Isäksi kolmella vuosikymmenellä

Kirjoitin KaksPlus-lehteen viime vuoden syksyllä jutun teemalla "isäksi kolmella vuosikymmenellä". Olin tajunnut, että kaikki lapseni ovat tosiaan syntyneet eri vuosikymmenellä (ensimmäinen tosin vuosikymmenen - ja vuosituhannen - viimeisenä vuotena), ja ajatellut, että siinä olisi aihetta omakohtaiseen tekstiin. Lehden ilmestymisestä on sen verran aikaa, että julkaisen jutun nyt blogissa. Valitettavasti en voi käyttää juttuun otettuja mainioita kuvia minusta ja nuorimmasta lapsestani, mutta ehkä kotialbumikuvatkin käyvät.

Minä ja kaksi ensimmäistä lastani, todennäköisesti vuonna 2007.

Silloin tunsin itseni vanhaksi.
"Lapseni ovat kaikki syntyneet eri vuosikymmenillä."
En enää muista, kenelle sanoin lauseen ensimmäistä kertaa, mutta olen sittemmin nauranut sille useita kertoja. Samalla ajatus on vähän ahdistanutkin. Olenko minä oikeasti jo noin vanha?

Ensimmäinen lapsistani syntyi reilu puoli vuotta ennen millennium-juhlintaa, päivä ennen vappuaattoa vuonna 1999. Avovaimo oli menettänyt synnytyksessä paljon verta, ja kun hänet vietiin leikkaukseen, minut jätettiin tiukasti kapaloidun vauvan kanssa kahdestaan synnytyssaliin. Lauloin Tuu-tuu-tupakkirullaa puoli tuntia putkeen, sitten aloin kertoa vauvalle, keitä sen sukuun kuuluu. Sitten alkoivat jutut loppua, ja onneksi kohta tuli kätilö sisään. "Mites teidät on tänne kahdestaan jätetty?"
Kun kätilö vei vauvan äidilleen toiseen huoneeseen, käperryin synnytyspöydälle ja nukahdin.
Ihan yhtä pitkään en joutunut odottelemaan, kun kuopus syntyi viime vuoden tammikuussa. Synnytys kesti 25 tunnin sijaan alle puoli tuntia ja vähältä piti, etten kokonaan myöhästynyt — olin tullut paikalle perässä, kun oli ensiksi pitänyt aamukuudelta hoitaa keskimmäiselle lapselle hoitaja. Taksikuski vei minut ensiksi sairaalassa väärälle ovelle, mutta pinkomalla ehdin vielä nähdä, kun tyttö tuli maailmaan.
Silloinkin vähän itketti, mutta aiemmat synnytykset olivat kestäneet niin pitkään, että lapsen lopulta syntyessä olin itkenyt jo silkasta helpotuksesta: viimeinkin tämä on ohi! Kun saa valmiin lapsen syliinsä, sitä on jo sen verran tottunut ajatukseen, että mielessä on vain rauhaa ja tyyneyttä.

Olin vastustellut aika pitkään vielä yhden lapsen tekemistä. Vuonna 2004 syntyneen keskimmäisen kanssa oli välillä ollut rankkaa eikä uusi lapsi houkuttanut.
Jälkeenpäin kaduttaa: kuopus on tuonut elämään uutta raikkautta ja lämpöä. On ihanaa, kun kotona on pieni lapsi. On ihanaa, kun tuntemattomat hymyilevät puunlehti kädessään kävelevälle taaperolle ja tämä hymyilee takaisin.
Toisaalta jos olisi tehnyt lapsen aiemmin, se olisi ollut erilainen, ehkä se olisi ollut kiukkuinen ja huutanut yöt läpeensä. Tai hiljainen ja sulkeutunut. Sitäkin olisi silti rakastanut ehdoitta ja katsonut sitä lämmöllä ja hellyydellä.
Esikoisen polttareissa hiukan liikaa juonut ystäväni kysyi, miksi olen halunnut tehdä lapsen. Sanoin: "Koska sillä tavalla rakkaus lisääntyy maailmassa."

Kolmella vuosikymmenellä ovat monet asiat tulleet tutuiksi ja muuttuneet rutiineiksi. Monet asiat ovat myös muuttuneet. Esikoinen nukkui vaunuissa parvekkeella, keskimmäinen lapsi taas kerrostalon pihalla – onneksi asuimme ensimmäisessä kerroksessa. Kävimme silti vartin välein katsomassa, että lapsi nukkuu eikä ole esimerkiksi oravan raatelema.
Sen verran mukavuudenhaluisiksi olemme tulleet, että kuopus on nukkunut melkein kaikki päiväunensa sisällä. Arvo Ylpön ohjeesta nukuttaa lapset päiväunille ulkona on kuljettu pitkä matka.
Onneksi Ylpön toista ohjetta, neljän tunnin syöttöväliä, ei ole aikoihin tuputettu neuvoloissa. Neuvolasta tulee muutenkin nykyään aika vähän neuvoja. Joskus neuvolakäynnit tuntuvatkin turhilta, kun ajattelee tietävänsä kaiken muutenkin. "Jos pyllyyn tulee ihottumaa, kannattaa pitää ilmakylpyä ja laittaa vähän kosteusvoidetta."
Vanhemmat ovat useinkin voineet olla instituutiota edellä. Muistan nuoren mieslääkärin, joka neuvolakäynnillä ilmeisesti ensimmäistä kertaa törmäsi kestovaippaan, koska kysyi poikaamme tutkiessaan: "Ööö... minkälainen vaippa tämä oikein on?"
Vanhat asenteet eivät koskaan poistu kokonaan. Kun vaimo odotti kuopusta ja kävimme ultrassa, hoitaja puhutteli minua isännäksi. Tuntui kuin olisin astunut aikakoneeseen ja astunut ulos agraari-Suomessa.

Minä ja toiseksi vanhin lapseni
takapihalla, ehkä 2008 tai 2009.

Neuvolat ovat toki muuttuneet muun yhteiskunnan mukana. Olin esikoisen kanssa hoitovapaalla puoli vuotta ja kerran vein hänet yksin neuvolaan, ehkä kahdeksankuukautistarkastukseen. Neuvolan täti yski aikansa, kun äiti ei ollutkaan mukana, mutta suostui sitten vastahakoisesti myöntämään, että ehkä tiesin lapsen asioista yhtä hyvin kuin äitikin. Nykyään isät ovat normaali näky neuvoloiden auloissa – tosin, pakko myöntää, usein äidin kanssa. Itsekään en ole kuopuksen kanssa käynyt kertaakaan neuvolassa yksin.
Nykyään puhutaan paljon metatyöstä, siitä näkymättömästä ajattelu- ja järjestelytyöstä, jota naiset perheasioissa joutuvat tekemään. Edelleenkin soitetaan oletuksena äidille, niin neuvolasta, lääkäristä kuin koulustakin. Jotta metatyö jakaantuisi tasaisemmin, pitäisi määrätä, että soitetaan joka toinen kerta isälle.
Toisaalta itse ainakin olen sen verran hajamielinen, että saattaisin unohtaa, mitä toisessa päässä sanottiin.
Kerran meistä kumpikin oli hajamielinen ja keskimmäinen lapsi unohtui hakea tarhasta. Vaimo tuli kotiin viittä vaille viisi ja säikähti, kun en ollut hakenut lasta. "Luulin että on sinun vuorosi", sanoin, mielestäni totuudenmukaisesti. Ei voinut kuin ottaa taksi ja rientää tarhaan.
Lasta myöhästely ei haitannut. Ylitöihin jääneelle tarhantädille vietiin myöhemmin kiitokseksi suklaarasia.

Kaksi ensimmäistä lastani ovat olleet huonoja nukkumaan. Esikoisen nukahtamista piti odotella vieressä istuen, joskus yli puolikin tuntia. Saatoin itsekin nukahtaa pimeässä makuuhuoneessa nojatuoliin. Joskus laskin viettäneeni kuukauden elämästäni lapsia nukuttaen. Sittemmin olen lakannut laskemasta.
Ainoastaan melatoniini ratkaisi keskimmäisen nukahtamisongelmat, jotka olivat pahimmillaan äityneet fyysisiksi tappeluiksi. Voisin kirjoittaa rakkauskirjeen lääkärille, joka reseptin tuolloin määräsi.
Sittemmin pojalla diagnosoitiin ADHD. Siihenhän liittyy usein nukahtamisvaikeuksia.

Uniasiat nousivat esille silloinkin, kun minusta tuli etäisä. Rakastuin nykyiseen vaimooni ja erosin esikoisen äidistä. Vietimme esikoisen kaksivuotispäiviä uudessa asunnossani, surkeassa kaksiossa, joka oli onnistuttu rakentamaan Turussa Aurajoenrantaan niin ettei asunnosta nähnyt joelle.
Nukuimme tyttären kanssa pienessä makuuhuoneen räppänässä kahdestaan ja nukuin lähes järjestään huonosti. Eräänä sunnuntaiaamuna tytär herätti minut puoli kuudelta eikä saanut nukahdettua uudestaan, itse olin kierinyt sängyssäni koko yön. Koska minulla ei ollut telkkaria, jonka eteen olisin voinut lapsen parkkeerata, piti herätä ja alkaa leikkiä kaksivuotiaan tytön kanssa.
Sunnuntai-iltana yhteisen viikonlopun jälkeen pyöräilin tytön äitinsä luokse toiselle puolelle kaupunkia, ja kun tulin takaisin kotiin, nukahdin nojatuoliin puoleksi tunniksi. Silti rojahdin illalla sänkyyn puoli kymmeneltä.

Sittemmin olen nukkunut paljon patjalla lattialla. Kun keskimmäinen oli pieni, hän saattoi valvoa keskellä yötä tunnin, joskus parikin, ja huutaa kovaa ennen kuin nukahti uudestaan. Otin tavaksi mennä olohuoneeseen patjalle nukkumaan.
Toisinpäin järjestely toimi, kun keskimmäinen vieroitettiin yösyömisestä. Minä valvoin makuuhuoneessa, vaimo nukkui patjalla olohuoneessa.
Samalla patjalla nukun edelleen, nyt työhuoneen lattialla, kirjakasojen ja hyllyjen keskellä. Kuopusta odottaessaan vaimo alkoi kuorsata sen verran pahasti, etten saanut nukuttua. Ja kun tyttö viimein syntyi, hän piti nukkuessaan outoa krohisevaa ääntä, joka piti minua hereillä. Siirryin pysyvästi nukkumaan patjalle.
Olen nukkunut patjalla nyt kohta kaksi vuotta, vaikka vauvan krohinat ovat jääneet taakse (vaimon kuorsausta joskus kuuntelen vessassa käydessäni). Välillä nukkumaan mennessäni tunnen oloni yksinäiseksi, välillä taas olen ollut onnellinen, että saan nukkua rauhassa läpi yön. Pysyvästi kalustoon jääneen näköinen patja on tietysti ruma sisustusesine, mutta se on osaltaan taannut myös avio-onnen, kun työhuoneen oven voi sulkea.
Unta yli 40-vuotiaana tosiaan kaipaa. Ihmettelen kaihoten niitä kertoja, kun keskimmäinen oli herättänyt minut huutamalla viideltä aamulla ja olin vain mennyt keittämään aamuteet ja ruvennut töihin vaimon tainnutettua lapsen tissillä. Tämä oli varmin tapa taata se, että vaimokin vielä nukahtaisi uudestaan, joinain aamuina saattoivat yhdessä nukkua vielä puoli kymmeneen.

Nuorimmainen yksivuotiskuvassaan;
kuva Lauri Hannus

Nukkumista on tietenkin koetettu kaikin tavoin auttaa ja helpottaa. Kaikille kolmelle lapselle on laulettu "Sinistä unta". Vieläkin liikutun kohdassa, jossa lauletaan "Ja sinne on sininen, uninen tie".
Lapsille on tietysti luettu myös iltasatuja, Teemu- ja Jason-kirjoista Eduard Uspenskin Krokotiili Genaan ja Tove Janssonin muumeihin. Kohta täysi-ikäiselle esikoiselle ei enää tarvitse lukea, mutta keskimmäiselle luetaan toista kertaa Tolkienin Tarua Sormusten herrasta. Poika on jo 12, mutta on kuulemma mukavampi nukahtaa, kun joku lukee ääneen tuttua tarinaa.
Kuopuksen kirjat ovat toistaiseksi vielä vähän lyhyempiä, tyyliä Taaperon lelut. Kirpputorien ilmaislaareista löytää välillä opuksia, joista voi tulla pitkäaikaisia suosikkeja.
Aina ei ole mennyt putkeen. Edellisille lapsille olen haalinut kirppareilta ja divareista hyllyt täyteen upeasti kuvitettuja menneiden vuosikymmenten teoksia, kuten neuvostoliittolaisen Kornei Tšukovskin Tohtori Kivuttoman, jossa on Maija Karman ihana kuvitus. Aika moni klassikoista on jäänyt lukematta, ja viimeksi piti raivata pari hyllymetriä keskimmäisen lapsen Aku Ankoille.
Ehkä kuopus vielä yllättää ja pääsen lukemaan Ihmemaa Ozia ja Narniaa ääneen.

