käsittelevää hakusanaa ennen kuin olin lopullisesti päättänyt, etten käsittele Pulpografiassa brittiläisiä kirjailijoita. Osa tuolloin sorvatuista lauseista lienee lopullisessakin kirjassa. 

Mistään suoraviivaisesta projektista ei voi todellakaan puhua. Luin vuosien varrella aina välillä joitain aiheeseen liittyviä kirjoja, mutta huomasin, että monet, kuten Peter Cheyney, eivät minua lainkaan puhuttele. Muistan myös aloittaneeni jotain Sexton Blakea ja miettineeni ahdistuneena: "Näistäkö minun pitää tosiaan kirjoittaa?" Edelleen minusta tuntuu, että brittiläinen kioskidekkari – ja ehkäpä brittiläinen dekkari ylipäätään – on amerikkalaista versiotaan vähäverisempää. Pidän amerikkalaisesta suoruudesta (ja ehkä sentimentaalisuudestakin) loppujen lopuksi paljon enemmän. (Huomaan saman ilmiön elokuvienkin kohdalla, samoin musiikin. Kuuntelen koska tahansa mieluummin Sonicsia ja Dead Kennedysiä kuin Rolling Stonesia ja Sex Pistolsia. Tämä on jotain, mistä minun on pitänyt kirjoittaa pitkään.) Mutta brittiläisessä kioskidekkarissa on silti paljon kirjailijoita, joiden teoksista pidän: Stephen Frances, jonka elämä ja tuotanto ovat loputtoman kiehtovia, mainitut Ambler, Royce ja Ross, Jack Trevor Story, Hugh C. Rae (joka kirjoitti myös nimellä Robert Crawford), Bill Knox, Jack Higgins, jonka monia varhaisteoksia julkaistiin Suomessa pokkareina, H. L. Lawrence ja niin edelleen. 

Projekti venyi ja vanui, vaikka sain siihen apurahankin vuonna 2006 (kiitosta vain, Suomen kulttuurirahasto! Pitääkö vielä tehdä erikseen selvitys?). Vuonna 2004 oli lisäksi ilmestynyt Pulpografian ensimmäinen jatko-osa, amerikkalaisista kioskilänkkäreistä kertova hakuteos Kuudestilaukeavat (sekä sen jatko-osa Viidestilaukeavat, jossa käsittelen sellaisia länkkärikirjailijoita, joilta on julkaistu vain novelleja lukemistolehdissä – näköjään teen kirjoja periaatteella "parempi kertoa liikaa kuin liian vähän"), jonka tekeminen pani Pulpografia Britannican tauolle. Sekin lannisti, että en löytänyt uudelle kirjalle enää kustantajaa. Dekkariseurassa ei ollut kiinnostusta uuden kirjan julkaisuun. Juttelin myös Desuran Marko Homeen kanssa, joka kyllä auliisti myönsi tykkäävänsä vanhojen kioskipokkarien estetiikasta, mutta arveli, ettei saisi kirjasta kannattavaa. 

Silti tein kirjan! Viime vuoden syksyllä päätin, että nyt tai ei koskaan. Minulla oli muista kirjoitustöistä tullut sen verran ylimääräistä rahaa, että pystyin tarttumaan tähän projektiin melkein täysipäiväisesti. Samallahan tein toki myös Titaanien laulua, mutta se ei ollut muutamaa rykäisyä lukuun ottamatta kovinkaan vaativa projekti. (Talvella 2014 rupesin tosin tekemään kahta muuta kirjaa, mutta se on vain tätä minun normaalia hulluuttani.) Rahat pääsivät kyllä pahasti loppumaan, varsinkin kun yksi apuraha, jota olin pitänyt varmana, ei tullutkaan. 

On pakko myöntää, että oikaisin monessa kohtaa. Monesta kirjasta kirjoitin vain selailun perusteella – näin esimerkiksi useasta Sexton Blakesta on tarjolla vain lyhyt juoniselostus, ei varsinaista kriittistä arviota. Joistain kirjoista löytyi riittävästi juoniselostusta netistä. Viimeisinä työpäivinä istuin yliopiston kirjaston väistötiloissa Jusleniassa (turkulaiset tietävät, että tämä ei välttämättä ole mikään nautinto) ja selasin kymmeniä kioskipokkareita, joita en ollut joko onnistunut löytämään divareista tai jotka olin hukannut vuosien varrella. Samalla koetin koko ajan miettiä, keitä kirjailijoita vielä otan mukaan tai jätän pois – lisää tuli koko ajan mukaan, mutta samalla tiukensin kriteerejä, jätin lopulta pois esimerkiksi David Humen (ei siis sitä filosofia!), joka tunnetaan Cardby-poliisitarinoistaan. Aikarajaukseksi tuli 1944–1992, vaikka tuo vuoden 1944 esimerkki, täysin unohdettu kirjailija Gerald Verner, olisi melkein voinut jäädä poiskin. Häneltä käännetyt kirjat olivat kuitenkin sen verran harvinaisia eikä häntä mainita juuri missään hakuteoksessa, joten ajattelin, että menköön nyt. 

Olin tässä vaiheessa jo täysin valmis julkaisemaan kirjan itse. Näytin käsikirjoitusta Avaimen Tiina Aallolle, joka totesi sen vaikuttavan hyvin tehdyltä, mutta totesi, ettei se sovi kustannusohjelmaan. Näin olin arvellutkin. Ehdin jo lähettää BTJ:lle ja Kirjavälitykselle tiedot kirjasta omakustanteena, kun Turbatorin Harri Kumpulainen ehdotti, että hän voisi kirjan julkaista niin että voin itse myydä kirjaa ja tilittää myydyistä hänelle omakustannusosan (minkä lisäksi hän tietenkin kauppaa sitä normaaliin tapaan kirjastoihin ja kirjakauppoihin). Kaipasi Turbatorille jotain hyvää tietokirjaa, vaikka sanoi suoraan, ettei usko tätä juuri myytävän. Kiitos, Harri, miehen teko! (Kirjaa saa tilata minulta 15 euron kappalehintaan plus mielellään postikulut! Kommenttia alle tai sähköpostia: juri.nummelin@gmail.com.) 

Upean kannen teki alun perin pro bono -periaatteella Ville Manninen, joka loppujen lopuksi sai työstään jopa palkkion (tästäkin kiitos Harrille!). 

Lupaan kirjan esipuheessa, että käännettyä kioskikirjallisuutta esittelevässä teossarjassa ilmestyvät seuraavaksi brittiläisiä kioskilänkkäreitä esittelevä teos sekä kioskierotiikkaa esittelevä teos (jonka nimi on tietenkin Pulpografia Erotica). En tiedä, kuinka kauan nämä kiinnostavat ketään. Alkuperäisen Pulpografian ilmestyessä olin aamu-tv:ssä haastateltavana, puhuin aiheesta useassa radio-ohjelmassa ja olin muutamissa lehdissäkin, nyt mediaa ei kauheasti tunnu kiinnostavan. Kioskikirjallisuus, pulp – tai oikeastaan ironinen camp-suhtautuminen siihen – oli tietysti vuosituhannen vaihteessa vielä uutta ja kiinnostavaa, nyt se on jo aivan passé. Itse pyrin suhtautumaan aiheeseen jollain muulla tavalla kuin campina. Huonokin kirja voi olla kiinnostavaa kirjallisuuden- tai kulttuurihistoriaa. Hyvä kirja taas on hyvä kirja. 

NYT PUHUU KIRJAILIJA: "Valehtelin esikoisteoksessani!"

Olen pitänyt joulukuussa lomaa, kun joulukirja osoittautui fiaskoksi ja turhauduin (en uskalla käyttää sanaa "masennus"). Huomasin, että mikä tahansa poikkipuolinen sana muuttuu murskaavaksi kritiikiksi, jota en kestä luhistumatta. Oli pakko keskeyttää työnteko, jätin kesken esimerkiksi kevääksi sopimani Lovecraft-käännöksen. (Onneksi verohallinto muisti tietotyöläistä avokätisesti.)

Koska oma käsitykseni lomailusta koostuu lähinnä siitä, että luen sattumanvaraisia kirjoja, joilla ei ole juuri mitään tekemistä työn kanssa, tartuin hyllyssä kauan olleeseen  Clark Howardin teokseen Upporikkaat. Oma kappaleeni on kansipaperiton Johanna-kirjakerhon julkaisema laitos, jonka olen joltain kirppikseltä hommannut vuosia sitten.

No niin, nyt kysytte tietenkin, mikä ihmeen Clark Howard. Howard on erinomainen rikoskirjailija, jonka novelleja ylistän esikoisteoksessani Pulpografia. Howardin novelleja suomennettiin seitsemän kappaletta Alfred Hitchcock's Mystery Magazinen suomalaisissa vastineissa 1970-luvun alussa (kaikki näköjään vuonna 1973). Kirjoitan Pulpografiassa: "Howard käyttää lajityypin kliseitä - karannut vanki, kohtalokas nainen, pelipaikat -, mutta luo niistä aivan erilaisia tilanteita kuin monet muut alan kirjailijat." Novellista nimeltä "Katkerat lääkkeet" totean, että siinä Howard "tekee hienon tutkielman ahneudesta ja sen seurauksista". Erityisesti mieleen on jäänyt novelli "Panttivangit", jossa kolme karkumatkalla olevaa rikollista törmää välejään julmasti selvittelevään perheeseen.

Mainitsen Howardin ainoan romaanimittaisen suomennoksen Upporikkaat häntä käsittelevän hakusanan viimeisessä kappaleessa. Totean, että Upporikkaat on "viihdyttävä ja eeppinen kertomus Texasin öljymiljonäärien välisistä kamppailuista ja vihanpidosta". Sanon, että vaikka suomennos vaikuttaa tavanomaiselta viihderomaanilta, kirja on "hyvin ilkeä ja kyyninen".

Kuten tämän blogitekstin otsikko ilmoittaa, valehtelen esikoisteoksessani. En ollut nimittäin lukenut Upporikkaita - luin sen vasta nyt (itse asiassa luin sen loppuun itsenäisyyspäivän iltana). Keksin kuvailun takakannen ja silloisen (Pulpografia ilmestyi jouluaatonaattona 2000) vaatimattoman nettihaun perusteella. Jossain määrin ymmärrän 12 vuotta nuorempaa itseäni, sillä luin Pulpografiaa varten 300-400 kirjaa (ja saman verran novelleja eri lehdistä). Deadlinen uhatessa jotain oli pakko jättää lukematta.

Olisin tosin voinut jättää tuon "ilkeän ja kyynisen" pois. Se on nimittäin vale. Totta on, että Howardin Upporikkaat on viihdyttävä ja eeppinen, mutta ilkeä ja kyyninen se ei ole, pikemminkin kaikkea muuta.

Upporikkaissa on kaikki parhaan amerikkalaisen viihdekirjallisuuden hyveet: Tarina kulkee eteenpäin jatkuvien draamallisten jännitteiden avulla. Ihmisten kuvaus perustuu toimintaan. Laajat historialliset kaaret liikkuvat jossain taustalla takana, mutta kuitenkin niin että ne vaikuttavat yksilötason päätöksiin ja tapahtumiin. Howard välttelee loppuun asti viihteen tyypillisimpiä tapoja kuvata henkilöitä - tärkeämpää kuin ulkonäkö on heidän tekemänsä henkinen ja fyysinen vaikutus, jota Howard usein kuvaa pelkästään pienen yksityiskohdan avulla (miehen jännittyvä hauis, naisen suudelman hetkellä avautuvat huulet). Howard on hyvä myös naishenkilöiden kuvaajana. Kirjan naishahmot ovat vivahteikkaita ja voimakkaita, aivan kuin kirjan miehetkin.

Tarina alkaa vuodesta 1918 ja päättyy toisen maailmansodan jälkeisiin tunnelmiin. Päähenkilö on Sam Sheridan, isättömäksi itseään luuleva älykäs nuori mies, joka ensimmäisestä maailmansodasta tullessaan saa tietää perineensä tuntemattomalta texasilaiselta karjaparonilta pienen, arvottomana pidetyn maaläntin. Sieltä kuitenkin löytyy öljyä ja Sheridan ansaitsee miljoonaomaisuuden omalla kovalla työllään. Sheridanilla on myös sosiaalista omatuntoa, sillä hän kannustaa perustamaan osuusliikkeitä ja muun muassa antaa ilmaisia tontteja farmareille ja tekee avokätisiä öljynporausdiilejä maanviljelijöiden ja intiaanien kanssa. Lopussa tulee mieleen, että Clark Howard on halunnut Sam Sheridanissa luoda miespuolisen Scarlett O'Haran, ihmisen joka aina nousee jaloilleen riippumatta henkilökohtaisista ja yhteisön kriiseistä (tulipalo, hirmumyrsky, läheisten kuolemat, vaimon uskottomuus jne.). Välillä mennään ajassa taaksepäin aina Villin lännen aikoihin, mielessä käy vertailukohtana Larry McMurtryn Lonesome Dove ja siitä tehty klassikon asemaan noussut minisarja. Kerronnan dramaattisuus vähenee kolmannessa ja viimeisessä osassa, mutta ei niin paljon että kirjasta jäisi huono jälkimaku.

Totean Pulpografiassa vielä, että Howardin kirjan nimen pitäisi olla "Sikarikkaat", koska se on englanniksi Dirt Rich. Luulisin että nimen antaessaan Howard on enemmänkin miettinyt Texasin pölyistä maaperää. Se siitä kyynisyydestä.

Mitä tästä opimme? Ainakin sen, että tiukat tuomiot kirjoista kannattaa jättää väliin, jos niitä ei ole lukenut. Elementary, my dear Nummelin. Laajemmalla tasolla opimme sen, että Pulpografian kaltaista kirjaa ei kannata tehdä, jos kaikki käsiteltävät teokset pitää varta vasten lukea. Tämä on syy, miksi vuosia suunnittelemani ja mainostamani Pulpografia Britannica on edelleen kesken - kun aikaa on jatkuvasti vähemmän ja vähemmän (ehkä osittain omasta syystä), on vaikeampi keskittyä lukemaan vielä yksi Peter Cheyney tai aloittaa Sexton Blake -sarjan lukeminen. En tiedä, ilmestyvätkö muut Pulpografia-sarjan teokset ikinä (Pulpografia Erotica, Pulpografia Australiensis 1-2, Pulpografia Gallica, puhumattakaan pääteoksekseni haaveilemastani Pulpografia Fennicasta). Palatakseni alussa mainitsemaani työkriisiin: minun on joko hylättävä nämä hankkeet tai keskityttävä enemmän ja paremmin.

Edit: muutin muuten asetuksia niin, että nyt näitä postauksia voi jälleen kommentoida (jos on Google-tili).

Blinkity Blankista Seikkailujen taivaaseen

Minulla oli tänään hyvin pieni työpäivä: minun piti vain sopia haastattelupäivä Pirkko Arhipan kanssa ja editoida novelli. Novellin editointiin tuhraantui enemmän aikaa kuin alun perin olin suunnitellut. Työpäivääni kuului myös kolmas työtehtävä: hakea Seikkailujen taivas kirjapainosta. (Ks. kuva.) Käskin tytärtä hyppäämään pyörän selkään ja kävimme noin puolen tunnin pienellä pyöräretkellä pienessä kesäsateessa. 

Seikkailujen taivas on yksi lenkki sarjassa omakustanteitani. Olen julkaissut omia lehtiä ja vastaavia tekeleitä jo 80-luvun lopusta saaakka. Ensimmäisenä tein Blinkity Blank -nimistä runolehteä, jossa ilmestyi suurelta osin omia runojani. Lisäksi joka numerossa esittelin jonkin mielestäni kiinnostavan runoilijan. Osittain näistä pienistä esittelyistä kasvoi Kulttuurivihkojen juttusarja Pieniä laulajia, josta taas kasvoi kirjapari Unohdetut kirjailijat (jota täydensi teos Unohdettu Waltari). Norman McLarenin animaation mukaan nimetty Blinkity Blank ilmestyi vuosina 1987-1997. 

2000-luvun alussa perustin useita lehtiä, joista tunnetuin lienee Länkkäriseuran Ruudinsavu. Se ilmestyy edelleenkin, joskaan ei kovin usein, mutta Pulpin ja Iskun lakkautin tässä taannoin. Kummatkin olivat alun perin pienilevikkisiä painettuja lehtiä, mutta loppuvaiheessa ne olivat nettilehtiä (ja kummatkin löytyvät edelleen netistä). Isku oli niin sanottu lukemistolehti, toisin sanoen siinä oli novelleja. Osa teksteistä oli uusia kotimaisia rikosnovelleja, osa oli vanhoja kotimaisia ja osa oli uusia käännösnovelleja englannista, sekä amerikkalaisilta että englantilaisilta kirjoittajilta. Iskun rinnalla ilmestyivät myös pieni Ässä ja laajempi Seikkailukertomuksia. Sen viimeinen eli viides numero ilmestyy viimeistään alkusyksyllä. 

Jos Blinkity Blank johti Unohdetut kirjailijat 1-2 -teokseen (ei sentään vielä omaan runokokoelmaan!), niin Isku johti antologioitsijan uraan. Kustantaja Harri Kumpulainen nimittäin hoksasi lehden jostain ja otti yhteyttä tituleeraten itseään pulp-kirjailijaksi: hän oli kirjoittanut Harri Erkki -nimellä scifi- ja muita novelleja vuodesta 1967. Tutustuimme ja vaihdoimme sähköposteja, kiikutin Harrille tietysti myös kaikki siihen asti ilmestyneet Iskut. Aloimme suunnitella julkaisusarjaa, johon koottaisiin erilaisten lukemisto- ja pulp-kirjailijoiden tekstejä, ja Kumpulainen perusti Turbator-toiminimen. Ensimmäisenä ilmestyi vuonna 2007 Viides testamentti, Turun alueen kirjailijoiden jännitys- ja rikosnovellien kokoelma. Kirja sai ihan kohtuulliset arviot, mutta eipä sitä juuri kukaan ostanut. Silti Kumpulainen uskoi ideaan ja jatkoimme kirjojen tekemistä. Lopulta uskaltauduin murtautumaan Turbatorin ulkopuolelle ja nyt olen tehnyt antologiat myös Teokselle ja Farokselle. Turbatorille teen vielä yhden antologian, varmasti tulevan myyntimenestyksen, johon kokoan vanhoja joulutarinoita...

Pitkä johdatus Seikkailujen taivaaseen, mutta menköön nyt. Seikkailujen taivas on B5-kokoinen lehti, jossa on neljä kuvitettua seikkailunovellia. Niitä yhdistää se, että kaikki ovat lentoaiheisia. Neljästä novellista kaksi on uusia. Petri Laineen "Kaikkien aikojen Grand Prix" on hauska pastissi menneen ajan avaruuslennoista, nimimerkki "Jaakko Ension" tarinassa yksityisetsivä Mikko Jarmo taistelee sota-aikana neuvostoliittolaisten lohikäärmettä vastaan ja lentää muun muassa zeppeliinillä. (Mainittakoon, että Mikko Jarmo on yhdessä pääosassa teoksessa Jumalten tuho.) Antero Aulamon eli Yrjö Aunolan "Viimeinen lento" (1944) on Seikkailujen Maailma -lehdestä sota-ajalta ja edustaa omalla tavallaan sujuvaa ammattikirjoittamista. Käännöstarinana on amerikkalaisen Joe Archibaldin "Channel Skimmers", suomenkieliseltä nimeltään "Kanaalin pintaa pyyhkimässä". Se on ilmestynyt alun perin Sky Birds -nimisessä pulp-lehdessä tammikuussa 1934 ja sijoittuu tietenkin ensimmäiseen maailmansotaan. Tarina on kirjoitettu villillä tajunnanvirtaslangilla, josta voisi tulla mieleen John O'Haran romaani Pal Joey, mutta se onkin ilmestynyt vasta vuonna 1940. Englanniksi Archibaldin novelli löytyy täältä. 