Elokuva on yksi suuria rakkauksiani, ja kirjojen rinnalla olen koettanut pitää yllä elokuvakasvatusta. Mieluummin katson kotona elokuvaa kuin kykin marraskuisena aamuna hiekkalaatikolla enkä ole juuri koskaan valittanut, että lapset katsovat liikaa telkkaria. Kerran tosin muistan, kun esikoinen makasi sohvalla väärinpäin, pää kohti lattiaa, tuijotettuaan kolme tuntia Väiski Vemmelsäärtä ja muita vanhoja animaatioita. Silloin taisin sanoa, että nyt ylös, ulos ja lenkille.
Saman esikoisen kanssa on sittemmin katsottu niin 2001: avaruusseikkailu kuin Cluelesskin. Viime kesänä katsoimme Twin Peaksin kaikki kaudet läpi. Keskimmäinen lapsi taas on löytänyt oman audiovisuaalisen viihteensä netin peli- ja tietovideoista, mutta pystyy innostumaan uudesta Star Warsistakin.
Kuopus on Myyrää lukuun ottamatta vielä kirjoittamaton luku. Mahtavatko häntä kiinnostaa isoveljelleen hamstratut vhs-kasetit, joissa seikkailevat He-Manit ja Conan Barbaarit? Tai uudemmat Pokémonit ja Digimonit?
Tai Maa aikojen alussa, yli kymmenosainen elokuvasarja söpöistä dinosauruksista? Se oli keksimmäisen lapsen suurin suosikki. Jos pitäisi sanoa, minkä elokuvan on nähnyt useimmiten, valinta voisi hyvin olla sarjan kolmas osa, Ihmeiden aika.

Olen 60, kun kuopus täyttää 18. Olen sanonut vaimolle, että tyttö on parasta elämässä tällä hetkellä. Ehkä vielä 15 vuodenkin kuluttua.
Joskus huomaan miettiväni, että lapsiahan olisi mukava tehdä vielä lisääkin. Saisi pidempään seurata pienen lapsen kehitystä, sitä kun kirjoittamaton luku alkaa kirjoittaa itseään. Onhan näitä, viisikymppisiä isiä.
Sitten tajuan, että saatan tulla isoisäksi vielä kun kuopus asuu kotona.
Haittaisiko se sitten? Elämäähän se vain on ja sitä tässä on opeteltu, kohta kaksikymmentä vuotta.

Mitä työnteolle tapahtui, eli subjektiivinen kertomus

Tyttäreni, joka täyttää kohta 17 vuotta, on koettanut kahdeksi kesäksi hakea kesätöitä, onnistumatta kumpanakaan kertana. Tuttu virsi: kun ei ole työkokemusta, ei oteta töihin, eikä saa työkokemusta. Toki tyttäreni on vielä nuori eikä voi esimerkiksi toimia myyjänä kaupassa.

En ole itse ollut kesätöissä koskaan, ellei oteta lukuun valtionharjoittelua 20 vuotta sitten: olin ensiksi Tampereen yliopiston taideaineiden laitoksella toimistotyöntekijänä ja sitten puolitoista kuukautta Vastapainossa jonkinlaisena kustannustoimittajaharjoittelijana. En ole oikeastaan ollut töissäkään kuin kerran, ellei siviilipalvelusta lasketa: olin kaksi vuotta Turun Ylioppilaslehden päätoimittajana 2000-luvun alussa.

Jos en ole koskaan ollut töissä, niin miten olen itseni sitten elättänyt? Vaimollakin on töitä, kuten olen joskus sanonut. En tiedä, miten pärjäisin, jos tulisi elämäntilanne, että minun pitäisi itseni elättää alusta loppuun omalla työlläni – varmaa on ainakin, että tekisin enemmän lehtijuttuja enkä asuisi näinkään väljästi Turun keskustassa.

Muutamia vuosia olen tosin tehnyt lähes pelkästään kirjoja, ja sinä aikana minulta tuntuu kadonneen kaikki kosketus siihen, mistä ja mihin voi enää kirjoittaa lehtijuttuja. Kirjoitin aikoinaan monta vuotta Aamulehden Valo-liitteeseen pienellä twistillä tarjoiltuja kepeitä kulttuurijuttuja, mutta lehti lakkautettiin jo muutama vuosi sitten (mitä ennen jo kerrottiin, että ulkopuolisista avustajilta ei juttuja enää osteta). Joskus luulin, että minusta tulee elokuvakriitikko, mutta en ole osannut tyrkyttää itseäni lehtiin niin, että siitä olisi tullut leipätyöni. Nykyään en juuri ehdi käydä elokuvissa, vaikka pressinäytöksiä Turussa vielä järjestetäänkin. Toisaalta kuka kuvittelee 2010-luvulla, että kritiikkiä kirjoittamalla voisi ansaita elantonsa?

En osaa siis markkinoida itseäni niin hyvin kuin pitäisi. En ole koskaan osannut. Silti olen osannut omiani puuhailemalla jotenkin elättämään itseni ja myös auttamaan pitämään perhettäni elossa. Puuhailu tarkoittaa lähinnä kirjoittamista ja kirjojen toimittamista, jonkin verran kääntämistä. Olen kirjoittanut sanomalehtiin, aikakauslehtiin, kulttuurilehtiin, olen tehnyt kirjoja - kuten moni tietää, olen tehnyt niitä naurettavan paljon. On ollut pakko, kun niissä on elanto kiinni. Taustalla on varmasti myös joitain persoonallisuuteen liittyviä tekijöitä, mahdollisesti jonkintasoinen adhd (jonkun mielestä ehkä narsismi). Vaikka kuinka sanoisin, että mielelläni keskittyisin ja tekisin vain muutaman hyvän kirjan, valehtelisin, koska huomaan joka kerta johonkin yhteen projektiin keskittyessäni, että tylsistyttää ja on pakko aloittaa jokin sivuprojekti. Yleensä niitä on käynnissä useita.

Mutta kun en tiedä työelämästä juuri mitään, en ole osannut auttaa tytärtä kesätöiden etsimisessä. Minulla ei ole oikein mitään käsitystä siitä, miten asiassa pitäisi edetä. Voiko mennä johonkin kahvilaan tai kivijalkakauppaan ja sanoa, että voisin tulla kesäksi töihin, jos kelpaa? Toki juuri tällä tavalla pääsin kirjoittamaan elokuvista Hämeen Yhteistyöhön keväällä 1991 - tosin siinäkin auttoi, että päätoimittaja Pekka Puttonen tiesi minut kirjoitettuani Satakunnan Työhön elokuvista parin kolmen vuoden ajan.

Pitääkö kesätöihin sitten mennä? Olen itse aina voinut ajatella, että tienaan kirjoittamisellani sen verran, että ei tarvitse. Kirjoitin ensimmäiset lehtijuttuni jo 80-luvulla, hakkasin kirjoituskonetta (kuvassa näkyvää Olivettia, jollainen meillä oli) kotona tai Satakunnan Työn toimituksessa, ja tienasin jo lukioikäisenä jonkin verran. Opiskeluaikana saatoin tienata jopa tuhat markkaa (!) kuussa kirjoittamalla Hämeen/Pirkanmaan Yhteistyöhön ja Aviisiin. Myöhemminkin olen pystynyt paikkaamaan apurahoja ja kirjoista saamiani pieniä ropoja lehtijutuilla ja nettikolumneilla.

Mutta miten tämän kertominen auttaisi tytärtäni? Voisiko hän muka seurata samalla linjalla? Lehtien avustajabudjetit ovat pienentyneet viime vuosina rajusti, jotkut paljon free-työtä aiemmin käyttäneet lehdet ilmoittavat nykyään kättelyssä, etteivät osta juttuja ulkopuolisilta avustajilta. Tai sanonko, että kirjoita kirja? Ensiksi teet duunia pari vuotta tietämättä, tuleeko koko hommasta yhtään mitään, ja sitten sitä veivataan pari vuotta kustantamoissa ja jos se päätyy kustannettavaksi, kirjaa myydään 200 kappaletta, jos hyvin käy. Olen joskus miettinyt, vaikuttaako työni lasteni mielestä jotenkin säälittävältä: koko ajan on jotain menossa, joskus teen koko päivän töitä, ja sitten oikein mitään ei tapahdu. Pitää vain ruveta uuteen projektiin.

Tietysti voi aloittaa blogin ja hommata sponsoreita tai Google-mainoksia. Tai voi ruveta tubettajaksi. Tytär ja poika keskustelivat aiheesta jokin aika sitten, poika tiesi kertoa tubettajasta, joka tienaa miljoona euroa vuodessa. Tunsin itseni vanhaksi moralistiksi, mutta oli pakko sanoa: "Saisitteko te tuosta oikeasti sisältöä elämään?" Ehkä tässä vaikutti ajatus, että työllä on oltava sisältö – ei kai suurella osalla ihmisiä sellaista olekaan, työ on vain tapa ansaita elanto.

Tai oikeastaan sitä sisältöähän nykyään korostetaan paljon - ihan liikaakin, jos minulta kysytään. Meillä on välillä iltapäivisin katseltu Australian Master Chefiä, jolla on näköjään jonkinlainen kulttimaine. Onhan se ihan mainio ohjelma erikoisine tuomaripersoonallisuuksineen ja samastuttavine kilpailijoineen, mutta en pääse yli siitä ajatuksesta, että jokaisen ruokalajin, jokaisen aterian, jokaisen tarjoilun pitäisi olla huippusuoritus, jonka edestä pitää piiskata itseään loputtomiin. Kun homma viimein onnistuu, jäljellä on vain itku.

Piiskaaminen on muutenkin hyvä termi, kun puhutaan nykyisestä työelämästä. Ei ole mikään sattuma, että Master Chefiä tehdään juuri nyt. Ihmisten kiusaaminen työhön liittyvillä asioilla on saanut viime vuosina ja varsinkin nykyisen hallituksen aikana aikamoiset mittasuhteet. Jos saa töitä, ei voi tietää, myydäänkö firma kohta tai onko yt-neuvottelut. Jos taas ei saa töitä, voi syyttää itseään: ei tehnyt riittävän hyvää jälkeä, ei saanut aikaan mieletöntä elämystä. Ei pystynyt myymään itseään. Ja sitten joutuukin palkattomien työkokeiluiden jatkuvaan sarjaan, jos hallitus saa tahtonsa läpi.

Minua joskus hämmentää, miten innoissaan ihmiset ovat tästä ylettömien elämysten sanomasta, joka näkyy kaikkialla tosi-tv:stä lehtien työelämää (tai melkein mitä tahansa tunne-elämästä ja ruoanlaitosta alkaen) käsitteleviin juttuihin. Välillä toki haastatellaan jotakuta, joka sanoo, että pitäisi olla armollinen itselleen. Miksi tällaista pitäisi erikseen sanoa, jos työelämä – tai muukin elämä – olisi rauhallisempaa, levollisempaa, enemmän täynnä mahdollisuuksia hoitaa hommat vähän lunkimmin?

Haluaisin kovasti opettaa riittävän hyvän ajatuksen tyttärelleni, mutta pahaa pelkään, että se ei ole 2010-luvulla enää mahdollista. Enpä haluaisi olla hänen asemassaan, kun hän lopulta pääsee kesätyöpaikkaan, jossa pitää puristaa itsestään kaikki mahdollinen, että kelpaisi.

(Kuvat: Creative Commons, ainakin kaksi ekaa.)

Pienimpien kirjallisuus

Ja tässä heti perään neljäs ja viimeinen Kidd.Oon kirjoittamistani kolumneista. Tässä on jo omakohtaisempaa otetta ja sen määräämä aihe: kaikkien pienimmille lapsille, vauvoille suunnattu kuvakirjallisuus. Jutussa puheena oleva vauva on nyt jo vuoden ja kolmen kuukauden (tästä on siis jo tasan vuosi!) ja pitää edelleen kirjoista, mutta osaa nyt jo hyvin käännellä sivuja itse ja joskus innostuu pitkäksikin aikaa lukemaan.

Vauva lukee jo! 

Harva ilahtuu toisista ihmisistä niin paljon kuin kolmen kuukauden ikäinen vauva. Ei tarvitse kuin tuoda oman naamansa viereen, niin johan alkaa levitä hampaaton hymy. Jotkut vauvat – kuten tämä, joka meillä nykyään asuu – vieläpä alkavat kiljahdella riemusta.
Se on jotain aika valloittavaa. Paljon on puhuttu siitä, missä vaiheessa isät alkavat kokea lapsensa omikseen. Eiköhän se tapahdu viimeistään siinä vaiheessa, kun lapsi alkaa hymyillä isälleen hänet tunnistaessaan.
Tämä samainen vauva lukee jo kirjoja. Lastenpsykiatri Raisa Cacciatoren ja kuvittaja Osmo Pennan vastasyntyneille kehittelemä Loruleikki-niminen opus toimii kuin juna. Lapsi alkaa ensimmäiset kuvat nähdessään sätkiä, kädet nousevat pystyyn, naamalle leviää leveä hymy.
Joitain kuvia vauva tuijottaa pidempään. Mitä selkeämpi naama, sen parempi. Kirjan kuvissa seikkailee jonkinlainen peikkoperhe, yhdessä kuvassa toinen peikkovanhemmista heittelee palloa pikkupeikon kanssa. Sitä vauva voisi tuijottaa vaikka kuinka kauan, samoin kuvaa nauravista madoista.
Taloon tuli kirpputorin ilmaislaarista uusi katselukirja. Ranskalaisperäisessä Nalle pukeutuu -kirjassa on yhtä yksinkertaiset kuvat kuin kotimaisessakin versiossa, ja ihan samalla tavalla sekin valloitti. Simppeleissä kuvissa pyöreäpäinen nalle kertoo omista vaatteistaan ja siitä, missä järjestyksessä se pukeutuu. Essu on samanvärinen kuin äidilläkin. Jonkinlaista sukupuoleen opettamista tässä kyllä on.
Sitä ei voine välttää, jos kirjan saa ilmaiseksi – silloinhan ei tunnetusti voi valittaa!

Aina ei ole luettu näin pienille. Niin sanotut ensikirjat ovat aika tuore keksintö, ensimmäiset suomenkieliset julkaistiin 1970-luvun lopussa. Aiheesta ilmestyi alkuvuodesta mainio artikkeli Lastenkirjainstituutin julkaisemassa Onnimanni-lehdessä. Kirjoittaja Pirjo Suvilehto kertoo, että ensikirjoihin erikoistui Anna Tauriala jo 1970-luvun alussa. Taurialahan tunnetaan nykyään parhaiten siitä, että eräässä hänen elämänkulkua esittelevässä kirjassaan nähdään iskä ja äippä sänkypuuhissa, mutta ensikirjojen tekijänä hän oli edelläkävijä. Hän teki niitä paljon parinkymmenen vuoden ajan, niissä seikkailivat muun muassa Valtteri ja Saara.
Monia ensikirjoja on jaettu äitiyspakkauksessa. Ensimmäinen virallisesti jaettu ensikirja oli Kaarina Helakisan kokoama ja Maija Karman (ihana Maija Karma!) kuvittama Pallero. Sen julkaisi Lääkintöhallitus vuonna 1979. Perinne ei ole katkennut, mutta kuvaan ovat astuneet kaupalliset toimijat. Ensikirjoihin on Suomessa kuitenkin aina suhtauduttu vakavasti, tekijöinä on ollut kasvatuksen ja lastenpsykologian asiantuntijoita. Kuvittajina on ollut huippuluokan tekijöitä, kuten Mika Launis ja Maikki Harjanne.
Onnimannin artikkelin kuvituksia katsoessaan tulee tosin mieleen, että 1990-luvulla vähän hukattiin ensikirjan idea ja tehtiin liian taiteellisia ja monimutkaisia kuvituksia. Kokemus omista lapsista – myös tästä nykyisestä – on nimittäin, että mitä yksinkertaisempi ja pelkistetympi, sen parempi.

Hetkinen, joku sanoo. Onhan lapsille aina luettu – tai pikemminkin laulettu. Kansanlaulujen ja lorujen maailma alkaa tulla lapselle tutuksi melkein saman tien syntymästä. Samoja loruja on julkaistu eri muodoissa vuosikymmenien ajan.
Myös taiderunoutta on koetettu upottaa mukaan. Meille kulkeutui kirpputorilta WSOY:n vuonna 1945 julkaisema Alf Danningin kuvittama kirja Minä laulan lapselleni..., jossa on Heikki Asunnan ja V. A. Koskenniemen kaltaisten taidekirjailijoiden kehto- ja muita lauluja. Kirja on viehättävä, mutta tarkoitettu enemmän lahjakirjaksi tuoreille vanhemmille kuin lukuhetkeksi kolmikuukautiselle.
Toisinkin voi tehdä. Divarinpitäjäystäväni kertoi nimittäin lukeneensa lapsilleen Arvid Järnefeltin sata vuotta vanhan korpiromaanin Veneh'ojalaiset, kun lapset olivat alle yksivuotiaita. Niinkin voi tehdä! Ainakaan lapset eivät pysty pullikoimaan vastaan.
Ehkä nykyaikana voisi valita vaikka Mikko Rimmistä tai Miina Supista.

Pieni perheuutinen

Perheemme on lisääntynyt. Vaimon blogissa muutenkin aiheeseen liittyviä postauksia, kuten tässä ja tässä. Itselleni on töitä kasaantunut enemmän kuin ehkä jaksan tehdä, joten bloggausta saattaa esiintyä vähemmän - vaikka eipä täällä muutenkaan kovin vilkasta ole. Ja tiedän kyllä hyvin, että tällainen ei ole hyvää bloggausta!

Ihan pieni uutinen

Olen ollut huono bloggaaja viime aikoina, myönnetään - olen koettanut pitää lomaa, vähän vaihtelevalla menestyksellä. Tänään, lapsen viimeisenä lomapäivänä, tappelin neljä tuntia lapsen kännykän asetusten kanssa ja sain päänsäryn keskusteltuani pari tuntia putkeen Microsoftin chattituen. Lisäksi tulin hiukan kipeäksi oltuani reissussa viikonloppuna, saas nähdä miten työt lähtevät huomenna käyntiin.

Tässä kuitenkin yksi uutinen, jonka kerron linkkien avulla. Tässä vaimoni ensimmäinen bloggaus aiheesta ja tässä toinen. (Ensimmäinen on näistä oleellisempi.)

Kokoomusnuoret, suomalaiset fasistit ja erityislapset

Kokoomusnuorista ja näiden uudesta tavoiteohjelmasta on puhuttu paljon, varmasti jo kyllästymiseen asti. Saatan siis hyvinkin toistaa jo sanottua, ja tässä kävi niin että aloitin tämän blogitekstin jo aiemmin tällä viikolla, mutta en löytänyt ennen perjantaita aikaa viimeistellä tekstiä. Toisaalta kyllästyminen on sana, jonka ei tulisi kuulua politiikan sanastoon. Asiat eivät häviä sillä, että niihin kyllästytään. Ja tässäkin asiassa on henkilökohtainen pointti, johon liittyviä ideologisia oletuksia en lakkaa hämmästelemästä.

Susanna Koski on eri yhteyksissä ilmoittanut ideologiakseen Lapuan liikkeen ja kehuskellut samannimisestä nettikaupasta hankkimallaan sinimustalla leningillä. Mikäs siinä, sininen ja musta sopivatkin kyllä hyvin yhteen. Aivan ansaitusti monet ovat kuitenkin kysyneet, mitä tarkoittaa se, että ison puolueen poliitikko ihannoi muilutuksistaan ja muista väkivallanteoista tunnetun rähinäporukan touhuja.

Kokoomus ja kokoomusnuoret puhuvat mielellään ympäripyöreitä juttuja yhteiskunnallisesta vastuusta, mutta Lapuan liike ja siitä siinnyt IKL saattoivat hyvinkin olla yhteiskunnallisesti vastuullisempia. Kokoomusnuorethan haluaa lakkauttaa yhteiskunnan kokonaan ("ei ole yhteiskuntaa, ainoastaan yksilöitä"), kun taas IKL taas halusi pitää huolen yhteiskunnallisesta kokonaisuudesta, muun muassa sanomalla vuoden 1932 puolueohjelmassa, että "yleinen etu on yksilön edun edellä". (Kun tästä oli puhetta Facebookissa, tutuntuttu sanoi: "Yritätkö sä nyt vihjata että Kokoomusnuoret olisivat pihalla paitsi taloudesta, työstä, maahanmuutosta, lainsäädännöstä ja omasta puolueestaan, heillä tuo historian tuntemuskin olis puutteellista?")

IKL oli kansallissosialistinen liike, ja niin kuin natsit Saksassa, sekin halusi suitsia suurpääoman liikkeitä. Pörssikeinottelu olisi kielletty vuoden 1932 puolueohjelman mukaan. Pankit ja muut rahalaitokset olisi valtiollistettu. Mitä tekee kokoomusnuoret? Haluaa antaa kaiken suurpääomalle.

Ennen vanhaan sanottiin, että natsit niin Saksassa kuin Suomessakin olivat lopulta vain suurpääoman kätyreitä. Kommunistit ja muut pantiin kuriin, jotta yritykset saisivat vapaasti määrätä, miten asioita hoidetaan. Ainakin kokoomusnuorten kohdalla vanha sutkaus on muuttunut todeksi.

Tulee mieleen myös toinen takavuosien viisaus (lienee peräisin ainakin Pier Paolo Pasolinilta): kapitalismi johtaa aina fasismiin. Tämä ajatus ei ole kaukana kun lukee kokoomusnuorten tavoiteohjelmasta. (Ja tästä on kyse siinä, kun Wille Rydman ihmettelee, miten on mahdollista, että kokoomusnuoria on nimitetty sekä fasisteiksi että ääriliberaaleiksi.)

Fasismiin kuuluu oleellisesti monenlainen syrjintä. Kokoomusnuoret haluaa lakkauttaa esimerkiksi vähemmistövaltuutetun viran, maahanmuuttoa tulee rajoittaa ankarasti ja lakipykälä kansanryhmää vastaan kiihottamisesta pitää poistaa. (Tähänhän ovat monet, kuten perussuomalaisten nuorisojärjestön Simon Elo, sanoneet, että laki on liian väljä ja mahdollistaa näin "väärin" ajattelevien hiljentämisen. Mitähän te sitten haluaisitte päästä ajattelemaan ääneen?)

Kuten tämän blogin lukijat saattavat muistaa, meillä on erityislapsi. Ehkä siksi silmiini pistikin erityisen vahvasti kokoomusnuorten ehdotuksissa kohta, jossa sanottiin, että erityislapset pitää eristää muusta opetuksesta. Taka-ajatuksena lienee se, että näiden lasten integroiminen osaksi muuta opetusta vie liikaa voimavaroja niin opettajilta kuin muilta oppilailtakin. (Ja ilmeisesti myös se, että erityislapset eivät koskaan tule antamaan Suomelle takaisin heihin laitettua panosta. Mitä nyt heissä sattuu olemaan matemaattisesti ja visuaalisesti lahjakkaita ihmisiä.)

On vähän vaikea hahmottaa sitä, mitä kokoomusnuorten päässä oikein liikkuu. Eikö kenellekään tullut mieleen tätä kohtaa sorvatessa, että joku nokkela bloggaaja sanoo: "Eikö niitä erityislapsia voisi laittaa leireille saman tien?" Suomessahan haluttiin sota-aikaan laittaa leireille muun muassa mustalaiset, irtolaiset ja huonot naiset. Ajatuksena silloinkin oli ennen kaikkea se, että nämä ihmiset ovat poissa tuottavasta työstä. Kyllä leireille pari erityislastakin olisi mahtunut.

Ilotulitteet ja Marx

Olen aina suhtautunut enemmän tai vähemmän välinpitämättömästi sellaisiin pakollisiin juhliin kuin vappu, juhannus ja uusivuosi. Olen useita uudenvuodenaattoja viettänyt itsekseni - olen käynyt esimerkiksi elokuvissa tai ollut kotona perheen tai puolison kanssa. Olen kerran tai kaksi ostanut itse ilotulitteita ja paukutellut niitä. Lapsena katsoimme aina kerrostalon parvekkeelta Porin kaupungin ilotulitusta, muutamia kertoja olimme myös paikan päällä, mutta katkaisin perinteen teininä. Se oli ilmeisesti jotain kapinaa, jossa ei yksinkertaisesti tehdä niin kuin muut olettavat tai määräävät. Olen pitänyt ilotulitteita suoraan sanoen mälsinä, epäkiinnostavina. Paukuttelu ei korreloi minkään esteettisen nautinnon kanssa. Se on vain meteliä ja välkettä kännisille. Vai pitäisikö sanoa Marxia mukaillen: ilotulitus on oopiumia kansalle.

Olen tajunnut asenteeni muuttuneen. Viime vuonna huomasin melkein itkeväni ilosta, kun katselin vaimoni ja lasteni kanssa Turun kaupungin ilotulitusta, ja kotiin päästyäni näpyttelin kännykällä sormet täristen Facebook-päivitystä, jossa kirjoitin jotain sellaista, että parhaiten elämme elämämme niin että se on muistakin ihmisistä elämisen arvoista - taisin jopa mennä niin pitkälle, että kiitin Turkua, mikä ei todellakaan ole kovin katu-uskottavaa. Olin vain niin innoissani, kun olin tajunnut ilotulitteissa piilevän kauneuden.

Samantyyppinen reaktio sattui tänä vuonna, joskin jostain syystä haikeammissa merkeissä. Huomasin liikuttuneena miettiväni kaiken ohimenevyyttä, vanhenemista, asioiden lakkaamista, uusien asioiden syntyä. Sehän juuri on ilotulitteen ydin, sielu: jotain välähtää nopeasti taivaalla, ihastumme hetkeksi, sitten se haihtuu ilmaan. Se on vertauskuva elämästä ja rakkaudesta.