Lehteen johdattelee kaksisivuinen pääkirjoitus, jossa esittelen ilmasota-aiheen historiaa pulp-lehdissä niin ulkomailla (lähinnä Amerikassa) kuin Suomessakin. (Postannen sen jossain vaiheessa omana tekstinään blogiin.) Mainittakoon vielä erikseen lehden upea kuvitus, joka on kokonaan asialle omistautuneen ja työstä innostuneen Anssi Rauhalan käsialaa - suuri kiitos vielä Anssille! 

Mihin Seikkailujen taivas johdattaa? Toivottavasti se johdattaa uuteen antologiaan, johon kokoaisin vanhoja ja uusia suomalaisia lentosotatarinoita. Vanhojakin tarinoita on yllättävän monia, niitä ovat kirjoittaneet Antero Aulamon lisäksi niin Reino Helismaa kuin Kapt. Hellkin sekä nimimerkit Maunu Jorva ja Veli Kajava. Luulisin että nykyisistä uusrahvaanomaisista kirjoittajista monikin innostuisi mukaan. Ilmoittautumisia otetaan vastaan! 

Ai niin, Seikkailujen taivasta saa ostaa viidellä eurolla, parhaiten suoraan allekirjoittaneelta esimerkiksi Sastamalan vanhan kirjallisuuden päivillä (mietin että järjestäisin myyjien ja näyttelleasettajien taukotuvassa julkaisutilaisuuden) tai Finnconissa, jonne saatan olla tulossa. Voi myös laittaa viestiä kommentilla tai sähköpostia suoraan osoitteeseen juri.nummelin@pp.inet.fi. 

Kirjan toimittajan etiikka koetuksella: tapaus Marton Taiga

Toimitin viime vuoden puolella kirjan Osiriksen sormus, johon kokosin kaksi Marton Taigan eli Martti Löfbergin vanhaa jatkokertomusta Lukemista Kaikille -lehdistä. Kummatkin tekstit olivat alun perin 1930-luvulta, ja toinen niistä oli ilmestynyt myös kirjana, toinen - kirjalle nimen antanut Egypti-aiheinen "Osiriksen sormus" - ei koskaan, sikäli ajattelin, että tämä oli pieni kulttuuriteko. Toinen teksti paljastuikin ongelmallisemmaksi. Viiden minuutin ikuisuus ilmestyi alun perin Lukemista Kaikille -lehdessä vuonna 1936 ja kirjana se ilmestyi heti sodan jälkeen vuonna 1945.

Oletin vanhan lukukokemuksen perusteella, että teksti oli lähes sellaisenaan pistetty lehden sivuilta kirjaan ja että vain loppulukuja, joissa voi nähdä häivähdyksen kansallissosialismin äärinationalismia, oli muutettu. Kirjoitan esipuheessa, että kirjaversio on näin jonkin verran lyhyempi kuin alkuperäinen jatkokertomus. Laitoin esipuheen loppuun pätkän, jota ei kirjaversiosta enää löydy ja jossa Taiga - tai hänen kertojansa - puhuu kulttuurien omavaltaisen kasvamisen puolesta, vieraita vaikutteita vastaan. Takakanteen pantiin teksti, jossa kirjaversiota sanotaan sensuroiduksi. (Luulisin, että takakansiteksti on kustantajan käsialaa, mutta varma en voi olla, olen saattanut tehdä siitä jonkin luonnoksen. Itse en sensuurista esipuheessa puhu.)

No, eräs tarkkaavainen lukija, joka on samalla myös alan tunnetuimpia keräilijöitä, kirjoitti minulle sähköpostissa jokin aika sitten näin:

Toimittamasi Marton Taiga -kirja herätti kysymyksiä. Viiden minuutin ikuisuus, sanoit sen olevan kirjaa laajempi jatko-kertomusversio. Päin vastoin! Tutkin [vuoden 1945] kirjan tarkoin ja siinä on mm. pitkä jakso matkasta Roomasta Aleksandriaan, joka puuttuu kirjastasi tyystin. Taigalla oli myös tapana vetää henkeä ja tehdä yhteenvetoja kesken kerronnan, ja nekin on siistitty pois sinun versiostasi - yhteensä n. 10 sivua. Sensuroitu vai ei - en sano siihen mitään, mutta lopussa on vain pari virkettä eri lailla kuin kirjassa. Tuli mieleen, että 30-luvulla ehkä sanottiin suoremmin juutalaisista, nyt heistä puhutaan peitellymmin.

Tämä on tietysti ongelmallista, kun kirjan väitetään olevan jotain muuta kuin se on. Vika on tyystin minun, ei kenenkään muun, enkä oikein voi tarjota tälle mitään kunnollista selitystä. Viime syksy ei ollut minulle parasta mahdollista työskentelyaikaa ja monenlaista jäi tekemättä - näihin lukeutuu muun muassa Viiden minuutin ikuisuuden jatkokertomuksen ja kirjaversion vertailu. Se oli mielessäni useaan otteeseen, mutta aina se vain jäi tekemättä, ja toimin typerästi ja anteeksiantamattomasti vanhan lukukokemuksen pohjalta. Noloa tämä on erityisesti siksi, että väitän Osiriksen sormuksen kohdalla, että sen kohdalla on pyritty kriittisen laitoksen ihanteeseen (mukana ovat erillisenä osiona tarinan kulkua hidastuttavat, mutta aikoinaan jatkokertomusmuodossa tarpeelliset alkusanat).

Ensi kerralla suuremmalla tarkkuudella. Onneksi tämä mokani ei pahemmin haittaa lukukokemusta, joka on näköjään auennut myös nuoremmille lukijoille, eikä vain niille, jotka muistavat Taigan kirjat ja jatkokertomukset nuoruudestaan. Mainittu keräilijä sanoi, ettei aio julkistaa löydöstään, mutta päätin tehdä sen itse.

Suomi-pulpin jättikirja

Tällä viikolla on muisteltu jokin aika sitten kuollutta kustantajalegendaa Kari Lindgreniä. Tein hänelle vuonna 2001 valikoiman Reino Helismaan nuoruusvuosien jännitys- ja seikkailunovelleja, ja pari vuotta myöhemmin Lindgren kysyi, tekisinkö vastaavan valikoiman, mutta laajemmin, niin että mukana on kirjoittajia eri vuosikymmeniltä. Tein työtä käskettyä ja sain hommaan hyvän apurahankin, mutta ilmeisesti hanke tuntui loppujen lopuksi liian raskaalta ja kirja jäi ilmestymättä. Ehkä Lindgren pelkäsi, että kirjoittajien perikunnat tulevat haaskalle, jos oikeuksia ei kysytä - tuolloin en vielä ollut oikein keksinyt, miten perikuntia voi löytää ja lähestyä ja olin asian suhteen epävarma. Lisäksi muistan hankkeen alkuaikoinan lähettäneeni Lindgrenille joitain ei niin hyviä novelleja ja jatkokertomuksia, mutta vaikka sanoin, että niitä ei sittenkään oteta mukaan, hän takertui aina niihin. 

Oli miten oli, kokosin tällaisen listan kirjaan otettavista novelleista. Olen kutsunut hanketta "Suomi-pulpin jättikirjaksi". Mukana on niin perinteistä rikostarinaa kuin vauhdikasta (ja rasisistista) seikkailunovelliakin. Kirjoittajissa on sekä tuntemattomia että tunnettuja. Osa näistä on sittemmin ilmestynyt muissa projekteissa: Harry Etelän "Kauhujen salakammio" ja Kari Suomalainen "Kaksoisolento" ovat tulleet omissa kirjoissaan, Antero Aulamon "Kullanhuuhtojat" ilmestyi juuri eräkirjassa Outoja jälkiä, omassa Isku-lehdessäni ovat tulleet ainakin Tapani Baggen "Alamäki" (joka tosin taisi tulla jo ennen kuin kokosin tämän listan), Matti Hytösen "Viimeinen potti" ja Seppo Tuiskun "Kuolema iskee kahdesti" (joka tosin tulee vasta seuraavassa Iskun numerossa). Reijo Mäen "Stalinin kanava" taas on tullut jossain hänen omassa novellikokoelmassaan, jossa muutoin oli enemmistö Vares-tarinoita.

Masa Palo (Reino Helismaa): Kuoleman peili, Isku 21/1941 - 25-26/1941
Lea Leksi: Kuoleman kerhoilta, Musta kuu 7/1945
Pentti Kari (Tuuri Heporauta): Afrikan keisari, Musta Kuu 10/1945
Eero Anttila (Yrjö Kivimies): Pieni mies käy parturissa, Jännityslukemisto 52/1938
Kalle Päätalo: Huuhkaja huhuilee, Jännityslukemisto 12/1955
August Arkku (Lauri Tynni): Sokean Billyn ääni, Salainen Salkku 6/1944
Leo Järvinen: Toimintaa Korallimerellä, Seikkailujen Maailma 6-7/1962
Kapteeni Hell: Vainaja rikkoo lakia, Salainen Salkku 3/1945
Veikko Ennala: Aikataulun mukaan, Jännityslukemisto 48/1955
Joni Rautio: Kadonnut muuttolaatikko, Salainen Salkku 5/1944
Kari Suomalainen: Kaksoisolento, Lukemista Kaikille 1937
Kirsti Porras: Kiristäjä erehtyy, Salainen Salkku 2/1945
Heikki Siitonen: Tappajan kuolema, Seikkailujen Maailma 12/1962
Matti Kid Hytönen: Viimeinen potti, RikosPalat 1/1988
Pentti Kirstilä: Tirkistelijä, RikosPalat 2/1987
Matti Hälli: Tulisin kirjaimin, Yllätyslukemisto 3/1938
Aake Jermo: Merkitty mies, Seikkailujen Maailma 8/1942
Timo Surkka: Vain motiivi puuttuu, Asko Kukkosen seikkailuja, erikoisnumero 2004
Asser Harkima: Myrkkyä ja myrkkykäärmeitä, Jännityslukemisto 9/1956
Harry Etelä: Kauhujen salakammio, Seikkailujen Maailma 6/1939
Seppo Tuisku: Kuolema iskee takaisin, Jännityslukemisto-Seikkailukertomuksia, 40/1959
Tapani Bagge: Alamäki, RikosPalat 1/1988
Marton Taiga: Salapoliisi merellä, Lukemista kaikille 17/1937
Juhani Salomaa: Ammatin varjopuolet, Cottonsarja 23/1980
Antero Aulamo: Kullanhuuhtojat, Seikkailujen Maailma 9/1945
Selim Tapola: Itsemurha tunnelissa, Seikkailujen Maailma 2/1944
Outsider: Kaleerivanki N:o 603, Salainen Salkku 3/1945
Pirkko Arhippa: Kuningas on kuollut, Alfred Hitchcockin valitut jännärit 3/1980
Reijo Mäki: Stalinin kanava, teoksessa Elävien ja kuolleitten Talvio. Boris Hurtan juhlakirja. Toim. Harri Haarikko ja Hannu Pajunen. Avoin kirja, 1995
Petri Hirvonen: Kuolleen jumalan yö, Isku # 1 (2004)