Muutkin ovat ajatelleet samoin. 1200-luvun syyrialainen oppinut Hasan al-Rammah vertasi ilotulitteita kukkiin - nehän nimenomaan ovat ohimenevyyden symboleita, kukkivat hetken, haipuvat sitten. Mutta ilman niitä elämämme olisi paljon ikävämpää. Myös ranskalaisesta Amédée-François Frézieristä ilotulitteet olivat niin kiva asia, että hän, vakavamielinen tutkimusretkeilijä ja sotilasarkkitehti, keskittyi teoksessaan Traité des feux d'artice pour le spectacle ("Tutkielma ilotulitteista", 1706) nimenomaan niiden käyttöön juhlissa ja seremonioissa, vaikka ruutiin liittyvistä asioista olisi voinut kuvitella syntyvän jotain sotaisampaa.

Palaan hetkeksi Marxiin. Hänhän sanoi tunnetusti, että uskonto on oopiumia kansalle. Yleensä ajatellaan, että Marxin mukaan uskonnon avulla huijataan ihmisiä näkemään harhoja. 1800-luvun puolivälissä, jolloin Marx työskenteli, oopiumi oli kuitenkin laajalti käytetty lääke, joka auttoi ihmisiä elämään sairauksista huolimatta. Tässä koko sitaatti: "Uskonnollinen kurjuus on yhtäältä todellisen kurjuuden ilmaus ja toisaalta vastalause tätä todellista kurjuutta vastaan. Uskonto on ahdistetun luontokappaleen huokaus, sydämettömän maailman sydän aivan kuten se on hengettömien olosuhteiden henki. Se on kansan oopiumia."

Ehkä ilotulitteet ja muun sirkustilpehöörin voisi laskea samaan kategoriaan. Ilotulitteiden avulla pääsemme irti ahdistetun luontokappaleen asemastamme edes hetkeksi, vaikkakin vain pieneksi hetkeksi (ja kaupungin maksamana kyse on armopalasta, joka liittyy myös hallintaan). Mutta juuri tämän vuoksi ne ovat välttämättömiä - ja ehkä juuri tämän välttämättömyyden tajuaminen sai minut jälleen kerran Aurajoen varrella lasteni vieressä seisoessani niin tunteikkaaksi. Ilotulitteiden kauneuden tajuaminen on sen tajuamista, että ihminen tarvitsee sirkushuveja, ja sen tajuamista, että osittain juuri tämän vuoksi ihminen on tuhoontuomittu.

(Eri asia olisi tietysti vielä pohtia tämän kaiken muuttumista kuluttajuuden ilmaukseksi, kun tulitteet ovat käytännössä kaikkien saatavilla ja merkittävä osa kansantaloutta.)

Kuvassa kuninkaalliset ilotulitukset Thamesilla vuonna 1749.

Hyvinvointiyhteiskunta redux

En olisi ikimaailmassa uskonut, että edellinen kirjoitukseni olisi saanut niin paljon lukijoita tai niin paljon huomiota kuin se lopulta sai. Kuulin jatkuvasti eri tuttavilta ja tuttavien tuttavilta, miten blogilinkki liikkui Facebookissa villisti, yleensä kannustavien kommenttien saattelemana. (Tuli muunkinlaisia, mutta niistä myöhemmin.) Sain paljon yhteydenottoja, joista kaikki olivat kannustavia ja kiittäviä. Kiitos niistä! Huomasin myös, että Kansan Uutiset oli tehnyt jutun blogitekstini pohjalta ja tehnyt noston tästä lauseesta: "Sillä systeemillä, jota Niinistö lakeijoineen haluaa, meidän poikamme syrjäytyy." Toivottavasti viesti liikkui siitä eteenpäin tahoille, joille se on tarkoitettu.

Asiahan on lainehtinut pitkin poikin ja Niinistökin äityi haukkumaan niitä, jotka kritisoivat Ihan tavallisia asioita -kampanjaa oikeistolaisuudesta. Varmasti itse kampanja oli tarkoitettu poliittisesti neutraaliksi, mutta juuri sellaisenahan oikeistolainen arvomaailma aina näyttäytyy: se perustuu järkeen, tunteisiin tai perinteisiin, mutta ei koskaan ideologiaan. Mutta ei vaan voi olla sattuma, että Ihan tavallisia asioita -kampanja masinoidaan samaan aikaan, kun monia hyvinvointiyhteiskuntaan kuuluvia verovaroilla kustannettavia resursseja ollaan vähentämässä tai niistämässä kuiviin. Jos kaikki asiat olisivat hyvin ja tukiverkot pelaisivat, ei kukaan olisi kiinnittänyt Niinistön kampanjaan sen kummempaa huomiota. Silloin se olisi vaikuttanut vain siltä mitä se oikeastikin on: valtaapitävät hyvinvoivat neuvovat alemmilleen, miten kuuluu elää. Erotuksena sata vuotta vanhoihin oppaisiin nyt käytetään pehmeää suostuttelua ja jonkinlaista lässyttävää vertaispuhetta, ei ankaria käskyjä.

Kuten sanottu, sain moitteitakin: sanottiin esimerkiksi, että tein perheen sisäisestä ongelmasta yhteiskunnallisen ongelman. Myönnän, että mietin kirjoittaessani itsekin, onko poikamme tapaus ollenkaan edustava vai onko se vain yksittäinen tapaus, joka ei kerro mitään yleistä yhteiskunnasta. Toisaalta tiedetään, että suuri osa vankiloiden asukeista on adhd-tapauksia ja että monilla narkkareilla on vastaavia aivokemiallisia häiriöitä. Olen monta kertaa miettinyt, että poikamme vaikuttaa välillä siltä, että hänestä tulee isona narkkari.

Aiemmin tällä viikolla Helsingin Sanomien yleisönosastolle kirjoitti nimimerkki Isä - ehkä oman kirjoitukseni kannustamana? - kaksikymppisestä pojastaan, jolla on adhd ja jota eivät ole mitkään tavalliset kasvatuskeinot eikä varsinkaan keinoiltaan jatkuvasti supistunut yhteiskunta ole pystyneet auttamaan millään tavalla. Poika oli isän kertoman mukaan jo täysin hunningolla, vaikka on monta kertaa koettanut aloittaa uudestaan. (Isä sai tänään liikuttuneita vastauksia Helsingin Sanomien yleisönosastolla, mutta en valitettavasti huomannut lukea niitä enkä löydä lehteä tähän hätään.) Ehkä kyse ei sittenkään ollut niin yksittäisestä tapauksesta kuin kritisoijani halusi antaa ymmärtää?

Lisäksi luin eilen noin vuosi sitten ilmestyneen pitkän artikkelin Turun Sanomista, jossa kaksi autistin äitiä kertoi kokemuksistaan ja siitä, miten yhteiskunta eivätkä mitkään tavalliset kasvatuskeinot - ne kuuluisat rajat ja rakkaus - ole pystyneet auttamaan, kun kukaan ei pysty näkemään, mitä lapsen pään sisällä tapahtuu. Resurssit ovat kerta toisensa jälkeen olleet niin niukkoja tai hitaita toimimaan, että toinen jutun lapsista sai autismidiagnoosin vasta 11-vuotiaana, kun äiti oli täysin luhistumisen partaalla. Toinen äideistä sanoi moneen kertaan toivoneensa, että lapsensa olisi vammainen myös ulospäin, jotta häntä ja hänen lastaan ei niin kummeksuttaisi ja paheksuttaisi. Tunnistan tunteen. Osaatteko kuvitella, miltä tuntuu, kun sanotaan, että tehkää itsestänne lastensuojeluilmoitus, niin sitten saatte enemmän apua? Tai kun jatkuvasti toisia satuttavalta, äkillisiin raivareihin täysillä heittäytyvältä lapselta evätään terapia?

Ja siksi olenkin niin onnellinen, että huomaan kerta toisensa jälkeen, että on ihmisiä, jotka niukoista resursseista huolimatta jaksavat taistella paremman huomisen eteen - viittaan tällä poikamme ihaniin opettajiin ja avustajiin hänen koulussaan! Heidän kaltaistensa ihmisten takia uskallan edelleenkin luottaa hyvinvointiyhteiskuntaan ja sen tukiverkkoihin - mutta heidän kohdallaan kyse on aivan erityisestä asiantuntijuudesta (yhdistyneenä tietenkin suureen sydämeen ja uskomattomaan lempeyteen), jollaista ei voi olettaa kenelläkään mummulla, naapurilla tai isän hyvällä kaverilla olevan. Tai edes lapsen omilla vanhemmilla.

Tässä Emilia Kukkalan minusta täysin tyhjentävä kommentti Niinistön ja kumppanien antamasta vastapalautteesta. (Nota bene: en välitä vieläkään ottaa tähän kommentteja vastaan, joten asetukset pysyvät vielä jonkin aikaa.)

Edit: tässä linkki Leijonaemoblogiin, jossa kirjoittaja käsittelee tuttua asiaa, selvästi tilanteessa, jossa kaikki on paljon huonommin kuin meillä. Voimia kirjoittajalle - ja niitä resursseja lisää, pliis!

Poikamme ja hyvinvointiyhteiskunta, eli puolustuspuhe menneiden arvojen puolesta

Minun ei pitänyt alun perin ollenkaan kirjoittaa Niinistön ja kumppanien naiivista syrjäytymisen vastaisesta moraalikampanjasta. Siitä ovat kirjoittaneet paremmin muualla jo Emilia Kukkala, Jussi Jalonen ja Li Andersson. Niissä on kaikki, mitä teidän aiheesta tarvitsee tietää. Minulla oli jo puoliksi valmiina teksti, jossa olisin käsitellyt - vanhan lupaukseni mukaisesti - kirjailijuuden muutoksia, mutta en saanut sitä viimeisteltyä niin että olisin sen postannut. Mutta eilen tapahtui parikin asiaa, jotka saivat minut palaamaan Ihan tavallisia asioita -kampanjaan. Poika nimittäin tuli koulusta masentuneen ja väsyneen oloisena ja oli koko illan hiljaa ja yksikseen. Ainoastaan iltasadun aikaan hän jaksoi hymyillä. Reissuvihosta selvisi, että hän oli tapellut lasten ja aikuisten kanssa.

Meidän kahdeksanvuotias poikamme on päällisin puolin aika tavallinen pikkupoika, mukavan näköinen, fiksun oloinen ja parhaimmillaan jopa ihan siisti. Silti hän on erityisluokalla, jossa kahtatoista oppilasta on kaitsemassa neljä aikuista. Hänet siirrettiin tälle luokalle kiireesti viime syksynä tavallisesta koulusta, jossa yli 20 oppilaan luokassa on yksi opettaja ja välitunneilla riehumassa monta sataa pientä koululaista samaan aikaan. Hälyisät äänet ja sekavat olot tekivät pojallemme pahaa ja huono olo purkautui väkivaltana toisia kohtaan. Luulen, että emme saa koskaan tietää todellista syytä välituntitappeluihin. Onneksi ne saatiin katkaistua ja poika sai hänelle sopivan koulupaikan, jossa oireet vaivaavat vähemmän.

Pojalla on sittemmin diagnosoitu adhd:n kirjoon kuuluva määrittelemätön hyperkineettinen häiriö. Lääkärin sanoin: "Hän on vähän nopea toimissaan." Keskittymiskykyä on vähän - toisaalta kun sitä on, sitä riittää. Mutta asioita, jotka ovat riittävän motivoivia, ei monta ole: legojen rakentelu, iltasadun ja muiden kirjojen kuuntelu, kiipeily ja hyppely. Pinna on lyhyt ja sosiaalisten tilanteiden tulkinta vaikeaa. Ohjeiden kuuntelu ei kiinnosta, koska muitten ohjeitten perusteella toimiminen on pojan mukaan hankalaa.

Tuleva syrjäytyjä siis. Poika on oppinut hyvin lukemaan, mutta ei juuri itsekseen välitä lukea. Laskeminen päässä sujuu erinomaisesti, mutta laskujen laittaminen paperille kyllästyttää. Kriisitilanteissa poika äityy helposti lyömään tai jopa puremaan. Huonoissa olosuhteissa pojasta tulee isona nakkikioskilla tappelija.

Onneksi olemme saaneet apua. Ja se apu on tullut juuri siltä hyvinvointivaltiolta, jota kokoomuslaiset presidenttinsä johdolla ovat ajamassa alas. He tarjoavat tilalle välittämistä ja lässyttämistä. Mitä voin sanoa? Meillä välitetään ja lässytetään. Meillä tehdään tavallisia asioita. Ruoka valmistetaan suurelta osin itse kotona, osa raaka-aineista tulee viehättävästi osuuskuntaviljelyksiltä. Katsomme yhdessä elokuvia televisiosta, luemme kirjoja ja sarjakuvia, pelaamme lautapelejä ja korttia, käymme potkimassa jalkapalloa tai uimassa, käymme sienimetsällä, dyykkaamme yhdessä tavaroita taloyhtiömme hämmästyttävän runsaasta roskiksesta (kannattikohan tätä mainita?). Juttelemme ja pidämme sylissä ja silitämme. Juttelemme lapsen kanssa hänen pehmoleluistaan ja ymmärrämme, että ne ovat hänelle tärkeitä, melkein kuin perheenjäseniä.