Ekana oleva Helismaan "Kuoleman peili" on tosin niin pitkä, että olen miettinyt, että siitä saisi sievän pikku pokkarin sellaisenaankin. Ehkä vielä joku päivä... Eiköhän tästä aineistosta vielä osa päädy johonkin projektiin. Ehdottomasti Kari Lindgrenille kiitos kuuluu siitä, että sysäsi tällaisen mahdollisen kirjaidean liikkeelle. Ilman tätä toteutumatta jäänyttä teosta en olisi ehkä ikinä tehnyt muita vastaavia kirjoja, enkä ainakaan olisi tiennyt, että Kari Suomalainen on kirjoittanut novelleja, jotka tosiaan sittemmin kokosin kirjaksi. Lisäksi kirjoitin suomalaisten lukemistolehtien historiasta pitkän artikkelin, joka toimii joskus hyvänä johdatuksena laajemmalle suomalaisen lukemistoviihteen historiateokselle.

Toisaalta olen tässä kyllä jo oppinut, että novelliantologia on yksi hankalimpia kirjaformaatteja, joita myydä lukijoille. Ehkä ihmiset voivat oppia uudestaan lukemaan novelleja...

Kuvassa Martti Masalan todella hieno nyrkkeilyaiheinen kansikuva Lukemista kaikille -lehteen.

Juttu Carter Brownista

Tein haastattelun australialaisesta Toni Johnson-Woodsista, joka tutkii Carter Brown -kioskidekkareita ja kävi Suomessa sekä tutkimassa Kansalliskirjaston Browneja että puhumassa aiheesta Australia-aiheisessa seminaarissa. Juttu tulee Ruumiin kulttuuriin, mutta eka versio oli pikkaisen liian pitkä. Lyhensin juttua, mutta tässä alkuperäisellä pituudella:

Carter Brownia apurahalla

Monet vanhemmat dekkarinlukijat muistelevat lämmöllä Carter Brownia, kevyesti vitsailevien ja flirttailevien yksityisetsiväkirjojen kirjoittajaa. Brown olikin Suomessa 1950-luvun lopulta 1970-luvun alkuun yksi suosituimpia kioskidekkarisarjoja.
Australialaislähtöisestä Carter Brownista ei ole koskaan tehty kunnollista tutkimusta, kirjojen todellisen kirjoittajan Alan Yatesin muistelmia lukuun ottamatta.
Nyt asiaan on toden teolla tarttunut Yatesin maannainen, Queenslandin yliopiston lehtori Toni Johnson-Woods. Johnson-Woods on kirjoittanut Carter Brownista kirjaa jo kolmen vuoden ajan valtiollisen apurahan turvin. Hän kävi elokuun alussa Helsingin yliopiston järjestämässä SHARP-konferenssissa puhumassa Carter Brownin vastaanotosta Pohjoismaissa. Samalla hän tutki Kansalliskirjaston Carter Brown -kokoelmia. Suomi paljastui erityisen mielenkiintoiseksi tutkimuksen kohteeksi.
"Ainoastaan Ranskassa on julkaistu enemmän Carter Browneja kuin Suomessa. Suomessa Carter Browneja julkaistiin kaikkiaan 140 kappaletta, Ranskassa 222", Johnson-Woods kertoo.
"Lisäksi suomalaisella kustantamolla on selvästi ollut parempi sopimus kuin muilla pohjoismailla, koska Suomessa käytettiin alkuperäisiä australialaisia kansia, muissa pohjoismaissa kirjat julkaisiin amerikkalaisilla kansilla", Johnson-Woods sanoo.
Tämä tarkoittaa hänen mukaansa, että Carter Brownin julkaisija, alavutelainen Valpas-Mainos oli tehnyt sopimuksen suoraan Carter Brownin australialaisen kustantajan, Horwitzin, eikä suinkaan amerikkalaisen pokkarikustantamon, Carter Brownia miljoonia kappaleita myyneen Signetin kanssa. Johnson-Woods myöntää suoraan, ettei hänellä ole mitään käsitystä siitä, miten pieni suomalainen kustantamo on päätynyt tällaiseen diiliin.

Kevyt vitsailu puree

Australialainen kioskikirjallisuus on muutenkin näkynyt Suomessa vahvasti. Toinen kioskidekkarien lukijoiden kestosuosikki, Larry Kent, oli sekin Australiasta kotoisin ja ilmestyi Suomessa 60-luvun alusta 1980-luvulle saakka. Aussipulpia olivat myös omassa sarjassaan ilmestynyt Marc Brody sekä kahden naistoimittajan yhdessä kynäilemä Buchanan-sarja, joka ilmestyi salanimellä K. T. McCall. Länkkärien, sotajuttujen ja romantiikan puolella australialaista kioskikamaa ilmestyi niin ikään valtavia määriä.
Johnson-Woodsin mielestä tämä kertoo siitä, että australialaiset kustantajat pystyivät myymään suomalaisille kustantajille kirjoja ja kansikuvia halvalla suoraan ilman kansainvälisten agenttien välikäsiä. Suomessa halpuus on aina ollut arvo eikä kirjallisesta laadusta ole paljon välitetty.
Carter Brown nimittäin oli kaikista australialaisista dekkaristeista paras ja kiinnostavin, jonka kirjat kestävät kohtuullisesti käytettynä lukemista edelleen.
"Carter Brownin kirjat kertovat todella paljon ajasta, jolloin ne on kirjoitettu", Johnson-Woods innostuu. "Kieli, muoti, teknologia sekä naisen ja seksuaalisuuden kuvaus ovat kaikki hyviä otoksia eri ajoista. Lisäksi on kiinnostavaa se, miten Carter Brownit muuttuvat ajan myötä. Ensimmäiset tarinat olivat hyvin kovaksikeitettyjä ja kertovat James Hadley Chasen vaikutuksesta. Ne olivat juttuja kovista kaduista, poliittisesta korruptiosta ja vaarallisista naisista."
Myöhemmin tarinat muuttuivat Johnson-Woodsin mukaan kevyemmiksi ja niissä tehtiin sankareista pilaa. Viimeiset kirjat 1970- ja 1980-luvuilta keskittyivät seksiin ja sadismiin, mikä näkyi suomalaisten painosten kansikuvissakin: vähäpukeisia mimmejä ja isoja pyssyjä.
Johnson-Woodsin ei tarvitse pitkään miettiä, mikä kausi on hänen suosikkinsa: "Minusta kevytmieliset ja hauskat jutut ovat parhaita ja kestävät edelleen lukemista. Pidän eritoten Brownin naissankarista Mavis Seidlitzista. Hän on kuin Lucille Ball yksityisetsivänä."
Huumori on ylittänyt maitten välisiä rajoja myös kioskidekkareissa. Samaa ei voi sanoa muista 1950- ja 1960-lukujen aussidekkaristeista. "Larry Kent on lähes pelkästään väkivaltainen ja jutuista puuttuu Carter Brownien huumori. Marc Brody ovat surkeasti kirjoitettuja ja niiden lukeminen on työn ja tuskan takana. Paras kakkosluokan Carter Browneista on todennäköisesti K. T. McCall", Johnson-Woods sanoo.
Carter Brownien vaikutus näkyy australialaisessa rikoskirjallisuudessa edelleen, vaikka aihe onkin ollut akateemisessa maailmassa vaiettu: yksi tärkeimpiä australialaisia dekkaristeja, yksityisetsiväkirjailija Peter Corris on kertonut, että hänellä oli lapsena tapana pölliä aina uusin Carter Brown kioskilta. Corris on suoraan myöntänyt Carter Brownin vaikutuksen, vaikka hänen omat kirjansakin ovat monta astetta vakavampia. Carter Brownin vaikutuksen omaan työhöönsä myöntää myös pitkän linjan amerikkalainen veteraani Robert J. Randisi.

Yli 300 kirjaa

Brown-kirjoja väsäillyt Alan Yates oli todella tuottelias kirjoittaja. Alun perin Englannissa syntynyt myyntimies oli aloittanut jo 1940-luvulla kirjoittamalla länkkäreitä, scifiä ja romantiikkaa eri kustantajille, kun Horwitz-kustantamo otti häneen yhteyttä ja kysyi, haluaisiko hän kirjoittaa uutta rikossarjaa. Yates suostui heti.
Tahti kiristyi, kun Horwitz myi Carter Brownin lisenssille Yhdysvaltoihin. Yates joutui allekirjoittamaan sopimuksen, jonka mukaan hän julkaisee vuodessa kymmenen uutta Carter Brownia. Loppusaldoksi tuli lähes 300 Carter Brownia, joiden lisäksi Yates kirjoitti muitakin opuksia.
"Alan Yates myönsi myöhemmin, että kymmenen kirjan kirjoittaminen vuodessa veti hänet puihin. Osan kirjoista hän kirjoitti silloin vielä helposti saatavan Dexedrinen avulla 48 tunnissa. Sen jälkeen käsikirjoitus lähetettiin Yhdysvaltoihin, jossa siitä poistettiin epäamerikkalaisuudet, minkä jälkeen se vielä kulki Australiaan hyväksyttäväksi", Johnson-Woods selvittää.
Parikin kirjailijaa on väittänyt kirjoittaneensa muutamia Browneja. Scifi-kirjailijana tunnettu Robert Silverberg kertoo kirjoittaneensa nuorena miehenä Signet-kustantamon pyynnöstä kolme Carter Brown -tarinaa, mutta niitä ei ikinä julkaistu. Australialainen C. J. McKenzie taas sanoo kirjoittaneensa 1960-luvulla kymmenisen Brownia, kun Alan Yates oli promootiokiertueella Yhdysvalloissa. Carter Brownin leski kieltää tämän jyrkästi.
Mitä Johnson-Woods aikoo tutkia seuraavasti? Aussipulp on vienyt rouvan kokonaan.
"Aion tehdä kirjan australialaisista länkkäreistä, sillä niitä on tutkittu vielä vähemmän kuin muita lajityyppejä."