Tämä kaikki on meille niin itsestäänselvää, että minua loukkaa ihan helvetisti se, että joku Wille Rydmanin kaltainen tyyppi kehtaa väittää, että vasemmistolaisilla on kovat arvot. Yleinen kokoomuslainen vikinä siitä, että vasemmistolaiset eivät todellisuudessa välitä toisistaan ja lähimmäisistään, on minulle täysin, täysin käsittämätöntä. Ehkä kaikki tämä kampanjointi johtuukin siitä, että Niinistö lakeijoineen on itse havahtunut huomaamaan, että hei, toisista voikin välittää! (Tätähän Jussi Jalonen sanoo tuossa yllä linkkaamassani kirjoituksessaan.)

Palataan vielä lapseen. Vaikka kuinka pidämme hänestä huolta ja teemme hänen kanssaan ihan tavallisia asioita, lyhyt pinna, keskittymiskyvyttömyys ja muut ongelmat eivät vain mene pois. Ravasimme monta vuotta kaikenlaisissa terapiantyngissä - joissa terapoitiin enemmänkin meitä vanhempia ja muistutettiin "rajoista ja rakkaudesta" (kuinka monta kertaa olenkaan halunnut syöttää tuon fraasin sanojan suusta alas) - ja meille lässytettiin monenlaista. Vasta kun lapsi pääsi eskarivuotenaan integroituun erityisryhmään, asiat alkoivat sujua paremmin. (Enkä voi kyllin kiittää sitä kunnallista lastenlääkäriä, joka ehdotti melatoniinia nukahtamisvaikeuksiin.)

Koulussa resursseja on selvästi riittävästi ja opettajien ja avustajien koulutustaso on hyvä - heillä on mahdollisuuksia kehitellä luovia ratkaisuja eikä vain sanota, että näin on tehty aina ja tehdään jatkossakin. Iltapäiväkerhossa ongelmia sen sijaan on ollut tänä syksynä paljonkin. En voi mennä yksityiskohtiin, mutta lapsemme alttius suuttua on näkynyt jälleen kerran kiusallisesti. Resurssien vähyyttä valitetaan - seitsemällä vaikealla lapsella on kaksi aikuista ja tilat ovat surkeat (sanoin vaimolle: "Minäkin alkaisin mätkiä jos joutuisin olemaan siellä useita tunteja päivässä"). Meille on ehdotettu, että poikamme olisi kerhossa vähemmän aikaa, joinain päivinä ei ollenkaan. Kiitos vain! Tulkitsin pojan puheista, että hän kokee tulevansa kiusatuksi, mutta ilmeisesti tähän patenttiratkaisuna Suomessa on tosiaan se, että kiusattu lähtee pois.

Mietin jo hetken aikaa eilen - ei ollut ensimmäinen kerta -, että jättäisin työni tai vähentäisin niitä radikaalisti ja ottaisimme lapsen kokonaan pois iltapäiväkerhosta. Jos tiivistäisin työntekoa ja jättäisin bloggaamisen ja Facebookin minimiin, pystyisin ehkä aamupäivän neljässä tunnissa saamaan aikaan riittävästi, että voisin jättää iltapäivän tunnit pois. Loput voisi sitten paikata myöhään illalla, kun lapsi nukkuu. What's not to like? Niin ja sukulaiset kehiin! (Meillä ei asu sukulaisia sadan kilometrin säteellä ja isovanhemmista ei monista eri syistä ole auttajiksi.)

Yrittäjähenkinen kokoomuslainenhan sanoo, että tämä on vain tahdonkysymys. Teemme vaimon kanssa kummatkin töitä kotona, asiassahan ei ole mitään ongelmaa. Mietin vain, miten niiden ihan tavallisten asioiden kanssa kävisi tällaisessa mallissa. Työni ovat yleensä niin huonosti palkattuja, että kuvio on käytännössä lähes mahdoton. Kokoomuslainenhan sanoo tähän: tee sellaisia duuneja, joista saa enemmän liksaa. Kirjoita kirjoja, joita ihmiset haluavat ostaa! Toisaalla porvari kuitenkin sanoo, että työn pitää olla mielekästä. Niin se minulle nyt onkin. Ehkä sitä on porvarin vaikea ymmärtää, kun kuviossa ei pyöri suuret rahat.

Ei meillä ole muuta kuin hyvinvointivaltion tukiverkko. Jota kokoomusnuoret haluavat murentaa, osa jopa lakkauttaa joitain sen olennaisia osia. En tiedä peruskoulusta, mutta iltapäiväkerhot varmasti hoituisivatkin vapaaehtoisresursseilla. Muistan lopun ikääni sen, kun olin Helsingissä ja minulle soitettiin edellisestä kerhosta, kun lapsemme oli alkanut riehua siellä. "Olen työmatkalla, vaimo on palaverissa", sanoin, "ettekö te nyt voi pitää lapsesta edes kiinni?" Hätääntynyt ääni: "Minä olen liikuntavammainen eikä täällä ole minun lisäkseni kuin yksi harjoittelija." Yli 30 lapsen kanssa? Iltapäiväkerhojen taso tuli sillä hetkellä valitettavan selväksi.

Sillä systeemillä, jota Niinistö lakeijoineen haluaa, meidän poikamme syrjäytyy. Hän ei pärjäisi koulussa tai iltapäiväkerhossa itsekseen pitkään ja alkaisi kiusata muita entistä kovemmin. Ennen pitkään hän liittyisi kovisten seuraan ja aloittaisi huonon elämän. Meiltä loppuisi jaksaminen ja luovuttaisimme. Meille saattaisi tulla avioero. Alkoholisoituisimme. Lopulta lapsi päätyisi vankilaan. (Kai kaikilla on tiedossa, että suuri osa vankiloissa istuvista kärsii adhd:sta tai vastaavasta tunne-elämän häiriöstä?)

Liioittelen tietenkin ja myönnän, että edellä oleva litania on koominen. Kaipa sillä jokin merkitys on, että paijaamme ja juttelemme ja käymme sienimetsässä. Mutta ei se nyt jumalauta loppuun asti riitä. Sen takia on yhteiskunta, joka huolehtii niistä, jotka eivät syystä tai toisesta pysty itse huolehtimaan itsestään tai lähimmäisistään. Ja yhteiskunnan resurssien puute on tullut tässä monta kertaa vastaan: tilat ovat huonoja ja ahtaita, aikuisia on vaikeille lapsille liian vähän, koulutustaso on liian matala, alhainen palkka ei innosta uusiin ratkaisuihin. Kela ei myöntänyt lapsellemme terapiaa, vaikka siihen oli lääkärinsuositus. Epäilen, että takana oli säästöjä.

Kokoomuslainen, varsinkin kokoomusnuori, sanoo tähän, että resurssit ovat parempia, jos yksityistetään vielä vähän lisää. Ei tarvitse edes niistä veroistakaan välittää, kun hoito on niin hyvää. (En malta olla sanomatta, että kaikkein huonoimmin lastamme ymmärrettiin hänen ensimmäisessä tarhassaan, joka oli yksityinen. Sieltä meidät vain heitettiin pois.) Kokoomusnuoren mukaan meidän tulisi edes kokeilla heidän malliaan, jossa markkinoiden näkymätön käsi hoitaa kaiken parhain päin.

Ei. Sitä me emme kokeile. Me emme voi tietää, kuinka hyvin - jos ollenkaan - sellainen yhteiskunta toimisi. Mutta meillä on jokin käsitys hyvinvointivaltiosta, me tiedämme, että se toimii vähintään kohtuullisesti. Siksi pyydän kauniisti, että sitä ei enää rapautettaisi yhtään tämän enempää eikä varsinkaan tarjoiltaisi tilalle itsestäänselviä lässytyksiä ikkunoiden pesusta tai yhdessä tiskaamisesta.

Vai sanooko kokoomuslainen tähän, että Niinistön kampanjan myötä Suomessa tapahtuu vallankumous ja ihmiset, aivan kaikki ihmiset alkavat välittää toisistaan niin helvetisti? Joka toinen vastaantulija ottaa lapsemme hellään syliinsä ja tämä ei sittenkään syrjäydy? Wille Rydman ja kumppanit voisivat aloittaa esimerkin osoittamisen vaikka meistä.

Koska en halua, että tuntemattomat alkavat ilkkua tässä alla minun perheasioistani, poistan kommentointimahdollisuuden joksikin aikaa.

Kesä hiipuu hiljaa ja ainoa bändipaitani

Anteeksi toinen "minä-minä" -postaus melkein heti edellisen perään, mutta kun asia nousi esille, niin pakkohan oli toimia: legendaarisen Karkkiautomaatin klassisesta "Tsaffia juon joskus paljon" -t-paidasta ei ole netissä kuvaa! Se oli sitten laitettava, kun paita kerran oli sopivasti päällä.

Voitin kuvan paidan Miettisen Räkärodeon kuulijakilpailussa joskus vuoden 1995 paikkeilla, kun Karkkiautomaatti oli lyömässä itseään läpi. Tykkäsin bändistä välittömästi ja tykkään myös Janskun nykyisestäkin bändistä Liekistä, mutta olen ollut vähän laiska seuraamaan bändin nykyistä uraa. Kovasti tykkäsin seitsemisen vuotta sitten Rajan piirsin taa -levystä. (Paita on samalla ainoa bändipaitani. Vuonna -87 tosin hommasin Radiopuhelimien t-paidan, mutta kun pakettia avatessa näin että siinä kyrpä syöksyy äijän silmästä ulos, totesin että käyttämättä jäi. Myin paidan Dassumin Penalle, vieläköhän hänellä se on...?)

Tämä asia nousi esille, kun huomasin, että faktista kesää on jäljellä reilu tunti. Kaivoin levyhyllystä Karkkiautomaatin kokoelman ja soitin perheelle (miinus poika, joka oli jo mennyt nukkumaan) kauniin ja koskettavan kappaleen "Ja kesä hiipuu hiljaa" (ks. alla).

Kesän loppumiseen liittyy minulla aina myös se haikeus, että tyttäreni, joka asuu ulkomailla äitinsä kanssa, lähtee pois aloittamaan oman koulunsa. Silloin Karkkiautomaatin biisin haikeus - asioille ei voi mitään, vaikka ne kuinka surettaisivat - osuu juuri kohdalleen. Paita alkaa olla jo aika hiutunut ja tahroista osa on ollut jo aika päiviä kestotahroja, mutta joku haikeus tästäkin tulee: asuin tuolloin Tampereella Nekalassa (tai Viinikassa, Nekalan koulun vieressä kuitenkin) omituisessa kivijalkakämpässä ja - no, kyllähän te tiedätte. Sitä on joskus haikeana, vaikkei olisi mitään syytäkään. Elämä on sellaista.

Opin hyppäämään veteen, eli ihmiskokeen tulos

Ihmisen luonnollinen olotila on vedessä - tai ainakin sen tulisi olla. Vedessä ihminen on painoton, on kuin häntä kannattelisi jokin muu kuin maailman pahuus tai edes hän itse. Vedessä ihminen on onnellinen ja huoleton myös filosofisessa mielessä. Vedessä oleminen auttaa moniin fyysisiinkin vaivoihin, kuten krapulaan. Tämä pätee eritoten luonnonvesiin.


Huomasin kuluneen viikon aikana, että luonnonveden viileys auttaa myös hyönteisten puremiin. Vietimme nimittäin perheen kanssa mökkilomaa vuokramökillä Turunmaan saaristossa Dragsfjärdissä järven rannalla, ja poikani, joka on juuri oppinut uimaan, ei muuta olisi tehnytkään kuin uinut. Samaten teimme runsaasti tuttavuutta ampiaisten, paarmojen ja hyttysten kanssa (väitän myös että Dragsfjärdissä oli paljon mäkäräisiä, mutta vaimo oli eri mieltä). 


En ole kovin hyvä tai kestävä uimari, mutta rakastan uimista ja ylipäätään vedessä olemista. Uimahyppyjä taas en ole koskaan ymmärtänyt. Pelkään ylipäätään hyppäämistä enkä juuri halua hyppiä edes metrin korkeudelta maahan. Joskus isoveljeni ja tämän kaveri houkuttelivat minua hyppäämään veteen altaan reunalta, mutta viivyttelin siinä yli puoli tuntia ennen kuin uskaltauduin hyppäämään ja senkin tein lopulta niin että sain saman tien otteen allastikkaista. Koulussa hyppäsin metristä ja kolmesta metristä kerran kun pakotettiin. En muista mitään siitä, miltä se tuntui. 


Kävimme Dragsfjärdissä myös Folkhälsanin uimarannalla - se oli hauska retki, vaimo oli tehnyt piirakan ja soudimme rannalle mökin veneellä. Uimarannalle oli pykätty sukeltelulava noin kymmenen metrin päähän rannasta. Kiipesin lavalle ja seisoin sen reunalla katsellen veteen. Sain yhtäkkiä päähäni, että hyppäisin veteen, opettelisin pois muinaisista traumoista.

En ole yleensä ollut sitä mieltä, että ihmisen pitäisi oppia tekemään asioita, joita pelkää. Siinä menee minusta energiaa hukkaan. Käytetyn ajan voisi käyttää johonkin muuhun, jonka tietää jo osaavansa ja hallitsevansa. Tämä liittyy myös siihen, että minusta on ikävä, että ihmisiä yritetään pakottaa muuttumaan paremmiksi, kehittymään joksikin. Se on life coach -puhetta, jota en tajua.