kainalo:
Aussipulpin kulta-aika
Vuonna 1939 Australian hallitus asetti tiukat verot ulkomaisille kulutushyödykkeille, kuten kirjoille. Toisen maailmansodan jälkeenkään veroja ei poistettu eikä amerikkalainen viihdekirjallisuus päässyt hyökkäämään maahan. Australialaiset kustantajat keksivät täyttää tyhjiön halvalla kotoperäisellä viihteellä. Huokeita kioskilehtiä ja pokkareita vyöryi valtavia määriä myyntipisteisiin Horwitzin ja Clevelandin kaltaisilta kustantamoilta. Lajityypit olivat samoja kuin muuallakin: dekkareita, länkkäreitä, scifiä, romantiikkaa, sotaa.
Kirjailijoista oli pulaa, mutta ei kirjoittajista: kuka tahansa, joka pystyi tuottamaan tietyn määrän sanoja tietyssä ajassa, pääsi julkaisemaan. Kirjailijoiden joukossa oli niin rautatievirkailijoita kuin tilinpitäjiäkin.
Kultakausi päättyi 20 vuoden kuluttua, kun maahantuontiverot poistettiin. Australiassa ilmestyi kuitenkin omaa kioskikirjallisuutta pitkälle 1980-luvulle ja monet kirjailijat, kuten sotakirjailija J. E. Macdonnell, olivat bestselleristejä. Pieni perheyritys Cleveland julkaisee edelleenkin 96-sivuisia länkkäreitä.

(Tässä vielä Pulp-lehden arvio Johnson-Woodsin Pulp-kirjasta [sic]. Kuvassa ylhäällä Barye Phillipsin kansikuva suomalaiseen Carter Brown -pokkariin; kuva on alun perin ilmestynyt jossain amerikkalaisessa pokkarissa, jolla ei ole mitään tekemistä Brownien kanssa.)

Suomi-pulpin Korkeajännitys

Suunnittelin joskus yhdessä Tapani Baggen kanssa Suomi-pulpin korkkaria, kun hän teki kaksi hauskaa ja kovaotteista Kieltolain korkkaria, joissa seikkaili hänen parissa novellissaankin ollut Kovanen. Ajatukseni oli, että tässä käyttäisi joitain keskeisiä suomalaisen lukemisto- ja jännitysviihten sankareita, hiukan Eriskummallisten herrasmiesten liigan tapaan. Mutta jostain syystä hanke jäi - ehkä sen voisi kaivaa esille naftaliinista, koska idea on hauska ja monella tapaa 2000-lukuinen. Ongelma on kyllä se, että Waltarin perikunnalta tuskin heltiäisi lupa Frans J. Palmun hahmon käyttöön. Kosmas Killinen on muistaakseni pahis jostain Rikhard Hornanlinnan kirjasta. Tämän tekemisestä on jo sen verran aikaa, etten oikein muista kunnolla. Mitax on tietysti se hullu tiedemies, joka tekee Atoroxin Outsiderin kirjoissa toisen maailmansodan jälkeen.

Suomi-pulpin korkeajännitys

Aika ja paikka: 1920-luvun alun Helsinki

Rikosetsivä Frans J. Palmu on kaupunginjohtajan kutsuilla, joilla hän tutustuu nuoreen viehättävään naiseen, jonka salaperäinen olemus kiehtoo häntä. Juhlat keskeytyvät Palmun osalta, kun hänelle tullaan kertomaan, että hänen pitää tulla palvelukseen: kaupungilta on löytynyt uusi ruumis.

Neljäs ruumis on samanlainen kuin muutkin: kuolleilta on poistettu aivot. Johtolankoja ei ole eikä nuori etsivä pysty vielä luottamaan taitoihinsa, jotka hänelle vasta myöhemmin kehittyvät työssään.

Kun homma ei etene ja lehdistö painaa päälle, Palmuun ottaa yhteyttä yksityisetsivä Rikhard Hornanlinna, joka on saanut käsiinsä joitain tietoja eräästä professori Kosmos Killisestä, joka on karannut mielisairaalasta. Palmu ei aivan heti ota uskoakseen Hornanlinnaan, kunnes tämä katoaa. Palmu saa tutkittavakseen uuden ruumiin.

Hornanlinna on kuitenkin jättänyt jälkeensä lapun, jossa lukee nimi "Mitax". Palmu löytää tämän nimisen miehen, joka paljastuu keksijäksi. Killinen ja Mitax ovat aiemmin tehneet yhteistyötä, mutta Killinen alkoi vaikuttaa niin hullulta, että heidän tiensä erosivat. Mitax ei voinut hyväksyä aivoryöstöä, jota Killinen pitää ainoana keinona saada tuoreita ihmisaivoja.

Palmu tapaa juhlissa kohtaamansa tytön uudestaan ja saa kuulla, että tämän sukunimi on Killinen ja että tämän isä on mielisairaalassa. Palmu epäilee tunteitaan tyttöä kohtaan, mutta ei uskalla kertoa tälle, että hän on tytön isän perässä.

Palmun luo tulee iso ja väkivaltainen robotin lailla toimiva tyyppi, joka kaappaa etsivän mukaansa. Palmu viedään kolkattuna vanhaan tehdashalliin, joka on täynnä outoja kojeita ja ihmis- ja muita aivoja spriitölkeissä, ja sidotaan tuoliin tarkoituksena irrottaa aivot. Nyt esittäytyy tarinan pahis, Kosmos Killinen, joka valmistautuu elämänsä toimenpiteeseen.

Onneksi Palmua on seurannut häntä ihaileva nuori mies Kokki, joka hyökkää Killisen laboratorioon ja aiheuttaa hämminkiä. Hän on myös kutsunut poliisit paikalle. Killinen pakenee ja Palmu päästetään irti. Mitax tulee paikalle ja estää laboratorion tuhoamisen: Killisen työ oli liian tärkeää että hänen tutkimustuloksensa voitaisiin noin vain hävittää.

Killinen lähettää uudestaan robottinsa hyökkäämään. Robottijoukko hyökkää - minne? - ja samaan aikaan Palmu saa viestin, jossa Killinen kertoo kaapanneensa oman tyttärensä. Jos Palmu haluaa hänet turvaan, hänen on tultava Killisen määräämään paikkaan - ilman poliiseja. Palmu ottaa Kokin mukaansa auton takapenkin taakse pyssy kädessä ja ajaa - minne? (Tattarisuolle?)

Paljastuu, että Killisellä on toinen laboratorio, jossa on lisää robotteja. Killinen on sitonut tyttärensä laitteeseen, toiseen laitteeseen on sidottu apina. Palmu sanoo: "Päästä tyttö irti, laita minut tilalle." Killisen tytär ei suostu, vaan sanoo, että Palmun täytyy jäädä eloon. Robotit ottavat Palmun kiinni ja sitovat hänet kolmanteen laitteeseen. Killisellä on uusi suunnitelma: voiko aivoja sekoittaa? Tyttö saa puolet apinan aivoista, Palmu puolet tytön aivoista ja apina puolet Palmun aivoista.

Kokki ryntää sisään ja ampuu Killistä. Robotit käyvät Kokin kimppuun, mutta tämä pääsee pakoon. Hän ampuu piilosta Killisen laitteita ja nämä alkavat räjähtää. Robotit lakkaavat toimimasta ja sähköpurkaus osuu Killiseen, joka syttyy palamaan. Kokki päästää apinan, Killisen tyttären ja Palmun irti. He juoksevat pois laboratoriosta juuri ennen kuin tämä räjähtää.

Godard, White, Huunonen

Suomalaisen elokuvan festivaali on käynnissä. Perjantaina on seminaari, jossa puhutaan suomalaisesta kulttielokuvasta; tässä oma osuuteni seminaariin. Tilaisuus on klo 12 Turun kaupunginkirjaston studiossa. [Valitan, en jaksa linkitellä enkä kursivoida leffojen ja muiden nimiä. Aloitin, mutta totesin, että olkoon.]

Lionel White on amerikkalainen kioskidekkarin klassikko, jolla on sekä klassikko- että kulttistatus. White tunnetaan kovaotteisten keikkakuvausten kirjoittajana - hän siis teki monia kirjoja, joissa rikollisporukka tekee ison ryöstön pankkiin tai vastaavaan tai kidnappauksen. Whiten kirjoissa henkilöt ovat säälimättömiä, yleensä toisilleen tuntemattomia, mutta he ovat kaikki oman alansa ammattilaisia. Whiten on sanottu kuvaavan toisen maailmansodan jälkeen syntynyttä työn jaon maailmaa, jossa tietyn ammattitaidon omaava ihminen tekee vain yhtä ammattia. Aiemmin saattoi sanoa, että jokainen teki monta eri ammattia - näin karrikoiden. Whiten romaanit ovat kuvauksia tästä syntyvästä vieraantumisesta.

Jos Whiten henkilöt ovat säälimättömiä, niin myös Whiten kirjat ovat säälimättömiä. Kirjat eivät yleensä lopu onnellisesti, vaan lähes kaikki kuolevat ja iso potti jää saamatta.

Lionel Whitea on filmattu aika paljon ja tulokset ovat osoittautuneet kestäviksi. Muutaman vähäisemmän produktion rinnalle ja ohi voi nostaa huoletta kolme elokuvaa, joista yksi on suomalainen. Ei-suomalaiset ovat Stanley Kubrickin The Killing eli Peli on menetetty vuodelta 1955 sekä Jean-Luc Godardin Hullu Pierrot vuodelta 1965. Se suomalainen on Seppo Huunosen Karvat vuodelta 1973, josta myöhemmin tarkemmin.