Mutta nyt kuitenkin hyppäsin parin minuutin pohdinnan jälkeen tummaan veteen jalat edellä ja vajosin pinnan alle lähes hallitsemattoman tuntuisesti. En tiedä, olinko pintaan noustuani uusi parempi ihminen, mutta joka tapauksessa hyppäsin veteen vielä monta kertaa. Siitä tuli lopulta jopa jonkinlaista male bondingia (termi, jota inhoan), kun hyppelimme mökkilaiturilta veteen poikani kanssa. Pojan innostus oli riittävä palkinto siitä, että voitin pelkoni. Tästä on vielä pitkä matka siihen, että hyppäisin veteen pää edellä tai että hyppäisin uimahallin hyppyaltaan neljän metrin syvyyteen, mutta ehkä tarinan opetus on että koskaan ei voi tietää. 

Kuvassa pari vintaasia pyyhettä kuivumassa mökkimme verannalla.

Matkustamisesta, osa 2

Jokin aika sitten Hesarissa arvioitiin vähän nihkeästikin Hannu Mäkelän uusin kirja Venäjää aikuisille, joka on jonkin sortin matka- ja esseekirja Venäjältä. Arvostelija totesi, että aika on ajanut matkakirjallisuuden ohi. Ihmiset, jotka matkustelevat itse innokkaasti lähes joka lomallaan, eivät tarvitse enää toisten matkakuvauksia.

Olen sen verran puuhaillut vanhojen kirjojen kanssa, että tiedän matkakirjallisuuden olleen suurta muotia lähes koko 1900-luvun. Suomeksikin on tullut valtava määrä matkakirjallisuutta, josta suurinta osaa ei enää kukaan lue. Poikkeuksia tietysti on, kuten Göran Schildtin kirjallisesti korketasoiset purjehduskuvaukset Välimereltä. Jotkut amerikkalaiset pulp-harrastajat intoilevat muutamista 1920- ja 1930-lukujen matkakuvauksista, kuten vaikkapa suomeksikin käännetystä William La Varren teoksesta Kultaa, timantteja, orkideoja (suom. 1939). Mutta koetapa myydä suomennosta jollekulle.

No niin, nyt menin jo aiheesta hiukan sivuun. Piti sanomani, että sama ajatus matkakirjallisuuden tarpeettomuudesta pätee monessa mielessä myös blogeihin. Totesin Cefalún-matkamme alussa itsekseni, ettei minun kannata reissustamme kirjoittaa mitään kuvailevaa, koska kaikki tietävät kaikki asiat jo muutenkin. Kaikki tietävät, millaista on italialainen jäätelö, kaikki tietävät, millainen on italialainen maisema, kaikki tietävät, kuinka kuumaa siellä on kesäkuussa tai kuinka ihanaa on uida meressä. Kaikki tietävät myös italialaisen liikennekulttuurin käsittämättömyyden tai globaalin maailman rihkamatalouden yhden päätepisteen, ummikot pakistanilaiset myymässä väärennettyjä merkkituotteita mahdollisesti mafian alihankkijoina rantakaduilla.

Tämä voi olla tietysti vain omaa alemmuudentuntoani matkustajana. Oletan, että kokemukseni eivät ole kiinnostavia. Toisaalta voisin hyvinkin kehuskella, kun kävelin yhdessä poikani kanssa lähes 30 asteen helteessä Cefalún profiiliin voimakkaasti kuuluvan Rocca-vuoren huipulle, tai kun löysimme Palermossa erinomaisen, paikallisten suosiman ravintolan sivukadulta tai kun menimme samaisessa kaupungissa katedraalin maanalaiseen kryptaan, jonne oli haudattu vuosisatojen ajan piispoja ja muita merkkihenkilöitä.

Viimeksi mainitussakin tilanteessa näkyi matkustamisen medioituminen. Maan alle könyttyäni huudahdin: "Tämähän on kuin Indiana Jonesista!"

Samanlainen epätodellisuuden - tai ehkä virtuaalisuuden - tunne tulee matkustamisesta muutenkin. Vaikka käy ensimmäistä kertaa eläissään Italiassa, paikat ja ihmiset tunnistaa silti välittömästi. Olen nähnyt kaikki italialaiset kapeat kadut ja vilkkaasti puhuvat ihmiset Fellinin, Pasolinin ja Argenton elokuvissa. Antonionin elokuvista tiedän, että niilläkin kaduilla käyskentelee elämästään vieraantuneita ihmisiä. (Antonioni opettaa myös italialaisen yhdyskuntasuunnittelun todellisuuden: upeiden uusien kerrostalojen vieressä on rapistuneita tönöjä tai roskaa täynnä olevia tyhjiä tontteja, joilta ei pääse enää mihinkään.)

Todellinen elämys ei siis vahvistakaan jo koettua, vaan sen rinnalle tulee tunne siitä, että tämäkään ei voi olla aitoa, vaan tämä on jotain fiktiivistä, keksittyä. Samanlaisen tunteen koin aikoinaan, kun kävin ensimmäistä kertaa Ateneumissa. Gallén-Kallelan Aino-triptyykin edessä ajattelin, että ei tämä ole se aito.

Tämähän ei ole uutta pohdintaa - koko postmodernistinen ajattelu keskittyi samaan ajatukseen. Toivoisin kuitenkin, että tunteeni kryptan salaperäisessä hämyssä, ikivanhojen hauta-arkkujen keskellä olivat autenttisia, ilman elokuvien (tai muun median) välittävää vaikutusta. Nykyaikana ei tietenkään voi enää tietää, mikä on autenttista. Ilman matkakirjallisuutta käytämme vertailukohteena väkisinkin populaarikulttuuria. Ehkä se on osa kulttuurin banalisoitumista, mutta toisaalta se on myös jonkinlaista lapseenomaista ihmettelevää katsetta uuden edessä.

Sillä jotain uutta maanalainen krypta tosiaan oli.

(Aiempi osa matkakertomusta tässä. Kuvassa näkymä Roccan jos ei aivan huipulta, niin ainakin jostain puolivälin tienoilta. Olisin ladannut enemmän kuvia, mutta niistä on suurin osa vielä purkamatta kamerassa ja siitä loppui akku juuri kun olin viimeistelemässä tätä kirjoitusta.) 

Matkustamisesta, osa 1

Olin kerran haastattelussa, jossa toiselle haastateltavalle ja minulle sanottiin: "Te olette sen ikäisiä että olette reissanneet luontevasti ympäri maailmaa ja nähneet erilaisia kulttuureja." En kehdannut myöntää, että enpä ole juuri matkustellut. Olen aikuisiällä käynyt kerran Saksassa Berliinissä, kerran Tallinnassa, kerran Tukholmassa ja kerran Kyproksella. Tallinnan ja Tukholman reissut olivat piipahtamisia.

Tähän on monta syytä. Teini-ikäisenä, jolloin monet aloittavat matkailunsa, meillä ei ollut juurikaan rahaa, kun äiti oli kahden pojan yksinhuoltajana. Opiskeluaikana minulla oli vielä vähemmän rahaa, kuten monilla muillakin 90-luvulla opiskelleilla, enkä käynyt koskaan kesätöissä. Vähäiset kirjoitustuloni Aviisista ja Hämeen Yhteistyöstä eivät mielestäni riittäneet matkusteluun. Ja sitten kun elin opiskelujen jälkeen vakiintuneessa parisuhteessa, jossa toinen osapuoli oli vakituisessa työssä, minua ei oikeastaan enää kiinnostanut. Epäilen, että sillä oli jotain tekemistä parisuhteen laadun kanssa, mutta varmasti myös sen kanssa, että olin kasvattanut jonkinlaisen suojamuurin ja esitin, ettei kiinnosta. Varmasti kyse oli myös pelosta.

Nyt olen käynyt myös Sisiliassa. Olimme perheen kanssa Cefalússa viikon. Kyse oli tavallisesta seuramatkasta, johon kuului puolihoito ja kaikenlaisia valmiita retkiä bussikuljetuksineen. Sovimme vaimon kanssa, että teemme näin, vaikka se ei kuulukaan tällaisten citypunavihreiden semihipstereiden ironiseen elämänmenoon - päätimme, että pienen, paikoitellen hermostuttavasti käyttäytyvän pojan kanssa seuramatka on parempi vaihtoehto kuin omaehtoinen matkustelu, johon kuuluu aina tiettyjä epävarmuuksia. Lisäksi kyse oli myös siitä, että meillä on niin vähän kokemuksia matkailusta - vaimo on reissannut enemmän kuin minä, mutta tämä oli ensimmäinen yhteinen matkamme niin että määränpäässä ei ole tuttuja kaitsemassa (Berliinissä meitä opasti siellä asuva tuttu, Kyproksella talviaan siellä viettävät appivanhemmat). 

No, miten matkustaminen sitten sujui? Oliko kehittämäni suojamuuri murtunut? Olihan se tietysti rapistunut jo aiemmillakin reissuilla (Berliinin-reissulla enemmän kuin Kyproksella), ja pakko sanoa, että siitä on edelleen jäljellä jäänteitä, hiukan samantyyppisiä kuin ne pienet romahtaneet kivitalot, joita Sisilia on täynnä, sekä kaupunkien keskustoissa ja niiden laitamilla sekä keskustoissa. Jaa, no, ehkä ne ovat pittoreskempejä kuin ihmisen defenssimekanismit. 

Luulisin, että kyse oli sittenkin matkustustavasta - seuramatka oli kätevä monella tapaa, mutta se myös tappoi osan siitä, mikä itseäni matkustamisessa kiinnostaisi. Matkamme hienoimpia hetkiä oli käydä Castelbuonon vanhassa linnassa ja huomata, että siellä on modernin taiteen osasto. Juoksin sen läpi viidessä minuutissa ja näin monta upeaa ja kiinnostavaa näytettä italialaisesta 60-70-luvun poliittisesta taiteesta. Nappasin mukaani esitteen ja siitä luin, että Castelbuonon linnan museo on keskittynyt nimenomaan tämän ajan italialaisen taiteen keräämiseen ja esittelyyn! Eikä opas sanonut tästä mitään! Linna oli tietysti hieno muutenkin, barokkikappeleineen kaikkineen, mutta minulle tämä oli suorastaan kohokohta. (En voi tosin väittää, etteivätkö tämän jälkeen Castelbuonon keskusaukiolla syödyt jätskit olisi myös olleet kohokohta.) 

Samantyyppinen tapaus kävi Taorminassa, todella kauniissa kaupungissa, jonka kauppakeskusta on täynnä siroa wieniläistyyppistä jugendia. Shoppailuvaistokin heräsi, kun katseli näyteikkunoissa kauniita - ja kalliita - vaatteita. Ne, jotka tuntevat minut, tietävät, että pidän hyvin tehtyä ja kaunista vaatetta lähes yhtä merkittävänä taiteena kuin varsinaista taidetta. Mutta niin vain siinäkin meni niin kauan, että turistibussi olisi jättänyt, jos olisimme menneet katsomaan Taorminan tärkeintä nähtävyyttä, amfiteatteria. Tunnen itseni monella tapaa noloksi kun ajattelen, että Sisilian merkittävin antiikin ajan muistomerkki jäi näkemättä! Sen siitä sai kun istui terassilla juomassa Aperol-spritzeriä! Onneksi oli edes hieno merinäköala. 

Jonkinlainen kulminaatiopiste omassa matkustamisen vastaisessa suojamuurissani oli se, että opiskeluaikoina tutkin matkustamisen historiaa (graduni käsitteli muun muassa Robinson Crusoeta). Kun en oman ilmoitukseni mukaan ollut kiinnostunut matkustamisesta sinänsä, olin sentään kiinnostunut tutkimaan, miksi matkustaminen olisi muka niin tärkeää ihmiselle. Halusin ehkä löytää jonkin selityksen sille, miksi en itse ole halunnut käyttää matkusteluun aikaa. Ja historiahan opettaa meille, että matkustaminen ei ole ihmisen luontainen tarve. Vielä pitkälle 1600-luvulle ihmiset elivät ja kuolivat siellä missä syntyivät. Oli vain muutamia ihmisryhmiä, joilla oli mitään syytä matkustaa, kuten opiskelijat. Matkustamisesta tuli muotia vasta 1700-luvun lopulla. Tähän liittyi monia uusia virtauksia, kuten Ranskan vallankumouksen propagoima idea henkilökohtaisesta vapaudesta tai romantiikan filosofian ajatus siitä, että ihminen voi parantua sivilisaation aiheuttamista paineista kosketuksissa luonnon kanssa. Tämä tietysti vaati matkustamista pois kaupungeista, kohti metsiä, kohti vuoristoja, kohti meren rantaa. Aiemmin tällaiset paikat olivat olleet joko pelottavia tai liian hankalia. Lisäksi 1700-luvun aikana muotiin tuli laittaa aatelisnuorukaiset Grand Tourille, kiertämään Eurooppaa ja oppimaan uusia asioita. 