Jo The Killing paljastaa, että Whitesta irtosi aineksia modernistiseen, klassisen elokuvakerronnan sääntöjä ravistelevaan elokuvaan. Kubrickin elokuvan rakenne, jossa sama kohtaus toistuu useaan otteeseen ja kerronta on koottu tämän yhden kohtauksen ympärille, on tuttua esimerkiksi Ford Madox Fordin romaanista Hyvä sotilas vuodelta 1915. Tätä piirrettä ei Whiten romaanissa kuitenkaan vielä ollut, vaan se on Kubrickin itsensä keksimä. Lionel Whiten romaanin alkuperäinen nimi oli Clean Break, ja se on suomennettu kioskipokkarina nimellä Suuri kaappaus.

Samantyyppisen, vielä rohkeamman kerronnan otti omakseen ranskalainen Jean-Luc Godard Hullussa Pierrotissaan, joka on hänen pidetyimpiä ja todennäköisesti myös hallituimpia elokuviaan. Se perustuu Whiten romaaniin Obsession eli Pakkomielle vuodelta 1962. Romaanin julkaisi keskeinen amerikkalainen kioskikirjakustantamo Fawcett Gold Medal -sarjassaan, mikä tarkoitti sitä, että sitä myytiin todennäköisesti satoja tuhansia kopioita. Kyse ei siis ole mistään marginaalikirjallisuudesta, vaikka sellainen mielikuva vanhasta kioskidekkarista saattaa helposti syntyä. Obsessionkin on julkaistu suomeksi, samassa Ilves-sarjassa kuin aiemmin mainittu teos Suuri kaappaus. Sen nimi on suomeksi Kohti perikatoa, joka on erinomainen nimi Whiten romaanille, jonka alussa jo tietää että kirja ei voi päättyä hyvin.

Kirja on Whiten romaaneista epätavallisimpia. Siinä keskiössä eivät ole ammattirikolliset, vaikka nopeasti päähenkilöiden elämä alkaa sivuta kansainvälisen rikollisuuden maailmaa. Mutta enemmän kuin ammattimaisen rikollisuuden kuvaus, se on hullun rakkauden kuvaus. Ja tämä on tietysti asia, joka Godardia on kiinnostanut. Elokuvan alussa rajuista rikos- ja sotaelokuvista tunnettu ohjaaja Samuel Fuller sanoo kuuluisat sanat: "Film is like a battleground. Love. Hate. Action. Violence. Death. In one word . . . emotion.”

Näitä Godard tarjoilee runsain mitoin. Hullu Pierrot on rakkauskertomus, rikoselokuva, toimintaelokuva ja siinä on monta kuolemaa, monet sattumanvaraisia tai koomisia. Niihin ei paljon kiinnitetä huomiota.

Mitään poikkeuksellista ei ole siinä, että Godard filmasi amerikkalaista kioskiviihdettä. Voi jopa sanoa, että sellaiset filmatisoinnit muodostavat merkittävän osan ranskalaista uutta aaltoa. Godardin muusta tuotannosta esimerkiksi sekopäinen Made in USA perustuu Donald Westlaken salanimellä Richard Stark kirjoittamaan dekkariin - kirjaa ei kyllä tunnista elokuvasta, jos ei tiedä mitä etsii. Anna Karina esittää siinä samaa hahmoa, Parkeria, jota myöhemmin esitti Lee Marvin John Boormanin Point Blankissa.

Mutta Godard ei ole yksin. Francois Truffaut filmasi, laskutavasta riippuen, kolme tai neljä amerikkalaista kioskiromaania: David Goodisin Murhan sävelen nimellä Ampukaa pianistia, Charles Williamsin The Long Saturday Nightin nimellä Pitkä viikonloppu, sekä Cornell Woolrichin kaksi romaania nimillä Morsian pukeutuu mustaan ja Mississippin velho. Viidenneksi voisi ottaa Fahrenheit 451:n, joka perustuu Ray Bradburyn alun perin scifi-lehdessä jatkokertomuksena ilmestyneeseen romaaniin. Truffaut ei ole yksin: Claude Sautetin Kuuma lasti perustuu Charles Williamsin romaaniin. Claude Sautet taas käsikirjoitti Alain Cavalierille elokuvan Keskiyön kaappaus Donald Westlaken dekkarista. 1970-luvulla Claude Chabrol ohjasi elokuvan Kauhun kuja yhdestä Ed McBainin poliisiromaanista, ja hänen aiempi elokuvansa Lukittu ovi taas perustuu Stanley Ellinin romaaniin. Vielä myöhäisellä urallaan Chabrol palasi amerikkalaisen rikoskirjallisuuden pariin elokuvallaan Suklaata, kiitos, joka perustuu Charlotte Armstrongin romaaniin The Chocolate Web.

Myös vanhemman polven ohjaajat palasivat amerikkalaiseen rikoskirjallisuuteen: Rene Clementin Satimessa perustuu jo pari kertaa mainitun Charles Williamsin romaaniin, ja Williams jopa pestattiin tekemään siihen käsikirjoitusta.

Kyse on laajemmasta rakkaudesta amerikkalaiseen viihdekulttuuriin, joka on aina yhdistänyt ranskalaisia. Alain Resnais puhui moneen otteeseen rakkaudestaan amerikkalaiseen sarjakuvaan - esimerkiksi Taika-Jim -sarjakuvasta on monia viitteitä Resnaisin umpimodernistisessa merkkiteoksessa Viime vuonna Marienbadissa. Francois Truffaut tiivisti asenteen Pitkän viikonlopun ensi-iltaan kirjoittamassaan tiedotteessa:

"Aina kun olen tekemisissä rikoskirjailijan kanssa, minuun on tehnyt vaikutuksen hänen vaatimattomuutensa, ammattitaitonsa, mutta myös hänen surumielisyytensä. Jotakin epätoivoista ja kohtalokasta on useinkin kirjailijassa, joka ansaitsee elantonsa kertomalla rikostarinoita. Kritiikki ei koskaan puhu näistä viihdekirjailijoista, heillä ei koskaan ole ollut tunnetta 'omasta yleisöstä'. Mutta silloinkin, kun he näyttävät hutiloivan ja kirjoittavan vain rahan vuoksi, he paljastavat itsensä fiktiossaan intiimimmin kuin kukaan uskoisi tai edes he itse kuvitelevat. He luulevat olevansa hyvinkin piilossa muutamien ruumiiden ja revolverien takana, ja samalla he paljastavat itsensä, ripittäytyvät ja toteuttavat pakonalaisessa tilassaan vapaata luomistyötä. Samoin vanhan Hollywoodin B-elokuvien tekijät luulivat olevansa pelkkiä studiotyöläisiä, kun he itse asiassa olivat aitoja ja luovia taiteilijoita.”

En tiedä, oliko Seppo Huunosella samanlainen asenne kun hän alkoi ohjata Karvoja. Tiesikö hän, että Lionel Whiten romaaneja oli aiemmin filmattu? Tiesikö hän, että Kubrickin Peli on menetetty - joka oli tosin kielletty Suomessa jossain vaiheessa - perustuu Lionel Whiten romaaniin?

Seppo Huunosen Karvat on monella tapaa poikkeuksellinen elokuva. Se oli valmistuessaan vuonna 1974 vuotensa ainoa toinen kotimainen elokuva, Speden ufo-pelleilyn Viu-hah-hah-tajan ohella. Se on varmasti ainoa suomalainen elokuva, joka perustuu amerikkalaiseen romaaniin. Se on myös ensimmäisiä suomalaisia K18-määritelmän saaneita elokuvia - ensimmäinen oli Teuvo Tulion Sensuela pari vuotta aiemmin.

Oli miten oli, Karvat perustuu samaan romaaniin kuin Hullu Pierrot, Lionel Whiten romaaniin Kohti perikatoa eli Obsession.

Elokuvilla on paljon eroavaisuuksia. Jean-Luc Godardilla on pääparinaan karheankomea Jean-Paul Belmondo sekä kaunis ja erittäin itseriittoisen näköinen Anna Karina, Huunonen on joutunut tyytymään pieneen ja kaljuuntuvaan Mikko Majanlahteen. Anna Karinan korvaa lyhyttukkaisena tylyn näköinen Arja Virtanen. Varsinkin Virtanen kohdalla Karvat oli uran ainoa elokuva, myöhemmin hän oli perustamassa teatteriryhmä Hurjaruuthia nimellä Arja Pettersson. Mikko Majanlahti taas oli Tampereen työväen teatterin johtaja 1980-luvulla, mutta elokuvia hänkään ei monta tehnyt. Godardin ikoniseen versioon verrattuna näyttelijöiden karisma on lähes olematon, valitettavasti.

Elokuvissa on muitakin eroja. Kainalokarvat, jotka aika härskisti ja särmikkäästikin laittavat tapahtumaketjun liikkeelle, ovat Huunosen omaa keksintöä - Godardin loppujen lopuksi huipputyylikkäässä maailmassa sellaisia ei olisi voinut näyttää.

Huunonen on käyttänyt myös elokuvassaan joitain metafiktiivisiä keinoja, jotka ylittävät Godardinkin mielikuvituksen. Eräässä kohtauksessa pääparin yhdyntää simuloidaan kahdella animoidulla nenäliinalla - sinänsä taitavasti tehdyn kohtauksen on animoinut Gert Roose, virolaissyntyinen mainosanimaattori. Toisessa kohtauksessa mies ammutaan näköjään kuoliaaksi, mutta hän saa superpähkinän niin kuin sarjakuvan Super-Hessu ja herää eloon. Elokuvan väkivaltaisimmissa kohtauksessa esiin säntää kääpiön komentama rikollisjoukko, joka käyttäytyy liioitellun kulmikkaasti. Näissä kohdissa Karvat on selvästi oman lajityyppinsä parodiaa, vaikka monissa muissa kohdin parodisuus jää epäselväksi.

Lopetus on hurja. Se vetää täysin vertoja Lionel Whiten omalle lopetukselle ja tuo mieleen esimerkiksi Alain Robbe-Grilletin erikoisen esikoisohjauksen Trans-Europ-Express. Toisaalta Huunonen jättää ainakin yhden henkilöistään eloon - en nyt paljasta tässä kenen, mutta Godardillahan - kuuluisassa kohtauksessa - Belmondo maalaa naamansa siniseksi ja räjäyttää itsensä dynamiitilla. Godard on tässä lähempänä Whiten alkuperäistä lopetusta.

Mutta elokuvilla on tietysti muitakin eroja. Huunosen Karvat voi olla monessa mielessä ekstravagantimpi kuin Hullu Pierrot, mutta toisaalta Huunonen ei missään vaiheessa esimerkiksi kyseenalaista kerrontaa. Hän ei pilko tapahtumien aikaa ja järjestystä niin kuin Godard tekee. Godardilla Belmondolla ja Majanlahdella on muitakin eroja kuin ulkonäköön liittyviä: rikolliseksi ryhdyttyään Belmondo rupeaa kirjailijaksi, joka pohtii joycelaisia todellisuuden kuvaukseen liittyviä ongelmia, mutta Majanlahti rupeaa kiinteistökeinottelijaksi. Tässä Huunonen on lähempänä Lionel Whitea - Godard tietysti näkee rikollisuuden vastavoimana keskiluokkaiselle yhteiskunnalle ja kapitalismille, Huunosella Majanlahden toiminta kuvaa keskiluokan ahdinkoa: kun ryhtyy rikolliseksi, kierroksia pitää koventaa. Karvoissa Majanlahden toiminta on epäuskottavampaa, koska alun perin hän on ollut töissä televisiossa, samoin kuin Belmondo. Hullu Pierrot alkaa kohtauksella, jossa Belmondo lukee kylvyssä kuvausta Velazquezin maalauksista, tämä pohjustaa Belmondon myöhempää kääntymystä intellektuelliksi.

Lisäksi Karvoista puuttuu Hullun Pierrotin poliittisuus: alun juhlakohtauksessa Godard tekee julmaa pilaa jetset-ihmisten pinnallisuudesta, kun nämä toistelevat toisilleen ulkoa opeteltuja mainoslauseita. Kiinnostavasti Godard myös tuo Whiten kuvaaman melko merkityksettömän rikollisuuden - esimerkiksi tytön luota löytyvä murhattu on sutenööri - nykyaikaan kiinni: Hullun Pierrotin rikolliset myyvät aseita Kongoon ja Angolaan, keskelle 1960-luvun poliittisia kriisejä. Puhetta riittää myös Algerian sisällissodasta, joka 1960-luvun puolivälissä oli vielä ajankohtainen. Belmondoa kiduttavat rikolliset ovat saaneet oppinsa juuri Algeriassa. Elokuvassa tehdään myös hurjaa pilaa Vietnamin sodasta ja siitä, kuinka yksinkertaisena spektaakkelina amerikkalaiset sen näkevät.

Poliittisuutta Godardin elokuvassa on myös henkilöiden, eritoten Belmondon, viileys. Kun hän näkee asekauppiaan kuolleen ruumiin Anna Karinan karun asunnon - sisustuksena lähinnä aseita -, hän ei hätkähdäkään. Huunosen elokuvan henkilöt käyttäytyvät niin sanotusti normaalimmin: hermoilevat, pelästyvät, ahdistuvat, tekevät päätöksiä nurkkaan ajettuna. Godardin coolit nuorukaiset ajautuvat tilanteisiinsa, Huunosen enemmän karvalakkihenkiset suomalaiset versiot yrittävät pyristellä niistä irti. Loppujen lopuksi kummatkin kuitenkin päätyvät kuvaamaan keskiluokkaista vieraantuneisuutta, joka oli myös Lionel Whiten teema. On enemmänkin meidän suomalaisten vika, että meidän keskiluokkamme ei ollut niin kaunis kuin Belmondo ja Karina.

Mainittakoon vielä pienenä triviana, joka kertoo tekijöiden kiinnostuksesta amerikkalaista dekkariviihdettä kohtaan: kohtauksessa, jossa Mikko Majalahti lukee Shakespearen lyhennettyjä teoksia englanniksi, näkyy toinenkin kirja. Se on amerikkalaisen rikoskirjailijan Margaret Millarin klassikkoteos 1950-luvulta, Muukalainen haudassani. Se ei liity temaattisesti mitenkään Karvoihin tai Lionel Whiteen, mutta kertoo siitä, että Huunonen tunsi hyvin ajan kiinnostavimpia dekkareita.

Vanhan ajan kaskut

Lainasin kirjastosta Antero Raevuoren toimittaman kirjan Vanhan ajan kaskut: vitsejä 1900-1950-luvuilta (Gummerus), joka ilmestyi viime vuonna. Se on pieni pokkari, johon Raevuori on koonnut vitsejä lähinnä vanhoista vitsilehdistä. Kiinnostuin tästä, koska itse pyörittelin vastaavaa ideaa vuosikausia uskomatta siihen hetkeäkään - ja sitten joku menee ja tekee sen. Raevuori on tietysti ollut jo pitkään kohtuullisen tunnettu urheilukirjoittaja, jolla on varmasti hyvät suhteet kustantajiinsa. Olisi vain itse pitänyt uskoa tähän... Olisin tosin tehnyt kirjan eri tavalla - olisin painottanut vitsien absurdiutta ja huonoutta. (Samanlainen hankehan on Karo Hämäläisen ja Salla Simukan mummovitsikirja, jota en tosin ole lukenut.)

Oli miten oli, tässähän olisi ollut Raevuorella tilaisuus kertoa jotain vitsilehdistä ja niiden tekijöistä ja kuvittajista. Valitettavasti hän vain luettelee osastojen alussa, mistä lehdistä vitsit on napattu - esimerkkinä vuodet 1910-1919: Ampiainen (Viipuri), Kulkuri (Vaasa), Mullikka (Tampere), Tuulispää (Helsinki), Weitikka (Oulu), Velikulta (Helsinki). Tässäkin listassa on minulle tuntemattomia lehtiä, Tuulispäätä lukuun ottamatta.

Raevuori on kirjoittanut parinsadan merkin mittaiset esittelyt kuhunkin osastoon. Tässä saman osaston teksti: "Naurun kohteet lisääntyivät. Nyt nauretaan juutalaisille - heidän ahneudelleen ja puhetavalleen. Vitsien kohteena ovat myös gulashit, keinottelijat, jotka rikastuvat ja lihovat ruokapulan vallitessa. Näyttämölle ilmestyvät myös savolaisukot, jotka murteineen ovat jatkossakin kiitollisia pilalehtien vakiohahmoja. Papeilla, tuomareilla ja opettajilla on paikkansa heilläkin, niin myös näsäviisailla pikkupojilla, mutta lahtareista ja punikeistä ei vitsejä väännetä. Kansalaissota on liian arka ja kipeä aihe." Tietystikään vitsikirjan lukija ei kaipaa tietoa häiritsemään naurunautintoa, mutta nyt tietopuolisempaa kirjaa samasta aiheesta on varmasti vaikeampi saada enää läpi. (Nautinnonkin kanssa on vähän niin ja näin - suuri osa vitseistä on aika huonoja.)

Kirjassa on lisäksi käytetty lehtien kuvituksia mainitsematta kuvittajien nimiä - mietin, olisiko tässä joissain kohdin tehty jopa tekijänoikeusrikoksia. Osa kuvituksista on selvästi ruotsalaisia - jonkun tekijä on "Knut", toisen ehkä "P. Lindroth". Yksi on ehkä "Hilding Nyman" - ahaa, hänestä onkin peräti Wikipedia-hakusana täällä.

Monessa kuvassa näkyy selvästi signeeraus "Y. Yrjölä". Tietääkö kukaan mitään Yrjölästä - joka lienee ollut Yrjö? Yksi on ehkä Vuoristo tai Vuonto tai Vuorto. Mukana lienee yksi Hjalmar Löfving, jos hänen signeerauksensa oli "Hj.L."

Marton Taigan scifi-novellit

Marton Taiga eli Martti Löfberg on ollut yksi tuotteliaimmista suomalaisista kirjailijoista, joka kirjoitti lukemattomia lehtinovelleja ja ajanvieteromaaneja 1930-luvulta 1960-luvun alkuun. Hän kirjoitti myös scifiä; toimitan hänen tieteistarinoistaan kokoelman, jos vain perikunta löytyy. Turbator julkaisee.

Alla oleva lista (sekä suluissa olevat kommentit) on kopsattu Kalevi Haikon artikkelista, josta kopiot löytyvät hänen arkistostaan Suomalaisen kirjallisuuden seuran arkistosta - en tiedä, missä ja milloin artikkeli on ilmestynyt. (Olisi kiehtova koota kirja myös Haikon suomalaisen lehtinovellin historiaa käsittelevistä teksteistä.)

Osiriksen sormus, Lukemista Kaikille 38-46/1934. (Aikasiirto 1930-luvulta faarao Ekhnatonin Egyptiin. [Huom! Sama faarao kuin Waltarilla sekä Sinuhessa että joissain muissa teksteissä!])

Viiden minuutin ikuisuus, Lukemista Kaikille 33-40/1936; myös kirjana 1945. (Aikasiirto 1930-luvulta keisari Tiberiuksen Roomaan.)

Tohtori Siniparta eli nero ei kuole. Lukemista Kaikille 46-51/1936; myös kirjana nimellä Tohtori Siniparran ihme, 1946. (William Carter saa päähänsä toisen ihmisen aivorihmoja ja muuttuu vätyksestä leijonaksi.)

Maailma, joka kerran oli, Seikkailukertomuksia 23-27/1937. (Maailman tuho 1987 suomalaisesta näkökulmasta.)

Ubongongon mustat silmät, Yllätyslukemisto 1-10/1939. (Borneosta löytyy maanalainen juutalaiskansa, joka voi nähdä vain yöllä [!].) [Voikohan tällaista enää julkaista uudestaan..? Mukana tapahtumissa myös Gestapo.]

Korsikkalaisen varjo, Jännityslukemisto 27-36/1939. (Amerikkalainen tiedemies tekee keksinnön, jolla voi hallita maailman tapahtumia.)

Suuren pelin loppu. Ilmestynyt vain kirjana 1945. (Lokoli puhuu syvällä Afrikassa: Valkoiset miehet ovat kuolleet, kaikki valkoiset ovat kuolleet..) [Kirja siis kertoo siitä, miten eurooppalais-amerikkalainen sivistys tuhoaa itsensä suuressa sodassa.)