Matkustamisen romantiikalle on tietysti käynyt aivan samalla tavalla kuin kaikelle muullekin muodikkaalle. Kuten Georg Simmel on vakuuttavasti osoittanut, muoti syntyy yläluokkien keskuudessa ja etenee keskiluokan kautta alaluokille. Matkustaminen on nykyään lähes kaikkien, myös alaluokkien ulottuvilla. Mitä muutakaan kuin 1700-lukuisen Grand Tourin irvikuva on tällainen seuramatka, jossa ei opita mitään ja jossa tärkein saavutus on ottaa itsestään kännykkäkuva Etnalle rakennetun turistirysän edessä? 

Kysehän on tietenkin siitä, että koko ajatusta itsensä kehittämisestä tai sivilisaation kahleista vapautumista ei enää tunneta (ellei sitten Ruotsin-laivalla tapahtuvaa kännäystä pidä jonkinlaisena versiona tuosta vapautumisesta). Matka on kuitenkin oleellinen osa kapitalismia, koska matka tapahtuu aina lomalla ja loma on se ajatus, jonka varassa koko kapitalismi pyörii. Ihmiset käyvät töissä, jotta saavat rahaa, jotta voivat olla vapaa-ajallaan lomalla. Ilman lomaa kukaan ei tekisi töitä. Itse työllä ei ole juurikaan väliä. (Tämä on juuri se kohta, jossa Marx viehättää minua eniten, kun tämä puhuu siitä, että työn tulisi muuttua itse kunkin henkilökohtaiseksi taiteeksi.)

Minun on vain välillä vaikea tajuta, miten loman ajatus voi toteutua, kun - näin tapahtui Taorminassa - hirveä määrä ihmisiä jyrää toisensa ehtiäkseen bussiin, jossa on yli 50 astetta lämmintä, vain jotta ehtisivät toiseen bussiin. Se oli hetki, jolloin minussa heräsi sisäinen misantrooppini, varsinkin kun näin jatkuvasti hikisen heijastumani kuljettajan takana olevasta pleksilasista. Se ei ollut vapautuminen yhtään mistään, vaan pikemminkin suuren itseinhon hetki. 

Onneksi se meni ohi. Mutta luulisi tosiaan, että olisi helpompiakin tapoja irroittautua työnteosta ja sen stressistä. Kaupunkiloma Raumalla, rantaloma Loma-Säkylässä, kirpputorimatka Saloon, humputtelureissu Tampereella? Paluumatka Sisiliasta kesti 12 tuntia, siinä tuntui menevän aikaa hukkaan ihmisen elämästä. Tämä on tietysti henkilökohtainen ongelmani. Minun on todella hankala vain odottaa jonkin tapahtuvan. Se on niin hankalaa, että minun on lähes mahdotonta hahmottaa, miksi se ei kaikista muista tunnu yhtä turhauttavalta. 

Toistan vielä ajatukseni: jos lomassa ei kerran ole enää ajatusta siitä, että ihminen uudistuisi henkisesti, niin miksei yhtä hyvin voisi viettää lomaansa jossain lähempänä? 

Toisaalta vaa'assa painavat myös muutamat toiset seikat: uiminen meren aalloissa, italialainen gelato, erinomaiset pastat ja risotot, luomumaatilalla tarjotut mulperinmarjat, kauniit ja tyylikkäät ihmiset (joita tosin näimme enemmän Palermossa ja Catanian lentokentällä, Cefalú oli kuin olisi Raumalla käynyt) ja ennen kaikkea maisemat, jotka poikkeavat suuresti suomalaisista. Kun istuimme bussissa matkalla Helsinki-Vantaan lentokentältä Turkuun ja katselin uskomattoman vihreitä ja kauniita maisemia, tuntui hetken ajan kuin olisin ymmärtänyt jotain oleellista Suomen ja Etelä-Euroopan välisistä eroista. Tuntui kuin olisin ymmärtänyt jotain siitä, miksi ihmiset puhuvat ylpeästi isänmaastaan. Ohikiitävä oivallus tuntui oikeuttavan koko matkan. Ehkä mitään tällaista ei voi tapahtua, jos käy vain Raumalla tai Jyväskylässä tai Kuopiossa. 

Kuvituksena on otoksia sieltä täältä Cefalúa ja muuta Sisiliaa. Ylin kuva on Castelbuonon linnan vierestä, toinen kuva on Taorminasta. Lisää kuvia vaimoni blogissa Hopeapeilissä (luulen, että hän on muutenkin varauksettomampi tämän asian suhteen kuin minä).  


(Tämä asia minua harmittaa: emme ehtineet tai älynneet etsiä Cefalústa tunnetun okkultistin Aleister Crowleyn taloa, jota hän käytti rituaaleissaan. Tämän vuonna 2006 perustetun blogin perusteella talo on päästetty todella huonoon kuntoon, vaikka se on kulttuurihistoriallisesti monella tapaa kiinnostava. En tiedä, missä kunnossa talo on tällä hetkellä - tai onko sitä ollenkaan olemassa enää.)  

Bibliografia Teerijokiensis

Tein vuonna 2002 vaimolleni ja tämän pienelle suvulle lahjakirjan: kokosin yhteen heidän bibliografiansa. (Ohessa kansikuva.) Teerijoen suvussa on ollut paljon opettajia, jotka ovat tehneet oppikirjoja, sekä myös kotiseutututkijoita ja lopulta myös akateemisia tutkijoita. Teerijoet ovat hyvä esimerkki siitä että juhlittujen älykkösukujen (Krohn, Nevanlinna jne.) ohessa Suomessa on aina ollut myös pienempiä intellektuellisukuja ja -perheitä, joiden vaikutus on aluksi ollut pieni tai paikallinen, mutta lopulta laajentunut. 

50 kappaleen painoksena levinnyt isbn-numeroton bibliografia on tulevaisuudessa keräilyharvinaisuus. (Sikäli kuin kukaan mitään painotuotetta tulevaisuudessa kerää.)

Tässä bibliografian täydennetty versio. Varsinkin vaimoni Elina sekä Hilkka ja Ilkka ovat tehneet lukuisia uusia teoksia. Mukaan tuli jopa kaksi uutta tekijää, Heli Teerijoki sekä Tuija Teerijoki-Oksa, jotka ovat kummatkin väitelleet. Tuotteliain tekijä, Niilo Teerijoki, oli Elinan isänisä.

Tässä on niin paljon materiaalia, että riittänee, että lihavoin tekijöiden nimet sekä kursivoin väliotsikot.

Anna-Maria Teerijoki

Pelle och Lisa. Läs själv för grundskolan 7-8. Otava: Helsinki 1974. 2. painos: Otava 1976. 3. painos: Otava 1978.

Tuki 1-2. Yhdessä Raili Strandellin kanssa. Kuvittanut Maarit Larva. Otava: Helsinki 1976-1977. 2. painos Otava 1979.

Eero Teerijoki

Opettajan tai luokan päiväkirja peruskoulua ja oppikoulua sekä nuorisoastetta varten. Yhdessä Esko Rautakorven ja Pertti Vuorimaan kanssa. Otava: Helsinki 1973. Huom. kokeilumoniste: Otava 1972.

Peruskoulun ala-asteen luokanopettajan ja opinto-ohjauksen kirja. Yhdessä Esko Rautakorven ja Pertti Vuorimaan kanssa. Otava: Helsinki 1973. Huom. kokeilumoniste: Otava 1972.

Peruskoulun yläasteen luokanvalvojan ja opinto-ohjaajan kirja. Yhdessä Esko Rautakorven ja Pertti Vuorimaan kanssa. Otava: Helsinki 1973. Huom. kokeilumoniste: Otava 1972.

Poissaolo- ja tarkkailukirja peruskoulua ja oppikoulua varten. Yhdessä Esko Rautakorven ja Pertti Vuorimaan kanssa. Otava: Helsinki 1973. Huom. kokeilumoniste: Otava 1972.

Elina Teerijoki

Teokset:

30 – mies kuin unelma. Juri Nummelinin juhlakirja. Toimittanut. Kirjoittajien kustantama. Turku 2002.

Aarnu, Evena, Vinjami. 1700 ehdotusta etunimeksi. Yhdessä Rea Lehtosen ja Juri Nummelinin kanssa. Nemo: Helsinki 2006.

Aenna, Rosma, Velveena. 300 etunimiehdokasta maailmalta. Yhdessä Juri Nummelinin kanssa. Kirjallisuuden puolesta Muusa: Pori 2004.

Eemu, Ukri, Amelie. 2000 kaunista ja harvinaista etunimeä. Yhdessä Juri Nummelinin kanssa. Nemo: Helsinki 2005. 2. uusittu laitos. Nemo: Helsinki 2008. (Huom! Teoksessa ilmoitetaan sen olevan kolmas uusittu laitos. Tällöin tarkoitetaan, että se on teoksen Osma, Ranja, Vilmiina 3. laitos.)

Osma, Ranja, Vilmiina. 800 harvinaista etunimeä. Yhdessä Juri Nummelinin kanssa. Nemo: Helsinki 2003.

Pieni talkkunakirja. Yhdessä Juri Nummelinin kanssa. Atena: Jyväskylä 2005.

Retrovauvat. Suomalaista lasten historiaa. Yhdessä Ville Hännisen ja Juri Nummelinin kanssa. Ajatus Kirjat: Helsinki 2008.

Sata ruokaa tähteistä. Savukeidas 2011.

Kaupunginosien Turku. Savukeidas 2012.

Kaunokirjallisuus:

Hulluimmat päivät. Kolumneja Vihreästä Langasta 2000-2004. Toim. Juri Nummelin. Pusukustannus: Turku 2004.

Iltasatu. Nimetön. Nimetön. Toim. Juri Nummelin. Juri Nummelin: Turku 2004. Sisältää seuraavat novellit: Iltasatu, Promenadi 1/1996; nimetön novelli, Määlikkä 1/1994; nimetön novelli, Määlikkä 2/1994.

Runo:

Eloq. Teoksessa Ei oo helppoo Esko Ahollakaan. [Toim. Sirkka Wikberg ja Hilkka Virkkunen. Kemin ja Tornion äidinkielien opettajat ry.] Kemi 1992.

Heli Teerijoki

Teos:

Fish glucose transporters: molecular cloning and functional characterization. Kuopion yliopisto: Kuopio 2002.

Hilkka Teerijoki

Alussa oli Hällinmäki. Virtasalmen Hällinmäen ja Ankeleen kylien historiaa ja perinnettä ajalta n. 1500-2000. Yhdessä kylähistoriapiiriläisten kanssa. Hällinmäki-Ankeleen kyläperinnepiiri: Virtasalmi 2000.

Harjulta harjulle. Virtasalmen Längelmäen kylän historiaa ja perinnettä. Längelmäen kylähistoriapiiri: Pieksämäki 2004. Huom! Kannessa ja selässä teoksen nimeksi ilmoitetaan "Längelmäen kylän historiaa ja perinnettä".

Omillaan toimeen. Virtasalmen Väisälän kylän ja sen lähialueen perinnettä ja historiaa ajalta 1550-1990. Väisälän kylätoimikunta: Virtasalmi 1990.

Pannaas toi sarka viälä. Suku- ja kylähistoriaa. Levo-Manninen-Ypäjä. Toim. Hilkka Teerijoki. Hilkka Teerijoki: Pieksämäki 2010.

Tuohivehmaasta Vehmaskyläksi. Pieksämäen Vehmaskylän historiaa ja perinnettä. Vehmaskylän maa- ja kotitalousseura: Pieksämäki 2003.

Ilkka Teerijoki

Teokset:

35 vuotta sydämen asialla. Suomen Sydäntautiliitto ry - Hjärtsjukdomsförbundet i Finland rf. 1955-1990. Suomen sydäntautiliitto: Helsinki 1990.

Esivanhempia etsimässä. Hämeenlinnan sukututkimusseura 20 vuotta. Toimittanut. Hämeenlinnan Sukututkimusseuran julkaisuja 4. Hämeenlinnan sukututkimusseura: Hämeenlinna 2010.

Historianopiskelijan ABC-kiria. Opas tutkielman kirjoittamiseen. Toim. yhdessä Maria Lähteenmäen kanssa. Helsingin yliopisto: Helsinki 1999.

Nälkävuosien turva? Pitäjänmakasiinit Suomessa 1700-luvulla. Historiallisia tutkimuksia 175. Suomen Historiallinen Seura: Helsinki 1993.

Luvut Asutuskehitys, Väestö, Maatalous, Paikallishallinto, Sotalaitos, Verotus. Teoksessa Tornionlaakson historia II. 1600-luvulta vuoteen 1809. Tornionlaakson kuntien historiakirjatoimikunta: Tornio 1993. (Sama ruots. Tornedalens historia II. Tornedalenskommunernas historiebokskommitté: Haparanda 1993.)

Postivaunut Suomessa 125 vuotta. Postin rautatiekuljetusten historia 1860-luvulta 1990-luvulle. Juhlajulkaisu. Suomen Posti: Helsinki 1995.

Historian suursanakirja. Yhdessä Kaisu-Maija Nenosen kanssa. WSOY: Helsinki 1998.

Postivaunun matkassa. Suomen rautatiepostinkuljetuksen historia 1862-1995. Postimuseo: Helsinki 1999.

Tornion historia 2: 1809-1918. Tornion kaupunki: Tornio 2007.