Uhu, jousimies, Lukemista Kaikille 14-25/1959. Ilmestynyt nimellä L. Martin. (Tarina tulevaisuudesta, kun kaikki maailmantuhon jälkeen alkaa taas alusta.)

8 taivaallista miestä, Seikkailukertomuksia 3-14/1961; ilmestynyt myös kirjana 1986. (Avaruusaluksen järkyttävä paluu aikojen takaa. Päänäyttämönä Karjalan kannas.) [Minusta huono tarina, en olisi valinnut tätä julkaistavaksi enää 80-luvulla, niin kuin Jalava teki.]

Aurinkokansa, Seikkailukertomuksia 7-15/1962. (Kahden kiertotähden ihmiset kohtaavat: toiset elävät kivikautta, toisille ydinaseet ovat jo vanhanaikaista tekniikkaa.)

Kirjana ilmestymättömiä tuossa on siis kuusi, kaikki jatkokertomuksia, saas nähdä, kannattaako kaikkia julkaista - tai mahtuvatko ne järkevästi yhteen kirjaan. Tietysti voisi kuvitella, että tekisi kaksi teosta. Miksi sitten ei kuitenkin julkaisisi myös noita kirjana ilmestyneitä - Tohtori Siniparran ihmettä, Suuren pelin loppua ja Viiden minuutin ikuisuutta -, kun ne kuitenkin ovat keräilyharvinaisuuksia? Kiinnostava temaattinen kokonaisuus tulisi kahdesta varhaisesta aikamatkustustarinasta.

Kuka oli Eino Liekki?

Eino Liekki oli näitä Kanervan kustannusliikkeen salanimellä kirjoittaneita senttareita, jonka novelleja ilmestyi Iskussa ja Seikkailujen Maailmassa. Mitään tietoa siitä, kuka Liekki oikeasti oli, ei ole. Voi vain esittää arveluja, eivätkä nekään ole kovin kummoisia. Veikkaus on, että kyse on ammattikirjoittajasta, sen verran sujuvasti - joskaan ei mieleenjäävästi - teksti kulkee esimerkiksi novellissa "Professori Tähtiniemen hermoklinikka" (SM 1940). Kyse ei välttämättä ole romaanikirjailijasta, vaan ehkäpä sanomalehtitoimittajasta, joka on kynäillyt novelleja ja ehkä seuranäytelmiäkin varsinaisen työnsä ohessa. Liekin takana olevaa henkilöllisyyttä voisi arvailla esimerkiksi tämän käyttämien henkilöhahmojen nimien perusteella - onko esimerkiksi Tauno Soramäki, mainitun novellin sankari, mukana jossain toisessa tekstissä, jonka ko. kirjoittaja on julkaissut?

Eino Liekki -nimimerkki ilmestyi Iskuun jo vuonna 1935, lehden kolmanteen numeroon (jolloin lehden nimi oli vielä käytännössä Jännityskertomuksia; nimi muuttui aika pian). Novellin nimi oli "3 ihmistä", alaotsikolla "Jännityskertomus Helsingistä". Liekki kirjoitti jännäreitä lähes jokaiseen Iskun numeroon liki kolmen vuoden ajan. Vuonna 1937 alkuperäinen Isku lakkasi ilmestymästä ja Liekki siirtyi Seikkailujen Maailmaan, jossa hän debytoi vielä samana vuonna. Vuonna 1938 hän piti taukoa jatkaakseen taas vuonna 1939. Liekki jatkoi kirjoittamista aina numeroon 1/1941 saakka, jolloin hän lopetti - ehkä hän joutui sotaan, jossa hän ehkä kuoli. Tai sitten hän vain lakkasi kirjoittamasta - ehkä porvarillinen työ vei liikaa aikaa eikä vapaaksi kirjoittajaksi voinut ruveta. On todennäköistä, että kyse oli jostakusta Kanervan kirjapainon perustajan August Kanervan henkilökohtaisesta tutusta, koska nimi ei esiinny muissa alan lehdissä. Ehkä Liekki oli joku lahtelainen toimittaja - Kanervahan toimi Lahdessa.

Eino Liekki kehitti Seikkailujen Maailmaan pitkäaikaisen sarjan Pertti Pasilasta, suomalaisesta seikkailijasta, joka joutuu kaikenlaisiin selkkauksiin ja taistelee mm. neuvostoliittolaiais vastaan, kuten aikakauteen kuuluu. Pertti Pasila -tarinoista saisi kokonaisen kirjan - jos jutut vain olisivat kiinnostavammin kirjoitettuja. Eino Liekin rinnalla vastaavia Kanervan lehtiin kirjoittaneita olivat mm. Erkki Horma, Jaska Autero, Kalevi Nervas ja Kaarlo Karmala.

Ja loppuun mainos: "Professori Tähtiniemen hermoklinikka" ilmestyy vuosikertatarinana Iskun tulevassa scifi-numerossa!

Alla luettelo Eino Liekin tarinoista Seikkailujen Maailmassa (piti tehdä myös Iskun jutuista vastaava, mutta väsähdin):

1/1937
Eino Liekki: Salakuljettajan lemmitty

3/1937
Eino Liekki: Reijo Hirvinevan rikos

1/1939
Eino Liekki: Seikkailija Pertti Pasila vapautuu Kakolasta

2/1939
Eino Liekki: Seikkailija Pertti Pasila pelastaa naisen

3/1939
Eino Liekki: Seikkailija Pertti Pasila käy Tampereella

4/1939
Eino Liekki: Seikkailija Pertti Pasila pakenee Tallinnaan

5/1939
Eino Liekki: Seikkailija Pertti Pasila kohtaa tuntemattoman naisen

6/1939
Eino Liekki: Seikkailija Pertti Pasila joutuu tshekan pyöveliksi

8/1939
Eino Liekki: Seikkailija Pertti Pasila viettää viikonloppua

9/1939
Eino Liekki: Seikkailija Pertti Pasila tutustuu ”Kolgan kreivin” vaimoon
Eino Liekki: Kakolasta karannut vanki (päähenkilö Alku Siimes)

10/1939
anonyymi (Eino Liekki?): Seikkailija Pertti Pasila käy Kulosaaressa

11/1939
Eino Liekki: Pirttiniemessä kummittelee
Eino Liekki: Seikkailija Pertti Pasila käy Lahden syysmarkkinoilla

12/1939
Eino Liekki: Seikkailija Pertti Pasila joutuu uhkaavaan tilanteeseen

2/1940
Eino Liekki: Professori Tähtiniemen hermoklinikka

3/1940
Eino Liekki: Tohtori Rikulan myrkkykeksintö

4/1940
Eino Liekki: Rikospoliisi Ilmari Valamon seikkailu

5/1940
Eino Liekki: Rutto hiipii Helsinkiin. Rikoskertomus

7/1940
Eino Liekki: Kummitushuvila

9/1940
Eino Liekki: Tohtori Rikulan pääkallo. Kertomus mielenvikaisesta lääkäristä, joka aiheuttaa kammottavan verinäytelmän.

1/1941
9 Eino Liekki: Verinen puukko

Sotanovelliprojekti: Joni Rautio

Sanoin muutamia viestejä aiemmin, että löysin Pohjolan Sankarit -nimisestä hiukan epämääräisestä lehdestä sotaan sijoittuvan scifi-novellin "SR 38", jonka oli kirjoittanut "T. Jaurio". Ei tarvinne epäillä, että kyse on Joni Rautiosta. Joni Raution oikea nimi oli Martti Joonatan Rautio ja hän syntyi vuonna 1903 Ylivieskassa ja kuoli Karjaan maalaiskunnassa vuonna 1964. Kansakoulun opettajan koulutuksen saanut Rautio työskenteli toimittajana, mutta missä lehdessä tai lehdissä, sitä en tiedä. Rautio julkaisi kahdeksan teosta vuosina 1945-1950; ne olivat kaikki järjestään lasten- ja nuortenkirjoja. Itse muistan lukeneeni lapsena isän todennäköisesti Tiimarista ostamaa kirjaa Simsonin tukka (Karisto 1949), jossa punatukkaista poikaa kiusataan, mutta joka näyttää kiusaajilleen. Pari Raution kirjoista on satuja ja jokunen jopa näytelmiä. Vuoden 1950 jälkeen hän lienee työskennellyt toimittajana.

"SR 38" lienee Raution ensimmäisiä julkaistuja novelleja, mutta heti sodan jälkeen Rautio hioi kynäänsä lukuisissa eri lukemistolehdissä. T. Jaurio -nimimerkki esiintyi usein samoissa lehdissä ja jopa samoissa numeroissa kuin Joni Rautio. Osa Raution novelleista lähenee jopa kauhua, kuten Musta Kuu -lehden numerossa 4/1945 ilmestynyt "Laokoon-yö". Lisäksi Rautio kirjoitti Salapoliisi-nimiseen lehteen.

Rautio kirjoitti Salainen Salkku- ja Musta Kuu -nimisiin lehtiin kohtuullisen nokkelia kertomuksia komisario Leinosta - niitä voisi joko koota omaksi kirjakseen tai ainakin näytteenä jonkinlaisessa "komisario Kairalan kilpailijoita" -tyyppisessä antologiassa, jossa olisi muitakin äreitä helsinkiläisiä poliiseja ja etsiviä vanhoista lukemistolehdistä. Voisi, jos perikunta löytyisi. Minulla ei ole mitään käsitystä, mistä Raution perillisiä etsisi. Kuolemasta on kulunut vasta 45 vuotta ja suoja-ajan päättymiseen on tällä lailla vielä 25 vuotta.

Sama koskee myös tarinaa "SR 38", jonka haluaisin mukaan sotanovellikirjaan - se olisi scifi-tarinana poikkeuksellinen ja tarjoaisi uuden näkökulman sotakirjallisuuden historiaan (vaikka sen scifi-puoli onkin kliseinen ja se tarjoilee tavanomaisen loppukäänteen) -, mutta mistä löydän Joni Raution perikunnan?

Nyt huomaan, että hänen äitinsä tyttönimi oli Kaivosoja. Se ei voi olla kovin yleinen sukunimi - jos joku tätä blogia lukevista tuntee jonkun Kaivosojan, vinkkaa välittömästi!