Tornion historia 3: 1918-2000. Tornion kaupunki: Tornio 2010.

Artikkelit:

Sockenmagasinen i Nylands och Tavastehus län under svenska tiden. Historisk Tidskrift för Finland 1987.

Helsingin pitäjän pitäjänmakasiini 1755-1865. Teoksessa Helsingin Pitäjä 1988. Helsingin pitäjän kotiseutuyhdistys ja Vantaan kaupungin kulttuurilautakunta: Vantaa 1987.

Köyhäinhoito Helsingin pitäjässä 1700-luvulta kunnallishallinnon uudistamiseen. Teoksessa Helsingin pitäjä 1989. Helsingin pitäjän kotiseutuyhdistys ja Vantaan kaupungin kulttuurilautakunta: Vantaa 1988.

Kvevenes liv i Tornedalen 1600-1900 – en översikt. Teoksessa Kvevenes historie og kultur. Seminaariraportti Nordreisassa 19.-21.9.1997. Toim. Helge Guttormsen. 1998.

Perunanviljely Suomen kaupungeissa 1800-luvulle tultaessa. Teoksessa Ihmiset ovat kaupunki. Ilkka Mäntylä 60 vuotta 21.11.1999. Toim. Jari Niemelä. Turun Historiallinen Arkisto 53. Turun yliopisto: Turku 1999.

Keskeisiä Suomen historian lähteitä. Teoksessa Historianopiskelijan ABC-kirja. Opas tutkielman kirjoittamiseen. Toim. Maria Lähteenmäki ja Ilkka Teerijoki. Historian laitoksen julkaisuja 14. Helsingin yliopiston historian laitos: Helsinki 1999.

Posetiivin vääntäjiä, seuranäytelmiä ja ”todellisia taiteilijoita”. Tornion musiikki- ja näytelmätoimintaa 1900-luvun alussa. Teoksessa Tornionlaakson vuosikirja 2001. Tornionlaakson kuntain toimikunta: Tornio 2001.

90 vuoden takainen Tornio runon kuvaamana. Teoksessa Tornionlaakson vuosikirja 2001. Tornionlaakson kuntain toimikunta: Tornio 2001.

Yleisesitys:

Säätyjen vallasta kuninkaanvaltaan. Teoksessa Suomi kautta aikojen. Toim. Seppo Zetterberg ja Allan Tiitta. Otava: Helsinki 1992. (Ilmestynyt myös Valittujen Palojen kustantamana 1992. 2. laitos: Otava 1997.) Sisältää Ilkka Teerijoelta myös haja-artikkeleita koskien 1940- ja 1950-lukuja.

Kirja-arvostelut tieteellisissä aikakauslehdissä:

Peter Nordström: Reformer och rationalisering. Kung, råd och frövaltning under gustaviansk tid, 1772-1778. Historisk Tidskrift för Finland 1992.

Eljas Orrman & Elisa Pispala (toim.): Suomen historian asiakirjalähteet. Historiallinen aikakauskirja 1995.

Harald Gustafsson: Political Interaction in the Old Regime. Central Power and Local Society in the Eighteenth-Century Nordic States. Historisk Tidskrift för Finland 1995.

Jorma Teerijoki

Turku Jazztapahtuma 80. Yleisötutkimus. Yhdessä Ismo Kantolan kanssa. Turku Jazz ry: Turku 1981.

Lisäksi lukuisia yhtye-esittelyjä kaupunkifestivaali Down By The Laiturin esitteissä 1990-luvulla.

Matti Teerijoki

Teos:

Kemin Kunto 80 vuotta. Toim. Toivo Haapea, Pauli Hautamäki ja Matti Teerijoki. Kemin Kunto: Kemi 1983.

Artikkeli:

Kemin kaupungin teatteritoimintaa. Teoksessa Jatuli XI. Kemin kotiseutu- ja museoyhdistys: Kemi 1969.

Niilo Teerijoki

Teokset:

Isänmaan ja ihmiskunnan vaiheet. Kansakoulun historian oppikirja. Yhdessä Eino E. Suolahden kanssa. WSOY: Helsinki 1950. (Sisältää tehtävävihon.) 2. painos: WSOY 1952. 3. painos: WSOY 1955. 4. painos: WSOY 1960. 5. painos: WSOY 1962.

Kehittyvää Kemiä. Kemin kotiseutu- ja museoyhdistys: Kemi 1963.

Kemi teatterikaupunkina. 1. osa: 1885-1953. Yhdessä Ossi Hedmanin kanssa. Kemin kotiseutu- ja museoyhdistys: Kemi 1981.

Kemi teatterikaupunkina. 2. osa: 1953-1982. Yhdessä Hannu Hyötyniemen kanssa. Kemin kotiseutu- ja museoyhdistys: Kemi 1982.

Keminmaan kirja. Kemin kotiseutu- ja museoyhdistys: Kemi 1957.

Liiton tie. Kemin opettajaliiton julkaisu. Toimittanut yhdessä Elli Suurmaa, Anni Kalliokosken, Urho Kivilinnan ja K.J. Tulkin kanssa. Kemin opettajaliitto: Kemi 1957.

[Huom! Ossi Hedman väittää elämäkerrallisessa artikkelissa, että seuraava teos olisi Niilo Teerijoen toimittama. Itse kirjasta tällaista tietoa ei kuitenkaan löydy. Hildur Eck: Appelkreenin fröökynä ja muita kemiläisiä. Kemin kotiseutu- ja museoyhdistys: Kemi 1964.]

Artikkelit:

Aappo Rantaniemi ja Iisakki Hoikka. Jatuli V. Kemin Kotiseutu- ja museoyhdistys: Kemi 1957. [Huom! Tästä eteenpäin Jatulien kohdalla mainitaan vain numero ja vuosi.]

Allu Jokisalo – rohkea aktivisti. Jatuli VI. 1959.

Antti Åqvist. Jatuli VI. 1959.

August Koivisto. Jatuli X. 1967.

Edvard Hirmu – kemiläinen kunnallis- ja liikemies. Jatuli V. 1957.

Frans Koivula – kunnallismies. Jatuli VII. 1961.

Kaarlo Oskari Järvelin (1902-1979). Jatuli XVIII. 1983.

Kalle Marosen tarina. Jatuli VII. 1961.

Karihaaran Työväenyhdistyksen näyttämötoiminnan vaiheet. Jatuli XIII. 1973.

Kemin jääkärietappi ja sen muistomerkki. Jatuli XV. 1977.

Kemin Kotiseutu- ja museoyhdistyksen toiminnasta. Jatuli VI. 1959.

Kemin Kotiseutu- ja museoyhdistys täytti 30 vuotta. Jatuli XII. 1971.

Kemin museo. Jatuli IV. 1955. Samanniminen artikkeli myös: Jatuli XIV. 1975.

Kemin näytelmäharrastuksen historiaa vuosilta 1885-1905. Jatuli XIII. 1973.

Kemin opettajaliitto 1933-1938, teoksessa Liiton tie.

Kemin Sauvojat r.y. – Helsingissä asuvien entisten kemiläisten kotiseutuyhdistys. Jatuli XVI. 1979.

Kemin taideyhdistyksen vaiheet. Jatuli X. 1967.

Kemin teatterin toiminta 1934-1939. Jatuli XV. 1977.

Kemin Työväen Näyttämön ”kolmas vaihe”, vuodet 1935-1939. Jatuli XV. 1977.

Kemin Työväennäyttämön toiminta 1918-1926. Jatuli XIV. 1975.

Kemin Työväenyhdistyksen näytelmäharrastukset vuosina 1906-1917. Jatuli XIV. 1975.

Keminmaan siirtolaisia Ruijaa asuttamassa. Jatuli VIII. 1963.

Keminseudun 40-vuotias matkailuyhdistys. Jatuli XVI. 1979.

Kiitos. [Omistettu Kaarlo Saarialholle], teoksessa Jyskyjen seminaari. Jyväskylän seminaarin satavuotismuisto 1963. Toim. Eino Keskinen. Valistus: Helsinki 1963.

Kotiseudun tarina. Jatuli I. 1949.

Kotiseutumme muistomerkeistä. Jatuli VII. 1961.

Kun ”tarkoitus pyhitti keinot”. Jatuli XII. 1971.

Kun Yli-Jaakheikin savupirtti sai uunin. Jatuli VI. 1959.

Kunnioittaen. Lehtori Matti Paksula, historian opettajamme, teoksessa Jyskyjen seminaari. Jyväskylän seminaarin satavuotismuisto. Toim. Eino Keskinen. Valistus: Helsinki 1963.

Lapin Laulu – vaikeiden aikojen innoittaja. Jatuli XI. 1969.

Luokkahuoneen romantiikkaa ja realismia. Teoksessa Liiton tie.

”Niin muuttuu maailma, Eskoseni”. Jatuli XIX. 1985.

Protesteja ja vastaprotesteja Kemissä 1930-luvulla, teoksessa Kemin taideyhdistys 20 vuotta. Toimittanut Juhani Leino. Kemin taideyhdistys: Kemi 1967. [Huom! Niilo Teerijoki mainitaan teoksen toimituskunnassa yhdessä Rauni Kivilinnan, Kalervo Toiviaisen ja Ossi Oksasen kanssa.]

Puhe oululaisille opettajille 23.9.1950. Teoksessa Liiton tie.

”Puuropuhe”. Teoksessa Liiton tie.

Teatterielämän kehityssuuntia Kemin-Tornion alueella. Jatuli XII. 1971.

Teatteripalvelut Kemin kulttuurikentässä 1885-1980. Jatuli XVIII. 1983.

Työkirja oppilaiden toiminnallisuuden edistäjänä. Jatuli XVII. 1981.

Uskollinen työntekijä (Emil Kakko). Jatuli VIII. 1963.

Valoisa vaiko synkkä elämänkatsomut? Teoksessa Liiton tie.

Veitsiluodon ensimmäinen asukas Heikki Piponi. Jatuli XVIII. 1983.

Artikkeleita julkaistu myös Pohjolan Sanomissa, Kaltiossa, Kansa taisteli – miehet kertovat –lehdessä ja Itä-Karjalassa (kymmenosainen artikkelisarja Suomen historiasta vuonna 1943).

Kaunokirjallisuus:


Muistelmat:

Kuormarenkinä punakaartissa 1918. Jatuli XVIII. 1983.

Kuusi kaskua teoksessa Jyskyjen seminaari. Jyväskylän seminaarin satavuotismuisto. Toim. Eino Keskinen. Valistus: Helsinki 1963.

Matka rintamalle 1939. Teoksessa Liiton tie.

Opettajana Aunuksen kansakoulussa. Teoksessa Liiton tie.

Novellit:

Ruikon vaari joulukirkossa, teoksessa Kotiseudun joulu. Kemin Kotiseutu- ja museoyhdistyksen julkaisu. Toim. Lauri Keränen. Kemi 1959.

Pipsa Teerijoki

Teokset:

Draaman tiet – suomalainen näkökulma. Erkki Laakson juhlakirja 7.6.2000. Toimittanut. Opetuksen perusteita ja käytänteitä 35. Jyväskylän yliopiston opettajankoulutuslaitos: Jyväskylä 2000.

Tutkiva draamaopettaja: draamakasvatuksen vuosikirja 2000-2003. Toim. yhdessä Anna-Lena Østernin Hannu Heikkisen kanssa. Jyväskylän yliopiston opettajankoulutuslaitos: Jyväskylä 2003.

Artikkelit:

Towards a dialogue in educational drama. Teoksessa Anna-Lena Østern (toim.): Horizons in Arts Education. Publikationer från Pedagogiska Fakulteten vid Åbo Akademi nr 26. Pedagogiska Fakulteten vid Åbo Akademi: Turku 1998.

Pragmatismi. Teoksessa Anna-Lena Østern (toim.): Laatu ja merkitys draamaopetuksessa. Draamakasvatuksen teorian perusteita. Opetuksen perusteita ja käytänteitä 37. Jyväskylän yliopiston opettajankoulutuslaitos: Jyväskylä 2001.

Mihail Bahtin ja dialogi. Teoksessa Anna-Lena Østern (toim.): Laatu ja merkitys draamaopetuksessa. Draamakasvatuksen teorian perusteita.

Draamapedagogiikan teoriaa etsimässä. Teoksessa Anna-Lena Østern (toim.): Laatu ja merkitys draamaopetuksessa. Draamakasvatuksen teorian perusteita.

Kohtaamisia eri tiloissa. Osallistavan teatterin näyttämöt. Teoksessa Pekka Korhonen ja Anna-Lena Østern: Katarsis: draama, teatteri ja kasvatus. Atena: Jyväskylä 2001.

The Potential of Change - the Transformative Potential of Drama. Teoksessa Bjørn Rasmussen, Torunn Kjølner, Viveka Rasmusson ja Hannu Heikkinen (toim.): Nordic Voices in Drama, Theatre and Education. IDEA Publications: Bergen 2001.

Tuija Teerijoki-Oksa

Teos:

Inferior alveolar nerve injury associated with mandibular sagittal split osteotomy: diagnosis, risks and recovery. Turun yliopiston julkaisuja. Sarja D, Medica - Odontologica, osa 634. Turun yliopisto: Turku 2004.